Lue keskustelun säännöt.
Välitätkö oikeasti läheisistäsi? Siis tunnetko jotain? Miltä tunteet tuntuvat?
30.05.2023 |
Ystäväni epäilee itsellään persoonallisuushäiriötä, koska hän ei tunne mitään muita ihmisiä kohtaan. Ei kuulemma ole koskaan tuntenut. Puolisoa ja lapsia hänellä ei ole, mutta ei tunne mitään vanhempiaan tai isovanhempiaan kohtaan. Perhe on normaali, hän oli kotihoidossa eikä mitään traumaa.
Pidin tätä hassuna, koska hän on oikein sosiaalinen ja kiva. Mutta sitten aloin ajattelemaan itseäni. Rakastan miestäni ja lapsiani, mutta en minäkään ns tunne mitään. Isäni kun kuoli, en surrut häntä, vaikka keskustelumme olivat kivoja. Töissä olen hypersosiaalinen ja ihmisiä on kiva nähdä, mutta en voi sanoa tuntevani mitään. En siis negatiivista enkä positiivista.
Vai mitä oikein pitäisi tuntea? Missä tilanteissa?
Ihmettelen, olemmeko normaaleita, ovatko kaikki tällaisia, vai onko meissä kahdessa jotain outoa. En ole koskaan ennen ajatellut olevani epänormaali.
Kommentit (64)
En tunne mitään (ainakaan hyvää) muita kuin miestäni ja lapsiani kohtaan. Vain heidän puolestaan olen aidosti pakahtunut onnesta, itkenyt huolesta ja pelännyt menettäväni.
Kauan sitten kuolleen mummini ajatteleminen voi tuoda kyyneleet silmiin, mutta ei muiden.
En todellakaan tunne mitään onnea tai iloa muiden puolesta, enkä ikävöi ketään. Ja kun olen ollut työreissulla tai omalla lomalla, en ole myöskään koskaan ikävöinyt lapsiani tai miestä. On vain ollut mukavaa olla pois koti ympyröistä muutaman päivän.
N40
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sanoit ettet surrut isäsi kuolemaa. Jäin miettimään, että olitko läsnä niissä viimeisissä päivissä ja hetkissä? Kuuntelitko isäsi viimeisiä ajatuksia, pelkoja, surua, luopumisen tuskaa? Eikö mikään sellainen hetkauta?
Minä suhtaudun hyvin lungisti ihmissuhteisiin enkä osaa ikävöidä. Se on täysin vierasta. Mutta ilahdun itselle tärkeiden ihmisten näkemisestä ja todellakin suren niin maan pirusti kun sen aika on.
Omasta lapsesta ajattelen välillä, että onpa hän ihmeellinen. Tulee tarve halata ja kertoa, että hän on parasta tässä maailmassa.
Hän lähti sairauskohtauksen kautta, ei siis ollut viimeisiä ajatuksia. Ajattelen, että hänellä kävi säkä. Juuri noin ihmisen pitää päästä pois: elää vanhaksi ja lähteä saappaat jalassa.
En ajattele omasta (täysi-ikäisistä) lapsesistani, että he ovat ihmeellisiä. Tai joo, omalla tavallaan he ovat outoja Ja heidän kanssaan on välillä kiva keskustella, mutta ei minulla ole mitään tarvetta pitää heitä lähellä. Muuttakoon vaikka australiaan, jos haluavat.
Suurimmaksi osaksi tunnen velvollisuutta. Se on minussa vahvana - olen kasvatettu siihen. Olen koko elämäni kiivaasti suorittanut velvollisuuksiani lapsena/opiskelijana/äitinä/vaimona jne. Heräsin tähän keski-iässä. Totuus on toinen. Minulla on ns rakkautta (subjektiivista, oma käsitykseni rakkaudesta) kahteen ihmiseen, joista kumpikaan ei kuulu lähipiiriini, eikä ole enää edes osa elämääni. Muiden kohdalla suoritan jonkinlaista yhteiskunnallista vaadetta ja moraalista koodistoa välittämisestä ja mukarakastamisesta. Esitän/larppaan rooliani näytelmässä Elämä. Ihana saatana karua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet masentunut.
