Yritän etsiä 14-vuotiaalle harrastusta joka olisi vain harrastus, ei kilpailua

Minäkin suosittelen suunnistusta kuten alkupään vastauksissa jo ehdotettiinkin. Kaupungissamme on pari kolme seuraa, yksi niistä on menestyvä ja kilpailuhenkinen, kaksi muuta enemmän harrastuspohjalla. Toinen niistä tarjoaa suunnistuskouluja, iltarasteja ja muuta toimintaa, esim. yhteislenkkejä ja lihaskuntotreeniä. Jos kuitenkin kilpailu jollain tasolla kiinnostaa, Jukola on sellainen koko suunnistuskansan kilpailu johon voi mennä ihan höntsämielellä eikä paljon haittaa vaikka lyllertää maaliin viimeisten joukossa. Myös rastiviikkolle voi osallistua ihan kuntoilumielessä.

Muita ideoita voisi olla esimerkiksi kiipeily (boulderointi) tai melonta. Kiipeilykeskuksessa on viikkotreenit, joissa lähinnä pyritään ylittämään itsensä ja kehittymään kiipeilijänä. Partiossa saa kehittää itseään myös johtajana ja erilaisissa vastuutehtävissä ja monenlaista koulutusta esim. ensiavussa. 

Vierailija kirjoitti:

Jänniä ajatusmalleja tässä ketjussa

Että jos ei halua sitoutua kilparyhmään jokapäiväisine treeneineen ja jokaviikkoisine peleineen, on ainoa vaihtoehto sitten mennä harrastelemaan vähän itsekseen? Mitä jos haluaa oppia niitä lajitaitoja ohjatusti? On joku tietty aikataulutettu kerta, jonne mennään, ei tarvitse itse suunnitella milloin ja mitä tekee ja kerätä kaveriporukkaa kasaan.

Ei se ole ihan sama juttu mennä vaikkapa itsekseen / kavereiden kanssa heittelemään sitä koripalloa kuin se, että saisi tehdä samaa ohjatusti. Vaikka sitten ihan kerhomuotoisesti.

Kyllä mä kannatan noita harrasteryhmiä, vaikka itse olenkin aktiiviurheilevan nuoren (pelaa joukkuelajissa 1-sarjatasolla, junioreissa Suomenmestaruus, urheilulukiolainen) äiti. Olen nimittäin nähnyt sen ristiriidan aikanaan, mikä oli tytön joukkueessa, jossa osa halusi panostaa lajiinsa kunnolla ja osa olisi ollut tyytyväinen pelailuun ja treenailuun.

Se, mikä ongelmaksi yleensä seuratasolla syntyy, on ohjaajapula. Junioriurheilussa isoimpien lajien isoimpia seuroja lukuunottamatta lähes kaikkialla (ja osin niissäkin) mennään täysin vapaaehtoispohjalta. Mistä siis saataisiin se aikuinen, jolla olisi innostusta lähteä kerran - pari viikossa ohjaamaan nuoria + hoitamaan kaiken treenien ulkopuolisen työn. Kyllä sitä tekemistä tulee varmasti harrasteryhmänkin kanssa.

Onko pakko tunkea sinne SM-tason joukkueeseen, jos ei halua treenata päivittäin. Oman kokemukseni mukaan valtaosa lasten (vanhemmista teineistä ei vielä ole kokemusta) "kilpa"ryhmistä ei ole mitään verissäpäin treenausta. Treenit on 2-3 kertaa viikossa ja toki kauden aikana muutamat pelit. Niihin vaativampiin joukkueisiin haetaan erikseen ja siellä on toki eri meno.

Perhokalastus. Talvet rakennellaan perhoja ja kesät tapellaan rantaryteiköissä. Kalastajissa tosin paljon enemmän tai vähemmän alkoholisoituneita vanhoja äijiä. Joutuu huonoille teille jos osuu väärään porukkaan.

Täällä on aika ajoin avauksia joissa helikopterivanhemmat valittavat miten kaupungista ei vaan löydy heidän uniikille, eritysherkälle piltilleen huipputason ohjattua joukkueurheilua jossa ei tietenkään saa olla sitä kammottavaa "kilpailullisuutta" eikä missään nimessä kilpailumatkoja eikä mitään stressiä aiheuttavaa painetta eikä oikeastaan saisi tulla edes hiki.

