Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuus on kätevä tapa selittää kaikki omat epäonnistumiset ja liian helposti luovuttamiset, ja hullua kyllä, iso osa terveydenhoidosta opettaa ihan samaa, että "olet pilalla koska lapsuus, luovuta ihmeessä". No et ole, ja voisit valita toisinkin. Tiedän ihan kokemuksesta.

Vertaa: "Minä lensin kolarissa tuulilasin läpi eikä käynyt mitenkään. Jos joku toinen vammautuu sellaisessa tilanteessa niin voi selvästikin syyttää vain itseään. Tiedän ihan kokemuksesta."

Juuri näin. Ei kukaan voi sanoa toiselle, että jokin hänelle vaikea ja kipeä asia on vain asenne- ja valintakysymys. Tottakai on järkevää hakea apua ja nimenomaan valita rakentaa itselleen mahdollisimman turvallinen ja hyvä loppuelämä, mutta fakta on, että traumat valitettavasti vaikuttaa, välillä enemmän ja välillä onneksi vähemmän ja arvet eivät välttämättä lähde ikinä pois vaan jopa aukeavat esimerkiksi jonkin triggerin takia uudelleen ihan tuoreiksi haavoiksi.

Minäkin olen tavallaan monina hetkinä tottunut tuohon, että asioita vähätellään. Oikeastaan en ole vielä kohdannut sitä hetkeä, että joku näkisi asiat niin että olen selvinnyt paljosta. Mieluummin se menee siihen, että joku muu on ollut se vahva ja kestänyt paljon. Minä taas olen myös kestänyt paljon, mutta kun olen samalla ollut "heikko" ja elämäni ei ole mitään verrattuna jonkun pärjäävän ihmisen elämään. Tämä siis muiden silmin nähtynä. Tavallaan minun pitäisi sitten oikeasti saavuttaa jotain, että saisin tavallaan "heikkouteni" anteeksi joissakin asioissa.

Mietin tänään millainen olisin ilman traumoja. Oikeastaan kysyisin samaa muilta, että millainen kuvittelette, että voisitte olla ja miten voisitte tänään ilman traumoja. Itsestäni ajattelen, että olisin varmaan melko ujo ja varovainen joka tapauksessa. Olisin silti ehkä itsevarmempi, rennompi ja onnellisempi. Ehkä elämääni olisi jäänyt jotain lapsuuden iloa minkä kadotin vähitellen. Samalla olisin elänyt elämääni monissa tilanteissa toisin. Joskus kuvittelen miten kulkisin hymyillen ja pysyisin nauttimaan elämästä. Olen kuitenkin kaiken jälkeenkin välillä melko iloinen monista asioista. Sen vuoksi jos elämäni ja kokemukseni olisivat parempia niin varmaan olisin melko onnellinen ihminen. Jos nytkin yritän sitä, vaikka juuri tuotakin tapahtuu mistä kirjoitit eli trauma aktivoituu uudestaan. Tällä hetkellä olen esim ääniherkkä. Säpsyn kovia ääniä ja kovaa puhetta.

Ainakin itsellä yksi eniten vaikuttava asia traumoista on se, että ei luota siihen, että elämä kantaa. Ei luota oikeastaan mihinkään. Ilman traumoja olisin uskaltanut tavoitella unelmiani ja elää itseni näköistä elämää. Sen menettäminen on aivan  valtava ja kaikille elämänalueille ulottuva asia. VIHAAN näitä ihmisiä jotka toistelee kliseitä kuten "se mikä ei tapa vahvistaa". Ei vahvista vaan särkee. Kun lapsena traumatisoiduin, menetin tavallaan puolet itsestäni, ja se jäljelle jäänyt puolikas puolittui kaikista seuraavista traumoista myöhemmin. Minusta on paljon vähemmän jäljellä on pitäisi. En ole se sama ihminen enää. Kun kasvaa ja elää traumatisoituneena, kasvaa erilaiseksi ihmiseksi, elää erilaista elämää. On täysin mahdotonta sanoa, millainen olisin ilman traumoja, mutta sataprosenttisen varmasti onnellisempi, eheämpi, kykenevämpi jne.

Minulla meni hyvin niin kauan kuin uskoin elämän kantavan. Sitten vanhat traumat aktivoituivat, kun usko elämän muuttumisesta paremmaksi murtui.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuus on kätevä tapa selittää kaikki omat epäonnistumiset ja liian helposti luovuttamiset, ja hullua kyllä, iso osa terveydenhoidosta opettaa ihan samaa, että "olet pilalla koska lapsuus, luovuta ihmeessä". No et ole, ja voisit valita toisinkin. Tiedän ihan kokemuksesta.

Vertaa: "Minä lensin kolarissa tuulilasin läpi eikä käynyt mitenkään. Jos joku toinen vammautuu sellaisessa tilanteessa niin voi selvästikin syyttää vain itseään. Tiedän ihan kokemuksesta."

Juuri näin. Ei kukaan voi sanoa toiselle, että jokin hänelle vaikea ja kipeä asia on vain asenne- ja valintakysymys. Tottakai on järkevää hakea apua ja nimenomaan valita rakentaa itselleen mahdollisimman turvallinen ja hyvä loppuelämä, mutta fakta on, että traumat valitettavasti vaikuttaa, välillä enemmän ja välillä onneksi vähemmän ja arvet eivät välttämättä lähde ikinä pois vaan jopa aukeavat esimerkiksi jonkin triggerin takia uudelleen ihan tuoreiksi haavoiksi.

Minäkin olen tavallaan monina hetkinä tottunut tuohon, että asioita vähätellään. Oikeastaan en ole vielä kohdannut sitä hetkeä, että joku näkisi asiat niin että olen selvinnyt paljosta. Mieluummin se menee siihen, että joku muu on ollut se vahva ja kestänyt paljon. Minä taas olen myös kestänyt paljon, mutta kun olen samalla ollut "heikko" ja elämäni ei ole mitään verrattuna jonkun pärjäävän ihmisen elämään. Tämä siis muiden silmin nähtynä. Tavallaan minun pitäisi sitten oikeasti saavuttaa jotain, että saisin tavallaan "heikkouteni" anteeksi joissakin asioissa.

Mietin tänään millainen olisin ilman traumoja. Oikeastaan kysyisin samaa muilta, että millainen kuvittelette, että voisitte olla ja miten voisitte tänään ilman traumoja. Itsestäni ajattelen, että olisin varmaan melko ujo ja varovainen joka tapauksessa. Olisin silti ehkä itsevarmempi, rennompi ja onnellisempi. Ehkä elämääni olisi jäänyt jotain lapsuuden iloa minkä kadotin vähitellen. Samalla olisin elänyt elämääni monissa tilanteissa toisin. Joskus kuvittelen miten kulkisin hymyillen ja pysyisin nauttimaan elämästä. Olen kuitenkin kaiken jälkeenkin välillä melko iloinen monista asioista. Sen vuoksi jos elämäni ja kokemukseni olisivat parempia niin varmaan olisin melko onnellinen ihminen. Jos nytkin yritän sitä, vaikka juuri tuotakin tapahtuu mistä kirjoitit eli trauma aktivoituu uudestaan. Tällä hetkellä olen esim ääniherkkä. Säpsyn kovia ääniä ja kovaa puhetta.

Ainakin itsellä yksi eniten vaikuttava asia traumoista on se, että ei luota siihen, että elämä kantaa. Ei luota oikeastaan mihinkään. Ilman traumoja olisin uskaltanut tavoitella unelmiani ja elää itseni näköistä elämää. Sen menettäminen on aivan  valtava ja kaikille elämänalueille ulottuva asia. VIHAAN näitä ihmisiä jotka toistelee kliseitä kuten "se mikä ei tapa vahvistaa". Ei vahvista vaan särkee. Kun lapsena traumatisoiduin, menetin tavallaan puolet itsestäni, ja se jäljelle jäänyt puolikas puolittui kaikista seuraavista traumoista myöhemmin. Minusta on paljon vähemmän jäljellä on pitäisi. En ole se sama ihminen enää. Kun kasvaa ja elää traumatisoituneena, kasvaa erilaiseksi ihmiseksi, elää erilaista elämää. On täysin mahdotonta sanoa, millainen olisin ilman traumoja, mutta sataprosenttisen varmasti onnellisempi, eheämpi, kykenevämpi jne.

Minulla taas kaikki oikeastaan huipentuu siihen miten näen itseni. Kun liikun ihmisten joukossa niin koen yleensä aina olevani jotenkin vääränlainen. Tämä ulkonäön kannalta. En kuitenkaan ole mikään pinnallinen ihminen tai vaadi muilta mitään huippu ulkonäköä tai vaadi sitä edes itseltäni. Silti tunnen ulkonäköni vaan olevan ikävä ja mietin paljon jokaista ikävää juttua siihen liittyen. Jos tavallaan olisin kasvanut siihen, että kelpaan tälläisenä niin ehkä suhtautuisin kaikkeen paremmin. Samalla ei saa käsittää väärin, että kaikki liittyisi vaan ulkonäköön vaan se vääränlaisuuden tunne ulottuu myös siihen esim millainen persoona olen tai miten toimin eri tilanteissa. Tunnen olevani aina virheellinen. En koskaan tavallaan hyväksy itseäni. Häpeä on myös aina mukana. Häpeän itseäni kokonaisuudessaan. Koen olevani huonompi kuin moni muu ja kaikilla tavoin epäonnistunut. Tämä on ihan jatkuvaa. En sillä tavalla edes vertaa muihin itseäni tai mieti jonkun olevan menestyneempi yms. Tämä epäonnistumisen tunne liittyy oikeastaan vaan itseeni ja elämääni ja siihen miten koen kaiken. En toisaalta tiedä olisiko tämä kaikki kokemus muuttunut jos tietyt ikävät jutut olisivat jääneet kokematta. Uskon silti, että kaikki ei ehkä olisi tässä pisteessä. Voisin jännittää jotain tai kokea epävarmuutta, mutta en kokisi itseäni näin huonossa valossa sentään.

