Yritän etsiä 14-vuotiaalle harrastusta joka olisi vain harrastus, ei kilpailua

Vierailija kirjoitti:

On muuten hassua, kun tämmösille höntsäharrastuksille olisi selvästi tosi paljon kysyntää, mutta tarjontaa huonommin (paitsi ihan pienille).

Sitten on hirveä huoli siitä, että lapset liikkuu liian vähän. Voi kun tästä otettaisi paremmin koppia eikä tehtäisi kaikista harrastuksista niin tavoitteellisia. Ehkä niille vähän liikkuville ei ole vaan oikein sopivia harrastuksia tarjolla.

Miten monta kertaa tässä keskustelussa pitää todeta, että tällaista höntsäharrastamista on tarjolla ihan valtavasti. Sekä ilmaisena kaupunkien järjestämänä, että seurojen pyörittämänä. Ainakin pk-seudun kaikki ilmaisryhmät ovat niin tyhjillään, että kaikkiin saa mennä koska tahansa ilman ennakkoilmoittautumista. 

Miten se, että verovaroilla kustannettaisiin lisää tällaisia vajaakäytöllä pyöriviä ryhmiä parantaisi mielestäsi tilannetta?

Vierailija kirjoitti:

Siitähän on ollut mediassakin juttua, kun nykyisin kaikki ohjattu nuorten urheilutoiminta tähtää maailman huipulle.

Koulujen opetusohjelmissa on kyllä monenlaista liikuntaa, joten siellä periaatteessa pääsee kokeilemaan eri lajeja. Mutta vain periaatteessa. Jos et satu kuulumaan siihen luokan urheilulliseen porukkaan, jää se lähinnä sivusta seuraamiseksi. Ei siinä saa oikeaa käsitystä siitä, sopiiko laji itselle vai ei. Vaikka varsinaista kiusaamista ei muuten olisikaan, järkyttyvät ne urheilijat siitä, jos joku ei-urheilija yhtäkkiä tekeekin kentällä jotain tosissaan. Urheilijat kyllä osoittavat ei-urheilijalle hänen paikkansa.

Niihin kilpajoukkueisiin pitää sitoutua. Ei sinne mennä kokeilemaan.

Tietenkin siitä on mediassa juttua, koska sillä saadaan kaikki liikuntavastaiset, koululiikunnan traumatisoimat kehopositiiviset mammat närkästymään ja klikkaamaan ja mediatalo saa mainostuloja. 

Mitään tekemistä todellisuuden kanssa sillä ei tietenkään ole, mutta ei se tänä totuuden jälkeisenä aikana kiinnosta ketään. 

-täysin epäkilpailullisen kiipeilyryhmän junnuohjaaja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

SK kirjoitti:

Jalkapallossa tai koripallossa kehittymistä joukkueena ei oikein voi mitata pelaamatta muita vastaan

Jalkapalloa, koripalloa tai itse asiassa mitään mieleeni tulevaa palloilulajia ei voi harrastaa ilman kilpailullisuutta.

Jokainen ottelu ON kilpailu jossa yritetään tehdä maaleja (tai vastaavia) ja voittaa vastustaja. Ilman kilpailullisuutta koko lajia ei olisi olemassakaan.

Koittakaa nyt tajuta että tämä joka toisessa viestissä nillitetty "kilpailullisuus" ei mitenkään estä sitä harrastus voi olla hauskaa höntsäämistä toista joukkuetta vastaan joka ei myöskään tavoittele sitä voittoa veren maku suussa.

Ei ole mikään pakko pelata SM-tasolla eikä edes tavoitella nousua alimmalta sarjatasolta.

En kyllä sanoisi omia lapsuuden jalkapallo-ottelujani kilpailullisiksi vaikka toinen joukkue voitti ja toinen hävisi.

Lopputuloksella ei juurikaan ollut merkitystä, vaan itse pelaamisella.

Joukkuepelejä voi pelata rennosti siten, että tulokseen ei pyritä ikenet veressä.

Tuossakin on aivan liikaa kilpailullisuutta näille mammoille. Eihän kukaan voi olla niin ilkeä, että yrittäisi pistää palloa sinne oman mussukan maaliin. 

En lukenut kuin ekan sivun, mutta Partio olisi hyvä harrastus. Sopii pojille ja tytöille ja oppii paljon taitoja joita voi tarvita elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Täällä on aika ajoin avauksia joissa helikopterivanhemmat valittavat miten kaupungista ei vaan löydy heidän uniikille, eritysherkälle piltilleen huipputason ohjattua joukkueurheilua jossa ei tietenkään saa olla sitä kammottavaa "kilpailullisuutta" eikä missään nimessä kilpailumatkoja eikä mitään stressiä aiheuttavaa painetta eikä oikeastaan saisi tulla edes hiki.

Näistä avauksista paistaa läpi se tosiasia että tässä ei listata sitä mitä lapsi itse haluaisi eikä siltä ole edes kysytty asiaa vaan esitellään vanhempien keksimiä keinotekoisia rajoituksia jolla ollaan muka "suojaamassa" jälkikasvua.

Nämä vanhemmat olisivat todennäköisesti täydessä paniikissa jos jalkapallo- tai korisjoukkueeseen päässyt lapsi pääseekin vihdoin toteuttamaan luontaista kilpailuviettiään ja haluaa niinhin kovimpiin kilpailuihin ja pelimatkoille.

