Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Ei ole todettu traumaa, mutta mietin että olisiko koulukiusaaminen saattanut aiheuttaa jonkinlaisen trauman.

Mietin, että olin aikoinaan lapsena koulukiusattu. Kiusaaminen oli mm. haukkumista, uhkailua, ulkopuolelle jättämistä, lyömistä ja tönimistä. Sitten sellaista että esitettiin kaveria, mutta selän takana puhuttiin pahaa ja naurettiin. Sitten kun sanoi aikuiselle asiasta kiusaaminen pahentui, ei uskottu tai sanottiin että se on oma vika. Kiusaamista kesti lähes koko ala-asteen ja seiska luokan. Ala-asteen alussa oli kavereita, mutta vähitellen jäin yksin. 

Seiska luokalla vetäydyin omiin oloihin. Muutuin hiljaiseksi ja araksi. En uskaltanut enää tutustua tai puhua ihmisille koulussa. Eristäydyin omaan mielikuvitus maailmaan. Mielikuvitusmaailmassa oli turvallista olla ja oli myös mielikuvitus kavereita joiden kanssa jopa keskustelin paikassa missä ketään ei ollut.

Tämä vaihe kesti kolmisen vuotta.

Peruskoulun päättymisen jälkeen pikkuhiljaa rohkaistuin ja pääsin puhumaan vaikeista asioita.

Sain myös oikeita kavereita. Mielikuvitusmaailma hälveni, mutta tilalle tuli epämääräistä ahdistusta. Koin myös ulkopuolisuutta.

Kaikki oli oikeasti hyvin, mutta tunsin välillä myös voimakkaita tunteita mm. häpeää, vihaa ja surua. Toisaalta myös vapautumista.

Vielä nykyäänkin mm. töissä ja kaupassa saattaa alkaa ahdistamaan paljon vaikka mitään pelättävää ei ole.

Vähän sekava teksti, mutta välillä tulee mietittyä asioita.

Vierailija kirjoitti:

Monesti tulee sellainen olo, että täytyyhän kaikilla olla traumoja, kun itselle niitä on kertynyt monessa elämänvaiheessa. Tietenkään se ei ole totta ja ilmeisesti vähemmistö ihmisistä on traumatisoituneita. Mutta miten satumaisen onnekas sellainen ihminen on, jonka elämään ei ole missään vaiheessa osunut traumaattisia asioita! Sitä on melkein mahdoton edes käsittää.

Trauma on suhteellinen käsite. Somaattinen trauma voi olla mitä vaan jalkojen amputaatiosta pieneen haavaan. Psyykkisesti voi ajatella, että pettymykset ja vastoinkäymiset ovat keskeinen osa ihmiselämää. Traumat ovat osa ihmiselämää. Ei ole ihmistä, joka ei ole kokenut vastoinkäymisiä tai saanut pientä haavaa. Psyykkiset traumat liittyvät stressivasteeseen ja tapaan käsitellä eri tyyppistä kuormitusta. Monesti eniten traumatisoituneet ihmiset ovat perineet sekä kaltoinkohtelun haavat ja maladaptiiviset keinot käsitellä niitä. Tämä selittää myös osaltaan niiden ylisukupolvisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monesti tulee sellainen olo, että täytyyhän kaikilla olla traumoja, kun itselle niitä on kertynyt monessa elämänvaiheessa. Tietenkään se ei ole totta ja ilmeisesti vähemmistö ihmisistä on traumatisoituneita. Mutta miten satumaisen onnekas sellainen ihminen on, jonka elämään ei ole missään vaiheessa osunut traumaattisia asioita! Sitä on melkein mahdoton edes käsittää.

Trauma on suhteellinen käsite. Somaattinen trauma voi olla mitä vaan jalkojen amputaatiosta pieneen haavaan. Psyykkisesti voi ajatella, että pettymykset ja vastoinkäymiset ovat keskeinen osa ihmiselämää. Traumat ovat osa ihmiselämää. Ei ole ihmistä, joka ei ole kokenut vastoinkäymisiä tai saanut pientä haavaa. Psyykkiset traumat liittyvät stressivasteeseen ja tapaan käsitellä eri tyyppistä kuormitusta. Monesti eniten traumatisoituneet ihmiset ovat perineet sekä kaltoinkohtelun haavat ja maladaptiiviset keinot käsitellä niitä. Tämä selittää myös osaltaan niiden ylisukupolvisuutta.