Samalla toki tämä kaikki on laajempaa ja on lukuisia asioita mihin se vaikuttaa. Itsekään en pysty tekemään päätöksiä, jännitän kaikkea, pelkään pahinta ja en pysty oikeastaan enää toimimaan ihmisten kanssa. Olen tavallaan täysin erillinen muista ja en pysty enää puhumaan muiden kanssa tai muuten toimimaan normaalisti porukassa. Voin yrittää, mutta lopulta en vaan enää pysty tavalliseen ihmisten kanssa oloon. Se kaikki saa olon monesti ikäväksi. Samalla olen yksinäinen myös, mutta en vaan tavallaan enää meinaa pystyä tutustumaan tai olemaan jossain porukassa. Voi sanoa, että nämä asiat ovat hyvin laajoja en vaikuttavat moneen juttuun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuus on kätevä tapa selittää kaikki omat epäonnistumiset ja liian helposti luovuttamiset, ja hullua kyllä, iso osa terveydenhoidosta opettaa ihan samaa, että "olet pilalla koska lapsuus, luovuta ihmeessä". No et ole, ja voisit valita toisinkin. Tiedän ihan kokemuksesta.

Vertaa: "Minä lensin kolarissa tuulilasin läpi eikä käynyt mitenkään. Jos joku toinen vammautuu sellaisessa tilanteessa niin voi selvästikin syyttää vain itseään. Tiedän ihan kokemuksesta."

Juuri näin. Ei kukaan voi sanoa toiselle, että jokin hänelle vaikea ja kipeä asia on vain asenne- ja valintakysymys. Tottakai on järkevää hakea apua ja nimenomaan valita rakentaa itselleen mahdollisimman turvallinen ja hyvä loppuelämä, mutta fakta on, että traumat valitettavasti vaikuttaa, välillä enemmän ja välillä onneksi vähemmän ja arvet eivät välttämättä lähde ikinä pois vaan jopa aukeavat esimerkiksi jonkin triggerin takia uudelleen ihan tuoreiksi haavoiksi.

Minäkin olen tavallaan monina hetkinä tottunut tuohon, että asioita vähätellään. Oikeastaan en ole vielä kohdannut sitä hetkeä, että joku näkisi asiat niin että olen selvinnyt paljosta. Mieluummin se menee siihen, että joku muu on ollut se vahva ja kestänyt paljon. Minä taas olen myös kestänyt paljon, mutta kun olen samalla ollut "heikko" ja elämäni ei ole mitään verrattuna jonkun pärjäävän ihmisen elämään. Tämä siis muiden silmin nähtynä. Tavallaan minun pitäisi sitten oikeasti saavuttaa jotain, että saisin tavallaan "heikkouteni" anteeksi joissakin asioissa.

Mietin tänään millainen olisin ilman traumoja. Oikeastaan kysyisin samaa muilta, että millainen kuvittelette, että voisitte olla ja miten voisitte tänään ilman traumoja. Itsestäni ajattelen, että olisin varmaan melko ujo ja varovainen joka tapauksessa. Olisin silti ehkä itsevarmempi, rennompi ja onnellisempi. Ehkä elämääni olisi jäänyt jotain lapsuuden iloa minkä kadotin vähitellen. Samalla olisin elänyt elämääni monissa tilanteissa toisin. Joskus kuvittelen miten kulkisin hymyillen ja pysyisin nauttimaan elämästä. Olen kuitenkin kaiken jälkeenkin välillä melko iloinen monista asioista. Sen vuoksi jos elämäni ja kokemukseni olisivat parempia niin varmaan olisin melko onnellinen ihminen. Jos nytkin yritän sitä, vaikka juuri tuotakin tapahtuu mistä kirjoitit eli trauma aktivoituu uudestaan. Tällä hetkellä olen esim ääniherkkä. Säpsyn kovia ääniä ja kovaa puhetta.

Ainakin itsellä yksi eniten vaikuttava asia traumoista on se, että ei luota siihen, että elämä kantaa. Ei luota oikeastaan mihinkään. Ilman traumoja olisin uskaltanut tavoitella unelmiani ja elää itseni näköistä elämää. Sen menettäminen on aivan  valtava ja kaikille elämänalueille ulottuva asia. VIHAAN näitä ihmisiä jotka toistelee kliseitä kuten "se mikä ei tapa vahvistaa". Ei vahvista vaan särkee. Kun lapsena traumatisoiduin, menetin tavallaan puolet itsestäni, ja se jäljelle jäänyt puolikas puolittui kaikista seuraavista traumoista myöhemmin. Minusta on paljon vähemmän jäljellä on pitäisi. En ole se sama ihminen enää. Kun kasvaa ja elää traumatisoituneena, kasvaa erilaiseksi ihmiseksi, elää erilaista elämää. On täysin mahdotonta sanoa, millainen olisin ilman traumoja, mutta sataprosenttisen varmasti onnellisempi, eheämpi, kykenevämpi jne.

Minulla taas kaikki oikeastaan huipentuu siihen miten näen itseni. Kun liikun ihmisten joukossa niin koen yleensä aina olevani jotenkin vääränlainen. Tämä ulkonäön kannalta. En kuitenkaan ole mikään pinnallinen ihminen tai vaadi muilta mitään huippu ulkonäköä tai vaadi sitä edes itseltäni. Silti tunnen ulkonäköni vaan olevan ikävä ja mietin paljon jokaista ikävää juttua siihen liittyen. Jos tavallaan olisin kasvanut siihen, että kelpaan tälläisenä niin ehkä suhtautuisin kaikkeen paremmin. Samalla ei saa käsittää väärin, että kaikki liittyisi vaan ulkonäköön vaan se vääränlaisuuden tunne ulottuu myös siihen esim millainen persoona olen tai miten toimin eri tilanteissa. Tunnen olevani aina virheellinen. En koskaan tavallaan hyväksy itseäni. Häpeä on myös aina mukana. Häpeän itseäni kokonaisuudessaan. Koen olevani huonompi kuin moni muu ja kaikilla tavoin epäonnistunut. Tämä on ihan jatkuvaa. En sillä tavalla edes vertaa muihin itseäni tai mieti jonkun olevan menestyneempi yms. Tämä epäonnistumisen tunne liittyy oikeastaan vaan itseeni ja elämääni ja siihen miten koen kaiken. En toisaalta tiedä olisiko tämä kaikki kokemus muuttunut jos tietyt ikävät jutut olisivat jääneet kokematta. Uskon silti, että kaikki ei ehkä olisi tässä pisteessä. Voisin jännittää jotain tai kokea epävarmuutta, mutta en kokisi itseäni näin huonossa valossa sentään.

Samalla toki tämä kaikki on laajempaa ja on lukuisia asioita mihin se vaikuttaa. Itsekään en pysty tekemään päätöksiä, jännitän kaikkea, pelkään pahinta ja en pysty oikeastaan enää toimimaan ihmisten kanssa. Olen tavallaan täysin erillinen muista ja en pysty enää puhumaan muiden kanssa tai muuten toimimaan normaalisti porukassa. Voin yrittää, mutta lopulta en vaan enää pysty tavalliseen ihmisten kanssa oloon. Se kaikki saa olon monesti ikäväksi. Samalla olen yksinäinen myös, mutta en vaan tavallaan enää meinaa pystyä tutustumaan tai olemaan jossain porukassa. Voi sanoa, että nämä asiat ovat hyvin laajoja en vaikuttavat moneen juttuun.

Tuttua myös täällä. Olen alkanut oppia siitä pois ihan vasta viime aikoina. Tuo on tyypillinen C-PTSD -oire. Tim Flecherin luennot ovat parhaita, mihin olen törmännyt. Siinä ei keskitytä diagnosoimaan mitään vaan kerrotaan tarkemmin mitä kaikkia seurauksia milläkin on ja mitä pitäisi opetella tekemään. 

Vierailija kirjoitti:

Eihän sitä voi olla läheinen kenenkään kanssa eikä tuntea tulevansa hyväksytyksi omana itsenään, jos peittää itsensä. Narsisti peittää itsensä tahallaan. Joku muu siksi, ettei ole paikkaa, jossa olla aito haavoittunut itsensä.