Pakko kirjoittaa tähän oma vastine. Itse kilpailin urheilussa vanhempien toiveesta aina pienestä lapsesta nuoreksi asti. Muut lapset viettivät vapaa-aikaa missä tahtoivat ja heillä monesti itse valitsemat harrastukset. Minä taas olin aina joko kisoissa tai treeneissä. Viikonloput menivät kuin ohitse ja iltaisin moni jo nukkui, kun itse viimein kotona olin. En koskaan valittanut mitään ja yritin vaan parhaani. Ei sekään isälleni riittänyt. Samalla stressasin sitä kaikkea. Jännitin kisoja ja koin olevani huono jos en pärjännyt. Tämä tuli kodin asenteen kautta, kun vaan voittaminen oli hyvä juttu ja jo toinen sija taas huono. Samalla vertailu muihin ja arvostelu oli myös ikävää. Koko lapsuuttani varjosti tuo kaikki vahvasti. En koe, että olisin saanut tuosta pakko urheilusta mitään itselleni.

Myöhemmin nuoruudessa isäni itse kyllästyi siihen kaikkeen ja lopetti kaiken kuin seinään. Oli jotenkin vaikeaa ymmärtää sitäkään, kun aiemmin tuo oli niik tärkeää sitten ei enää yhtään. Näin olen kyllä itsekin rennon harrastamisen kannalla. On eri kilpailla joskus huvikseen kuin oikeasti ja taistella vielä peliajasta yms muita vastaan. Ja tuohon suojaamiseen vielä mistä kirjoitit niin itsekin olin kiusattu pitkään. Näin sain kyllä muutenkin kokea ikävyyksiä.

En pysty millään ymmärtämään, että jos se kilpailullisuus on niin iso mörkö, niin miksi sitä lasta on pakko tunkea juuri niihin harrastuksiin, joissa se kilpailullisuus on täysin sisäänrakennettuja koko lajin luonteeseen, niin kuin joukkuepeleissä. Niissä on ideana saada peliväline sinne vastustajan maaliin ja se on aina kilpailullista. On olemassa aivan valtava määrä urheilulajeja ja liikuntamuotoja, jossa näin ei ole. 

Itse olen kiipeilijä, niin promoan tietenkin omaa lajiani, mutta vastaavia on valtavasti. Kiipeilykin on tietenkin laji, jossa on mahdollista kilpailla aina olympialaisiin saakka, mutta häviävän pieni osuus tekee niin. Lajiaktiivina minulla on pääsy esim. kilpailulisenssitietoihin ja laskin tuossa huvikseni, että 0,18 % kiipeilyn harrastajista omistaa kilpailulisenssin. 99,82 % harrastaa siis lajia lähinnä voittaakseen itsensä. Ohjatuissa junnuryhmissä prosentti voi olla hiukan suurempi, mutta varmasti reilusti alle 10 % näissäkin käyvistäkään kilpailee. 

Kannattaisiko selvitellä tällaisten lajien harrastusmahdollisuuksia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jänniä ajatusmalleja tässä ketjussa

Että jos ei halua sitoutua kilparyhmään jokapäiväisine treeneineen ja jokaviikkoisine peleineen, on ainoa vaihtoehto sitten mennä harrastelemaan vähän itsekseen? Mitä jos haluaa oppia niitä lajitaitoja ohjatusti? On joku tietty aikataulutettu kerta, jonne mennään, ei tarvitse itse suunnitella milloin ja mitä tekee ja kerätä kaveriporukkaa kasaan.

Ei se ole ihan sama juttu mennä vaikkapa itsekseen / kavereiden kanssa heittelemään sitä koripalloa kuin se, että saisi tehdä samaa ohjatusti. Vaikka sitten ihan kerhomuotoisesti.

Kyllä mä kannatan noita harrasteryhmiä, vaikka itse olenkin aktiiviurheilevan nuoren (pelaa joukkuelajissa 1-sarjatasolla, junioreissa Suomenmestaruus, urheilulukiolainen) äiti. Olen nimittäin nähnyt sen ristiriidan aikanaan, mikä oli tytön joukkueessa, jossa osa halusi panostaa lajiinsa kunnolla ja osa olisi ollut tyytyväinen pelailuun ja treenailuun.

Se, mikä ongelmaksi yleensä seuratasolla syntyy, on ohjaajapula. Junioriurheilussa isoimpien lajien isoimpia seuroja lukuunottamatta lähes kaikkialla (ja osin niissäkin) mennään täysin vapaaehtoispohjalta. Mistä siis saataisiin se aikuinen, jolla olisi innostusta lähteä kerran - pari viikossa ohjaamaan nuoria + hoitamaan kaiken treenien ulkopuolisen työn. Kyllä sitä tekemistä tulee varmasti harrasteryhmänkin kanssa.

Onko pakko tunkea sinne SM-tason joukkueeseen, jos ei halua treenata päivittäin. Oman kokemukseni mukaan valtaosa lasten (vanhemmista teineistä ei vielä ole kokemusta) "kilpa"ryhmistä ei ole mitään verissäpäin treenausta. Treenit on 2-3 kertaa viikossa ja toki kauden aikana muutamat pelit. Niihin vaativampiin joukkueisiin haetaan erikseen ja siellä on toki eri meno.

