Lue keskustelun säännöt.
Miksi kukaan ei halua olla mun kaveri?
31.05.2023 |
Minulla on yksi lapsuudenystävä, joka oma-aloitteisesti kyselee kuulumisia ja saattaa ehdottaa itse tapaamista. Hyvä niin, sillä hän on kultaakin kalliimpi ihminen. Näemme silti melko harvoin. Hän on mun ainut kaveri.
Kaikki lapsuudenystävät ovat kaikonneet. Huomasin, että vuodesta toiseen se olen minä, joka ottaa yhteyttä. Tämä sama toistui jo teininä. Olisin varmaan ollut täysin yksin myös lapsuuden ja teini-iän, ellen olisi itse niin aktiivisesti ja oma-aloitteisesti yrittänyt olla yhteydessä toisiin ja kysyä pääsenkö mukaan. Nyt olen 35v ja jo vuosia ollut se, joka ylläpitää kontakteja. Tajusin myös, ettei ihmiset pidä mua läheisenä tai tärkeänä, sillä he eivät koskaan kertoneet mulle asioita. Saattoi olla, että joku, jota pidin hyvänä ystävänä oli mennyt naimisiin ja olin täysin tietämätön asiasta. Lopulta päätin, että en ota enää yhteyttä. Kyllä he ottavat, jos kaipaavat. Vuoteen en ole kuullut kenestäkään mitään.
Työpaikallani on melko pieni ja tiivis yhteisö. Huomasin myös, että olen täysin out kaikesta työpaikallani. Minut unohdetaan kutsua mukaan, en kuulu mihinkään whatsapp ryhmään ja mulle ei jaeta samoja asioita, mitä muille. Olin hoitovapaalla 2,5v ja sinä aikana ei kukaan ollut missään yhteydessä. Muut työntekijät ovat kuitenkin keskenään tavanneet hoitovapaidensa aikana ja heidän kuulumisiaan on kyselty. Ehdotin itse tapaamisia ja kysyin kuulumisia. Kerran piti muutaman muun tulla lapsineen meille kylään, mutta tapaaminen peruuntui. Muutaman päivän päästä olivat kaikki tavanneet toisaalla ja mua ei kutsuttu. Jos palaan lomalta töihin, olen ainut kenen lomakuulumisia ei kysytä. Mikäli kerron lomasta jotain itse, niin joku saattaa alkaa puhua päälle toista asiaa.
Olen huomannut masentuneeni jonkun verran ja kärsin siitä, että minussa on selvästi jotain vikana.
Kommentit (77)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotain sinussa selvästi on, jos sama kuvio toistuu vuosikausia ja kaikissa porukoissa. Ehkä olet ilkeä, käytöstavaton tai ylimielinen, ehkä vain äärimmäisen tylsää seuraa. Ikävä kyllä.
Hyvät ja kiinnostavat tyypit revitään sosiaalisiin rientoihin mukaan puoliväkisin.
Tässähän olikin jotain todella lohdullista ja rohkaisevaa...
Kun on tälläinen yksinäinen ihminen, niin siitä tulee kai jonkinlainen itseään toistava kierre. Ei oikein enää edes osaa ystävystyä. Ja jos joskus yrittää ja epäonnistuu, niin ei halua enää edes yrittää. Kyllähän minä tiedän että vika on minussa, en vain osaa korjata sitä. Ei kukaan ole oikeastaan koskaan tykännyt minusta ja minun kanssa ollaan vain jos on pakko. Olen jotenkin tosi ulkopuolinen. Jos minulla ei olisi perhettä ja lapsia jotka tarvitsevat minua, niin ihan sama vaikka kuolisin.
En minä yrittänyt olla lohduttava tai rohkaista. En tiedä miten tilanteesi korjaantuu. Ehkä voisit juottaa jonkun tuttavasi kunnon känniin ja kysyä että mikä mättää. Jos joku suostuisi edes hiukan avaamaan miksi seurasi ei kiinnosta.
Sinä se ainakin olet ihan huikean upea ihminen.
En ole, mutta ystäviä on silti niin paljon etten ehdi kaikkia tarpeeksi usein edes tapaamaan. Siksi onkin mahdotonta saada kiinni aapeen ongelmasta.
Miksi ylipäätään vastailet, jos et saa millään tavalla kiinni ongelmasta? Olet ilkeä ihminen.
Siis saan kiinni siitä että vian on oltava aapeessä. Todennäköisyys siihen, että kaikki ihmiset alakoulusta työelämään olisivat jollain tavalla nar si s tisia tai mu lk kuja, kun eivät tajuta tykätä aapeestä, on onnettoman pieni. Yhdistävä tekijä hyljeksinnässä on ikävä kyllä ap itse.