En ole. Tunnen tyytyväisyyttä, saan merkityksen tunteita työstäni, innolla odotan omaa lomamatkaani.
En tietenkään halua menettää miestäni tai lapsiani, mutta jos menettäisin, niin vakaasti uskon, että selviäisin menetyksistä. Olen vanhan äitini kanssa oikein läheinen, mutta en odota kuolemaa kauhulla.
Ja olen muita ihmisiä kohtaan hyväntahtoinen.
Eli olet ihan normaali ihminen tunteinesi.
Valtaosa meistä selviää ainakin jollain tasolla äärimmäisenkin rankoista asioista ja harva meistä kauhulla odottaa iäkkään läheisen poismenoa.
Minusta tuntuu, että sinulla on nyt jotenkin kova tarve nähdä itsesi jotenkin erityisenä asian suhteen vaikka todennäköisemmin sinun käsityksesi tunteista ja tuntemisesta on hyvin suppea. Valtaosa tunteista on ihan arkipäiväistä kokemista, ei mitään pakahduttavaa tai pysähdyttävää.
Minua ärsyttää sinunlaiset ihmiset. Ei kukaan yritä olla erikoinen minkään kanssa, vaikka haluaa jotain ilmiötä ymmärtää paremmin tai tietää, että onko joku muukin samanlainen kuin itse on.
Sinunlaiset ihmiset on este kehitykselle ja itsensä kehittämiselle. Toivottavasti tajuat omien läheistesi kanssa olla puhumatta noin. En tunne heitä enkä heistä välitä, mutta ei kukaan ansaitse tuollaista "luulet vaan olevasi erikoisempi kuin muut" - shaibaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suurimmaksi osaksi tunnen velvollisuutta. Se on minussa vahvana - olen kasvatettu siihen. Olen koko elämäni kiivaasti suorittanut velvollisuuksiani lapsena/opiskelijana/äitinä/vaimona jne. Heräsin tähän keski-iässä. Totuus on toinen. Minulla on ns rakkautta (subjektiivista, oma käsitykseni rakkaudesta) kahteen ihmiseen, joista kumpikaan ei kuulu lähipiiriini, eikä ole enää edes osa elämääni. Muiden kohdalla suoritan jonkinlaista yhteiskunnallista vaadetta ja moraalista koodistoa välittämisestä ja mukarakastamisesta. Esitän/larppaan rooliani näytelmässä Elämä. Ihana saatana karua.
Vau, miten kirjallisesti lahjakas olet!
Vierailija kirjoitti:
Olette pelottavia.
Miksi? Millainen itse olet?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suurimmaksi osaksi tunnen velvollisuutta. Se on minussa vahvana - olen kasvatettu siihen. Olen koko elämäni kiivaasti suorittanut velvollisuuksiani lapsena/opiskelijana/äitinä/vaimona jne. Heräsin tähän keski-iässä. Totuus on toinen. Minulla on ns rakkautta (subjektiivista, oma käsitykseni rakkaudesta) kahteen ihmiseen, joista kumpikaan ei kuulu lähipiiriini, eikä ole enää edes osa elämääni. Muiden kohdalla suoritan jonkinlaista yhteiskunnallista vaadetta ja moraalista koodistoa välittämisestä ja mukarakastamisesta. Esitän/larppaan rooliani näytelmässä Elämä. Ihana saatana karua.
Hei! Mun ajatuksia 😳
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet masentunut.
En ole. Tunnen tyytyväisyyttä, saan merkityksen tunteita työstäni, innolla odotan omaa lomamatkaani.
En tietenkään halua menettää miestäni tai lapsiani, mutta jos menettäisin, niin vakaasti uskon, että selviäisin menetyksistä. Olen vanhan äitini kanssa oikein läheinen, mutta en odota kuolemaa kauhulla.
Ja olen muita ihmisiä kohtaan hyväntahtoinen.
Eli olet ihan normaali ihminen tunteinesi.
Valtaosa meistä selviää ainakin jollain tasolla äärimmäisenkin rankoista asioista ja harva meistä kauhulla odottaa iäkkään läheisen poismenoa.