Minä taas käyttäisin tuon peittämisen sijaan mieluummin sanaa eristää. Nimittäin koen omassa tilanteessani, että eristän itseni muista ja oikeastaan koko elämästä. En koe, että voisin kuulua mihinkään tai olla hyväksytty. En sillä tavalla osaa edes peittää itseäni niin kuin kirjoitit. Minun "ongelmani" ja jännitykseni vaan näkyy läpi monesti. Joskus mietinkin sitä, että olisi hyvä pystyä pitämään jokin kuori jonka alle joku ei näkisi niin hyvin. En vaan osaa sitä kaikkea ja toisaalta hyvä niin. En haluaisi kuitenkaan "esittää" mitään. Kuitenkin eristän itseni muista jos en koe olevani muiden seuran arvoinen tai eristän itseni jostain kivasta jutusta jos mietin, etten ansaitse sitä kuitenkaan yms. Oikeastaan toimin ikävästi samoin kuin minua kohdelleet ihmiset. Kun he eristivät minut muista niin samalla tavoin teen nyt itse eroa kaikkeen ja pidän etäisyyttä. Toisaalta turvaan itseäni, mutta kuihdutan koko elämääni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuus on kätevä tapa selittää kaikki omat epäonnistumiset ja liian helposti luovuttamiset, ja hullua kyllä, iso osa terveydenhoidosta opettaa ihan samaa, että "olet pilalla koska lapsuus, luovuta ihmeessä". No et ole, ja voisit valita toisinkin. Tiedän ihan kokemuksesta.

Vertaa: "Minä lensin kolarissa tuulilasin läpi eikä käynyt mitenkään. Jos joku toinen vammautuu sellaisessa tilanteessa niin voi selvästikin syyttää vain itseään. Tiedän ihan kokemuksesta."

Juuri näin. Ei kukaan voi sanoa toiselle, että jokin hänelle vaikea ja kipeä asia on vain asenne- ja valintakysymys. Tottakai on järkevää hakea apua ja nimenomaan valita rakentaa itselleen mahdollisimman turvallinen ja hyvä loppuelämä, mutta fakta on, että traumat valitettavasti vaikuttaa, välillä enemmän ja välillä onneksi vähemmän ja arvet eivät välttämättä lähde ikinä pois vaan jopa aukeavat esimerkiksi jonkin triggerin takia uudelleen ihan tuoreiksi haavoiksi.

Minäkin olen tavallaan monina hetkinä tottunut tuohon, että asioita vähätellään. Oikeastaan en ole vielä kohdannut sitä hetkeä, että joku näkisi asiat niin että olen selvinnyt paljosta. Mieluummin se menee siihen, että joku muu on ollut se vahva ja kestänyt paljon. Minä taas olen myös kestänyt paljon, mutta kun olen samalla ollut "heikko" ja elämäni ei ole mitään verrattuna jonkun pärjäävän ihmisen elämään. Tämä siis muiden silmin nähtynä. Tavallaan minun pitäisi sitten oikeasti saavuttaa jotain, että saisin tavallaan "heikkouteni" anteeksi joissakin asioissa.

Mietin tänään millainen olisin ilman traumoja. Oikeastaan kysyisin samaa muilta, että millainen kuvittelette, että voisitte olla ja miten voisitte tänään ilman traumoja. Itsestäni ajattelen, että olisin varmaan melko ujo ja varovainen joka tapauksessa. Olisin silti ehkä itsevarmempi, rennompi ja onnellisempi. Ehkä elämääni olisi jäänyt jotain lapsuuden iloa minkä kadotin vähitellen. Samalla olisin elänyt elämääni monissa tilanteissa toisin. Joskus kuvittelen miten kulkisin hymyillen ja pysyisin nauttimaan elämästä. Olen kuitenkin kaiken jälkeenkin välillä melko iloinen monista asioista. Sen vuoksi jos elämäni ja kokemukseni olisivat parempia niin varmaan olisin melko onnellinen ihminen. Jos nytkin yritän sitä, vaikka juuri tuotakin tapahtuu mistä kirjoitit eli trauma aktivoituu uudestaan. Tällä hetkellä olen esim ääniherkkä. Säpsyn kovia ääniä ja kovaa puhetta.

Ainakin itsellä yksi eniten vaikuttava asia traumoista on se, että ei luota siihen, että elämä kantaa. Ei luota oikeastaan mihinkään. Ilman traumoja olisin uskaltanut tavoitella unelmiani ja elää itseni näköistä elämää. Sen menettäminen on aivan  valtava ja kaikille elämänalueille ulottuva asia. VIHAAN näitä ihmisiä jotka toistelee kliseitä kuten "se mikä ei tapa vahvistaa". Ei vahvista vaan särkee. Kun lapsena traumatisoiduin, menetin tavallaan puolet itsestäni, ja se jäljelle jäänyt puolikas puolittui kaikista seuraavista traumoista myöhemmin. Minusta on paljon vähemmän jäljellä on pitäisi. En ole se sama ihminen enää. Kun kasvaa ja elää traumatisoituneena, kasvaa erilaiseksi ihmiseksi, elää erilaista elämää. On täysin mahdotonta sanoa, millainen olisin ilman traumoja, mutta sataprosenttisen varmasti onnellisempi, eheämpi, kykenevämpi jne.

Minulla meni hyvin niin kauan kuin uskoin elämän kantavan. Sitten vanhat traumat aktivoituivat, kun usko elämän muuttumisesta paremmaksi murtui.

Mulla vähän sama. Jaksoin aivan uskomattoman kauan ja paljon, vaikka taustalla oli hirveyksiä lapsuudesta ja haasteita riitti myös nykyisyydessä, monella osa-alueella. Olin jo horjahtanut pahemmin, mutta taistellut tieni takaisin toimintakykyiseksi kun minulle kaikkein rakkain ihminen kuolikin tuosta noin vain. Se isku tuli niin puun takaa ja liian pian hauraan toipumisen kannalta ja siitä en enää noussut. Jonkinlainen kuolinisku.

Muistan ajatelleeni, kun sain ikävät uutiset, että ahaa.. Eihän tässä elämässä ole mitään pointtia tai järkeä. Vaikka mitä tekisin, pahoja asioita tulee ja tulee, enkä voi estää sitä. Tuo ajatus iski päähäni kuin salama, voimakkaana ja kirkkaana, ensimmäistä kertaa. Sittemmin olen tehnyt paljon työtä hyväksymisen kanssa, mutta en saa takaisin sitä illuusiota joka terveillä ihmisillä on, että kyllä elämä kantaa. Sitä on helppo hokea jos tuo salama ei ole iskenyt omaan elämään tarpeeksi voimakkaasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän sitä voi olla läheinen kenenkään kanssa eikä tuntea tulevansa hyväksytyksi omana itsenään, jos peittää itsensä. Narsisti peittää itsensä tahallaan. Joku muu siksi, ettei ole paikkaa, jossa olla aito haavoittunut itsensä.

Minä taas käyttäisin tuon peittämisen sijaan mieluummin sanaa eristää. Nimittäin koen omassa tilanteessani, että eristän itseni muista ja oikeastaan koko elämästä. En koe, että voisin kuulua mihinkään tai olla hyväksytty. En sillä tavalla osaa edes peittää itseäni niin kuin kirjoitit. Minun "ongelmani" ja jännitykseni vaan näkyy läpi monesti. Joskus mietinkin sitä, että olisi hyvä pystyä pitämään jokin kuori jonka alle joku ei näkisi niin hyvin. En vaan osaa sitä kaikkea ja toisaalta hyvä niin. En haluaisi kuitenkaan "esittää" mitään. Kuitenkin eristän itseni muista jos en koe olevani muiden seuran arvoinen tai eristän itseni jostain kivasta jutusta jos mietin, etten ansaitse sitä kuitenkaan yms. Oikeastaan toimin ikävästi samoin kuin minua kohdelleet ihmiset. Kun he eristivät minut muista niin samalla tavoin teen nyt itse eroa kaikkeen ja pidän etäisyyttä. Toisaalta turvaan itseäni, mutta kuihdutan koko elämääni.

Oletko käynyt tuota läpi terapiassa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuus on kätevä tapa selittää kaikki omat epäonnistumiset ja liian helposti luovuttamiset, ja hullua kyllä, iso osa terveydenhoidosta opettaa ihan samaa, että "olet pilalla koska lapsuus, luovuta ihmeessä". No et ole, ja voisit valita toisinkin. Tiedän ihan kokemuksesta.

Vertaa: "Minä lensin kolarissa tuulilasin läpi eikä käynyt mitenkään. Jos joku toinen vammautuu sellaisessa tilanteessa niin voi selvästikin syyttää vain itseään. Tiedän ihan kokemuksesta."

Juuri näin. Ei kukaan voi sanoa toiselle, että jokin hänelle vaikea ja kipeä asia on vain asenne- ja valintakysymys. Tottakai on järkevää hakea apua ja nimenomaan valita rakentaa itselleen mahdollisimman turvallinen ja hyvä loppuelämä, mutta fakta on, että traumat valitettavasti vaikuttaa, välillä enemmän ja välillä onneksi vähemmän ja arvet eivät välttämättä lähde ikinä pois vaan jopa aukeavat esimerkiksi jonkin triggerin takia uudelleen ihan tuoreiksi haavoiksi.