Näistä avauksista paistaa läpi se tosiasia että tässä ei listata sitä mitä lapsi itse haluaisi eikä siltä ole edes kysytty asiaa vaan esitellään vanhempien keksimiä keinotekoisia rajoituksia jolla ollaan muka "suojaamassa" jälkikasvua.

Nämä vanhemmat olisivat todennäköisesti täydessä paniikissa jos jalkapallo- tai korisjoukkueeseen päässyt lapsi pääseekin vihdoin toteuttamaan luontaista kilpailuviettiään ja haluaa niinhin kovimpiin kilpailuihin ja pelimatkoille.

Mun uimista rakastava ja kilpailua kammoksuva poika harrastaa sukeltamista.

On muuten hassua, kun tämmösille höntsäharrastuksille olisi selvästi tosi paljon kysyntää, mutta tarjontaa huonommin (paitsi ihan pienille).

Sitten on hirveä huoli siitä, että lapset liikkuu liian vähän. Voi kun tästä otettaisi paremmin koppia eikä tehtäisi kaikista harrastuksista niin tavoitteellisia. Ehkä niille vähän liikkuville ei ole vaan oikein sopivia harrastuksia tarjolla.

Hanki poijjalle mopo ja ala ohjaamaan tulevaan liivi motoristi harrastukseen.

Ainakin enkeleillä ja pandidoksella on uusille tulokkaille isällistä ohjausta uuden harrastuksen parissa.

Vierailija kirjoitti:

...

Nämä vanhemmat olisivat todennäköisesti täydessä paniikissa jos jalkapallo- tai korisjoukkueeseen päässyt lapsi pääseekin vihdoin toteuttamaan luontaista kilpailuviettiään ja haluaa niinhin kovimpiin kilpailuihin ja pelimatkoille.

Oma lapsi kävi pienempänä kokeilemassa mm. koripalloa ja jalkapalloa, eikä voinut sietää kumpaakaan. Isänsä harrastaa aktiivisesti joukkueurheilua, mutta lasta ei vaan kiinnosta yhtään. Koululiikunnassa myös kaikki kilpailu on lapselle vastenmielistä, mutta osallistuu siihen kyllä kun on pakko. Eli "luontaista kilpailuviettiä" on kyllä metsästetty, mutta tuloksetta.

Kaikki eivät vaan ole samanlaisia. Vapaa-ajan harrastuksen pitäisi olla kuitenkin sellaista, mistä lapsi itse nauttii ja kokee onnistumisia. Mitään huipputason valmennusta en vanhempana kaipaa (päinvastoin), vaan ihan tavallisia harrastusporukoita, joissa olisi kuitenkin joku vastuuaikuinen ohjaamassa ja lapsi saisi liikkua yhdessä toisten kanssa ilman paineita osaamisesta ja kilpailusta.

Pienenä lapsi tykkäsi sellaisista liikuntakerhoista, joissa oli lähinnä liikunnallista leikkiä tietyn lajin treenaamisen sijaan, mutta eihän sellaisia ole enää vanhemmille lapsille - eikä leikit enää tietenkään kiinnostakaan. Nyt isompana sitten itsekseen pyöräilee ja käy uimassa, mutta ne ovat aika yksinäistä tekemistä.

Vierailija kirjoitti:

On muuten hassua, kun tämmösille höntsäharrastuksille olisi selvästi tosi paljon kysyntää, mutta tarjontaa huonommin (paitsi ihan pienille).

Joopajoo. Kannattaakin ruveta yrittäjäksi ja perustaa firma ihan sen kuvitteellisen kysynnän varaan jonka kourallinen aamusta iltaan joka somekanavassa omaa agendaansa hypettäviä henkilöitä synnyttää.

Tuolla edellä yksi vapaaehtoistyönä juuri tällaisia höntsäporukoita vetänyt isävalkku kertoi sen totuuden jonka pitäisi olla ilmiselvä jos asiaa hetkenkin pohtii.

Kun harrastuksessa ei ole mitään tavoitteita ja siitä on tarkoituksella poistettu kaikki mukaansa tempaava kilpailullisuus sekä jännitys, paikalle ei loppujen lopuksi vaivaudu ketään joka jaksaisi käydä paria kolmea kertaa enempää.