Minusta tuntuu, että sinulla on nyt jotenkin kova tarve nähdä itsesi jotenkin erityisenä asian suhteen vaikka todennäköisemmin sinun käsityksesi tunteista ja tuntemisesta on hyvin suppea. Valtaosa tunteista on ihan arkipäiväistä kokemista, ei mitään pakahduttavaa tai pysähdyttävää.
Minua ärsyttää sinunlaiset ihmiset. Ei kukaan yritä olla erikoinen minkään kanssa, vaikka haluaa jotain ilmiötä ymmärtää paremmin tai tietää, että onko joku muukin samanlainen kuin itse on.
Sinunlaiset ihmiset on este kehitykselle ja itsensä kehittämiselle. Toivottavasti tajuat omien läheistesi kanssa olla puhumatta noin. En tunne heitä enkä heistä välitä, mutta ei kukaan ansaitse tuollaista "luulet vaan olevasi erikoisempi kuin muut" - shaibaa.
Ylläoleva on vain tottunut manipuloimaan ihmisiä tuolla lauseella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olette pelottavia.
Miksi? Millainen itse olet?
Ihminen.
En surrut kun läheiseni kuoli. Olin helpottunut.
Läheinen ystäväni on usein sanonut että hän on varmaan joku sosiopaatti kun ei tunne asioita... ja sitten ole nähnyt kun hän itkee auton alle jääneen oravan vuoksi, siis istuu tien laitaan ja vollottaa. Ja on todella herkkä ihminen muutenkin mielestäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suurimmaksi osaksi tunnen velvollisuutta. Se on minussa vahvana - olen kasvatettu siihen. Olen koko elämäni kiivaasti suorittanut velvollisuuksiani lapsena/opiskelijana/äitinä/vaimona jne. Heräsin tähän keski-iässä. Totuus on toinen. Minulla on ns rakkautta (subjektiivista, oma käsitykseni rakkaudesta) kahteen ihmiseen, joista kumpikaan ei kuulu lähipiiriini, eikä ole enää edes osa elämääni. Muiden kohdalla suoritan jonkinlaista yhteiskunnallista vaadetta ja moraalista koodistoa välittämisestä ja mukarakastamisesta. Esitän/larppaan rooliani näytelmässä Elämä. Ihana saatana karua.
Hei! Mun ajatuksia 😳
Sama
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olette pelottavia.
Miksi? Millainen itse olet?
Meihin on kulttuurisesti iskostettu käsitys rakkaudesta, joka ulottuu tuntemattomiinkin. Kaikki toitottaa lähimmäisen rakkautta ja pakkosyöttää onnen tuntemista muiden puolesta.
On sekoittunut hyvät käytöstavat ja ihmisten auttaminen rakkauden tuntemiseen kaikkia kohtaan. Siitä johtuu yksilökeskeisyys. Ei kukaan halua olla onnellinen toisen puolesta, kun ei itse ole onnellinen mistään. Käperrytään omiin pesiimme, koska vaade tuntemisesta muita kohtaan on niin vahva. Oikeasti eniten tunnemme kulttuurisesti itsekkäiksi leimattuja tunteita, joita täytyy piilottaa sosiaalisen leiman pelossa.
Koska muistattehan, ei saa valittaa jos on itse tiensä - minkä tahansa tien - valinnut. Mutta kun sukulainen menee viidettä kertaa naimisiin, on tunnettava onnea hänen puolestaan. Kun toisen vanhemmat rakastaa ja omat ei, on oltava onnellinen sen toisen puolesta, että edes jollain on hyvät vanhemmat. Kun ystävä saa lapsen ja itse ei hoidoista huolimatta, on silti kaivettava se onnen tunne jostain mustasta sielustaan. Muuten on huono ihminen eikä kuulu joukkoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanoit ettet surrut isäsi kuolemaa. Jäin miettimään, että olitko läsnä niissä viimeisissä päivissä ja hetkissä? Kuuntelitko isäsi viimeisiä ajatuksia, pelkoja, surua, luopumisen tuskaa? Eikö mikään sellainen hetkauta?