No olisikohan pointti ollut se, että tuossa vaiheessa se joukkue ei ollut SM-tasoa, vaan osa halusi pyrkiä sinne ja osa halusi vain jatkaa höntsäilyä. Noh, se joukkue sitten hajosi ja osa lopetti, osa jatkoi höntsäilyä muualla ja tavoitteellisesti suhtautuvat jatkoivat toiseen seuraan, jossa panostettiin menestykseen. Tässä tapauksessa tämä toteutui seurayhteistyöllä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On muuten hassua, kun tämmösille höntsäharrastuksille olisi selvästi tosi paljon kysyntää, mutta tarjontaa huonommin (paitsi ihan pienille).

Sitten on hirveä huoli siitä, että lapset liikkuu liian vähän. Voi kun tästä otettaisi paremmin koppia eikä tehtäisi kaikista harrastuksista niin tavoitteellisia. Ehkä niille vähän liikkuville ei ole vaan oikein sopivia harrastuksia tarjolla.

Miten monta kertaa tässä keskustelussa pitää todeta, että tällaista höntsäharrastamista on tarjolla ihan valtavasti. Sekä ilmaisena kaupunkien järjestämänä, että seurojen pyörittämänä. Ainakin pk-seudun kaikki ilmaisryhmät ovat niin tyhjillään, että kaikkiin saa mennä koska tahansa ilman ennakkoilmoittautumista. 

Miten se, että verovaroilla kustannettaisiin lisää tällaisia vajaakäytöllä pyöriviä ryhmiä parantaisi mielestäsi tilannetta?

Miten ja missä näistä tiedotetaan?

Mihin aikaan vuorokaudesta/viikosta nämä ryhmät ovat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On muuten hassua, kun tämmösille höntsäharrastuksille olisi selvästi tosi paljon kysyntää, mutta tarjontaa huonommin (paitsi ihan pienille).

Sitten on hirveä huoli siitä, että lapset liikkuu liian vähän. Voi kun tästä otettaisi paremmin koppia eikä tehtäisi kaikista harrastuksista niin tavoitteellisia. Ehkä niille vähän liikkuville ei ole vaan oikein sopivia harrastuksia tarjolla.

Miten monta kertaa tässä keskustelussa pitää todeta, että tällaista höntsäharrastamista on tarjolla ihan valtavasti. Sekä ilmaisena kaupunkien järjestämänä, että seurojen pyörittämänä. Ainakin pk-seudun kaikki ilmaisryhmät ovat niin tyhjillään, että kaikkiin saa mennä koska tahansa ilman ennakkoilmoittautumista. 

Miten se, että verovaroilla kustannettaisiin lisää tällaisia vajaakäytöllä pyöriviä ryhmiä parantaisi mielestäsi tilannetta?

Miten ja missä näistä tiedotetaan?

Mihin aikaan vuorokaudesta/viikosta nämä ryhmät ovat?

www.google.com

Jos et osaa käyttää, niin kerro kunta, niin voin auttaa. Ainakin Helsingissä ja Espoossa ne ovat arkisin 15-21 välillä ja viikonloppuisin sitten vapaammin. Kesälomakaudella toimintaa on rajatummin, mutta kouluaikoina löytyy ihan jokaiselle päivälle. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On muuten hassua, kun tämmösille höntsäharrastuksille olisi selvästi tosi paljon kysyntää, mutta tarjontaa huonommin (paitsi ihan pienille).

Sitten on hirveä huoli siitä, että lapset liikkuu liian vähän. Voi kun tästä otettaisi paremmin koppia eikä tehtäisi kaikista harrastuksista niin tavoitteellisia. Ehkä niille vähän liikkuville ei ole vaan oikein sopivia harrastuksia tarjolla.

Miten monta kertaa tässä keskustelussa pitää todeta, että tällaista höntsäharrastamista on tarjolla ihan valtavasti. Sekä ilmaisena kaupunkien järjestämänä, että seurojen pyörittämänä. Ainakin pk-seudun kaikki ilmaisryhmät ovat niin tyhjillään, että kaikkiin saa mennä koska tahansa ilman ennakkoilmoittautumista. 

Miten se, että verovaroilla kustannettaisiin lisää tällaisia vajaakäytöllä pyöriviä ryhmiä parantaisi mielestäsi tilannetta?

Miten ja missä näistä tiedotetaan?

Mihin aikaan vuorokaudesta/viikosta nämä ryhmät ovat?

www.google.com

Jos et osaa käyttää, niin kerro kunta, niin voin auttaa. Ainakin Helsingissä ja Espoossa ne ovat arkisin 15-21 välillä ja viikonloppuisin sitten vapaammin. Kesälomakaudella toimintaa on rajatummin, mutta kouluaikoina löytyy ihan jokaiselle päivälle. 

Lisäksi itse käyn lasten treenien ja pelien takia aika paljon eri kouluilla ja aina niiden ilmoitustaulut on vuorattu täyteen näiden mainoksia. 

Vierailija kirjoitti:

Hanki poijjalle mopo ja ala ohjaamaan tulevaan liivi motoristi harrastukseen.

Ainakin enkeleillä ja pandidoksella on uusille tulokkaille isällistä ohjausta uuden harrastuksen parissa.

Öhö..öhö...sinänsä esim. Motocross tai autojen/mopojen/moottoripyörien rakentelu/ajaminen on hieno harrastus. Oppii kiinnostuksen kohteesta riippuen kädentaitoja, malttia, kropan hallintaa, säästäväisyyttä (ei tarvitse miettiä mihin rahansa pistää ja päihteiden sijaan ne uppoavat osiin), toimimaan porukassa ja tutustuu ihaniin, avuliaisiin ihmisiin. Porukka ottaa mielellään nuoria mukaan, sen verran ukkoutunutta/akkautunutta harrastus yhdessä vaiheessa crossia lukuunottamatta oli.