Riippuu tietysti vähän missä asuu, mutta isommissa kaupungeissa on usein monessa lajissa ihan harrastejoukkueitakin. Yksi vaihtoehto olisi vaikka yrittää kasata ihan oma harrasteporukka vaikka jossain alueen facebook ryhmässä. Yrittää vaikka etsiä joku pitkään lajia harrastanut nuori, joka voisi korvausta vastaan vetää kerran viikossa treenit pienelle porukalle? Tai jos vanhemmista löytyy lajia sen verran tuntevia, että joku voisi vähän ohjata toimintaa. Ehkä alueelta löytyisi muitakin lapsia, jotka tykkäisivät tämän tyyppisestä harrastamisesta?

Jotain koripalloa tai jalkapalloa voisi tälläkin tyylillä harrastaa jonkun koulun kentällä, miksei vaikka vuokrata jokin hallikin tunniksi pariksi kerran viikossa.

Hamsterinäyttelyt. Moni jatkaa vielä aikuisenakin.

Häkkejä saa Torista ja Facesta pilkkahintaan. Elinikä n.2 vuotta. Harrastajien ikä lähtee viidestä aina viiteenkymmeneen johtuen lajin helppoudesta. Osa innostuu kasvattamaan ja toiset pysyy 1-3 hamsterissa. Näyttelyihin osallistutaan oman mielenkiinnon puitteissa. Ensikertalaiset aloittaa lemmikkiluokasta.

Hamstereita myydään lemmikkiliikkeissä,Torissa,Facessa sekä hamsteriyhdistyksen foorumilla. Paperittoman hamsterin pystyy rekisteröimään näyttelypäivänä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mekin pelasimme ihan keskenämme jo ala-asteelta lähtien. Nyt tässä mun kodin lähellä on koriskenttä, ja siellä käy paljon nuoria pelaamassa keskenään ihan huvikseen. Että kyllä sitä nykyaikanakin tapahtuu.

Mutta siellä ei taida olla koripallon tekniikkakoulua?

Ei ole ei. Mutta jos semmoiseen ei ole mahdollisuutta, niin onko sitten parempi jäädä kotiin istumaan sormi suussa? Sitäpaitsi pelaamalla ilman ohjaajaakin oppii paljon. Nokkela nuori voi jopa lueskella tekniikkavinkkejä netistä ja sitten kokeilla niitä ihan irl.

Joo, kokematon ja lajista tietämätön nuori vaan päivästä toiseen heittelemään yksin koreja, vitsi kun siinä kehittyy! Ihan tekniikkavinkkejä netistä, voi v***u nyt oikeesti...idea niissäkin on, että joku ensin NÄYTTÄÄ, MITEN NE PITÄÄ TEHDÄ, tai lukijalla on perusjutut hallussa. Muuten tehdään väärin, ihan kuten esim. kuntosalillakin, ja sitten hajoaa paikat. 

Niin, se voi ehkä yllättää, että tekemällä oppii. Onko tässä nyt kyseessä vanhempi, joka ei ole ikinä itse oma-aloitteisesti opetellut yhtään mitään, ja nyt siirtää uusavuttomuuden lapselleen?

Ymmärrän kyllä, että ohjaajan kanssa oppii nopeammin. Voin kuitenkin lyödä vetoa siitä, että jos vaikka minä nyt nelikymppisenä aloittelijana menen tuonne kentälle pelaamaan muiden kanssa pari kertaa viikossa, niin jo muutamassa viikossa opin monta uutta asiaa. Netistä voin lukea vinkkejä vaikka pallon kuljettamisesta, ja sitten kokeilla ihan itse muiden kanssa.

Yllärinä voin vielä ilmoittaa, että kyllä yksin koreja heittelemälläkin kehittyy korin heittelyssä. Se on tietty tylsää, jos tekee vain sitä, mutta niinkuin sanoin, tekemällä oppii.

Oletko koskaan kuullut esim. hahmotushäiriöstä? Se voi ilmetä niin, että lapsi on epävarma liikkumisessaan (ja myös kömpelö), eikä hänellä tule ns. luonnostaan sellaiset jutut, mitä vaikkapa sinulla tai minulla. Hän ei älyä laittaa käsiään tiettyyn asentoon; yrittää tehdä samaa asiaa jatkuvasti väärin; ei osaa jotain, minkä häntä nuoremmat tajuavat heti. Älyyn se ei liity. 