Minä suhtaudun hyvin lungisti ihmissuhteisiin enkä osaa ikävöidä. Se on täysin vierasta. Mutta ilahdun itselle tärkeiden ihmisten näkemisestä ja todellakin suren niin maan pirusti kun sen aika on.
Omasta lapsesta ajattelen välillä, että onpa hän ihmeellinen. Tulee tarve halata ja kertoa, että hän on parasta tässä maailmassa.
Hän lähti sairauskohtauksen kautta, ei siis ollut viimeisiä ajatuksia. Ajattelen, että hänellä kävi säkä. Juuri noin ihmisen pitää päästä pois: elää vanhaksi ja lähteä saappaat jalassa.
En ajattele omasta (täysi-ikäisistä) lapsesistani, että he ovat ihmeellisiä. Tai joo, omalla tavallaan he ovat outoja Ja heidän kanssaan on välillä kiva keskustella, mutta ei minulla ole mitään tarvetta pitää heitä lähellä. Muuttakoon vaikka australiaan, jos haluavat.
Niin, eli kuitenkin ajattelet että parempi kun isä ei kärsinyt. Se on välittämistä.
Lapset saa tietenkin muuttaa mihin tahansa ja elää omaa elämäänsä, mutta on kai tärkeää tietää että heillä menee hyvin ja ovat onnellisia. Rakkautta sekin.
Onks tää nyt sitä hybridikeskuksen vaikuttamista ja mielipiteen muokkausta?
Tunnen perheeni kohdalla ihan konkreettisesti rakkautta, iloa, onnea, kiitollisuutta, välittämistä.
Vanhempieni (sekä jo kuolleiden isovanhempieni ja isotätini) kohdalla aikoinaan näiden lisäksi myös suurta kunnioitusta ikäänsä ja elämänkokemustaan kohtaan.
Nämä ovat ihan kehossani ja mielessäni olemassa olevia tunteita. He ovat ja ovat olleet kaikki tavallisia ihmisiä mutta minulle rakkaita.
Ainoaa lastani kohtaan kaikki tämä tunne on vielä paljon voimakkaampi. Bonuslapseni ovat likimain yhtä rakkaat. Puolisoni, sisarukseni myös. Tottakai kiireisessä arjessa ei ehdi aina tuntea ja ilmaista sitä mutta tuo kaikki tunne on siellä pohjalla silti.
Ja ilmaisen, eritoten halaan ja sanon suoraan tunteeni hyvin usein. Silitän hiuksista teiniä ohimennen tms. Olen kai outo kun luen teidän viilipyttymäisiä juttujanne.
Vierailija kirjoitti:
En surrut kun läheiseni kuoli. Olin helpottunut.
Läheinen ystäväni on usein sanonut että hän on varmaan joku sosiopaatti kun ei tunne asioita... ja sitten ole nähnyt kun hän itkee auton alle jääneen oravan vuoksi, siis istuu tien laitaan ja vollottaa. Ja on todella herkkä ihminen muutenkin mielestäni.
Helpottunut, koska läheisen ei tarvinnut enää kärsiä vai helpottunut, koska pääsit hänestä eroon. Aika suuri ero noissa.
Vierailija kirjoitti:
Onks tää nyt sitä hybridikeskuksen vaikuttamista ja mielipiteen muokkausta?
Ei. Tätä kutsutaan rehellisyydeksi. Se on raadollista.
Minä tunnen omaa perhettä kohtaan ajoittain sellaista pakahduttavaa rakkautta, johtunee oksitosiinista. Lievempää vastaavaa tunnetta tulee joskus lähinnä muita tuttuja lapsia kohtaan, mutta ei kaikkia. Osa heistä vaan on sellaisia söpömpiä. Aikuisia sukulaisia kohtaan aika samoja tunteita kuin ystäviä, viihdyn heidän seurassaan ja haluan auttaa tarvittaessa mutta en erityisemmin koe voimakkaita fyysisesti kouriintuntuvia tunteita heitä kohtaan.
Ei sitä tiedäkään. Sitä vaan tekee asioita ettei ne idiootit tapatuta itseään tai kuole nälkään, huku paskaan tai muuten laita elämäänsä tärviölle. Se on enemmän oman vitutuksen ehkäisyä kuin varsinaista välittämistä.