Traumatisoivia hetkiä on lavealla määritelmällä suurin piirtein kaikilla. Vain osalla on PTSD tai C-PTSD.

Olen puhunut kuin ruuneberi koko ikäni. Kuinka ahistaa, kuinka sattuu jonkun ihmisen toimet, kuinka sattuu kun ei tule hyväksytyksi, miten ilkeillään kun yritän ylläpitää keskustelua, väheksyntää.

Hitto mä olen kelanut, mikä mussa on vikana kun en vaan kelpaa tälle planeetalle, tähän ihmiskuntaan.

Kunnes lakkasin puhumasta. Lakkasin toimimasta. En jaksa ihmisiä eli sukulaisia.

Toki piti erota ja kasvattaa lapset isoiksi sitä ennen. Töissä olen.

Oli joitain suhteita jotka lopetin koska en vaan jaksanut sitä kuinka mun piti joustaa omista menoista tai olla jotain.

Olen viiskyt nyt ja vihdoin tajuan oman traumamenneisyyden. Burn out oli vuosia sitten ja terapiaa silloin 4v, jota en silloin kokenut onnistuneeksi, nyt on muistiin pulpahdellut asioita. Kaipa se hyvää oli, en vain oikein ollut kunnossa.

Dissosiaatiohäiriö nyt ainakin mulla on. Mitäkö tein viikko sitten pejantaina? Ei mitään käryä. Töissä olen ollut, sen tiedän varmaksi mutta mitä muuta? Ei tietoa.

Vuosikaudet kirjoittanut kalenteriin päivän kuulumiset koska tiedän etten kohta taas enää muista tuliko vai ei jokin omaan elämään liittyvä juttu tehtyä. Työasiat on helppo muistaa ja suunnitella eteenpäin, oma elämä onkin sitten toinen juttu. Töitä voin tehdä helposti 12h tai enemmän, pakko olla herätys päällä 8h kohdalla että nyt kotiin!

Liikunta, tuo ihana henkireikä jolla täytän vapaa-aikani.

Perusturvallisuuden tunnetta ei ole koskaan ollutkaan ja nyt koronan ja muun kurjistumisen myötä se vähäinenkin on otettu pois. Mihin meen, mitä oon, ei mitään käryä.

Elän koska en kuole pois ja on mulla lapset, omaa elämääni tärkeämmät rakkaat ihmiset. Heille en suruani näytä enkä anna, he ansaitsevat parempaa.

Kiitos ketjuun kirjoittaneille vertaistuesta. Jään lukemaan, oli aika kynnys kirjoittaa ja viedä tilaa.

Vierailija kirjoitti:

Olin käsitellyt kaikki traumani ja siirtynyt elämässäni eteenpäin.

Miksi jumittaisin menneessä mihin en voi vaikuttaa mitenkään? Vain tulevaisuudella on merkitystä.

Ei helvetti, mikä viisastelija!

Vierailija kirjoitti:

Olen puhunut kuin ruuneberi koko ikäni. Kuinka ahistaa, kuinka sattuu jonkun ihmisen toimet, kuinka sattuu kun ei tule hyväksytyksi, miten ilkeillään kun yritän ylläpitää keskustelua, väheksyntää.

Hitto mä olen kelanut, mikä mussa on vikana kun en vaan kelpaa tälle planeetalle, tähän ihmiskuntaan.

Kunnes lakkasin puhumasta. Lakkasin toimimasta. En jaksa ihmisiä eli sukulaisia.

Toki piti erota ja kasvattaa lapset isoiksi sitä ennen. Töissä olen.

Oli joitain suhteita jotka lopetin koska en vaan jaksanut sitä kuinka mun piti joustaa omista menoista tai olla jotain.

Olen viiskyt nyt ja vihdoin tajuan oman traumamenneisyyden. Burn out oli vuosia sitten ja terapiaa silloin 4v, jota en silloin kokenut onnistuneeksi, nyt on muistiin pulpahdellut asioita. Kaipa se hyvää oli, en vain oikein ollut kunnossa.

Dissosiaatiohäiriö nyt ainakin mulla on. Mitäkö tein viikko sitten pejantaina? Ei mitään käryä. Töissä olen ollut, sen tiedän varmaksi mutta mitä muuta? Ei tietoa.

