Lue keskustelun säännöt.
Olen äiti joka menetti lapsensa avioerossa
26.05.2023 |
Olin hyvä äiti, hoidin ja huolehdin, osallistuin. Minulla oli hyvät lämpimät keskustelevat välit lapseeni. Normaalia murrosiän kuohuntaa toki.
Avioerossa lapsi jäi isälle. Nyt olen menettänyt hänet. Minusta tehdään huonoa ihmistä. Minut ajetaan loppuun tekemällä hiljaista kiusaa. Viemällä elämästäni se kaikista tärkein, lapsi.
En ehkä ikinä tule selviämään tästä asiasta.
Suru on aivan valtava. Ikävä niin iso.
En ikinä olisi uskonut näin käyvän.
Isällä on rahaa ostaa vaatteet ja vehkeet. Lapsi saa vihdoin kaipaamaansa huomiota isältä.
Minä en ole enää mitään.
Kommentit (60)
Siis isällään ja minulla erimielisyys. Ei minulla ja lapsella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun tätä ketjua lukee, ei ihmettele, että Suomessa tehdään niin paljon itsemurhia. Aloittajalle kaikkea hyvää! Lapsi saattaa hyvinkin aikuistuttuaan ottaa paremmin yhteyttä, kun muuttaa omilleen ja alkaa ajatella omilla aivoillaan.
Vierailija kirjoitti:
Lapsi on päättänyt asua isällään. Siksi en ala asiasta taistelemaan.
Jos haluaa olla täällä vaikka viikon. Ja tulee jokin erimielisyys, isä heti pyytää lapsen takaisin luokseen. Ja hän menee. Isä vie lapsen mielummin mummolaan, kun luokseni viikonlopuksi.
Lapsi ei halua sanoa isälle ei, vaan tekee mitä pyydetään.
Niin tuttua! Pahinta mitä toinen vanhempi voi tehdä on erottaa lapsi toisesta vanhemmasta. Olen ylpeä mun miehestä joka pitää huolen et lapsi tapaa äitiään vailla ei aina haluaisi mennä kun kaverit tms tekemistä.
JUNTTIA! kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo on tehty ja tehdään yhä tuhansille isille jatkuvasti. Joint the club.
MIKSI sotket englantia suomenkieliseen keskusteluun!
Ja sekin vähä väärin kirjoitettu.
Siihen aikuistumiseen on vuosia.
Vaikka välit silloin palaisi, olen menettänyt lapsen elämästä ison siivun.
Ei ole sama tavata aikuista lasta joskus, entä elää arkea yhdessä hänen ollessa nuori.
Kaiken tämän myötä vihaan mun exää entistä enemmän. Ja vihaan myös itseäni, että annoin hänen kohdella minua huonosti vuosia, ja kestin sen. Kunnes hän otti eron ja vaihtoi minut toiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kirjoitatko haudan takaa? Normaalisti lapsi määrätään isälle vain jos äiti on kuollut.
Voihan sitä kuolemaksi sanoa jos on latvalaho.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos lapsi on jo murrosikäinen, niin hän (ainakin loppujen lopuksi) tajuaa sen, että sinä rakastat häntä. Lapsen käytöksen takana voi hyvin olla se, että sinä olet se, jonka rakkaudesta hän on varma. Sen sijaan hän pelkää menettävänsä isänsä, jos ei ole mahdollisimman paljon hänen luonaan. Kun lapsi tulee vanhemmaksi, välinne todennäköisesti lähentyvät uudelleen.
Keskity nyt tekemään omasta elämästäsi mahdollisimman mieleistäsi. Jos jäät suremaan lapsen menetystä, sinusta voi ihan oikeasti tulla niin raskas ihminen, että se vieraannuttaa niin ystäväsi kuin lapsesi sinusta.
Vierailija kirjoitti:
Ei tästä asiasta ole mitään virallisia taistoja käyty.
Enkä jaksa niihin alkaa.Koen itseni todella huonoksi ja epäonnistuneeksi. Olisin ajatellut ennen aivan kuten te, että pitää äidissä olla jokin vika jos lapsensa menettää.
Olen miettinyt tätä paljon. Ehkä minä olen kuitenki se joka on pilannut kaiken ja tehnyt kaiken väärin.
Mutta nyt olen menettänyt hänet. Olen täysin epäonnistunut elämässä.