Tämmöiset lapset ja nuoret noin muunmuassa kaipaavat aikuisen tukea harrastamiseen. 

t. hahmotushäiriöisen äiti

Vierailija kirjoitti:

Suomessa on aivan turha itkeä urheilumenestyksen tasoa, kun tämä on tällaista.

Jos ajatellaan, että lapsi innostuu yläkoulun liikuntatunnin ansoista vaikka siitä koripallosta, ja haluaa alkaa sitä harrastaa, mutta ainoa joukkue jossa on hänen ikäisiään, on tavoitteellisesti kilpaileva, paljon kisareissuja tekevä, vuosia pelannut porukka.

Miten tällaiseen mennään mukaan?

Niinpä. Ei mennä.

"Suomen urheilumenestykseen" ei kyllä vaikuta pätkääkään joku 14-vuotias joka innostuisi aloittamaan koriksen höntsäjengissä kunhan ei tarvitse ottaa paineita eikä varsinkaan kilpailla.

Suomen urheilumenestys riippuu yksinomaan niistä voimakkaan kilpailuvietin omaavista 6-vuotiaana aloittaneista joilla on omaa halua nousta korkeimmalle sarjatasolle ja voittaa kilpailuja.

Kansanterveyteen ja nuorten hyvinvointiin on kyllä varmasti paljonkin vaikutusta sillä että ne vähemmän kilpailulliset tyypit saataisiin jonkinlaisen ohjatun liikunnan pariin.

Kuule hei. 

Minä olin lahjakas koripallossa lapsena, sen mitä liikuntatunneilla pelattiin. Koulun joukkueeseen en päässyt, koska olin opettajasta liian lyhyt (ysäri...). Sama tyttö, jolta varastin pallon joka pelissä, pääsi pituutensa takia. Se innostus lakkasi sitten siihen.

Mulla on nyt tytär, jolla on alkanut olla myös kiinnostusta koripalloon, ja vaikka ei ole mitenkään erityisen lahjakas urheilussa muuten, tuossa on itsekseenkin kehittynyt aika paljon lyhyessä ajassa. Olen ilmoittanut hänet kesäloman aikana koripalloleirille, ja aion tehdä kaikkeni että hän saa harrastaa, kunhan vaan kiinnostusta riittää. 

Onko susta ihan ok ns. hukata kaikki tulevat urheilijanalut vain siksi, etteivät ole harrastaneet täysillä eskarista saakka? Koska ei siellä superharrastajienkaan joukossa kaikki ole menestyjiä. Osa harrastaa koko lapsuutensa ja nuoruutensa, mutta kehittyminen takkuaa tai lapsella ei ole luontaista lahjakkuutta hommaan. Jos kaikki, tasosta tai iästä huolimatta, otettaisiin mukaan, meillä olisi paljon paremminvoivia lapsia ja nuoria. Aktiivinen nuori kasvaa aktiiviseksi aikuiseksi- joka vuorostaan kasvattaa omat lapsensa liikkumaan ja kokeilemaan eri lajeja jo pienestä pitäen. Jokaisesta ei tule SM-tasoista, entäs sitten? Voiton puolelle jäätäisiin siltikin, pelkästään kansanterveyttä ajatellen. 

Ps. Islannissa on käytössä malli, jossa jokainen lapsi saa valita yhden urheiluharrastuksen täysin ilmaiseksi. Ihan sama mitä se on, valtio maksaa viulut. Siellä on tajuttu asian tärkeys. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

...

Nämä vanhemmat olisivat todennäköisesti täydessä paniikissa jos jalkapallo- tai korisjoukkueeseen päässyt lapsi pääseekin vihdoin toteuttamaan luontaista kilpailuviettiään ja haluaa niinhin kovimpiin kilpailuihin ja pelimatkoille.

Oma lapsi kävi pienempänä kokeilemassa mm. koripalloa ja jalkapalloa, eikä voinut sietää kumpaakaan. Isänsä harrastaa aktiivisesti joukkueurheilua, mutta lasta ei vaan kiinnosta yhtään. Koululiikunnassa myös kaikki kilpailu on lapselle vastenmielistä, mutta osallistuu siihen kyllä kun on pakko. Eli "luontaista kilpailuviettiä" on kyllä metsästetty, mutta tuloksetta.