Minäkin olen tavallaan monina hetkinä tottunut tuohon, että asioita vähätellään. Oikeastaan en ole vielä kohdannut sitä hetkeä, että joku näkisi asiat niin että olen selvinnyt paljosta. Mieluummin se menee siihen, että joku muu on ollut se vahva ja kestänyt paljon. Minä taas olen myös kestänyt paljon, mutta kun olen samalla ollut "heikko" ja elämäni ei ole mitään verrattuna jonkun pärjäävän ihmisen elämään. Tämä siis muiden silmin nähtynä. Tavallaan minun pitäisi sitten oikeasti saavuttaa jotain, että saisin tavallaan "heikkouteni" anteeksi joissakin asioissa.

Mietin tänään millainen olisin ilman traumoja. Oikeastaan kysyisin samaa muilta, että millainen kuvittelette, että voisitte olla ja miten voisitte tänään ilman traumoja. Itsestäni ajattelen, että olisin varmaan melko ujo ja varovainen joka tapauksessa. Olisin silti ehkä itsevarmempi, rennompi ja onnellisempi. Ehkä elämääni olisi jäänyt jotain lapsuuden iloa minkä kadotin vähitellen. Samalla olisin elänyt elämääni monissa tilanteissa toisin. Joskus kuvittelen miten kulkisin hymyillen ja pysyisin nauttimaan elämästä. Olen kuitenkin kaiken jälkeenkin välillä melko iloinen monista asioista. Sen vuoksi jos elämäni ja kokemukseni olisivat parempia niin varmaan olisin melko onnellinen ihminen. Jos nytkin yritän sitä, vaikka juuri tuotakin tapahtuu mistä kirjoitit eli trauma aktivoituu uudestaan. Tällä hetkellä olen esim ääniherkkä. Säpsyn kovia ääniä ja kovaa puhetta.

Ainakin itsellä yksi eniten vaikuttava asia traumoista on se, että ei luota siihen, että elämä kantaa. Ei luota oikeastaan mihinkään. Ilman traumoja olisin uskaltanut tavoitella unelmiani ja elää itseni näköistä elämää. Sen menettäminen on aivan  valtava ja kaikille elämänalueille ulottuva asia. VIHAAN näitä ihmisiä jotka toistelee kliseitä kuten "se mikä ei tapa vahvistaa". Ei vahvista vaan särkee. Kun lapsena traumatisoiduin, menetin tavallaan puolet itsestäni, ja se jäljelle jäänyt puolikas puolittui kaikista seuraavista traumoista myöhemmin. Minusta on paljon vähemmän jäljellä on pitäisi. En ole se sama ihminen enää. Kun kasvaa ja elää traumatisoituneena, kasvaa erilaiseksi ihmiseksi, elää erilaista elämää. On täysin mahdotonta sanoa, millainen olisin ilman traumoja, mutta sataprosenttisen varmasti onnellisempi, eheämpi, kykenevämpi jne.

Minulla meni hyvin niin kauan kuin uskoin elämän kantavan. Sitten vanhat traumat aktivoituivat, kun usko elämän muuttumisesta paremmaksi murtui.

Mulla vähän sama. Jaksoin aivan uskomattoman kauan ja paljon, vaikka taustalla oli hirveyksiä lapsuudesta ja haasteita riitti myös nykyisyydessä, monella osa-alueella. Olin jo horjahtanut pahemmin, mutta taistellut tieni takaisin toimintakykyiseksi kun minulle kaikkein rakkain ihminen kuolikin tuosta noin vain. Se isku tuli niin puun takaa ja liian pian hauraan toipumisen kannalta ja siitä en enää noussut. Jonkinlainen kuolinisku.

Muistan ajatelleeni, kun sain ikävät uutiset, että ahaa.. Eihän tässä elämässä ole mitään pointtia tai järkeä. Vaikka mitä tekisin, pahoja asioita tulee ja tulee, enkä voi estää sitä. Tuo ajatus iski päähäni kuin salama, voimakkaana ja kirkkaana, ensimmäistä kertaa. Sittemmin olen tehnyt paljon työtä hyväksymisen kanssa, mutta en saa takaisin sitä illuusiota joka terveillä ihmisillä on, että kyllä elämä kantaa. Sitä on helppo hokea jos tuo salama ei ole iskenyt omaan elämään tarpeeksi voimakkaasti.

Myös minulla tuo romahdus tuli läheisen ennenaikaisen kuoleman myötä. Siihen asti oli pystynyt jotenkin pitämään pallot ilmassa ja saanut sammutettua kaikki tulipalot ja uskoi kevyempään tulevaisuuteen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli periaatteessa ihan hyvä lapsuudenkoti, sanotaan nyt että "turvallinen" vaikka se on vähän tulkinnanvarainen sana. Minulla oli kaikki mitä tarvitsin, vanhemmat ei riidelleet eikä heidän eroamistaan tarvinnut pelätä, alkoholia ei käytetty jne.

Mutta vanhempien asenteet oli moneen kaveriini verrattuna aika kivikautiset. Oli sääntöjä ja rajoja, joista sinänsä suurin osa aikuisen näkökulmasta oli ihan perusteltuja tai jopa välttämättömiä. Mutta niitä ei juuri perusteltu lapselle saati että niistä oltaisiin neuvoteltu tai joustettu edes poikkeustapauksissa. "Lapsen pitää oppia, että teoilla on seuraukset" oli toistuva iskulause, ja ne seuraukset haettiin herkästi sieltä asteikon yläpäästä. Ei ollut mitenkään tavatonta olla esim. viikko arestissa omassa huoneessa, jos oli vähänkin myöhästynyt määrätystä kotiintuloajasta, vaikka lapsella oli jo puhelin johon olisi voinut soittaa ja kysyä missä lapsi on. Karkkipäivä tai viikkoraha saattoi palaa pahimmillaan jo pelkästä vastaan sanomisesta, jos vanhemmalla oli huono päivä.

Molemmat vanhemmat myös olivat olleet lapsia siinä nykyään jo kadonneessa maailmassa, jossa oli ihan tavallista että lapsia rangaistiin myös tukistamalla, luunapeilla ja koivunoksilla. Ja pitivät sitä oikeana ja oikeutettuna tapana kasvattaa. Ala-asteikäisenä jos tein jotain aidosti pahaa ja erikseen kiellettyä, niin sain itse käydä etsimässä pihalta koivunoksan, sitten housut pois ja poikkipäin mahalleen äidin syliin, ja persaukset lätisi. Toki vain jotain 1-2 kertaa vuodessa, mutta muistan jokaisen niistä kerroista vieläkin.

Seuraus aikuisuudessa on se, että jos esim. ihmissuhteissa teen toiselle vääryyttä tai kohtelen häntä epäoikeudenmukaisesti, niin en pysty pyytämään häneltä anteeksi tai ajattelemaan, että minun pitäisi jotenkin erikseen hyvittää hänelle se mitä tein. Tämä on vähän kierosti seurausta yhdestä nimenomaan hyvästä asiasta, joka lapsuuteeni liittyi. Eli meillä hölmöilyt unohdettiin heti kun ne oli kertaalleen käsitelty loppuun. Rangaistuksen kärsittyään tiesi saaneensa tekonsa täysin anteeksi ja asiaan ei palattu enää koskaan. (Joidenkin kaverieni vanhemmat muistuttivat lastensa vanhoista tyhmistä teoista vielä pitkän ajan jälkeen, jopa lasten kaverien kuten minun kuullen, ja muistan kuinka väärältä ja vieraalta tämä tuntui jo silloin lapsena.) Mutta nyt ei tietenkään ole ketään enää pitämässä minulle kuria. Jos sanon työkaverille pahasti tai vaikka vitsailen jollain toiselle ihmiselle kipeällä asialla, niin isä ei tule ja vie minua tukasta huoneeseeni miettimään oliko järkeä. Välillä sitä tulee mietittyä kyllä ihan oma-aloitteisesti, ja kaduttua ja hävettyä, mutta yleensä vasta niin pitkän viiveen jälkeen, että asiaan palaaminen sen vääryyttä kokeneen osapuolen kanssa vain pahentaisi asiaa.

Eli olen siis vähän niin kuin jäänyt lapseksi tiettyjen tunne-elämäni osien suhteen. Jos ei ole ulkopuolista valta-asemassa olevaa ihmistä asettamassa rajoja, niin en saa asetettua niitä itse itselleni, niin kuin aikuisten oletetaan jo saavan. Pystyn puhumaan asiasta tällä tavalla kuin esin. nyt tässä, koska ei ole mikään "tilanne päällä" juuri parhaillaan, mutta kun se tilanne on päällä, huomaan etten pysty silloin samalla tavalla ottamaan sitä hallintaani.

Tänä vuonna täytin 30, ja nyt olen kohta kymmenen vuotta miettinyt, uskallanko perustaa perheen ja saada lapsia, vai pelkäänkö liikaa sitä että kasvatan heitä samalla tavalla vinoon. Sehän voi tapahtua myös sitä kautta, että menen liian pitkälle päinvastaiseen suuntaan ja pelkään asettaa lapsille rajoja. Seurustelusuhteita on ollut muutama, ja ihan hyvältä tuntuviakin, mutta ei ehkä kuitenkaan toistaiseksi sellaista jonka kanssa olisi tuntunut siltä, että voi yrittää heittäytyä siihen loppuelämäkseen.

Oletko mies?