AP itse ei varmaankaan ole tänne uudestaan kirjoitellut. Eikä ehkä ole käynyt edes lukemassa vastauksia. Onnea sinulle, sinulla on upea elämä ja paljon ystäviä! Kaikilla ei ole käynyt niin. Minä en ole AP, mutta olen samanlaisessa tilanteessa. Minä tiedän, että syy on minussa. Olen elänyt todella rankan lapsuuden ja nuoruuden ja siksi minusta on tullut tälläinen. En pysty ystävystymään, en pysty luottamaan ihmisiin. Sinunkaltaiset ihmiset vähentävät halua tutustua muihin ihmisiin. Vastailet todella ilkeämielisesti. Voisit vähän edes hävetä käytöstäsi. Ikävillä kommenteillasi et saa mitään hyvää aikaiseksi. Selvästi nautit muiden kiusaamisesta. Jonain päivänä se vielä kostautuu sinulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotain sinussa selvästi on, jos sama kuvio toistuu vuosikausia ja kaikissa porukoissa. Ehkä olet ilkeä, käytöstavaton tai ylimielinen, ehkä vain äärimmäisen tylsää seuraa. Ikävä kyllä.
Hyvät ja kiinnostavat tyypit revitään sosiaalisiin rientoihin mukaan puoliväkisin.
Tässähän olikin jotain todella lohdullista ja rohkaisevaa...
Kun on tälläinen yksinäinen ihminen, niin siitä tulee kai jonkinlainen itseään toistava kierre. Ei oikein enää edes osaa ystävystyä. Ja jos joskus yrittää ja epäonnistuu, niin ei halua enää edes yrittää. Kyllähän minä tiedän että vika on minussa, en vain osaa korjata sitä. Ei kukaan ole oikeastaan koskaan tykännyt minusta ja minun kanssa ollaan vain jos on pakko. Olen jotenkin tosi ulkopuolinen. Jos minulla ei olisi perhettä ja lapsia jotka tarvitsevat minua, niin ihan sama vaikka kuolisin.
En minä yrittänyt olla lohduttava tai rohkaista. En tiedä miten tilanteesi korjaantuu. Ehkä voisit juottaa jonkun tuttavasi kunnon känniin ja kysyä että mikä mättää. Jos joku suostuisi edes hiukan avaamaan miksi seurasi ei kiinnosta.
Ok. Pitää kokeilla samaa kuin Jeff Dahmer. Sillä tavalla ainakin saisin seuraa. Harmi vaan kun minulla on perhe, niin en oikein tiedä minne veisin niitä känniin juotettuja uusia ystäviä. Hotelliin ehkä? Ja sitten alan raivaamaan miksi seura ei kiinnosta?
Baarista on hyvä aloittaa.
Omituinen kommentti. Etkä sinä uusista tuttavuuksista mitään irti saa, vaan niistä jotka jo tunnet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä muutamia vaihtoehtoja ja voi olla että yksikään ei osu kohdalle, mutta kokeilen silti.
Onko sulla rikas mies tai suku? Asutko isossa hienossa talossa ja ajat kaupungin hienoimmalla autolla?
Kuulutko johonkin uskontoon, seurakuntaan, jonka toiminta näkyy sun elämässä paljon? Kuulutko johonkin poliittiseen puolueeseen?
Onko sulla tosi erikoinen tyyli, esim vaikka violetit hiukset, pinkkiä luomiväriä ja räikeitä mekkoja?
Harrastatko jotain niin intensiivisesti että puhut siitä koko ajan ja se näkyy sun pukeutumisessa, tyyliin bändipaidat, niittivyöt, tummat meikit, anime/manga-asiat, söpöt avaimenperät repussa roikkumassa jne.
Onko sulla joku todella erikoinen ruokavalio, josta puhut paljon ja joka näkyy arkielämässä paljon?Joskus joku tällainen seikka saattaa aiheuttaa kateutta tai vahvaa erilaisuuden tunnetta ja siksi voi olla vaikea ystävystyä. Itselläni on kavereita ihan mukavasti mutta huomaan että pari näistä mainitsemani tyylisistä asioista omalla kohdallani vaikuttaa joidenkin ihmisten reaktioihin ja suhtautumiseen minuun.