Vuosikaudet kirjoittanut kalenteriin päivän kuulumiset koska tiedän etten kohta taas enää muista tuliko vai ei jokin omaan elämään liittyvä juttu tehtyä. Työasiat on helppo muistaa ja suunnitella eteenpäin, oma elämä onkin sitten toinen juttu. Töitä voin tehdä helposti 12h tai enemmän, pakko olla herätys päällä 8h kohdalla että nyt kotiin!

Liikunta, tuo ihana henkireikä jolla täytän vapaa-aikani.

Perusturvallisuuden tunnetta ei ole koskaan ollutkaan ja nyt koronan ja muun kurjistumisen myötä se vähäinenkin on otettu pois. Mihin meen, mitä oon, ei mitään käryä.

Elän koska en kuole pois ja on mulla lapset, omaa elämääni tärkeämmät rakkaat ihmiset. Heille en suruani näytä enkä anna, he ansaitsevat parempaa.

Kiitos ketjuun kirjoittaneille vertaistuesta. Jään lukemaan, oli aika kynnys kirjoittaa ja viedä tilaa.

Toivon, että kokisit itsesi elämäsi tärkeimmäksi ihmiseksi ja alkaisit kohdella itseäsi sen mukaan, hoitaa rakkaudella ja lempeydellä. Muita et voi pakottaa huolehtimaan itsestäsi, mutta kuinka yksin oletkaan, jos itsekin hylkäät itsesi.

Vierailija kirjoitti:

Traumatisoivia hetkiä on lavealla määritelmällä suurin piirtein kaikilla. Vain osalla on PTSD tai C-PTSD.

https://www.terveyskirjasto.fi/pla00031

"Traumalla tarkoitetaan olomassaolon jatkuvuutta tai ihmisen koskemattomuutta uhkaavaa tapahtumaa tai tapahtumien sarjaa, joka ylittää sieto- ja käsittelykyvyn."

Itse koen, että tuo sieto- ja käsittelykyvyn ylitys on oleellista siinä, kuka traumatisoituu ja kuka ei. Siinä on ihmisillä erilaisia valmiuksia persoonan ominaisuuksien sekä ulkoisen tuen osalta.

Kyllä vaikeat traumat on harvinaisia. On niitä kokeneiden vähättelyä väittää että kaikilla on jotain traumoja. On ihan eri asia tulla esim lapsena hakatuksi oman vanhemman taholta kuin vaikka menettää iäkäs lemmikkipupu.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole todettu traumaa, mutta mietin että olisiko koulukiusaaminen saattanut aiheuttaa jonkinlaisen trauman.

Mietin, että olin aikoinaan lapsena koulukiusattu. Kiusaaminen oli mm. haukkumista, uhkailua, ulkopuolelle jättämistä, lyömistä ja tönimistä. Sitten sellaista että esitettiin kaveria, mutta selän takana puhuttiin pahaa ja naurettiin. Sitten kun sanoi aikuiselle asiasta kiusaaminen pahentui, ei uskottu tai sanottiin että se on oma vika. Kiusaamista kesti lähes koko ala-asteen ja seiska luokan. Ala-asteen alussa oli kavereita, mutta vähitellen jäin yksin. 

Seiska luokalla vetäydyin omiin oloihin. Muutuin hiljaiseksi ja araksi. En uskaltanut enää tutustua tai puhua ihmisille koulussa. Eristäydyin omaan mielikuvitus maailmaan. Mielikuvitusmaailmassa oli turvallista olla ja oli myös mielikuvitus kavereita joiden kanssa jopa keskustelin paikassa missä ketään ei ollut.

Tämä vaihe kesti kolmisen vuotta.

Peruskoulun päättymisen jälkeen pikkuhiljaa rohkaistuin ja pääsin puhumaan vaikeista asioita.

Sain myös oikeita kavereita. Mielikuvitusmaailma hälveni, mutta tilalle tuli epämääräistä ahdistusta. Koin myös ulkopuolisuutta.

Kaikki oli oikeasti hyvin, mutta tunsin välillä myös voimakkaita tunteita mm. häpeää, vihaa ja surua. Toisaalta myös vapautumista.

Vielä nykyäänkin mm. töissä ja kaupassa saattaa alkaa ahdistamaan paljon vaikka mitään pelättävää ei ole.