Olen. Ensin olin itsekin mainitsemassa sen, mutta sitten ajattelin, että katsotaanpa päätteleekö joku sen.

No, mun traumat on miehistä (älä käsitä väärin, en pidä sinua ja kaikkia miehiä paskiaisina) ja heidän suhteen herkät tuntosarvet.

Voit opetella ihan uudet toimintamallit, vaatii vähän vaivaa, ikään kuin henkinen kuntosali. Vanhemmat eivät muokanneet sinusta patsasta vaan pukivat sinut asuun ja nyt aikuisena voit etsiä oman tyylin, koska nuo vaatteet eivät palvele parhaalla tavalla, sinua eikä läheisiäsi.

Yritetään. Tuosta vaaterinnastuksesta voi ehkä ollakin apua. Siitä tuli mieleen se kun kävin armeijan. Ajattelin ihan vakavissani että hakeutuisinko sinne sen jälkeen töihin, koska siellä olisi päässyt tietyllä tavalla takaisin sellaiseen lapsuutta muistuttavaan tilanteeseen, että niin kauan kuin tottelee sääntöjä niin asiat on hyvin, ja jos ei tottele niin siihen puututaan ilman että itse tarvitsee kehdata tehdä asialle mitään. Mutta kaikki muut luonteenpiirteeni eivät olisi sopineet sinne kovin hyvin, joten luovuin ajatuksesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli periaatteessa ihan hyvä lapsuudenkoti, sanotaan nyt että "turvallinen" vaikka se on vähän tulkinnanvarainen sana. Minulla oli kaikki mitä tarvitsin, vanhemmat ei riidelleet eikä heidän eroamistaan tarvinnut pelätä, alkoholia ei käytetty jne.

Mutta vanhempien asenteet oli moneen kaveriini verrattuna aika kivikautiset. Oli sääntöjä ja rajoja, joista sinänsä suurin osa aikuisen näkökulmasta oli ihan perusteltuja tai jopa välttämättömiä. Mutta niitä ei juuri perusteltu lapselle saati että niistä oltaisiin neuvoteltu tai joustettu edes poikkeustapauksissa. "Lapsen pitää oppia, että teoilla on seuraukset" oli toistuva iskulause, ja ne seuraukset haettiin herkästi sieltä asteikon yläpäästä. Ei ollut mitenkään tavatonta olla esim. viikko arestissa omassa huoneessa, jos oli vähänkin myöhästynyt määrätystä kotiintuloajasta, vaikka lapsella oli jo puhelin johon olisi voinut soittaa ja kysyä missä lapsi on. Karkkipäivä tai viikkoraha saattoi palaa pahimmillaan jo pelkästä vastaan sanomisesta, jos vanhemmalla oli huono päivä.

Molemmat vanhemmat myös olivat olleet lapsia siinä nykyään jo kadonneessa maailmassa, jossa oli ihan tavallista että lapsia rangaistiin myös tukistamalla, luunapeilla ja koivunoksilla. Ja pitivät sitä oikeana ja oikeutettuna tapana kasvattaa. Ala-asteikäisenä jos tein jotain aidosti pahaa ja erikseen kiellettyä, niin sain itse käydä etsimässä pihalta koivunoksan, sitten housut pois ja poikkipäin mahalleen äidin syliin, ja persaukset lätisi. Toki vain jotain 1-2 kertaa vuodessa, mutta muistan jokaisen niistä kerroista vieläkin.

Seuraus aikuisuudessa on se, että jos esim. ihmissuhteissa teen toiselle vääryyttä tai kohtelen häntä epäoikeudenmukaisesti, niin en pysty pyytämään häneltä anteeksi tai ajattelemaan, että minun pitäisi jotenkin erikseen hyvittää hänelle se mitä tein. Tämä on vähän kierosti seurausta yhdestä nimenomaan hyvästä asiasta, joka lapsuuteeni liittyi. Eli meillä hölmöilyt unohdettiin heti kun ne oli kertaalleen käsitelty loppuun. Rangaistuksen kärsittyään tiesi saaneensa tekonsa täysin anteeksi ja asiaan ei palattu enää koskaan. (Joidenkin kaverieni vanhemmat muistuttivat lastensa vanhoista tyhmistä teoista vielä pitkän ajan jälkeen, jopa lasten kaverien kuten minun kuullen, ja muistan kuinka väärältä ja vieraalta tämä tuntui jo silloin lapsena.) Mutta nyt ei tietenkään ole ketään enää pitämässä minulle kuria. Jos sanon työkaverille pahasti tai vaikka vitsailen jollain toiselle ihmiselle kipeällä asialla, niin isä ei tule ja vie minua tukasta huoneeseeni miettimään oliko järkeä. Välillä sitä tulee mietittyä kyllä ihan oma-aloitteisesti, ja kaduttua ja hävettyä, mutta yleensä vasta niin pitkän viiveen jälkeen, että asiaan palaaminen sen vääryyttä kokeneen osapuolen kanssa vain pahentaisi asiaa.

Eli olen siis vähän niin kuin jäänyt lapseksi tiettyjen tunne-elämäni osien suhteen. Jos ei ole ulkopuolista valta-asemassa olevaa ihmistä asettamassa rajoja, niin en saa asetettua niitä itse itselleni, niin kuin aikuisten oletetaan jo saavan. Pystyn puhumaan asiasta tällä tavalla kuin esin. nyt tässä, koska ei ole mikään "tilanne päällä" juuri parhaillaan, mutta kun se tilanne on päällä, huomaan etten pysty silloin samalla tavalla ottamaan sitä hallintaani.

Tänä vuonna täytin 30, ja nyt olen kohta kymmenen vuotta miettinyt, uskallanko perustaa perheen ja saada lapsia, vai pelkäänkö liikaa sitä että kasvatan heitä samalla tavalla vinoon. Sehän voi tapahtua myös sitä kautta, että menen liian pitkälle päinvastaiseen suuntaan ja pelkään asettaa lapsille rajoja. Seurustelusuhteita on ollut muutama, ja ihan hyvältä tuntuviakin, mutta ei ehkä kuitenkaan toistaiseksi sellaista jonka kanssa olisi tuntunut siltä, että voi yrittää heittäytyä siihen loppuelämäkseen.

Oletko mies?

Olen. Ensin olin itsekin mainitsemassa sen, mutta sitten ajattelin, että katsotaanpa päätteleekö joku sen.

No, mun traumat on miehistä (älä käsitä väärin, en pidä sinua ja kaikkia miehiä paskiaisina) ja heidän suhteen herkät tuntosarvet.

Voit opetella ihan uudet toimintamallit, vaatii vähän vaivaa, ikään kuin henkinen kuntosali. Vanhemmat eivät muokanneet sinusta patsasta vaan pukivat sinut asuun ja nyt aikuisena voit etsiä oman tyylin, koska nuo vaatteet eivät palvele parhaalla tavalla, sinua eikä läheisiäsi.

Yritetään. Tuosta vaaterinnastuksesta voi ehkä ollakin apua. Siitä tuli mieleen se kun kävin armeijan. Ajattelin ihan vakavissani että hakeutuisinko sinne sen jälkeen töihin, koska siellä olisi päässyt tietyllä tavalla takaisin sellaiseen lapsuutta muistuttavaan tilanteeseen, että niin kauan kuin tottelee sääntöjä niin asiat on hyvin, ja jos ei tottele niin siihen puututaan ilman että itse tarvitsee kehdata tehdä asialle mitään. Mutta kaikki muut luonteenpiirteeni eivät olisi sopineet sinne kovin hyvin, joten luovuin ajatuksesta.

Sinulle voisi olla apua Ben Malisen kirjasta Häpeän monet kasvot tai Juha Klaavun Lapsuuden kehityksellinen trauma, syy arvottomuuteen, häpeään ja syyllisyyteen. 

Häpeähään tuo on. Sinä häpeät itseäsi niin paljon, ettet pysty käsittelemään asiaa. Siksi toivot, että jostain sääntökirjasta katsottaisiin sinulle rangaistus ja suorittaisit sen ja sitten kaikki olisi taas hyvin. Kun elämässäsi on joskus joku hyvä ihminen, kokeile hänen kanssaan vilauttaa itsestäsi jotain puolta, jota häpeät ja katso, mitä tapahtuu. Itselleni on ollut ihan käänteentekevää se, kun kaksivitosena tutustuin ihan uudenlaisiin ihmisiin ja opin ihan uudenlaisen (siis ylipäätään jonkun) tavan käsitellä omia virheitä ja saada kokea tulevansa armollisesti ja hyväksytysti käsitellyksi. Virheitä ei tarvitse enää pelätä eikä konflikteja. Toki on vääränlaisia ihmisiä, joiden kanssa ei voi käsitellä ongelmia, mutta nyt se johtuu vain heistä, ei enää minusta. 

Tsemppiä! Tunnet itsesi ihan erilailla mieheksi ja aikuiseksi, kun huomaat, että voit suoraselkäisesti hoitaa asioita eikä niitä tarvitse piilotella tai paeta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli periaatteessa ihan hyvä lapsuudenkoti, sanotaan nyt että "turvallinen" vaikka se on vähän tulkinnanvarainen sana. Minulla oli kaikki mitä tarvitsin, vanhemmat ei riidelleet eikä heidän eroamistaan tarvinnut pelätä, alkoholia ei käytetty jne.