No mulla on rikas mies ja rikas suku. Siis ei nyt mitään silmiinpistävää ökytouhua, mutta mieheni tienaa hyvin ja sijoittaa paljon. En mä näistä töissä puhu tai ole kavereille koskaan puhunut. On meillä varmaan vähän keskivertoa kalliimmat autot, ihan perus nätti keskikokoinen 10v vanha (itse rakennettu) okt ja matkustellaan paljon ja ostan laadukkaita vaatteita jne. Toki en näistä koskaan puhu, joten en tiedä sitten tietääkö kukaan lopulta meidän olevan selvästi hyvätuloisia. Mä en ole maininnut ikinä kenellekkään mieheni sijoituksista, sijoitusasunnoista, mun perinnöistä tms. Mun saama perintö on todella tarkoin varjeltu salaisuus ja en oikeasti usko, mun lapsuudenperheeni ja mieheni lisäksi sitä voi millään tietää kukaan. Instassa ei ole yhtään kuvaa kodista. Matkoilta saatan laittaa jonkun kuvan, jossa tyyliin lapset silittää jotain lammasta Alpeilla.
En ole hiljainen, mutta en mikään mölyäjäkään. Sellainen ns "normi tapaus". Osaan mun mielestä jutella monesta eri asiasta ja olen tosi ystävällinen ja huomaavainen kaikille. Olen mielestäni hyvin keskustelutaitoinen ja sosiaalisesti lahjakas.
Alkoholia en oikein käytä ja jos jotain työpaikan ryyppyjuhlia ollut, niin olen mennyt autolla. Toki nyt viimeksi menin taksilla ja otin viiniä ihan vain, että olisin osa porukkaa ja päätin, että olen tällä kertaa tappiin asti. Oli siis firman pikkujoulut.
Kuulun kirkkoon, mutta en käy juurikaan kirkossa. En puhu töissä uskonnosta. Tuskin kukaan edes tietää mihin kuulun tai en kuulu.
Tämä on siis minun, ap: tekstiä.
Lisään vielä (olen siis ap) että mulla on ihana puoliso, kolme upeaa lasta ja monella tavalla kaikki hyvin. En siis koe olevani mitenkään muita huonompi ihminen ja mulla on ollut ihan hyvä lapsuus jne.
Hei Ap, mä haluaisin olla sun kaveri. Elämässäni on ollut kuvailemiasi vaiheita, yksinäisyttä ja kaverisuhteiden päättymisiä eri elämäntilanteista johtuen. Ollaanko yhdessä tylsiä ja tavallisia?
Vierailija kirjoitti:
Kai se on vaan hyväksyttävä, että on yksinäinen. Pitkään aikaan en ole asiaa ajatellut, mutta nyt asia on taas pinnalla, kun pitkästä aikaa yritin ystävystyä. Ei siitä mitään tullut. Parempi vaan pysytellä omissa oloissa. Käydä töissä, jutella työkavereille sen verran kuin kohteliaisuus syistä on pakko ja antaa vaan olla. En kelpaa kenellekään. Toisaalta on lohdullista, että meitä on muitakin. Muitakin, jotka eivät tule toimeen ihmisten kanssa, vaikka haluaisivat. Emme vain kohtaa toisiamme ja jos kohtasimme, tulisimmeko toimeen keskenämme?
Ehkä olen vain niin rikkinäinen, tyhjä kuori. Minulla ei ole kenellekään mitään annettavaa. Miksi kukaan haluaisi olla kanssani. En ole mielenkiintoinen. Olen tylsä. En harrasta mitään hienoa, en käy missään, kun ei ole ketään kenen kanssa käydä. Ei minulla ole mitään kerrottavaa itsestäni. Parempi olla vaan hiljaa ja huomaamaton.
Jatkuva itsesäälissä rypeminen ei ainakaan tuo kavereita. Negatiivisuus näkyy ihmisestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotain sinussa selvästi on, jos sama kuvio toistuu vuosikausia ja kaikissa porukoissa. Ehkä olet ilkeä, käytöstavaton tai ylimielinen, ehkä vain äärimmäisen tylsää seuraa. Ikävä kyllä.
Hyvät ja kiinnostavat tyypit revitään sosiaalisiin rientoihin mukaan puoliväkisin.
Tässähän olikin jotain todella lohdullista ja rohkaisevaa...
Kun on tälläinen yksinäinen ihminen, niin siitä tulee kai jonkinlainen itseään toistava kierre. Ei oikein enää edes osaa ystävystyä. Ja jos joskus yrittää ja epäonnistuu, niin ei halua enää edes yrittää. Kyllähän minä tiedän että vika on minussa, en vain osaa korjata sitä. Ei kukaan ole oikeastaan koskaan tykännyt minusta ja minun kanssa ollaan vain jos on pakko. Olen jotenkin tosi ulkopuolinen. Jos minulla ei olisi perhettä ja lapsia jotka tarvitsevat minua, niin ihan sama vaikka kuolisin.