Vähän sekava teksti, mutta välillä tulee mietittyä asioita.

Tunnistin viestissäsi itseni. Minulla tuo kiusaaminen meni vaan vähän toisin. Olin alakoulussa sellainen vähän hyljeksitty. Kiusattiinkin jonkin verran. Myöhemmin muutto ja uudessa koulussa asiat lähtivät sitten pahenemaan. Jäin yksin ja olin yksinäinen koko nuoruuteni. Tunnistin tuon mielikuvitusmaailman mistä kerroit. Minäkään en myöskään enää edes uskaltanut tutustua muihin ja puhua oikein mitään. Jättäydyin myös itse yksin. Tavallaan luovutin. Oikeastaan jos mietin kouluvuosiani niin olin monessa koulussa. Tiettyjen ihmisten ja osittain ikävän sattuman kautta kiusaaminen vaan jatkui eri paikoissa nuoruudessa. Näin tuo kaikki jatkui myös lukiossa. En päässyt siitä eroon. Pahiten voin ysiluokalla, kun voimat lopussa ja samoin lukion alussa, kun ymmärsin, ettei mikään muutukaan. Vietin näin oikeastaan koko nuoruuteni yksin ja jäin ihan ulkopuolelle kaikesta. Kyllähän siinä tavallaan kasvoi siihen, ettei kelpaa ja että on ihan yksin. Minä olen myös kokenut häpeää ja surua paljon. Häpesin koulussa yksin oloa ja surin sitä, kun jää ns nuoruus täysin välistä. Oikeastaan vasta viime aikoina olen pystynyt tuntemaan kunnolla vihaa. Aiemmin olin vähän kuin lamaantunut. Jäin myös tuon kaiken kanssa omilleni. Vanhemmista ei ollut kunnon apua. Piti vaan kestää.

Samoin sinun ei kannata hävetä sitä jos jokin tilanne ahdistaa. Se on ihan ok, vaikka jokin pienikin asia voisi tuoda ikävät jutut mieleen. Minulle käy näin jatkuvasti. Olet varmasti päässyt jo asioissa jonkin verran eteenpäin. Minulla taas on vielä matkaa siihen. En oikein pärjää ihmisten kanssa tai osaa yhteen luottaa. Silti kaipaan seuraakin. En vaan oikein pysty enää näkemään itseäni jossain porukassa. Tuohon mielikuvitusmaailmaan liittyen itse taas ehkä elin enemmänkin haaveissani. Mielessäni loin itselleni mukavaa nuoruutta. Samoin esim musiikki oli tärkeää minulle ja on edelleen. Välillä palaan mielessäni nuoruuteeni ja suren tavallaan sitä, että ne vuodet oikeastaan vietiin minulta. Vietin vaikeaa aikaa ja itsetuntoni meni täysin. Toki ne vuodet ovat monille vaikeita. Kuitenkin pitäisi olla edes joskus jotain hyvääkin ja saada mukavia kokemuksia. Minulta jäi se kaikki välistä. Toki syytä varmaan minussakin ja se helppoa luovuttaa ja itsekin eristäytyä niin kuin kirjoitit.

Olen vielä melko nuori. Näin aikaa on tietysti. Silti en voi kieltää ettenkö surusi menetettyjä vuosia. Moni tietysti haikeilee nuoruutensa perään, mutta itse kun en oikeastaan edes elänyt tuolloin. Selviydyin vaan jotenkin eteenpäin. Oli toki joitakin ilonaiheita kuten juuri eläimet ja musiikki. Kaikkea en vaihtaisi. Jäin vaan tavallaan niin yksin ja koin monia ikäviä vuosia.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole todettu traumaa, mutta mietin että olisiko koulukiusaaminen saattanut aiheuttaa jonkinlaisen trauman.

Mietin, että olin aikoinaan lapsena koulukiusattu. Kiusaaminen oli mm. haukkumista, uhkailua, ulkopuolelle jättämistä, lyömistä ja tönimistä. Sitten sellaista että esitettiin kaveria, mutta selän takana puhuttiin pahaa ja naurettiin. Sitten kun sanoi aikuiselle asiasta kiusaaminen pahentui, ei uskottu tai sanottiin että se on oma vika. Kiusaamista kesti lähes koko ala-asteen ja seiska luokan. Ala-asteen alussa oli kavereita, mutta vähitellen jäin yksin. 

