Lue keskustelun säännöt.
Ongelmani on se, että vaikka haluaisin kumppanin, kiinnostun tosi harvoin kenestäkään. Olen siis mies. Ja ei, en etsi mitään "instabeibeä", vaan
26.05.2023 |
ne harvat, joista olen ollut kiinnostunut, ovat periaatteessa ihan tavallisia ihmisiä, mutta siinä on silloin jotain kemiaa, jota ei voi selittää. Kun kemiaa ei ole, ei ole oikeastaan kiinnostusta edes tutustua sen enempää. En ole tahallisesti nirso. Ja olen hyvin itsenäinen ihminen, enkä etsi kumppania siksi, että en osaisi olla yksin.
Onko muilla tällaista ongelmaa? Miten tästä kannattaisi edetä?
Kommentit (64)
Tuo on se normaali tila. Epänormaalia on kiinnostua melkein kenestä tahansa. Niitäkin kyllä on paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se on vähän niinkin, että kun on joskus kokenut sellaista mieletöntä kemiaa jotain ihmistä kohtaan, niin sen jälkeen kynnys lähteä "toi vois olla ihan kiva"-tyypin kanssa tutustumaan on korkealla.
tämä! eli sitä toivoo, että tämän uudenkin kanssa löytyis samanlaista kemiaa, muuten tuntuu, että eihän tässä oo tunteita riittävästi
Ja mitä vanhemmaksi tulee sitä vähemmän käytännössä "sopivia" on koska on niin kaavoihinsa ja elämäntapaansa kangistunut, eikä halua enää niitä toisen elämään sopeutuakseen muuttaa.
Vierailija kirjoitti:
Täällä samanlainen nainen. Kerran 10 vuodessa kohtaa jonkun joka voisi kiinnostaa.
Nettideiteistä tulee vähän sellainen olo että siellä ollaan kuin vaatekaupassa: hei tää on kiva mut niin on tämäkin, kumpikos näistä nyt sitten, hei tuolla on vielä tuo yksi, sekin kiinnostaa mua.
Minä vaatekaupassa: kuljen läpi, näen heti sen yhden vaatteen mikä minua kiinnostaa ja muita ei tarvitse hiplata ja selata läpi.
Minä vaatekaupassa: kierrän satoja vaatekauppoja, ulkomaita myöten. Löydän ehkä yhden tosikivan vaatteen, joka sopii minulle, ehkä en sitäkään.
Jos ei halua aktiivisesti deittailla, mutta etsii suhdetta, paras tapa toimia on laajentaa sosiaalisia piirejään tavalla tai toisella.
Se voi tarkoittaa harrastuksia, työn piirissä tarjoutuvaa koulutus- verkostoitumis- yms. tilaisuuksia, keikalla tai näyttelyiden avajaisissa käymistä, taloyhtiön talkoopäiviä, vapaaehtoistyötä, yhdistyksiä, paikallispolitiikkaa, porukalla järjestettäviä luontoretkiä - mikä nyt eniten houkuttelee.
Aikaa sekin vie, mutta elämä vie.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmisten pitäisi tavata enemmän ja jutella. Miksi kaikesta tehdään niin vaikeaa?
No tuohan se juuri on vaikeaa. Aikuisena tavata luontevasti uusia ihmisiä. En itse ainakaan tutustu kuin muutamaan ihmiseen vuodessa. Ja ne on yleensä varattuja, kun suurin osa normaaleista aikuisista on. Pitäisi jotenkin osata bongata joku joka on jossain suhteiden välisessä tilassa ja juuri sillä hetkellä vapaa. Ei tuollaisia kohtaamisia missään kassajonossa tule, eikä aikuinen voi mennä notkumaan jonnekkin ostarille kuin teinit. 😅
Vierailija kirjoitti:
Mikä hinku siihen parisuhteeseen pitää olla? Parisuhde ei anna mitään, se on pelkkä hidaste ja kuluerä elämässä. Turha itseään on siihen pakottaa kun et oikeasti halua. Et vain ole vieä myöntänyt sitä itsellesi.