En minä yrittänyt olla lohduttava tai rohkaista. En tiedä miten tilanteesi korjaantuu. Ehkä voisit juottaa jonkun tuttavasi kunnon känniin ja kysyä että mikä mättää. Jos joku suostuisi edes hiukan avaamaan miksi seurasi ei kiinnosta.
Ok. Pitää kokeilla samaa kuin Jeff Dahmer. Sillä tavalla ainakin saisin seuraa. Harmi vaan kun minulla on perhe, niin en oikein tiedä minne veisin niitä känniin juotettuja uusia ystäviä. Hotelliin ehkä? Ja sitten alan raivaamaan miksi seura ei kiinnosta?
Baarista on hyvä aloittaa.
Omituinen kommentti. Etkä sinä uusista tuttavuuksista mitään irti saa, vaan niistä jotka jo tunnet.
Kun kukaan ei halua olla kaveri, niin ei ole ketään jolta kysyä. Enkä minä parisuhteessa oleva äiti-ihminen oikeasti voi pikkupaikkakunnan ainoaan baariin mennä ystäviä etsimään. En minä siellä kohtaisi kuin kyläjuoppoja. Lapseni ovat jo liian isoja, että voisin heidän kanssaan mennä jonnekin lapsi kerhoon. Lasten kavereiden äitejä ei kiinnosta lähempi tutustuminen, kaikilla on jo omat piirinsä. Ehkä jossain kansalaisopistossa voisi onnistaa, mutta kun teen vuorotyötä, niin niihinkin on tosi hankalaa mennä. Oikeasti joudun vain yrittää päästä yli tästä itsesäälistä ja tyytyä elämääni tälläisenä.
No minä olen tällainen, johon moni yrittää ystävystyä. En oikein edes tiedä miksi, enkä kaipaa (lisää) kavereita. Näistä tilanteista muodostuu joskus jopa ihan draamaa 🙄
Mun piti oikein pysähtyä nyt miettimään, miksi en halua sen suuremmin ystävystyä. Minulla on muutama hyvä ystävä, joiden kanssa viihdyn, ja he täyttävät tämän tarpeen. Koen uudet ihmiset vähän rasittavaksi, siis sen tutustumisen vaiheen. Voin hengata uusien ihmisten kanssa lähinnä silloin, jos meillä on joku yhteinen mielenkiinnon aihe ja koen, että voin oppia hänen kanssaan jotain uutta (tai vastaavasti opettaa hänelle). En halua ystävyyttä vain ystävyyden takia, olisi tosi outoa kahvitella jonkun kanssa siksi, että niin kuuluu tehdä. Eli joo, tylsä ihminen jonka kanssa minulla ei ole mitään yhteistä, ei kiinnosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen taas siis ap (selvennykseksi, kun joku muukin täällä kirjoittelee samasta aiheesta).
Mulla on mun mielestä ihan terve itseluottamus. En sinänsä ajattele olevani muita huonompi. Mun elämässä on paljon sisältöä ja teemme perheenä paljon asioita. Mulla on omia harrastuksia ja vapaa-ajalla joitain luottamustehtäviä. Mulla on useita mielenkiinnonkohteita yms. Kaipaisin vaan ystäviä, joiden kanssa voisi mennä kahville, kutsua kylään, soitella kuulumisia, kertoa huolia, olla itse olkapäänä, jakaa asioita jne. Olla osana jotain porukkaa. Olla sellainen ihminen, jonka kuulumisista joku on kiinnostunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotain sinussa selvästi on, jos sama kuvio toistuu vuosikausia ja kaikissa porukoissa. Ehkä olet ilkeä, käytöstavaton tai ylimielinen, ehkä vain äärimmäisen tylsää seuraa. Ikävä kyllä.
Hyvät ja kiinnostavat tyypit revitään sosiaalisiin rientoihin mukaan puoliväkisin.
Tässähän olikin jotain todella lohdullista ja rohkaisevaa...
Kun on tälläinen yksinäinen ihminen, niin siitä tulee kai jonkinlainen itseään toistava kierre. Ei oikein enää edes osaa ystävystyä. Ja jos joskus yrittää ja epäonnistuu, niin ei halua enää edes yrittää. Kyllähän minä tiedän että vika on minussa, en vain osaa korjata sitä. Ei kukaan ole oikeastaan koskaan tykännyt minusta ja minun kanssa ollaan vain jos on pakko. Olen jotenkin tosi ulkopuolinen. Jos minulla ei olisi perhettä ja lapsia jotka tarvitsevat minua, niin ihan sama vaikka kuolisin.