Tuuliterapiaa kahdella pyörällä letit heiluen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jänniä ajatusmalleja tässä ketjussa

Että jos ei halua sitoutua kilparyhmään jokapäiväisine treeneineen ja jokaviikkoisine peleineen, on ainoa vaihtoehto sitten mennä harrastelemaan vähän itsekseen? Mitä jos haluaa oppia niitä lajitaitoja ohjatusti? On joku tietty aikataulutettu kerta, jonne mennään, ei tarvitse itse suunnitella milloin ja mitä tekee ja kerätä kaveriporukkaa kasaan.

Ei se ole ihan sama juttu mennä vaikkapa itsekseen / kavereiden kanssa heittelemään sitä koripalloa kuin se, että saisi tehdä samaa ohjatusti. Vaikka sitten ihan kerhomuotoisesti.

Kyllä mä kannatan noita harrasteryhmiä, vaikka itse olenkin aktiiviurheilevan nuoren (pelaa joukkuelajissa 1-sarjatasolla, junioreissa Suomenmestaruus, urheilulukiolainen) äiti. Olen nimittäin nähnyt sen ristiriidan aikanaan, mikä oli tytön joukkueessa, jossa osa halusi panostaa lajiinsa kunnolla ja osa olisi ollut tyytyväinen pelailuun ja treenailuun.

Se, mikä ongelmaksi yleensä seuratasolla syntyy, on ohjaajapula. Junioriurheilussa isoimpien lajien isoimpia seuroja lukuunottamatta lähes kaikkialla (ja osin niissäkin) mennään täysin vapaaehtoispohjalta. Mistä siis saataisiin se aikuinen, jolla olisi innostusta lähteä kerran - pari viikossa ohjaamaan nuoria + hoitamaan kaiken treenien ulkopuolisen työn. Kyllä sitä tekemistä tulee varmasti harrasteryhmänkin kanssa.

Onko pakko tunkea sinne SM-tason joukkueeseen, jos ei halua treenata päivittäin. Oman kokemukseni mukaan valtaosa lasten (vanhemmista teineistä ei vielä ole kokemusta) "kilpa"ryhmistä ei ole mitään verissäpäin treenausta. Treenit on 2-3 kertaa viikossa ja toki kauden aikana muutamat pelit. Niihin vaativampiin joukkueisiin haetaan erikseen ja siellä on toki eri meno.

No olisikohan pointti ollut se, että tuossa vaiheessa se joukkue ei ollut SM-tasoa, vaan osa halusi pyrkiä sinne ja osa halusi vain jatkaa höntsäilyä. Noh, se joukkue sitten hajosi ja osa lopetti, osa jatkoi höntsäilyä muualla ja tavoitteellisesti suhtautuvat jatkoivat toiseen seuraan, jossa panostettiin menestykseen. Tässä tapauksessa tämä toteutui seurayhteistyöllä.

Aika harvassa on ne seurat, joista tulee yllättäen SM-tason joukkueita. Jos lasta kiinnostaa harrastaa "höntsä"jääkiekkoa ja asutaan vaikka Turun seudulla, niin kannattaako se lapsi laittaa TPS:ään vai Kaarinan kiekkopoikiin pelaamaan? Ihan noin vaan esimerkkinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt en oikein uimarina ymmärrä, että miten en muka harrasta uimista kun käyn itse yksikseni uimassa? Tällä viikolla on treeniohjelmassa (omatekemä) ollut alkuverkka 200 m sekari, 400 m vapari, 200 m selkä, 500 m rinta, 100 m perhonen, spurtti eli 4x25 m vapari 20 s tauolla ajanotolla, ja lopuksi 100 m sekari. Viime viikolla oli pullareiden ja lättäreiden kanssa treenausta. Sitä edellisellä viikolla oli ihan normaali uintia, kuten edellä mainittu ohjelma. Ilmeisesti et ota tätä harrastuksena, koska siellä ei ole jotain tyyppiä seisomassa altaan reunalla ja katsomassa kun uin? Käyn ihan yleisellä vuorolla uimassa ja todellakin teen tuon ohjelman mukaan. 

Mä harrastan triathlonia ja treenaan itsekseni, mutta ymmärrän hyvin, että teinillä voi tehdä tiukkaa olla riittävän kurinalainen sellaiseen. Uimahalliilla näkee usein niitä kilpatreeniporukoita ja onhan siinä vahva sosiaalinen puoli mukana. Teinit kikattaa omiaan pukkarissa. (Harrastin itsekin teininä ohjatusti ja mukavia muistoja jäi.)

Kyseessä ei ole kurinalaisuus tai sen puute, vaan teinin kannalta välttämättömän vertaisryhmän löytäminen. Lastenpsykiatrin suusta kuultua: ei kukaan pysty tukemaan nuorta samalla tavalla kuin toinen nuori, ja vaikeaa on kasvaa ilman ystäviä.

Näissä keskusteluissa aina kammotaan ajatusta lasten ja nuorten notkumisesta vertaistensa kanssa. Ajatellaan, että ohjattu harrastus on ainoa oikea harrastus. Omilla lapsillani on ollut niitä ohjattujakin harrastuksia, ja ovat olleet niissä taitavia, mutta eniten heidän itsetunnolleen on tehnyt hyvää se, kun ovat uskaltautuneet sinne scoottaamaan ja skeittamaan ja notkumaan vapaasti.