Automerkin vuoksi en miestä aikoinaan valinnut. Muista syistä. Mutta valinta oli todellakin täysin väärä.
Olen jätetty ja petetty. Ja lapseni menettänyt.
Vaikutat kieltämättä vaikeasti mt ongelmaiselta marttyyrilta, joka ei nyt saa tahtoaan läpi. Tietysti lapsi tarvitsee vanhempiaan, mutta teini-ikäinen osaa jo itse valita missä menee ja missä seurassa. Hän ei varmasti jaksa sinun ruikutusta ja raskasta olemustasi ja uhri mentaliteettiasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi kun olisikin satu.
Mutta tämä on ikävä kyllä täysin totta.
Elämäni.
Taas samaa. Välillä ikävöit ja välillä kirjoitat, että pitäköön mies koko lapsen. Samasta asiasta kirjoitat päivittäin. Katkeruus näkyy. Pitäisikö sinun vähän muuttaa asennettasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oikea kohtaaminen kirjoitti:
Oletko vielä kokeillut oikeaa kohtaamista?
Etäisän näkökulma: meistä tuli lasten kanssa paljon läheisemmät, kun alettiin tavata vartavasten silloin kun huvittaa. Nähdään lyhyemmin mutta tiheämmin. Jutellaan paljon enemmän asioista. Ennen ne tuli luokseni ja linnoittautui huoneisiinsa, nyt käydään syömässä, kahviloissa jne. ja kohdataan oikeasti. Äitinsä pisti hanttiin myös ja yritti jopa lastensuojeluilmoitusta tehdä.
Tässä on oikein tyylipuhdas trolli. Sama viesti kaikissa vähäkin aihetta liippaavissa ketjuissa sananaan copy pastettuna.
Joo, uskottele vaan itsellesi, että olet ollut loisto isä jätettyäsi ensin vastuun äidille ja nyt kun lapset ovat isoja voitte tavata helpommin sinun ehdoillasi.
On aivan totta, että olen todella raskasta seuraa. Olen katkera, pettynyt ja surullinen. Elämässäni ei ole mitään iloa.
Ymmärrän, että lapsi on mielummin isällä. Isä on onnellinen ja rakastunut, iloinen ja jaksava (tätä ei ollut koskaan kanssani)
Ostaa kivoja juttuja.
Minulla ei ole laskujen jälkeen rahaa mihinkään extraan. Ei mihinkään.
Minä lähinnä itken.
Ei se pelkkä rakkaus riitä.
Se on totta,,että lapsi tietää minun olevan ja pysyvän. Isästä ei niin voi olla varma.
Silti se ettemme tapaa, lyö kokoajan kiilaa väliimme.
Minä olen aina ollut ennen kaikkea äiti.
Nyt kun se on minulta viety, en ole mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun miehellä on samanlainen tausta. Hänen vanhemmat erosi kun mieheni oli teini ja lapset jäi asumaan isälleen. Teininä lapset eivät juuri äidillään käyneet mutta nuorina aikuisina tiet taas kohtasi. Äitinsä on ihan samanlainen voivottelija ja valittaja kuin ap ja on hyvin raskasta seuraa. Kun mieheni sisko sai lapsia, eli lapsenlapset ilmestyi kuvioon, niin sisko ei montaa vuotta jaksanut äitiään katsella vaan laittoi välit poikki eikä päästä lapsenlapsia kylään.
Meillä ei ole mieheni kanssa lapsia ja ollaan vielä tekemisissä miehen äidin kanssa mutta harvakseltaan. Hän on vaan niin uskomattoman raskasta seuraa, mikään asia ei ole koskaan hyvin. Ollaan mieheni kanssa jo lähes viisikymppisiä ja yhdessä oltu 20 vuotta. Anopilta meni lähes 10 vuotta hyvksyä minut poikansa elämään, olen hänen mielestään liian hieno ja menestynyt ihminen kun en ole duunariammatissa. En ole koskaan antanut hänelle edes puhelinnumeroani kun en halua kuunnella pelkkää negatiivisuutta mutta käyn toki mieheni kanssa hänen luonaan kylässä.
Ap:sta tulee hyvin vahvasti samat vibat. Yritä päästä nopeasti eroon tuosta katkeruudestasi. Et pysty peittämään negatiivisia tunteitasi vaikka kuinka yrittäisit näytellä muuta. Ensin oma pääkoppa kuntoon, vasta sitten sinulla on edes pieni mahdollisuus saada toimiva suhde lapsiisi.