En minä yrittänyt olla lohduttava tai rohkaista. En tiedä miten tilanteesi korjaantuu. Ehkä voisit juottaa jonkun tuttavasi kunnon känniin ja kysyä että mikä mättää. Jos joku suostuisi edes hiukan avaamaan miksi seurasi ei kiinnosta.
Ok. Pitää kokeilla samaa kuin Jeff Dahmer. Sillä tavalla ainakin saisin seuraa. Harmi vaan kun minulla on perhe, niin en oikein tiedä minne veisin niitä känniin juotettuja uusia ystäviä. Hotelliin ehkä? Ja sitten alan raivaamaan miksi seura ei kiinnosta?
Baarista on hyvä aloittaa.
Omituinen kommentti. Etkä sinä uusista tuttavuuksista mitään irti saa, vaan niistä jotka jo tunnet.
Kun kukaan ei halua olla kaveri, niin ei ole ketään jolta kysyä. Enkä minä parisuhteessa oleva äiti-ihminen oikeasti voi pikkupaikkakunnan ainoaan baariin mennä ystäviä etsimään. En minä siellä kohtaisi kuin kyläjuoppoja. Lapseni ovat jo liian isoja, että voisin heidän kanssaan mennä jonnekin lapsi kerhoon. Lasten kavereiden äitejä ei kiinnosta lähempi tutustuminen, kaikilla on jo omat piirinsä. Ehkä jossain kansalaisopistossa voisi onnistaa, mutta kun teen vuorotyötä, niin niihinkin on tosi hankalaa mennä. Oikeasti joudun vain yrittää päästä yli tästä itsesäälistä ja tyytyä elämääni tälläisenä.
Jos asut pikkupaikkakunnalla ja teet vuorotyötä, sulla oletettavasti on auto käytössäsi. Kaverisi ei siis tarvitsekaan olla samalta paikkakunnalta vaan voi olla vähän kauempaakin, esim tunnin ajomatka päässä. Mun hyvä ystäväni asuu samassa kaupungissa kuin minäkin, mutta koska mulla ei ole autoa eikä hänelläkään, julkisilla menee tunti toisen luokse. Voisitko siis miettiä, millaisia mahdollisuuksia olisi noin tunnin ajomatkan säteellä omasta kodistasi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyviä pointteja ollut ketjussa mukana. Itse olen huomannut jääväni vähän ulos, kun en jaksa enää keskustella aina samoista pinnallisista asioista kerta toisensa jälkeen. Monet tällaiset ihmiset eivät sitten jaksa keskustella elämän synkemmistä puolista, raskaista asioista ja noh, todellisuudesta. Ihmiset tuntuu tosiaan viihtyvän tämän tyyppisten lähellä "kokemukseni mukaan suosituimpia ovat räväkät ja suulaat mutta itsekeskeiset, ehkä vähän narsistisetkin ihmiset. Ilmeisesti sen takia, kun heidän elämässään sattuu ja tapahtuu, vaikkakin monesti kyseenalaisia asioita. Ihmisinä heitä ei voi luonnehtia varsinaisesti hyviksi tyypeiksi." Kun sitten taas puhuvat heistä selän takana mitä milloinkin. Varsinkin mutkikkaalta tuntuu kuviot. Ehkä pienemmät piirit ja/tai "ulosjääminen" ei olekkaan huono juttu. Se pitää osaa käsitellä oikein.
Vierailija kirjoitti:
Mä olen taas siis ap (selvennykseksi, kun joku muukin täällä kirjoittelee samasta aiheesta).
Mulla on mun mielestä ihan terve itseluottamus. En sinänsä ajattele olevani muita huonompi. Mun elämässä on paljon sisältöä ja teemme perheenä paljon asioita. Mulla on omia harrastuksia ja vapaa-ajalla joitain luottamustehtäviä. Mulla on useita mielenkiinnonkohteita yms. Kaipaisin vaan ystäviä, joiden kanssa voisi mennä kahville, kutsua kylään, soitella kuulumisia, kertoa huolia, olla itse olkapäänä, jakaa asioita jne. Olla osana jotain porukkaa. Olla sellainen ihminen, jonka kuulumisista joku on kiinnostunut.