-ohis.

Ei näissä keskusteluissa ajatella, että ohjattu harrastus olisi mikään ainut oikea harrastus. On kuitenkin hyvä tajuta, että tuollainen ohjaamaton harrastus vaatii aika vahvaa sisäistä motivaatiota, että sen parissa tulisi liikuttua riittävästi ja erityisesti riittävän säännöllisesti. Ei se, että käy kerran kesässä rullailemassa skuutilla riitä vielä kovin pitkälle. Kalenteroidut treenit ja joukkuepaine saa nuoren lähtemään niihin treeneihin säännöllisesti ja liikkumaan myös silloin, kun sataa vettä.

Joillekin meistä on sattunut lapsiksi niin sanottuja lapasia. Ja näiden lapasien vanhemmat ovat näissä keskusteluissa kovasti kertomassa himoskuuttaajien vanhemmille, miten ei urheiluksi riitä skuutilla rullailu kerran kesässä. Tai sitten he kertovat, miten lapsi ei tee muuta kuin pelaa pleikkaa kotona sipsipussi kädessä, ellei hänellä oli tavoitteellisen joukkueurheilun ryhmäpainetta niskassaan.

Siis mukavaa, että olette löytäneet tavan, jolla lapsenne tekee jotain. Mutta muistakaa, että on muunlaisiakin lapsia. Tunnen esimerkiksi yhden lahjakkaan urheilijatytön, jolle tuo hyvänä asiana pitämäsi ryhmäpaine on jo alakouluiässä aivan liikaa. Ja muutaman lahjakkaan pojan, jotka viis veisasivat mistään ryhmäpaineista, koska tosiaan tekivät omasta halustaan asioita.

Kaikki he ovat löytäneet omat harrastuksensa.

Ja miksi pitäisi urheilla, kun sataa vettä. Vesisateella voi tehdä taas ihan toisenlaisia asioita. Sekin on elämää. Tärkeintä on, että pystyy löytämään ne itselleen tärkeät asiat ja tekemään ne hyvin. Sitä ei ryhmäpaine ikävä kyllä opeta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt en oikein uimarina ymmärrä, että miten en muka harrasta uimista kun käyn itse yksikseni uimassa? Tällä viikolla on treeniohjelmassa (omatekemä) ollut alkuverkka 200 m sekari, 400 m vapari, 200 m selkä, 500 m rinta, 100 m perhonen, spurtti eli 4x25 m vapari 20 s tauolla ajanotolla, ja lopuksi 100 m sekari. Viime viikolla oli pullareiden ja lättäreiden kanssa treenausta. Sitä edellisellä viikolla oli ihan normaali uintia, kuten edellä mainittu ohjelma. Ilmeisesti et ota tätä harrastuksena, koska siellä ei ole jotain tyyppiä seisomassa altaan reunalla ja katsomassa kun uin? Käyn ihan yleisellä vuorolla uimassa ja todellakin teen tuon ohjelman mukaan. 

Mä harrastan triathlonia ja treenaan itsekseni, mutta ymmärrän hyvin, että teinillä voi tehdä tiukkaa olla riittävän kurinalainen sellaiseen. Uimahalliilla näkee usein niitä kilpatreeniporukoita ja onhan siinä vahva sosiaalinen puoli mukana. Teinit kikattaa omiaan pukkarissa. (Harrastin itsekin teininä ohjatusti ja mukavia muistoja jäi.)

Kyseessä ei ole kurinalaisuus tai sen puute, vaan teinin kannalta välttämättömän vertaisryhmän löytäminen. Lastenpsykiatrin suusta kuultua: ei kukaan pysty tukemaan nuorta samalla tavalla kuin toinen nuori, ja vaikeaa on kasvaa ilman ystäviä.

Näissä keskusteluissa aina kammotaan ajatusta lasten ja nuorten notkumisesta vertaistensa kanssa. Ajatellaan, että ohjattu harrastus on ainoa oikea harrastus. Omilla lapsillani on ollut niitä ohjattujakin harrastuksia, ja ovat olleet niissä taitavia, mutta eniten heidän itsetunnolleen on tehnyt hyvää se, kun ovat uskaltautuneet sinne scoottaamaan ja skeittamaan ja notkumaan vapaasti.

-ohis.

Ei näissä keskusteluissa ajatella, että ohjattu harrastus olisi mikään ainut oikea harrastus. On kuitenkin hyvä tajuta, että tuollainen ohjaamaton harrastus vaatii aika vahvaa sisäistä motivaatiota, että sen parissa tulisi liikuttua riittävästi ja erityisesti riittävän säännöllisesti. Ei se, että käy kerran kesässä rullailemassa skuutilla riitä vielä kovin pitkälle. Kalenteroidut treenit ja joukkuepaine saa nuoren lähtemään niihin treeneihin säännöllisesti ja liikkumaan myös silloin, kun sataa vettä.

Joillekin meistä on sattunut lapsiksi niin sanottuja lapasia. Ja näiden lapasien vanhemmat ovat näissä keskusteluissa kovasti kertomassa himoskuuttaajien vanhemmille, miten ei urheiluksi riitä skuutilla rullailu kerran kesässä. Tai sitten he kertovat, miten lapsi ei tee muuta kuin pelaa pleikkaa kotona sipsipussi kädessä, ellei hänellä oli tavoitteellisen joukkueurheilun ryhmäpainetta niskassaan.