Seiska luokalla vetäydyin omiin oloihin. Muutuin hiljaiseksi ja araksi. En uskaltanut enää tutustua tai puhua ihmisille koulussa. Eristäydyin omaan mielikuvitus maailmaan. Mielikuvitusmaailmassa oli turvallista olla ja oli myös mielikuvitus kavereita joiden kanssa jopa keskustelin paikassa missä ketään ei ollut.

Tämä vaihe kesti kolmisen vuotta.

Peruskoulun päättymisen jälkeen pikkuhiljaa rohkaistuin ja pääsin puhumaan vaikeista asioita.

Sain myös oikeita kavereita. Mielikuvitusmaailma hälveni, mutta tilalle tuli epämääräistä ahdistusta. Koin myös ulkopuolisuutta.

Kaikki oli oikeasti hyvin, mutta tunsin välillä myös voimakkaita tunteita mm. häpeää, vihaa ja surua. Toisaalta myös vapautumista.

Vielä nykyäänkin mm. töissä ja kaupassa saattaa alkaa ahdistamaan paljon vaikka mitään pelättävää ei ole.

Vähän sekava teksti, mutta välillä tulee mietittyä asioita.

Koulu- tai mikä tahansa muukin kiusaaminen traumatisoi aina. Sitä ei välttämättä tiedosta, kun se on koteloitunut kehoon. Itsellä päiväkodista yläasteelle jatkunut kiusaaminen näkyy siinä, että jännitän koko ajan lihaksiani ja minulla on myös korkea leposyke ja verenpaine.

Jouduin kolmikymppisenä sairaalahoitoon sydänoireiden takia. Mitään fyysistä vikaa musta ei löydetty, niin saman tien sain lähetteen psykiatrialle. Oireiden syyksi paljastui kiusaamisen aiheuttama trauma. Hoidoksi sain psykoterapiaa jossa kävin sen 3 vuotta Kelan tukemana. Ei se minua parantanut mutta sydänoireet ovat onneksi lievittyneet. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä vaikeat traumat on harvinaisia. On niitä kokeneiden vähättelyä väittää että kaikilla on jotain traumoja. On ihan eri asia tulla esim lapsena hakatuksi oman vanhemman taholta kuin vaikka menettää iäkäs lemmikkipupu.

Vaikeat traumat ovat suomalaisilla erittäin yleisiä. Suurimmalla osalla meistä on perheessämme esim. sodassa traumatisoituneita tai heidän jälkeläisiään. Alkoholismia on varmasti joka ikisessä suvussa.

En edes kirjoita omista traumoistani mutta erään miehen lapsuudentrauma on sotkenut elämääni pahasti. Että voikin mies olla sekaisin pinnan alla vain sen takia, ettei ole käsitellyt asiaa ja on päättänyt teeskennellä viimeiseen saakka kaiken olevan oikein hienosti. Minä sitten kärsin seuraukset miehen sekoilujen takia.

Ja ei, ei tartte jättää sitä sikaa, en pysty edes vaikuttamaan niihin asioihin. Mutkikas juttu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä vaikeat traumat on harvinaisia. On niitä kokeneiden vähättelyä väittää että kaikilla on jotain traumoja. On ihan eri asia tulla esim lapsena hakatuksi oman vanhemman taholta kuin vaikka menettää iäkäs lemmikkipupu.

Vaikeat traumat ovat suomalaisilla erittäin yleisiä. Suurimmalla osalla meistä on perheessämme esim. sodassa traumatisoituneita tai heidän jälkeläisiään. Alkoholismia on varmasti joka ikisessä suvussa.

Sodan traumatisoimat (nyt suurin osa mullan alla) ei kuitenkaan automaattisesti traumatisoi jälkeläisiään, saati nämä jälkeläiset omiaan. Alkoholismia varmasti on joka suvussa mutta suurin osa ihmisistä ei silti ole alkoholisteja.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä vaikeat traumat on harvinaisia. On niitä kokeneiden vähättelyä väittää että kaikilla on jotain traumoja. On ihan eri asia tulla esim lapsena hakatuksi oman vanhemman taholta kuin vaikka menettää iäkäs lemmikkipupu.