Tämän kommenttisi luettuani mietin, missä välissä sulla olisi aikaa tutustua sellaisiin ihmisiin, joista jostain voisi tulla kaverisi ja myöhemmin kenties ystäväsi? En tarkoita kysymystäni pahalla vaan elämäsi näyttää olevan aika täynnä kaikenlaista ja sun pitäisi löytää aika paljon aikaa muihin ihmisiin tutustumisiin, jotta löytäisit sen yhden, jonka kanssa voisi syntyä kaipaamasi ystävyyssuhde.
Noin yleisesti ottaen ihmisille yleensä riittää kaipaamasi kaltaiseen ystävyyteen 1-3 ystävää eikä sen useampia ystäviä ole kiinnostustakaan hankkia. Tässä varmaan yksi syy, miksi ystävystyminen voi olla vaikeaa. Siis se, että ihmisillä on jo ne pari luottoystävää, joille soitellaan, ollaan olkapäänä, käydään kyläilemässä jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen taas siis ap (selvennykseksi, kun joku muukin täällä kirjoittelee samasta aiheesta).
Mulla on mun mielestä ihan terve itseluottamus. En sinänsä ajattele olevani muita huonompi. Mun elämässä on paljon sisältöä ja teemme perheenä paljon asioita. Mulla on omia harrastuksia ja vapaa-ajalla joitain luottamustehtäviä. Mulla on useita mielenkiinnonkohteita yms. Kaipaisin vaan ystäviä, joiden kanssa voisi mennä kahville, kutsua kylään, soitella kuulumisia, kertoa huolia, olla itse olkapäänä, jakaa asioita jne. Olla osana jotain porukkaa. Olla sellainen ihminen, jonka kuulumisista joku on kiinnostunut.
Tämän kommenttisi luettuani mietin, missä välissä sulla olisi aikaa tutustua sellaisiin ihmisiin, joista jostain voisi tulla kaverisi ja myöhemmin kenties ystäväsi? En tarkoita kysymystäni pahalla vaan elämäsi näyttää olevan aika täynnä kaikenlaista ja sun pitäisi löytää aika paljon aikaa muihin ihmisiin tutustumisiin, jotta löytäisit sen yhden, jonka kanssa voisi syntyä kaipaamasi ystävyyssuhde.
Noin yleisesti ottaen ihmisille yleensä riittää kaipaamasi kaltaiseen ystävyyteen 1-3 ystävää eikä sen useampia ystäviä ole kiinnostustakaan hankkia. Tässä varmaan yksi syy, miksi ystävystyminen voi olla vaikeaa. Siis se, että ihmisillä on jo ne pari luottoystävää, joille soitellaan, ollaan olkapäänä, käydään kyläilemässä jne.
Joo olet oikeassa. Toisaalta varmaan mietin, että mikä minussa on sellaista, ettei minua kutsuta tapaamiseen, jossa kaikki muut työpaikan hoitovapaalla olevat olevat. Itse näkisin jo ihan käytöstapana sen, ettei ketään jätetä ulkopuolelle, tai sen että joku jää whatsapp porukasta ulos ja näkee sitten somesta, kun koko muu työtiimi on kutsuttu jollekin mökille. Samalla mietin, että olen ollut paljon apuna ja tukena monelle nuoruusajan tutulle ja pitänyt yhteyttä, mutta silti yhteisistä vuosista huolimatta kukaan ei ole kiinnostunut pitämään mitään yhteyttä. Ei edes ns tekstiviestin tasolla. Monesta nuoruusajan porukasta on sovittu aikuisiällä tapaamisia ja mua ei ole kutsunut kukaan. Eräs työskentelee mun veljen kanssa samassa työpaikassa eikä ole ikinä kysynyt esim veljeltäni mitä mulle kuuluu. Kerran veljeni oli sanonut, että "ettekös ollut mun siskon kanssa kavereita ja oot tainnut meilläkin joskus" ja tämä ihminen oli vastannut vaan, että "Joo. Asuitte siinä xxxtiellä" ja vaihtanut aihetta.
jepjepjoo kirjoitti:
Hyviä pointteja ollut ketjussa mukana. Itse olen huomannut jääväni vähän ulos, kun en jaksa enää keskustella aina samoista pinnallisista asioista kerta toisensa jälkeen. Monet tällaiset ihmiset eivät sitten jaksa keskustella elämän synkemmistä puolista, raskaista asioista ja noh, todellisuudesta. Ihmiset tuntuu tosiaan viihtyvän tämän tyyppisten lähellä "kokemukseni mukaan suosituimpia ovat räväkät ja suulaat mutta itsekeskeiset, ehkä vähän narsistisetkin ihmiset. Ilmeisesti sen takia, kun heidän elämässään sattuu ja tapahtuu, vaikkakin monesti kyseenalaisia asioita. Ihmisinä heitä ei voi luonnehtia varsinaisesti hyviksi tyypeiksi." Kun sitten taas puhuvat heistä selän takana mitä milloinkin. Varsinkin mutkikkaalta tuntuu kuviot. Ehkä pienemmät piirit ja/tai "ulosjääminen" ei olekkaan huono juttu. Se pitää osaa käsitellä oikein.