Siis mukavaa, että olette löytäneet tavan, jolla lapsenne tekee jotain. Mutta muistakaa, että on muunlaisiakin lapsia. Tunnen esimerkiksi yhden lahjakkaan urheilijatytön, jolle tuo hyvänä asiana pitämäsi ryhmäpaine on jo alakouluiässä aivan liikaa. Ja muutaman lahjakkaan pojan, jotka viis veisasivat mistään ryhmäpaineista, koska tosiaan tekivät omasta halustaan asioita.

Kaikki he ovat löytäneet omat harrastuksensa.

Ja miksi pitäisi urheilla, kun sataa vettä. Vesisateella voi tehdä taas ihan toisenlaisia asioita. Sekin on elämää. Tärkeintä on, että pystyy löytämään ne itselleen tärkeät asiat ja tekemään ne hyvin. Sitä ei ryhmäpaine ikävä kyllä opeta.

No tietenkin se riittää, jos on himoskuuttaaja. Harvasta totaalisen liikkumattomasta lapsesta tulee sellaista, jos vaan vanhemmat ostavat skuutin. 

Tuosta sateesta sen verran, että ei sinne ulos tarvitse tietenkään mennä kesäisen sadekuuron aikana, mutta jos olet sattunut ikinä katsomaan ikkunasta ulos, niin Suomessa on usein kuukausien jaksoja, kun se sää ei oikein houkuttele ulkoilemaan. Yleensä vähintään syyskuusta joulukuuhun on ainakin eteläisessä Suomessa sellaiset kelit, että en kyllä itsekään menisi ulos, jos treeniojelmassa ei lukisi lenkkiä. Ne kuulaat syyspäivät ovat valitettavan harvinaisia. Talvisinkaan ei hirveästi skuuttailla ja lapset ovat hiihtoladuilla valitettavan harvinainen näky. Jos lapsille tulee säiden takia kuukausien taukoja liikkumiseen, niin se on oikeasti ongelma.

Frispee golf.

Kyllä minä nuorena harrastin jujutsua silmälasit päässä. Ei siinä ole ajatuksena naamaan lyödä treeneissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt en oikein uimarina ymmärrä, että miten en muka harrasta uimista kun käyn itse yksikseni uimassa? Tällä viikolla on treeniohjelmassa (omatekemä) ollut alkuverkka 200 m sekari, 400 m vapari, 200 m selkä, 500 m rinta, 100 m perhonen, spurtti eli 4x25 m vapari 20 s tauolla ajanotolla, ja lopuksi 100 m sekari. Viime viikolla oli pullareiden ja lättäreiden kanssa treenausta. Sitä edellisellä viikolla oli ihan normaali uintia, kuten edellä mainittu ohjelma. Ilmeisesti et ota tätä harrastuksena, koska siellä ei ole jotain tyyppiä seisomassa altaan reunalla ja katsomassa kun uin? Käyn ihan yleisellä vuorolla uimassa ja todellakin teen tuon ohjelman mukaan. 

Mä harrastan triathlonia ja treenaan itsekseni, mutta ymmärrän hyvin, että teinillä voi tehdä tiukkaa olla riittävän kurinalainen sellaiseen. Uimahalliilla näkee usein niitä kilpatreeniporukoita ja onhan siinä vahva sosiaalinen puoli mukana. Teinit kikattaa omiaan pukkarissa. (Harrastin itsekin teininä ohjatusti ja mukavia muistoja jäi.)

Kyseessä ei ole kurinalaisuus tai sen puute, vaan teinin kannalta välttämättömän vertaisryhmän löytäminen. Lastenpsykiatrin suusta kuultua: ei kukaan pysty tukemaan nuorta samalla tavalla kuin toinen nuori, ja vaikeaa on kasvaa ilman ystäviä.

Näissä keskusteluissa aina kammotaan ajatusta lasten ja nuorten notkumisesta vertaistensa kanssa. Ajatellaan, että ohjattu harrastus on ainoa oikea harrastus. Omilla lapsillani on ollut niitä ohjattujakin harrastuksia, ja ovat olleet niissä taitavia, mutta eniten heidän itsetunnolleen on tehnyt hyvää se, kun ovat uskaltautuneet sinne scoottaamaan ja skeittamaan ja notkumaan vapaasti.

-ohis.

Ei näissä keskusteluissa ajatella, että ohjattu harrastus olisi mikään ainut oikea harrastus. On kuitenkin hyvä tajuta, että tuollainen ohjaamaton harrastus vaatii aika vahvaa sisäistä motivaatiota, että sen parissa tulisi liikuttua riittävästi ja erityisesti riittävän säännöllisesti. Ei se, että käy kerran kesässä rullailemassa skuutilla riitä vielä kovin pitkälle. Kalenteroidut treenit ja joukkuepaine saa nuoren lähtemään niihin treeneihin säännöllisesti ja liikkumaan myös silloin, kun sataa vettä.

Joillekin meistä on sattunut lapsiksi niin sanottuja lapasia. Ja näiden lapasien vanhemmat ovat näissä keskusteluissa kovasti kertomassa himoskuuttaajien vanhemmille, miten ei urheiluksi riitä skuutilla rullailu kerran kesässä. Tai sitten he kertovat, miten lapsi ei tee muuta kuin pelaa pleikkaa kotona sipsipussi kädessä, ellei hänellä oli tavoitteellisen joukkueurheilun ryhmäpainetta niskassaan.