Lapsuusajan seksiaalisesta hyväksikäytöstä traumatisoituu 90 %. Kaikki eivät traumatisoidu vaikeistakaan asioista, mutta en tiedä onko se nyt sen "terveempää".

Ainakin minulle lääkäri on sanonut, että on ihan normaalia traumatisoitua kokemuksistani. Ehkä ne kovemmat ja epäempaattisemmat eivät traumatisoidu niin helposti ja halveksuvat "heikompia".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä vaikeat traumat on harvinaisia. On niitä kokeneiden vähättelyä väittää että kaikilla on jotain traumoja. On ihan eri asia tulla esim lapsena hakatuksi oman vanhemman taholta kuin vaikka menettää iäkäs lemmikkipupu.

Vaikeat traumat ovat suomalaisilla erittäin yleisiä. Suurimmalla osalla meistä on perheessämme esim. sodassa traumatisoituneita tai heidän jälkeläisiään. Alkoholismia on varmasti joka ikisessä suvussa.

Sodan traumatisoimat (nyt suurin osa mullan alla) ei kuitenkaan automaattisesti traumatisoi jälkeläisiään, saati nämä jälkeläiset omiaan. Alkoholismia varmasti on joka suvussa mutta suurin osa ihmisistä ei silti ole alkoholisteja.

Oma sotinut isoisäni alkoholisoitui ja oli todella väkivaltainen perhettään kohtaan. Jälkikasvunsa siirsi tehokkaasti traumansa omiin lapsiinsa. Kun isoisä asui vanhainkodissa viimeiset vuotensa ja vanhempani avautui henkilökunnalle taustastaan isänsä kanssa, huokailivat, että surullisen yleinen tarina tuon ikäluokan edustajien kohdalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole todettu traumaa, mutta mietin että olisiko koulukiusaaminen saattanut aiheuttaa jonkinlaisen trauman.

Mietin, että olin aikoinaan lapsena koulukiusattu. Kiusaaminen oli mm. haukkumista, uhkailua, ulkopuolelle jättämistä, lyömistä ja tönimistä. Sitten sellaista että esitettiin kaveria, mutta selän takana puhuttiin pahaa ja naurettiin. Sitten kun sanoi aikuiselle asiasta kiusaaminen pahentui, ei uskottu tai sanottiin että se on oma vika. Kiusaamista kesti lähes koko ala-asteen ja seiska luokan. Ala-asteen alussa oli kavereita, mutta vähitellen jäin yksin. 

Seiska luokalla vetäydyin omiin oloihin. Muutuin hiljaiseksi ja araksi. En uskaltanut enää tutustua tai puhua ihmisille koulussa. Eristäydyin omaan mielikuvitus maailmaan. Mielikuvitusmaailmassa oli turvallista olla ja oli myös mielikuvitus kavereita joiden kanssa jopa keskustelin paikassa missä ketään ei ollut.

Tämä vaihe kesti kolmisen vuotta.

Peruskoulun päättymisen jälkeen pikkuhiljaa rohkaistuin ja pääsin puhumaan vaikeista asioita.

Sain myös oikeita kavereita. Mielikuvitusmaailma hälveni, mutta tilalle tuli epämääräistä ahdistusta. Koin myös ulkopuolisuutta.

Kaikki oli oikeasti hyvin, mutta tunsin välillä myös voimakkaita tunteita mm. häpeää, vihaa ja surua. Toisaalta myös vapautumista.

Vielä nykyäänkin mm. töissä ja kaupassa saattaa alkaa ahdistamaan paljon vaikka mitään pelättävää ei ole.

Vähän sekava teksti, mutta välillä tulee mietittyä asioita.

Koulu- tai mikä tahansa muukin kiusaaminen traumatisoi aina. Sitä ei välttämättä tiedosta, kun se on koteloitunut kehoon. Itsellä päiväkodista yläasteelle jatkunut kiusaaminen näkyy siinä, että jännitän koko ajan lihaksiani ja minulla on myös korkea leposyke ja verenpaine.

Jouduin kolmikymppisenä sairaalahoitoon sydänoireiden takia. Mitään fyysistä vikaa musta ei löydetty, niin saman tien sain lähetteen psykiatrialle. Oireiden syyksi paljastui kiusaamisen aiheuttama trauma. Hoidoksi sain psykoterapiaa jossa kävin sen 3 vuotta Kelan tukemana. Ei se minua parantanut mutta sydänoireet ovat onneksi lievittyneet. 