Mutta vanhempien asenteet oli moneen kaveriini verrattuna aika kivikautiset. Oli sääntöjä ja rajoja, joista sinänsä suurin osa aikuisen näkökulmasta oli ihan perusteltuja tai jopa välttämättömiä. Mutta niitä ei juuri perusteltu lapselle saati että niistä oltaisiin neuvoteltu tai joustettu edes poikkeustapauksissa. "Lapsen pitää oppia, että teoilla on seuraukset" oli toistuva iskulause, ja ne seuraukset haettiin herkästi sieltä asteikon yläpäästä. Ei ollut mitenkään tavatonta olla esim. viikko arestissa omassa huoneessa, jos oli vähänkin myöhästynyt määrätystä kotiintuloajasta, vaikka lapsella oli jo puhelin johon olisi voinut soittaa ja kysyä missä lapsi on. Karkkipäivä tai viikkoraha saattoi palaa pahimmillaan jo pelkästä vastaan sanomisesta, jos vanhemmalla oli huono päivä.

Molemmat vanhemmat myös olivat olleet lapsia siinä nykyään jo kadonneessa maailmassa, jossa oli ihan tavallista että lapsia rangaistiin myös tukistamalla, luunapeilla ja koivunoksilla. Ja pitivät sitä oikeana ja oikeutettuna tapana kasvattaa. Ala-asteikäisenä jos tein jotain aidosti pahaa ja erikseen kiellettyä, niin sain itse käydä etsimässä pihalta koivunoksan, sitten housut pois ja poikkipäin mahalleen äidin syliin, ja persaukset lätisi. Toki vain jotain 1-2 kertaa vuodessa, mutta muistan jokaisen niistä kerroista vieläkin.

Seuraus aikuisuudessa on se, että jos esim. ihmissuhteissa teen toiselle vääryyttä tai kohtelen häntä epäoikeudenmukaisesti, niin en pysty pyytämään häneltä anteeksi tai ajattelemaan, että minun pitäisi jotenkin erikseen hyvittää hänelle se mitä tein. Tämä on vähän kierosti seurausta yhdestä nimenomaan hyvästä asiasta, joka lapsuuteeni liittyi. Eli meillä hölmöilyt unohdettiin heti kun ne oli kertaalleen käsitelty loppuun. Rangaistuksen kärsittyään tiesi saaneensa tekonsa täysin anteeksi ja asiaan ei palattu enää koskaan. (Joidenkin kaverieni vanhemmat muistuttivat lastensa vanhoista tyhmistä teoista vielä pitkän ajan jälkeen, jopa lasten kaverien kuten minun kuullen, ja muistan kuinka väärältä ja vieraalta tämä tuntui jo silloin lapsena.) Mutta nyt ei tietenkään ole ketään enää pitämässä minulle kuria. Jos sanon työkaverille pahasti tai vaikka vitsailen jollain toiselle ihmiselle kipeällä asialla, niin isä ei tule ja vie minua tukasta huoneeseeni miettimään oliko järkeä. Välillä sitä tulee mietittyä kyllä ihan oma-aloitteisesti, ja kaduttua ja hävettyä, mutta yleensä vasta niin pitkän viiveen jälkeen, että asiaan palaaminen sen vääryyttä kokeneen osapuolen kanssa vain pahentaisi asiaa.

Eli olen siis vähän niin kuin jäänyt lapseksi tiettyjen tunne-elämäni osien suhteen. Jos ei ole ulkopuolista valta-asemassa olevaa ihmistä asettamassa rajoja, niin en saa asetettua niitä itse itselleni, niin kuin aikuisten oletetaan jo saavan. Pystyn puhumaan asiasta tällä tavalla kuin esin. nyt tässä, koska ei ole mikään "tilanne päällä" juuri parhaillaan, mutta kun se tilanne on päällä, huomaan etten pysty silloin samalla tavalla ottamaan sitä hallintaani.

Tänä vuonna täytin 30, ja nyt olen kohta kymmenen vuotta miettinyt, uskallanko perustaa perheen ja saada lapsia, vai pelkäänkö liikaa sitä että kasvatan heitä samalla tavalla vinoon. Sehän voi tapahtua myös sitä kautta, että menen liian pitkälle päinvastaiseen suuntaan ja pelkään asettaa lapsille rajoja. Seurustelusuhteita on ollut muutama, ja ihan hyvältä tuntuviakin, mutta ei ehkä kuitenkaan toistaiseksi sellaista jonka kanssa olisi tuntunut siltä, että voi yrittää heittäytyä siihen loppuelämäkseen.

Oletko mies?

Olen. Ensin olin itsekin mainitsemassa sen, mutta sitten ajattelin, että katsotaanpa päätteleekö joku sen.

No, mun traumat on miehistä (älä käsitä väärin, en pidä sinua ja kaikkia miehiä paskiaisina) ja heidän suhteen herkät tuntosarvet.

Voit opetella ihan uudet toimintamallit, vaatii vähän vaivaa, ikään kuin henkinen kuntosali. Vanhemmat eivät muokanneet sinusta patsasta vaan pukivat sinut asuun ja nyt aikuisena voit etsiä oman tyylin, koska nuo vaatteet eivät palvele parhaalla tavalla, sinua eikä läheisiäsi.

Yritetään. Tuosta vaaterinnastuksesta voi ehkä ollakin apua. Siitä tuli mieleen se kun kävin armeijan. Ajattelin ihan vakavissani että hakeutuisinko sinne sen jälkeen töihin, koska siellä olisi päässyt tietyllä tavalla takaisin sellaiseen lapsuutta muistuttavaan tilanteeseen, että niin kauan kuin tottelee sääntöjä niin asiat on hyvin, ja jos ei tottele niin siihen puututaan ilman että itse tarvitsee kehdata tehdä asialle mitään. Mutta kaikki muut luonteenpiirteeni eivät olisi sopineet sinne kovin hyvin, joten luovuin ajatuksesta.

Sitten, kun kohtaat naisen, jonka kanssa voit käsitellä virheesi terveellä tavalla, olet kohdannut potentiaalisen vaimon, jonka kanssa voisi tulla hyvä avioliitto. Että sinänsä vaistosi on ollut oikeassa niissä menneissä parisuhteissa. 

Mulla on mies joka ei kykene pyytämään anteeksi. Mielenkiintoista pohdintaa siis mahdollista syistä. Olen kyllä ymmärtänyt, että se johtuu jostain hänen omista tunnelukoista eikä minusta, mutta kun omat traumat on johtaneet sellaiseen "minä olen merkityksetön eikä minun tunteilla ole väliä" -ajatusmalliin, niin se on aika vahingollista aina antaa asian olla ilman anteeksipyyntöä. Vahvistuu joka kerta se käsitys, että en ansaitsekaan anteeksipyyntöä vaikka minua miten loukkaisi.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on mies joka ei kykene pyytämään anteeksi. Mielenkiintoista pohdintaa siis mahdollista syistä. Olen kyllä ymmärtänyt, että se johtuu jostain hänen omista tunnelukoista eikä minusta, mutta kun omat traumat on johtaneet sellaiseen "minä olen merkityksetön eikä minun tunteilla ole väliä" -ajatusmalliin, niin se on aika vahingollista aina antaa asian olla ilman anteeksipyyntöä. Vahvistuu joka kerta se käsitys, että en ansaitsekaan anteeksipyyntöä vaikka minua miten loukkaisi.

Oletko selvittänyt, ettei ole narsisti? Anteeksipyytöämätön eksä oli. Ja heidän läheisensä alkaa tuntea itsensä arvottomaksi.

Meidän lapsuuskotona virheet käsiteltiin niin, ettei niitä saanut tehdä. Piti osata käyttäytyä niin täydellisesti, ettei rangaistustoimia tarvita.

Mun äiti on lääkärini mukaan narsisti tai psykopaatti, eikä pyytänyt koskaan yhtään mistään anteeksi. Ei lyömisestä saati muusta.

Omassa tapauksessa kaikki lähtee kanssa siitä, että olen kasvanut kovan kurin alla. Ei pelkästään niin, että rangaistiin jos teki pahaa. Vaan aina joskus isä esim. kilahti jostain sisarusten välisestä tappelusta ihan varoittamatta, kun oltiin ylitetty joku raja, joka kulki eri aikoina eri paikassa ja jonka lähestymistä ei siksi oltu aavistettu. Isä haki vaatekaapista vyön, karjui ja komensi housut alas. Ja jälkikäteen lapsi jätettiin yksin itkemään, ei mitään tilanteen sanallista purkamista, ei mitään muistutusta siitä että vaikka tein väärin niin minua rakastetaan yhä ja kelpaan vanhemmille sellaisena kuin olen.

Tai senkin raja liikkui varoittamatta, missä määrin lapsi sai ylipäänsä kertoa mielipiteensä asioista. Kun kerroin sen jostain asiasta, josta sitä oli monta kertaa aiemmin jopa kuunneltu, niin isältä saattoi yhtäkkiä tulla joku "Älä soita suutas" tai "Sinulta ei kysytty mitään".