Kaikki eivät vaan ole samanlaisia. Vapaa-ajan harrastuksen pitäisi olla kuitenkin sellaista, mistä lapsi itse nauttii ja kokee onnistumisia. Mitään huipputason valmennusta en vanhempana kaipaa (päinvastoin), vaan ihan tavallisia harrastusporukoita, joissa olisi kuitenkin joku vastuuaikuinen ohjaamassa ja lapsi saisi liikkua yhdessä toisten kanssa ilman paineita osaamisesta ja kilpailusta.

Pienenä lapsi tykkäsi sellaisista liikuntakerhoista, joissa oli lähinnä liikunnallista leikkiä tietyn lajin treenaamisen sijaan, mutta eihän sellaisia ole enää vanhemmille lapsille - eikä leikit enää tietenkään kiinnostakaan. Nyt isompana sitten itsekseen pyöräilee ja käy uimassa, mutta ne ovat aika yksinäistä tekemistä.

Onko kyseessä kilpailuvietin puute vai häviämisen pelko? Minun toinen poikani ei pienempänä halunnut osallistua mihinkään missään määrin kilpailulliseen toimintaan (siis edes päiväkodin pihalla jalkapalloon, vaan halusi olla tuomari tai lautapeleihin kotona), koska pelkäsi häviämistä niin kovasti. Pidimme sitä kanssa ensin kilpailuvietin täydellisenä puutteena, kunnes tajusimme, mistä on kyse. Vahvistamalla pojan itsetuntoa ja opettamalla kärsivällisesti, että on ihan OK hävitä välillä, poika pääsi pelostaan yli ja pelaakin nyt ihan innoissaan salibandya joukkueessa.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

...

Nämä vanhemmat olisivat todennäköisesti täydessä paniikissa jos jalkapallo- tai korisjoukkueeseen päässyt lapsi pääseekin vihdoin toteuttamaan luontaista kilpailuviettiään ja haluaa niinhin kovimpiin kilpailuihin ja pelimatkoille.

Oma lapsi kävi pienempänä kokeilemassa mm. koripalloa ja jalkapalloa, eikä voinut sietää kumpaakaan. Isänsä harrastaa aktiivisesti joukkueurheilua, mutta lasta ei vaan kiinnosta yhtään. Koululiikunnassa myös kaikki kilpailu on lapselle vastenmielistä, mutta osallistuu siihen kyllä kun on pakko. Eli "luontaista kilpailuviettiä" on kyllä metsästetty, mutta tuloksetta.

Kaikki eivät vaan ole samanlaisia. Vapaa-ajan harrastuksen pitäisi olla kuitenkin sellaista, mistä lapsi itse nauttii ja kokee onnistumisia. Mitään huipputason valmennusta en vanhempana kaipaa (päinvastoin), vaan ihan tavallisia harrastusporukoita, joissa olisi kuitenkin joku vastuuaikuinen ohjaamassa ja lapsi saisi liikkua yhdessä toisten kanssa ilman paineita osaamisesta ja kilpailusta.

Pienenä lapsi tykkäsi sellaisista liikuntakerhoista, joissa oli lähinnä liikunnallista leikkiä tietyn lajin treenaamisen sijaan, mutta eihän sellaisia ole enää vanhemmille lapsille - eikä leikit enää tietenkään kiinnostakaan. Nyt isompana sitten itsekseen pyöräilee ja käy uimassa, mutta ne ovat aika yksinäistä tekemistä.

Ja mistäs olet yrittänyt etsiä sopivaa liikuntakerhoa. Uskallan väittää, että Suomessa ei ole yhtään kuntaa, jossa tuollaisia ei olisi. 

Miekkailua voi harrastaa vaikka on lasit. Siinä on se kypärä edessä. Ei tosin varmaan ihan pienillä paikkakunnilla, eli APn tilanne ei ehkä ratkea tällä.

Se ei ole kauhean kallista (meillä ollut 300/kausi eli 600e/vuosi) ja usein varusteet saa alkuun lainaksi seurasta ja ainakaan meidän seurasta ei kilpaile juuri kukaan. Kengät on samat sisäpelikengät kuin koulussa. Jos innostuu, sitten pitäisi toki tehdä hankintoja, mutta varusteita saa myös käytettynä.

Vierailija kirjoitti:

Eikö 14v osaa itse laittaa jonnekin koulun / lähialueen someryhmään viestiä, että löytyykö muita, jotka haluaisi pelailla korista nyt kesällä, tavataanko kentällä klo 18 joka ilta ja pelaillaan sillä porukalla, joka on sinä päivänä paikalla? Tai menee heittelemään 1-2 kaverin kanssa, niin eiköhän muitakin ala sinne ilmaantua. Näin ennenvanhaan toimittiin. 