Vierailija kirjoitti:
On aivan totta, että olen todella raskasta seuraa. Olen katkera, pettynyt ja surullinen. Elämässäni ei ole mitään iloa.
Ymmärrän, että lapsi on mielummin isällä. Isä on onnellinen ja rakastunut, iloinen ja jaksava (tätä ei ollut koskaan kanssani)
Ostaa kivoja juttuja.Minulla ei ole laskujen jälkeen rahaa mihinkään extraan. Ei mihinkään.
Minä lähinnä itken.
Ei se pelkkä rakkaus riitä.
Se on totta,,että lapsi tietää minun olevan ja pysyvän. Isästä ei niin voi olla varma.Silti se ettemme tapaa, lyö kokoajan kiilaa väliimme.
Minä olen aina ollut ennen kaikkea äiti.
Nyt kun se on minulta viety, en ole mitään.
Olet ollut äiti, mutta miten se äitiytesi on näkynyt lapsen elämässä? Äitejä on erilaisia. Oletko ollut jo ydinperheessä katkera ja hankala ihminenen. Miltään helpolta et vaikuta. Todella ailahtelevainen. Syyllistät lasta ja miestä, vaikka periaatteessa sinun pitäisi olla tyytyväinen, että lapsella on isä, joka mahdollistaa lapselle kivoja asioita ja haluaa pitää lapsen luonaan.
Vierailija kirjoitti:
Kun tätä ketjua lukee, ei ihmettele, että Suomessa tehdään niin paljon itsemurhia. Aloittajalle kaikkea hyvää! Lapsi saattaa hyvinkin aikuistuttuaan ottaa paremmin yhteyttä, kun muuttaa omilleen ja alkaa ajatella omilla aivoillaan.
Kun täällä av:lla on lueskellut juttuja tarpeeksi kauan, niin tietää, että ap on erittäin ongelmainen tapaus, jolta lapsi on otettu hyvästä syystä pois.
Ihan turhaan yritätte kukkaiskielellä kirjoitella hänelle.
Vierailija kirjoitti:
On aivan totta, että olen todella raskasta seuraa. Olen katkera, pettynyt ja surullinen. Elämässäni ei ole mitään iloa.
Ymmärrän, että lapsi on mielummin isällä. Isä on onnellinen ja rakastunut, iloinen ja jaksava (tätä ei ollut koskaan kanssani)
Ostaa kivoja juttuja.Minulla ei ole laskujen jälkeen rahaa mihinkään extraan. Ei mihinkään.
Minä lähinnä itken.
Ei se pelkkä rakkaus riitä.
Se on totta,,että lapsi tietää minun olevan ja pysyvän. Isästä ei niin voi olla varma.Silti se ettemme tapaa, lyö kokoajan kiilaa väliimme.
Minä olen aina ollut ennen kaikkea äiti.
Nyt kun se on minulta viety, en ole mitään.
Onneksi on isä ja mummola.
Vierailija kirjoitti:
Lapsi on päättänyt asua isällään. Siksi en ala asiasta taistelemaan.
Jos haluaa olla täällä vaikka viikon. Ja tulee jokin erimielisyys, isä heti pyytää lapsen takaisin luokseen. Ja hän menee. Isä vie lapsen mielummin mummolaan, kun luokseni viikonlopuksi.
Lapsi ei halua sanoa isälle ei, vaan tekee mitä pyydetään.
Mikä ihmeen erimielisyys? Sekö, että lapsi ei jaksa katsoa sinun vollotustasi ja kuunnella katkeruuttasi sekä isän haukkumista? Jos vaihtoehdot ovat sopuisa hyvä arki ja ihana viikonloppu joskus mummolassa tai sitten latvalahon äidin luona oleminen, niin kyllä se sopuisuus ja hyvä arki vievät voiton mennen tullen.
Lapsi on päättänyt asua isällään. Siksi en ala asiasta taistelemaan.
Jos haluaa olla täällä vaikka viikon. Ja tulee jokin erimielisyys, isä heti pyytää lapsen takaisin luokseen. Ja hän menee. Isä vie lapsen mielummin mummolaan, kun luokseni viikonlopuksi.
Lapsi ei halua sanoa isälle ei, vaan tekee mitä pyydetään.