Siis mukavaa, että olette löytäneet tavan, jolla lapsenne tekee jotain. Mutta muistakaa, että on muunlaisiakin lapsia. Tunnen esimerkiksi yhden lahjakkaan urheilijatytön, jolle tuo hyvänä asiana pitämäsi ryhmäpaine on jo alakouluiässä aivan liikaa. Ja muutaman lahjakkaan pojan, jotka viis veisasivat mistään ryhmäpaineista, koska tosiaan tekivät omasta halustaan asioita.

Kaikki he ovat löytäneet omat harrastuksensa.

Ja miksi pitäisi urheilla, kun sataa vettä. Vesisateella voi tehdä taas ihan toisenlaisia asioita. Sekin on elämää. Tärkeintä on, että pystyy löytämään ne itselleen tärkeät asiat ja tekemään ne hyvin. Sitä ei ryhmäpaine ikävä kyllä opeta.

No tietenkin se riittää, jos on himoskuuttaaja. Harvasta totaalisen liikkumattomasta lapsesta tulee sellaista, jos vaan vanhemmat ostavat skuutin. 

Tuosta sateesta sen verran, että ei sinne ulos tarvitse tietenkään mennä kesäisen sadekuuron aikana, mutta jos olet sattunut ikinä katsomaan ikkunasta ulos, niin Suomessa on usein kuukausien jaksoja, kun se sää ei oikein houkuttele ulkoilemaan. Yleensä vähintään syyskuusta joulukuuhun on ainakin eteläisessä Suomessa sellaiset kelit, että en kyllä itsekään menisi ulos, jos treeniojelmassa ei lukisi lenkkiä. Ne kuulaat syyspäivät ovat valitettavan harvinaisia. Talvisinkaan ei hirveästi skuuttailla ja lapset ovat hiihtoladuilla valitettavan harvinainen näky. Jos lapsille tulee säiden takia kuukausien taukoja liikkumiseen, niin se on oikeasti ongelma.

Mä olen sen skuuttaajan vanhempi, ja kirjoitin että lapseni harrastavat myös ohjattuja urheilulajeja, mutta ovat saaneet itsevarmuutta juuri tuollaisesta vapaasta hengailusta kaverien kanssa. Tarkoituksena oli kertoa, miten asiat eivät ole mustavalkoisia, ja ohjatun harrastamisen rinnalla on hyvä, että lapsi osaa myös keksiä tekemistä itse ja kaverien kanssa.

Mutta jollain hirtti taas kaasu kiinni, ja nyt ollaan huolissaan totaalisen liikkumattomasta lapsiparasta, joka käy kerran kesässä skuuttaamassa eikä tee talvella kuukausiin mitään.

Minäpä kerron, miksi niihin höntsävuoroihin ei ole tulijoita:

Tässäkin se on se vanhempi, joka haluaisi lapsensa harrastukseen. Hän on utelemalla udellut, mikä laji kiinnostaisi. Mutta ei sekään laji niin paljon kiinnosta, että itse vaivautuisi selvittämään, missä ja milloin sitä voi harrastaa. Saati että kavereita houkuttelisi mukaan. Netissä on jotain niin paljon kiinnostavampaa, että liikunta saa jäädä odottamaan parempia aikoja.

Nuo höntsäliikunnathan toimivat parhaiten silloin, jos niihin lähdetään jo olemassa olevalla kaveriporukalla.

Jos pitää olla urheilua ja ikä on tuo, niin yksilölaji. Esim. suunnistus.

Jos ei tartte olla kilpailulistakaan, niin vaikka pöyräily.

Jos ei atleettista, niin shakki. Tai e-urheilu (tietokonepelit). Sieltä löytyy kavereitakin.

Geokätköily?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt en oikein uimarina ymmärrä, että miten en muka harrasta uimista kun käyn itse yksikseni uimassa? Tällä viikolla on treeniohjelmassa (omatekemä) ollut alkuverkka 200 m sekari, 400 m vapari, 200 m selkä, 500 m rinta, 100 m perhonen, spurtti eli 4x25 m vapari 20 s tauolla ajanotolla, ja lopuksi 100 m sekari. Viime viikolla oli pullareiden ja lättäreiden kanssa treenausta. Sitä edellisellä viikolla oli ihan normaali uintia, kuten edellä mainittu ohjelma. Ilmeisesti et ota tätä harrastuksena, koska siellä ei ole jotain tyyppiä seisomassa altaan reunalla ja katsomassa kun uin? Käyn ihan yleisellä vuorolla uimassa ja todellakin teen tuon ohjelman mukaan. 

Mä harrastan triathlonia ja treenaan itsekseni, mutta ymmärrän hyvin, että teinillä voi tehdä tiukkaa olla riittävän kurinalainen sellaiseen. Uimahalliilla näkee usein niitä kilpatreeniporukoita ja onhan siinä vahva sosiaalinen puoli mukana. Teinit kikattaa omiaan pukkarissa. (Harrastin itsekin teininä ohjatusti ja mukavia muistoja jäi.)

Kyseessä ei ole kurinalaisuus tai sen puute, vaan teinin kannalta välttämättömän vertaisryhmän löytäminen. Lastenpsykiatrin suusta kuultua: ei kukaan pysty tukemaan nuorta samalla tavalla kuin toinen nuori, ja vaikeaa on kasvaa ilman ystäviä.