Minulta olisi armeija jäänyt varmasti käymättä jos olisin mies, koska pahimmat traumatriggeröitymiset aiheuttaa juuri se, että minua käsketään tekemään jotain sellaisella karjuvalla "armeijaäänellä". Menen siitä ihan täysin lukkoon ja hajalle. Vaikka tarkoitus olisi hyvä, niin kuin se usein onkin. Esim. töissä pelastuin kerran saamasta potentiaalisesti tappavaa sähköiskua, kun työkaveri huusi viime hetkellä varoituksen hätääntyneenä ja huomioni saadakseen juuri tällaisella äänellä. Romahdin ihan täysin, sellaiseksi nyyhkyttäväksi mytyksi lattialle. Kaikki luulivat että se johtui siitä, että pelastuin hengenvaarasta, mutta todellisuudessa se johtui juuri siitä karjumisesta. Hengenvaara tuntui siinä rinnalla ihan sivuseikalta, ja vain hädin tuskin tajusin sen läsnäolon siinä heti.

Sitten voin elää taas välillä kuukausia tai jopa vuoden ilman että sattuu mitään. Sen jälkeen tulee taas varoittamatta eteen jokin uusi arkielämän tilanne joka tuo mieleen isäni kasvatustyylin, ja uusi lukkoonmenokohtaus.

Olen pahoillani. Tuo ei oikeastaan ole kovaa kuria vaan ihan silkkaa väkivaltaa, joka naamioidaan kuriksi tai jolla tekijä oikeuttaa sen itselleen. 

Anteeksi pyytämisestä ja valehtelemisesta tuli itselleni pari asiaa mieleen. Meillä ei oikeastaan koskaan pyydetty mitään anteeksi. Tunteista ei muutenkaan puhuttu joten myös tuo pahoillaan olo yms jäi käsittelemättä.

Oikeastaan ne hetket, kun esim äitini tai varsinkin isäni näytti olevan pahoillaan olivat sellaisia, kun isäni oli ensin raivonnut ja pitänyt mykkäkoulua esim jostain minuun liittyvästä asiasta. Tuli pari sellaista mieleen. Toisessa en esim urheilukisoissa tahtonut tehdä yhtä asiaa ja yksi laji minulle vaikea. Näin isäni koki sen tilanteen hänelle epäedullisena, kun lapsensa kieltäytyy siellä ihmisten edessä tekemään mitä hän sanoi ja jää koko lajin suoritus välistä. Tämä oli hänelle liikaa ja sain sen sitten kuulla. Meillä oli vielä ns vieras lapsi hoidossa (en viitsi tarkemmin kirjoittaa) ja isäni käyttäytyi myös hänen nähden samoin kuin minun kanssani. Oikeastaan pahinta oli se, kun tämä minua vanhempi lapsi jonka hoidosta perheeni vastasi todisti sitä kaikkea. Ei auttanut, vaikka isovanhempanikin olivat silloin pitkään meillä. Koin sen kaiken tavallaan niin ettei mikään auta ja isäni saa tehdä mitä tahtoo, vaikka olisi isompi porukkakin paikalla. Silloin olin helpottunut, että tuo lapsi edes asui toisella paikkakunnalla, ettei ollut samassa koulussa ja kertonut millaista meillä on. Kuitenkin sitten lopulta, kun isäni oli viikon puhumaton niin hän sitten saattoi pahoitella vähän asiaa.

Toinen mieleen tullut tapaus yhdistää valehtelun siihen kaikkeen. Taas kerran urheilussa oli kilpailuihin valmistautuminen kyseessä. Meillä tehtiin valinnat, että kuka saa osallistua mihinkin lajiin. No, itse mokasin yhden lajin mihin isäni mielestä minun olisi pitänyt päästä mukaan. Hän ei kuitenkaan tiennyt näistä valinnan ajankohdista ja ei ollut seuraamassa näitä "valintakisoja". Näin hän jäi ihme kyllä pimentoon niistä tuloksista vähäksi aikaa. No, mitäpä minä sitten tein. Valehtelin kotona, ettei niitä valintoja ole vielä tehty ja ne kisat käymään myöhemmin. Isäni uskoi minua ja kyseli vaan koskahan ne ovat. Kaikki paljastui sitten, kun eräs hänellä kertoi kuinka ne kisat ja valinnat ovat jo aikoja sitten tehty. Äitini tiesi tästä kaikesta ja olin hänelle sanonut, ettei isälle saa sanoa. Hän ei kuitenkaan neuvonut minua tai sanonut, että isä saa kyllä tietää asioista. Jätti tavallaan minut vaan omilleen sen kaiken kanssa.

Muistan kuinka tulin äitini kanssa yhdestä harrastuksesta ja ajoimme pihaan. Olin innoissani siitä kaikesta ja tehnyt yhden käsityöjutun. Isäni oli jo ulko-ovella vastassa. Ovi oli auki ja hän seisoi portailla. Sitten alkoi se huutaminen, kuinka hän on saanut valheeni selville. Minä yritin mukamas syödä jotain ja istuin hänen edessään pöydässä pääpainuksissa. Äitini yritti sanoa, etten uskaltanut kertoa asiasta, kun en pärjännyt siinä yhdessä lajissa ja pelkäsin, että isä suuttuu. Tästä kaikesta tulikin sitten isompi asia, kun valheellani vielä suurensin asiaa. Siitä sitten omaan huoneeseeni häpeämään. Isäni sitten pahoitteli myöhemmin ja huomasi tuon käsityöni, mutta se oli tavallaan jo myöhäistä. Näin tavallaan opin etten voi valehdella. Jälkeenpäin minun oli tavallaan pakko tunnustaa kaikki. Muuten asiat vaivasivat. Sellainen olo iski, että on pakko puhua. Tämä varsinkin lapsuudessa. Äitini taas oli jotenkin ikävästi aina mukana tässä, kun ei voinut auttaa minua ja puolustaa kunnolla isäni kanssa tapahtuneissa jutuissa. Itse en halua loukata muita ja myös valehtelu on edelleen vaikeaa.

Vierailija kirjoitti:

Anteeksi pyytämisestä ja valehtelemisesta tuli itselleni pari asiaa mieleen. Meillä ei oikeastaan koskaan pyydetty mitään anteeksi. Tunteista ei muutenkaan puhuttu joten myös tuo pahoillaan olo yms jäi käsittelemättä.

Oikeastaan ne hetket, kun esim äitini tai varsinkin isäni näytti olevan pahoillaan olivat sellaisia, kun isäni oli ensin raivonnut ja pitänyt mykkäkoulua esim jostain minuun liittyvästä asiasta. Tuli pari sellaista mieleen. Toisessa en esim urheilukisoissa tahtonut tehdä yhtä asiaa ja yksi laji minulle vaikea. Näin isäni koki sen tilanteen hänelle epäedullisena, kun lapsensa kieltäytyy siellä ihmisten edessä tekemään mitä hän sanoi ja jää koko lajin suoritus välistä. Tämä oli hänelle liikaa ja sain sen sitten kuulla. Meillä oli vielä ns vieras lapsi hoidossa (en viitsi tarkemmin kirjoittaa) ja isäni käyttäytyi myös hänen nähden samoin kuin minun kanssani. Oikeastaan pahinta oli se, kun tämä minua vanhempi lapsi jonka hoidosta perheeni vastasi todisti sitä kaikkea. Ei auttanut, vaikka isovanhempanikin olivat silloin pitkään meillä. Koin sen kaiken tavallaan niin ettei mikään auta ja isäni saa tehdä mitä tahtoo, vaikka olisi isompi porukkakin paikalla. Silloin olin helpottunut, että tuo lapsi edes asui toisella paikkakunnalla, ettei ollut samassa koulussa ja kertonut millaista meillä on. Kuitenkin sitten lopulta, kun isäni oli viikon puhumaton niin hän sitten saattoi pahoitella vähän asiaa.

Toinen mieleen tullut tapaus yhdistää valehtelun siihen kaikkeen. Taas kerran urheilussa oli kilpailuihin valmistautuminen kyseessä. Meillä tehtiin valinnat, että kuka saa osallistua mihinkin lajiin. No, itse mokasin yhden lajin mihin isäni mielestä minun olisi pitänyt päästä mukaan. Hän ei kuitenkaan tiennyt näistä valinnan ajankohdista ja ei ollut seuraamassa näitä "valintakisoja". Näin hän jäi ihme kyllä pimentoon niistä tuloksista vähäksi aikaa. No, mitäpä minä sitten tein. Valehtelin kotona, ettei niitä valintoja ole vielä tehty ja ne kisat käymään myöhemmin. Isäni uskoi minua ja kyseli vaan koskahan ne ovat. Kaikki paljastui sitten, kun eräs hänellä kertoi kuinka ne kisat ja valinnat ovat jo aikoja sitten tehty. Äitini tiesi tästä kaikesta ja olin hänelle sanonut, ettei isälle saa sanoa. Hän ei kuitenkaan neuvonut minua tai sanonut, että isä saa kyllä tietää asioista. Jätti tavallaan minut vaan omilleen sen kaiken kanssa.