Parisuhde itselle sopivan ihmisen kanssa = hyvä säännöllinen seksielämä ja arkea parantavaa henkistä kumppanuutta.
Siksi sitä tavoitellaan. Mutta vaatii, että se ihminen on fyysiesti itseä miellyttävä ja henkisesti sopiva.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ja mitä vanhemmaksi tulee sitä vähemmän käytännössä "sopivia" on koska on niin kaavoihinsa ja elämäntapaansa kangistunut, eikä halua enää niitä toisen elämään sopeutuakseen muuttaa.
Seurustelu voi olla sitoutunutta ja palkitsevaa, vaikka asuisi erillään eikä tapaisi aivan joka päivä. Itse olen oikeastaan mieluiten erillissuhteessa. Harkitsemme yhteen muuttamista, mutta vasta, kun kumppanin lapset lähtevät omilleen, aikaisintaan neljän vuoden päästä.
Vierailija kirjoitti:
Joku nainen kirjoitti, ettei kukaan kadulla vastaantullut mies herättänyt kiinnostusta. Olen 54 vuotias ja jännä huomata, että lähes kaikki noin 35 vuotiaat miehet ovat minusta komeita. Tosin seksi ei enää kiinnosta kuin oman miehen kanssa. Mutta kyllä nuoret miehet vaan on kauniita!
Ajan myötä itsekin olen huomanut, että miehet suuremmalla ikähaarukalla ovat komeita verrattuna siihen, kun olin teini tai ihan juuri tullut täysi-ikään, niin miesihanne oli varsin kapea ja siihen mahtui vain samanikäiset miehet. Nyt 35-vuotiaana näen kiinnostavia piirteitä noin 25-50-vuotiaissa miehissä. Noin 20-vuotiaat näyttävät usein ehkä liian pojilta, niin eivät herätä enää niin suurta kiinnostusta kuin silloin, kun oli itse samaa ikäluokkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä kiinnostun melkein kaikista, mutta silti etsin sitä instabeibeä.
Vierailija kirjoitti:
Tuo on se normaali tila. Epänormaalia on kiinnostua melkein kenestä tahansa. Niitäkin kyllä on paljon.
Eikä myöskään ole kiva olla jollekkin se kuka tahansa melko sopiva joka ensimmäisenä vastaan tulee. Kyllä sitä toivoisi että olisi toiselle jotenkin spesiaali. Vähän oli huijattu olo kun eron jälkeen ex löysi uuden kahdessa viikossa. Käytin 20 vuotta ihmiseen jolle olin kuka tahansa ja kuka tahansa toinenkin joka vain vastaan tulee kelpaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihan sama ongelma naisena :) sopiva kumppani olisi tervetullut elämään, mutta harvasta kiinnostun.
ja lisään tuohon,että mitä asialle voisi tehdä? niin, kun katson elämääni taaksepäin, miehet siihen vaan ilmestyivät jostain, tässä tapauksessa baarista, sieltä ne kaikki miehet on tarttuneet eli jatkan elämääni ja ehkä joku taas ilmestyy, jonka kanssa löytyy yhteistä. Vaikka miten haluaisi jonkun elämäänsä, tunteita ei voi pakottaa, eli siihen asti jatkettava yksin silmät auki :)
Onko tuo ongelma? On niitä ihan oikeitakin ongelmia tietäisit vaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo on se normaali tila. Epänormaalia on kiinnostua melkein kenestä tahansa. Niitäkin kyllä on paljon.
Eikä myöskään ole kiva olla jollekkin se kuka tahansa melko sopiva joka ensimmäisenä vastaan tulee. Kyllä sitä toivoisi että olisi toiselle jotenkin spesiaali. Vähän oli huijattu olo kun eron jälkeen ex löysi uuden kahdessa viikossa. Käytin 20 vuotta ihmiseen jolle olin kuka tahansa ja kuka tahansa toinenkin joka vain vastaan tulee kelpaa.