Tässä oli nyt kyse siitä, että ap:n lapsi haluaisi kaiketi harrastaa vähän tavoitteellisemmin, mutta ei kuitenkaan kilpailla. Ohjattu liikunta on kuitenkin vähän eri asia, kuin kavereiden kanssa höntsäily.

Vierailija kirjoitti:

SK kirjoitti:

Jalkapallossa tai koripallossa kehittymistä joukkueena ei oikein voi mitata pelaamatta muita vastaan

Jalkapalloa, koripalloa tai itse asiassa mitään mieleeni tulevaa palloilulajia ei voi harrastaa ilman kilpailullisuutta.

Jokainen ottelu ON kilpailu jossa yritetään tehdä maaleja (tai vastaavia) ja voittaa vastustaja. Ilman kilpailullisuutta koko lajia ei olisi olemassakaan.

Koittakaa nyt tajuta että tämä joka toisessa viestissä nillitetty "kilpailullisuus" ei mitenkään estä sitä harrastus voi olla hauskaa höntsäämistä toista joukkuetta vastaan joka ei myöskään tavoittele sitä voittoa veren maku suussa.

Ei ole mikään pakko pelata SM-tasolla eikä edes tavoitella nousua alimmalta sarjatasolta.

En kyllä sanoisi omia lapsuuden jalkapallo-ottelujani kilpailullisiksi vaikka toinen joukkue voitti ja toinen hävisi.

Lopputuloksella ei juurikaan ollut merkitystä, vaan itse pelaamisella.

Joukkuepelejä voi pelata rennosti siten, että tulokseen ei pyritä ikenet veressä.

Siitähän on ollut mediassakin juttua, kun nykyisin kaikki ohjattu nuorten urheilutoiminta tähtää maailman huipulle.

Koulujen opetusohjelmissa on kyllä monenlaista liikuntaa, joten siellä periaatteessa pääsee kokeilemaan eri lajeja. Mutta vain periaatteessa. Jos et satu kuulumaan siihen luokan urheilulliseen porukkaan, jää se lähinnä sivusta seuraamiseksi. Ei siinä saa oikeaa käsitystä siitä, sopiiko laji itselle vai ei. Vaikka varsinaista kiusaamista ei muuten olisikaan, järkyttyvät ne urheilijat siitä, jos joku ei-urheilija yhtäkkiä tekeekin kentällä jotain tosissaan. Urheilijat kyllä osoittavat ei-urheilijalle hänen paikkansa.

Niihin kilpajoukkueisiin pitää sitoutua. Ei sinne mennä kokeilemaan.

Vierailija kirjoitti:

Täällä on aika ajoin avauksia joissa helikopterivanhemmat valittavat miten kaupungista ei vaan löydy heidän uniikille, eritysherkälle piltilleen huipputason ohjattua joukkueurheilua jossa ei tietenkään saa olla sitä kammottavaa "kilpailullisuutta" eikä missään nimessä kilpailumatkoja eikä mitään stressiä aiheuttavaa painetta eikä oikeastaan saisi tulla edes hiki.

Näistä avauksista paistaa läpi se tosiasia että tässä ei listata sitä mitä lapsi itse haluaisi eikä siltä ole edes kysytty asiaa vaan esitellään vanhempien keksimiä keinotekoisia rajoituksia jolla ollaan muka "suojaamassa" jälkikasvua.

Nämä vanhemmat olisivat todennäköisesti täydessä paniikissa jos jalkapallo- tai korisjoukkueeseen päässyt lapsi pääseekin vihdoin toteuttamaan luontaista kilpailuviettiään ja haluaa niinhin kovimpiin kilpailuihin ja pelimatkoille.

No mulla on kyse ihan laiskuudesta vanhempana. Kun tavoitteellisessa harrastamisessa on pakko olla taustalla tekemässä eväitä ja pahimmillaan jollain mokkapalasulkeisilla rahoittaa joku turnausreissu. Enkä ymmärrä miksi jonkun 7v jääharkat alkaa klo 7:30 lauantaina.

Onneksi oma lapsi valitsi futiksen sijaan lopulta karaten, jossa ainakin täällä kilpaillaan, mutta harvakseltaan.