Muistan kuinka tulin äitini kanssa yhdestä harrastuksesta ja ajoimme pihaan. Olin innoissani siitä kaikesta ja tehnyt yhden käsityöjutun. Isäni oli jo ulko-ovella vastassa. Ovi oli auki ja hän seisoi portailla. Sitten alkoi se huutaminen, kuinka hän on saanut valheeni selville. Minä yritin mukamas syödä jotain ja istuin hänen edessään pöydässä pääpainuksissa. Äitini yritti sanoa, etten uskaltanut kertoa asiasta, kun en pärjännyt siinä yhdessä lajissa ja pelkäsin, että isä suuttuu. Tästä kaikesta tulikin sitten isompi asia, kun valheellani vielä suurensin asiaa. Siitä sitten omaan huoneeseeni häpeämään. Isäni sitten pahoitteli myöhemmin ja huomasi tuon käsityöni, mutta se oli tavallaan jo myöhäistä. Näin tavallaan opin etten voi valehdella. Jälkeenpäin minun oli tavallaan pakko tunnustaa kaikki. Muuten asiat vaivasivat. Sellainen olo iski, että on pakko puhua. Tämä varsinkin lapsuudessa. Äitini taas oli jotenkin ikävästi aina mukana tässä, kun ei voinut auttaa minua ja puolustaa kunnolla isäni kanssa tapahtuneissa jutuissa. Itse en halua loukata muita ja myös valehtelu on edelleen vaikeaa.

https://www.minervakustannus.fi/kirjat/kirja.php?kirja=1185

Janne Viljamaa Narsistin lapsena

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli periaatteessa ihan hyvä lapsuudenkoti, sanotaan nyt että "turvallinen" vaikka se on vähän tulkinnanvarainen sana. Minulla oli kaikki mitä tarvitsin, vanhemmat ei riidelleet eikä heidän eroamistaan tarvinnut pelätä, alkoholia ei käytetty jne.

Mutta vanhempien asenteet oli moneen kaveriini verrattuna aika kivikautiset. Oli sääntöjä ja rajoja, joista sinänsä suurin osa aikuisen näkökulmasta oli ihan perusteltuja tai jopa välttämättömiä. Mutta niitä ei juuri perusteltu lapselle saati että niistä oltaisiin neuvoteltu tai joustettu edes poikkeustapauksissa. "Lapsen pitää oppia, että teoilla on seuraukset" oli toistuva iskulause, ja ne seuraukset haettiin herkästi sieltä asteikon yläpäästä. Ei ollut mitenkään tavatonta olla esim. viikko arestissa omassa huoneessa, jos oli vähänkin myöhästynyt määrätystä kotiintuloajasta, vaikka lapsella oli jo puhelin johon olisi voinut soittaa ja kysyä missä lapsi on. Karkkipäivä tai viikkoraha saattoi palaa pahimmillaan jo pelkästä vastaan sanomisesta, jos vanhemmalla oli huono päivä.

Molemmat vanhemmat myös olivat olleet lapsia siinä nykyään jo kadonneessa maailmassa, jossa oli ihan tavallista että lapsia rangaistiin myös tukistamalla, luunapeilla ja koivunoksilla. Ja pitivät sitä oikeana ja oikeutettuna tapana kasvattaa. Ala-asteikäisenä jos tein jotain aidosti pahaa ja erikseen kiellettyä, niin sain itse käydä etsimässä pihalta koivunoksan, sitten housut pois ja poikkipäin mahalleen äidin syliin, ja persaukset lätisi. Toki vain jotain 1-2 kertaa vuodessa, mutta muistan jokaisen niistä kerroista vieläkin.

Seuraus aikuisuudessa on se, että jos esim. ihmissuhteissa teen toiselle vääryyttä tai kohtelen häntä epäoikeudenmukaisesti, niin en pysty pyytämään häneltä anteeksi tai ajattelemaan, että minun pitäisi jotenkin erikseen hyvittää hänelle se mitä tein. Tämä on vähän kierosti seurausta yhdestä nimenomaan hyvästä asiasta, joka lapsuuteeni liittyi. Eli meillä hölmöilyt unohdettiin heti kun ne oli kertaalleen käsitelty loppuun. Rangaistuksen kärsittyään tiesi saaneensa tekonsa täysin anteeksi ja asiaan ei palattu enää koskaan. (Joidenkin kaverieni vanhemmat muistuttivat lastensa vanhoista tyhmistä teoista vielä pitkän ajan jälkeen, jopa lasten kaverien kuten minun kuullen, ja muistan kuinka väärältä ja vieraalta tämä tuntui jo silloin lapsena.) Mutta nyt ei tietenkään ole ketään enää pitämässä minulle kuria. Jos sanon työkaverille pahasti tai vaikka vitsailen jollain toiselle ihmiselle kipeällä asialla, niin isä ei tule ja vie minua tukasta huoneeseeni miettimään oliko järkeä. Välillä sitä tulee mietittyä kyllä ihan oma-aloitteisesti, ja kaduttua ja hävettyä, mutta yleensä vasta niin pitkän viiveen jälkeen, että asiaan palaaminen sen vääryyttä kokeneen osapuolen kanssa vain pahentaisi asiaa.

Eli olen siis vähän niin kuin jäänyt lapseksi tiettyjen tunne-elämäni osien suhteen. Jos ei ole ulkopuolista valta-asemassa olevaa ihmistä asettamassa rajoja, niin en saa asetettua niitä itse itselleni, niin kuin aikuisten oletetaan jo saavan. Pystyn puhumaan asiasta tällä tavalla kuin esin. nyt tässä, koska ei ole mikään "tilanne päällä" juuri parhaillaan, mutta kun se tilanne on päällä, huomaan etten pysty silloin samalla tavalla ottamaan sitä hallintaani.

Tänä vuonna täytin 30, ja nyt olen kohta kymmenen vuotta miettinyt, uskallanko perustaa perheen ja saada lapsia, vai pelkäänkö liikaa sitä että kasvatan heitä samalla tavalla vinoon. Sehän voi tapahtua myös sitä kautta, että menen liian pitkälle päinvastaiseen suuntaan ja pelkään asettaa lapsille rajoja. Seurustelusuhteita on ollut muutama, ja ihan hyvältä tuntuviakin, mutta ei ehkä kuitenkaan toistaiseksi sellaista jonka kanssa olisi tuntunut siltä, että voi yrittää heittäytyä siihen loppuelämäkseen.

Oletko mies?

Olen. Ensin olin itsekin mainitsemassa sen, mutta sitten ajattelin, että katsotaanpa päätteleekö joku sen.

No, mun traumat on miehistä (älä käsitä väärin, en pidä sinua ja kaikkia miehiä paskiaisina) ja heidän suhteen herkät tuntosarvet.

Voit opetella ihan uudet toimintamallit, vaatii vähän vaivaa, ikään kuin henkinen kuntosali. Vanhemmat eivät muokanneet sinusta patsasta vaan pukivat sinut asuun ja nyt aikuisena voit etsiä oman tyylin, koska nuo vaatteet eivät palvele parhaalla tavalla, sinua eikä läheisiäsi.

Yritetään. Tuosta vaaterinnastuksesta voi ehkä ollakin apua. Siitä tuli mieleen se kun kävin armeijan. Ajattelin ihan vakavissani että hakeutuisinko sinne sen jälkeen töihin, koska siellä olisi päässyt tietyllä tavalla takaisin sellaiseen lapsuutta muistuttavaan tilanteeseen, että niin kauan kuin tottelee sääntöjä niin asiat on hyvin, ja jos ei tottele niin siihen puututaan ilman että itse tarvitsee kehdata tehdä asialle mitään. Mutta kaikki muut luonteenpiirteeni eivät olisi sopineet sinne kovin hyvin, joten luovuin ajatuksesta.

Armeija oli mulle elämäni onnellisinta aikaa (olen nainen). Siellä ei tarvinnut ikinä miettiä, olenko vääränlainen ja teenkö kaiken taas väärin, kun kaikki asiat tehtiin tietyllä tavalla ja ne tavat opetettiin aina ennen kuin vaadittiin että ne osataan - toisin kuin esim. mun lapsuudenperheessä, missä piti lukea vanhempien ajatuksia ja osata tehdä kaikki pilkulleen tai sai selkäänsä. Kotiuduin alikina ja tuntui, että kerrankin pärjäsin tosi hyvin. Sain kavereita, menestyin hyvin, vaikka olikin rankkaa. Sain sieltä tosi paljon itseluottamusta ja onnistumisen kokemuksia! Se teki mulle tosi hyvää ja olen äärettömän iloinen, että uskalsin tehdä sen päätöksen, että lähden armeijaan! Ja sen päätöksen tekeminen oli hurjan pelottavaa ja mietin sitä monta vuotta.

Tosi samankaltaisia isiä on teillä ollut kuin itsellänikin. Juuri tuo ailahtelevuus, ennakoimattomuus, räjähtely, fyysinen kuritus.. kuin omasta näppäimistöstäni. Isäni isä oli samanlainen, mutta vielä pahempi. Oli ollut sodassa ja tullut julmuutta huokuvana takaisin, kuulemma.

Ärsyttää sellaiset onnekkaat joiden suvussa näitä traumoja ei ole siirtynyt eteenpäin, ja sitten ymmärtämättömyyttään vähättelevät tai pitävät tekosyynä. Kuvittelevat että olisivat itse selvinneet samanlaisesta lapsuudesta ongelmitta. Sehän on muutenkin hyvinvoivilla yleistä, attribuutioharha.