Näköjään saman tyyppinen mies kuin mullakin oli. Otti sitten ulkkarin, kun kiire oli olla joku. Mulle sitte naureskeli sen muijan rahanahneutta. Se oli valmis ihan mihin tahansa, et mies elättää sen. No mies laittoi sen työkkäriin ja sieltä laitettiin kurssille. Nyt se muija tekee töitä aamu kuudesta kahteen. Hah, veti muijaa nenästä!
Silti se muija vaatimalla vaatii lahjoja ja kukkia. Saa kuulemma vaatia, muttei mies osta.
Mulle se mies osti yllärikukkia ja sain arvokkaita korulahjoja. Siksi se nyt vitsailee, et on halvempi vaimo. Niin ja me ollaan todella hyviä ystäviä. Kumpikaan ei muistele vanhoja tai iske toisen arkaan paikkaan. Hyvä tilanne näin. Minä saan ne hyväntuuliset päivät ja vaimo hyvien lisäksi huonot.
Millä tavalla tuo on ongelma? Juuri noinhan sen kuuluisikin olla ja suurimmalla osalla ihmisistä onkin. Epänormaalia olisi se, että kiinnostuisi jokaisesta vastaantulijasta eikä pystyisi lainkaan elämään sinkkuna.
Minulla on ollut kaksi yli kymmenen vuotta kestänyttä suhdetta lyhyiden lisäksi. Aina mies on into pinkeenä ja vannoo rakkauttaan ja minä olen vaan jaahas vai niin. Eli aloin suhteisiin vaikken rakastanutkaan tai tuntenut suuria tunteita. Järkiavioliittoja on ollut aina ja nekin voivat olla onnellisia, koska suorituspaineita ei liiemmin ole.
Lyhyissä suhteissa on ollut kemiaa vaikka muille jakaa, mut nekin hiipuu melko pian.
Vierailija kirjoitti:
Millä tavalla tuo on ongelma? Juuri noinhan sen kuuluisikin olla ja suurimmalla osalla ihmisistä onkin. Epänormaalia olisi se, että kiinnostuisi jokaisesta vastaantulijasta eikä pystyisi lainkaan elämään sinkkuna.
Toiset todellakin hyppii suhteesta toiseen eivätkä osaa olla yksin yhtään. Huono merkki, jos ei tule itsensä kanssa toimeen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo on se normaali tila. Epänormaalia on kiinnostua melkein kenestä tahansa. Niitäkin kyllä on paljon.
Eikä myöskään ole kiva olla jollekkin se kuka tahansa melko sopiva joka ensimmäisenä vastaan tulee. Kyllä sitä toivoisi että olisi toiselle jotenkin spesiaali. Vähän oli huijattu olo kun eron jälkeen ex löysi uuden kahdessa viikossa. Käytin 20 vuotta ihmiseen jolle olin kuka tahansa ja kuka tahansa toinenkin joka vain vastaan tulee kelpaa.
Jos sillä vaan sattui tulemaan heti uus sopiva vastaan, vaikka olis miten harva sopiva.
Perää tuossa on, että toiset löytää helpommin sopivia. Seurustelevuus on myös persoonakysymys, toiset vetää puoleensä enemmän kuin toiset eikä ero johdu vaan ulkonäöstä, vaan miten on ihmisten keskellä. Miten huomioi tosia, onko vuorovaikutus positiivista vai negatiivista, miten paljon on tilanteessa läsnä, osaa lukea monipuolisesti sosiaalisia tilanteita ja ihmisten käytöstä. Jos on hyvä sosiaalinen lukutaito ja hyvä itsetuntemus, löytää nopeammin itselleen sopivan kumppanin.
Ihan sama ongelma naisena :) sopiva kumppani olisi tervetullut elämään, mutta harvasta kiinnostun.