Olet ihan oikeassa. Rehellisesti sanottuna en itsekään viihdy seurassa, jossa puhutaan elämän synkemmistä puolista ja raskaista asioista. Mulle lähtökohta ystävien ja kavereiden tapaamisessa on se, että tapaaminen on hauskaa, se tuottaa iloa ja kotiin palatessa on kevyempi fiilis kuin kotoa lähtiessä. Toki, jos ystävällä on jokin kriisi menossa (sairaus, ero, läheisen menetys tms), olen valmis kuuntelemaan häntä, mutta mieluiten ihan kahdestaan ja tietäen, että nyt ei ole tarkoituskaan olla kevyempi vaan raskaampi fiilis kotiin palatessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Älä kirjoita pitkiä lorikoita, ei jaksa lukea, eikä kiinnosta...
Mikä on lorikko? Loriko saattaa kyllä olla jokin japanilainen runomuoto.
𝐓𝐲𝐲𝐩𝐩𝐢 ❤💅
Mä olen pahoillani, mutta mä en osaa auttaa :( Mulla on ollut kyllä itsellä semmoisia takertuvia ja vähän lapseölisiakin kavereita, joista olen vetänyt välit poikki, mutta sä et kyllä vaikuta semmoselta.
Mutta muista: Älä _koskaan_ yritä olla liian samanlainen kuin muut.
𝐓𝐲𝐲𝐩𝐩𝐢 ❤💅
Vierailija kirjoitti:
Minulla on samanlaiset tuntemukset, vaikka tilanteeni ei ole ihan sama kuin ap:lla. Minulla ei ole edes puolisoa, jostain syystä en ole koskaan kiinnostanut miehiä. Minulla on kyllä ystäviä, mutta sama kuvio, että minä olen aina se, joka ottaa yhteyttä ja ehdottaa tapaamista. Olin pienenä hoitajan kanssa kotona, enkä koskaan oppinut solmimaan sosiaalisia suhteita siten kuin päiväkotilapset. Olen miettinyt, että tämä ehkä vaikuttaa. Omalla kohdalla olen myös miettinyt, että varmaan olen liian innokas tutustumaan ja pitämään yhteyttä. Olen ihmisrakas, mutta en vaan osaa solmia sellaisia ihmissuhteita kuin haluaisin, siis että esim. ystävyys olisi tasavertaisesti molemminpuoleista ja olisi parisuhde. Ystävyyssuhteissani toistuu myös kuvio, että toinen kertoo paljon elämästään ja varsinkin ongelmistaan, vaatii tukea, mutta ei osoita aitoa kiinnostusta minun elämääni kohtaan. Siitä syntyy itseään toistava kehä – kun tuntuu, ettei muita kiinnosta, ei herkästi enää tarjoakaan omia kokemuksiaan tai yritä uskoutua. Olen miettinyt samoin kuin ap, että minussa on jotain vikaa. Ja olen kokenut samaa työpaikoissani, että muilla on sosiaaliset ympyrät keskenään ja jään ulkopuolelle, vaikka yritän itse olla aktiivinen. Yhtäkkiä vaan huomaan, että muista on tullut jotenkin maagisesti toisilleen läheisiä ja tekevät kaikkea työajan ulkopuolella.
Mulla on just tuo sama, että itse saan olla aina sekä se aloitteellisempi tutustumiseen että myöskin se ainoa joka pitää yhteyttä. Ja sitten olenkin toisille just vaan tuollainen "leelian lepotuoli" jolle kyllä valitetaan omista ongelmista ja elämästä sekä odotetaan apua ja tukea, mutta minun kuulumiseni ei kiinnosta eikä niitä ehditä kuunnella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotain sinussa selvästi on, jos sama kuvio toistuu vuosikausia ja kaikissa porukoissa. Ehkä olet ilkeä, käytöstavaton tai ylimielinen, ehkä vain äärimmäisen tylsää seuraa. Ikävä kyllä.
Hyvät ja kiinnostavat tyypit revitään sosiaalisiin rientoihin mukaan puoliväkisin.
Tässähän olikin jotain todella lohdullista ja rohkaisevaa...