Näissä keskusteluissa aina kammotaan ajatusta lasten ja nuorten notkumisesta vertaistensa kanssa. Ajatellaan, että ohjattu harrastus on ainoa oikea harrastus. Omilla lapsillani on ollut niitä ohjattujakin harrastuksia, ja ovat olleet niissä taitavia, mutta eniten heidän itsetunnolleen on tehnyt hyvää se, kun ovat uskaltautuneet sinne scoottaamaan ja skeittamaan ja notkumaan vapaasti.

-ohis.

Ei näissä keskusteluissa ajatella, että ohjattu harrastus olisi mikään ainut oikea harrastus. On kuitenkin hyvä tajuta, että tuollainen ohjaamaton harrastus vaatii aika vahvaa sisäistä motivaatiota, että sen parissa tulisi liikuttua riittävästi ja erityisesti riittävän säännöllisesti. Ei se, että käy kerran kesässä rullailemassa skuutilla riitä vielä kovin pitkälle. Kalenteroidut treenit ja joukkuepaine saa nuoren lähtemään niihin treeneihin säännöllisesti ja liikkumaan myös silloin, kun sataa vettä.

Joillekin meistä on sattunut lapsiksi niin sanottuja lapasia. Ja näiden lapasien vanhemmat ovat näissä keskusteluissa kovasti kertomassa himoskuuttaajien vanhemmille, miten ei urheiluksi riitä skuutilla rullailu kerran kesässä. Tai sitten he kertovat, miten lapsi ei tee muuta kuin pelaa pleikkaa kotona sipsipussi kädessä, ellei hänellä oli tavoitteellisen joukkueurheilun ryhmäpainetta niskassaan.

Siis mukavaa, että olette löytäneet tavan, jolla lapsenne tekee jotain. Mutta muistakaa, että on muunlaisiakin lapsia. Tunnen esimerkiksi yhden lahjakkaan urheilijatytön, jolle tuo hyvänä asiana pitämäsi ryhmäpaine on jo alakouluiässä aivan liikaa. Ja muutaman lahjakkaan pojan, jotka viis veisasivat mistään ryhmäpaineista, koska tosiaan tekivät omasta halustaan asioita.

Kaikki he ovat löytäneet omat harrastuksensa.

Ja miksi pitäisi urheilla, kun sataa vettä. Vesisateella voi tehdä taas ihan toisenlaisia asioita. Sekin on elämää. Tärkeintä on, että pystyy löytämään ne itselleen tärkeät asiat ja tekemään ne hyvin. Sitä ei ryhmäpaine ikävä kyllä opeta.

No tietenkin se riittää, jos on himoskuuttaaja. Harvasta totaalisen liikkumattomasta lapsesta tulee sellaista, jos vaan vanhemmat ostavat skuutin. 

Tuosta sateesta sen verran, että ei sinne ulos tarvitse tietenkään mennä kesäisen sadekuuron aikana, mutta jos olet sattunut ikinä katsomaan ikkunasta ulos, niin Suomessa on usein kuukausien jaksoja, kun se sää ei oikein houkuttele ulkoilemaan. Yleensä vähintään syyskuusta joulukuuhun on ainakin eteläisessä Suomessa sellaiset kelit, että en kyllä itsekään menisi ulos, jos treeniojelmassa ei lukisi lenkkiä. Ne kuulaat syyspäivät ovat valitettavan harvinaisia. Talvisinkaan ei hirveästi skuuttailla ja lapset ovat hiihtoladuilla valitettavan harvinainen näky. Jos lapsille tulee säiden takia kuukausien taukoja liikkumiseen, niin se on oikeasti ongelma.

Mä olen sen skuuttaajan vanhempi, ja kirjoitin että lapseni harrastavat myös ohjattuja urheilulajeja, mutta ovat saaneet itsevarmuutta juuri tuollaisesta vapaasta hengailusta kaverien kanssa. Tarkoituksena oli kertoa, miten asiat eivät ole mustavalkoisia, ja ohjatun harrastamisen rinnalla on hyvä, että lapsi osaa myös keksiä tekemistä itse ja kaverien kanssa.

Mutta jollain hirtti taas kaasu kiinni, ja nyt ollaan huolissaan totaalisen liikkumattomasta lapsiparasta, joka käy kerran kesässä skuuttaamassa eikä tee talvella kuukausiin mitään.

Sulla taitaa olla isoja haasteita luetunymmärtämisessä, jos saat keksittyä tuollaisia tulkintoja.

Sinä kirjoitit: "Näissä keskusteluissa aina kammotaan ajatusta lasten ja nuorten notkumisesta vertaistensa kanssa. Ajatellaan, että ohjattu harrastus on ainoa oikea harrastus."

Johon minä vastasin:  "Ei näissä keskusteluissa ajatella, että ohjattu harrastus olisi mikään ainut oikea harrastus. On kuitenkin hyvä tajuta, että tuollainen ohjaamaton harrastus vaatii aika vahvaa sisäistä motivaatiota, että sen parissa tulisi liikuttua riittävästi ja erityisesti riittävän säännöllisesti."

Tämän jälkeen koit tarpeelliseksi haukkua lapseni lapasiksi.

Minä taas vastasin, että Suomessa kelit eivät ole aina kovin suosiolliset ulkoliikunnalle, minkä jälkeen sinä väität, että minulla hirtti kaasu kiinni. 

Selevä...