Kun on tälläinen yksinäinen ihminen, niin siitä tulee kai jonkinlainen itseään toistava kierre. Ei oikein enää edes osaa ystävystyä. Ja jos joskus yrittää ja epäonnistuu, niin ei halua enää edes yrittää. Kyllähän minä tiedän että vika on minussa, en vain osaa korjata sitä. Ei kukaan ole oikeastaan koskaan tykännyt minusta ja minun kanssa ollaan vain jos on pakko. Olen jotenkin tosi ulkopuolinen. Jos minulla ei olisi perhettä ja lapsia jotka tarvitsevat minua, niin ihan sama vaikka kuolisin.
En minä yrittänyt olla lohduttava tai rohkaista. En tiedä miten tilanteesi korjaantuu. Ehkä voisit juottaa jonkun tuttavasi kunnon känniin ja kysyä että mikä mättää. Jos joku suostuisi edes hiukan avaamaan miksi seurasi ei kiinnosta.
Sinä se ainakin olet ihan huikean upea ihminen.
En ole, mutta ystäviä on silti niin paljon etten ehdi kaikkia tarpeeksi usein edes tapaamaan. Siksi onkin mahdotonta saada kiinni aapeen ongelmasta.
Tuo olikin hyvä vinkki, että juota joku tuttava känniin ja kysy. Kun ongelma on, että kukaan ei halua olla kanssani, niin kuinka minä juotan jonkun känniin? Ei kukaan edes halua kännätä kanssani. Ei ole ketään jolta kysyä. Ei kännissä, eikä selvinpäin. Ei tätä voi ymmärtää kuin muut yksinäiset, joilla ei ole yhtään omaa ystävää. Puoliso on ainut ystäväni. Jos tulee ero, niin sitten minulla ei ole ketään muuta kuin lapseni. He kun kasvavat aikuisiksi, niin ei ole niitäkään.
En tiedä oletko ap, mutta hän aloituksessaan mainitsee yhden kaverin jota tapaa silloin tällöin. Hän voisi olla hyvä kohde.
Vierailija kirjoitti:
Jotain sinussa selvästi on, jos sama kuvio toistuu vuosikausia ja kaikissa porukoissa. Ehkä olet ilkeä, käytöstavaton tai ylimielinen, ehkä vain äärimmäisen tylsää seuraa. Ikävä kyllä.
Hyvät ja kiinnostavat tyypit revitään sosiaalisiin rientoihin mukaan puoliväkisin.
Kylläpä on kusipäinen vastaus.
Vierailija kirjoitti:
Älä kirjoita pitkiä lorikoita, ei jaksa lukea, eikä kiinnosta...
No mikä pakko sun on näitä keskusteluja lukeakaan? Mene vaikka lenkille.
No mulla on rikas mies ja rikas suku. Siis ei nyt mitään silmiinpistävää ökytouhua, mutta mieheni tienaa hyvin ja sijoittaa paljon. En mä näistä töissä puhu tai ole kavereille koskaan puhunut. On meillä varmaan vähän keskivertoa kalliimmat autot, ihan perus nätti keskikokoinen 10v vanha (itse rakennettu) okt ja matkustellaan paljon ja ostan laadukkaita vaatteita jne. Toki en näistä koskaan puhu, joten en tiedä sitten tietääkö kukaan lopulta meidän olevan selvästi hyvätuloisia. Mä en ole maininnut ikinä kenellekkään mieheni sijoituksista, sijoitusasunnoista, mun perinnöistä tms. Mun saama perintö on todella tarkoin varjeltu salaisuus ja en oikeasti usko, mun lapsuudenperheeni ja mieheni lisäksi sitä voi millään tietää kukaan. Instassa ei ole yhtään kuvaa kodista. Matkoilta saatan laittaa jonkun kuvan, jossa tyyliin lapset silittää jotain lammasta Alpeilla.
En ole hiljainen, mutta en mikään mölyäjäkään. Sellainen ns "normi tapaus". Osaan mun mielestä jutella monesta eri asiasta ja olen tosi ystävällinen ja huomaavainen kaikille. Olen mielestäni hyvin keskustelutaitoinen ja sosiaalisesti lahjakas.
Alkoholia en oikein käytä ja jos jotain työpaikan ryyppyjuhlia ollut, niin olen mennyt autolla. Toki nyt viimeksi menin taksilla ja otin viiniä ihan vain, että olisin osa porukkaa ja päätin, että olen tällä kertaa tappiin asti. Oli siis firman pikkujoulut.
Kuulun kirkkoon, mutta en käy juurikaan kirkossa. En puhu töissä uskonnosta. Tuskin kukaan edes tietää mihin kuulun tai en kuulu.