Tuttua minullekin. Jo vuosia sitten sydämeni kanssa vaikeuksia. Minulla on ollut lisälyöntejä ja rytmihäiriöitä. Aikoinaan lukiossa ollessa nämä olivat pahimmillaan. Kyllä sitä pelästyi, kun sydän muljahti niin pahasti eräänkin kerran. Silti mitään fyysistä vikaa ei ollut. Moni on myös sanonut, että pienemmän itseäni ja esim seison kyyryssä. Ehkä sekin on kiusaamisen tuoma tapa.

Pakko vielä kysyä, että miten te jaksatte eteenpäin silloin jos näyttää ettei mikään auta ja voimat lopussa. Oikeastaan olen itse yrittänyt jaksaa ja monesti mennyt eteenpäin. Nyt se on vaan sitä, että muutama päivä menee ehkä hyvin. Sitten koko elämän totuus ja se kokonaistilanne vaan taas vyöryy mieleeni. En viitsi kirjoittaa elämästäni enempää tällä hetkellä, mutta en vaan oikein jaksa nyt. 732

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole todettu traumaa, mutta mietin että olisiko koulukiusaaminen saattanut aiheuttaa jonkinlaisen trauman.

Mietin, että olin aikoinaan lapsena koulukiusattu. Kiusaaminen oli mm. haukkumista, uhkailua, ulkopuolelle jättämistä, lyömistä ja tönimistä. Sitten sellaista että esitettiin kaveria, mutta selän takana puhuttiin pahaa ja naurettiin. Sitten kun sanoi aikuiselle asiasta kiusaaminen pahentui, ei uskottu tai sanottiin että se on oma vika. Kiusaamista kesti lähes koko ala-asteen ja seiska luokan. Ala-asteen alussa oli kavereita, mutta vähitellen jäin yksin. 

Seiska luokalla vetäydyin omiin oloihin. Muutuin hiljaiseksi ja araksi. En uskaltanut enää tutustua tai puhua ihmisille koulussa. Eristäydyin omaan mielikuvitus maailmaan. Mielikuvitusmaailmassa oli turvallista olla ja oli myös mielikuvitus kavereita joiden kanssa jopa keskustelin paikassa missä ketään ei ollut.

Tämä vaihe kesti kolmisen vuotta.

Peruskoulun päättymisen jälkeen pikkuhiljaa rohkaistuin ja pääsin puhumaan vaikeista asioita.

Sain myös oikeita kavereita. Mielikuvitusmaailma hälveni, mutta tilalle tuli epämääräistä ahdistusta. Koin myös ulkopuolisuutta.

Kaikki oli oikeasti hyvin, mutta tunsin välillä myös voimakkaita tunteita mm. häpeää, vihaa ja surua. Toisaalta myös vapautumista.

Vielä nykyäänkin mm. töissä ja kaupassa saattaa alkaa ahdistamaan paljon vaikka mitään pelättävää ei ole.

Vähän sekava teksti, mutta välillä tulee mietittyä asioita.

Koulu- tai mikä tahansa muukin kiusaaminen traumatisoi aina. Sitä ei välttämättä tiedosta, kun se on koteloitunut kehoon. Itsellä päiväkodista yläasteelle jatkunut kiusaaminen näkyy siinä, että jännitän koko ajan lihaksiani ja minulla on myös korkea leposyke ja verenpaine.

Jouduin kolmikymppisenä sairaalahoitoon sydänoireiden takia. Mitään fyysistä vikaa musta ei löydetty, niin saman tien sain lähetteen psykiatrialle. Oireiden syyksi paljastui kiusaamisen aiheuttama trauma. Hoidoksi sain psykoterapiaa jossa kävin sen 3 vuotta Kelan tukemana. Ei se minua parantanut mutta sydänoireet ovat onneksi lievittyneet. 

Tuttua minullekin. Jo vuosia sitten sydämeni kanssa vaikeuksia. Minulla on ollut lisälyöntejä ja rytmihäiriöitä. Aikoinaan lukiossa ollessa nämä olivat pahimmillaan. Kyllä sitä pelästyi, kun sydän muljahti niin pahasti eräänkin kerran. Silti mitään fyysistä vikaa ei ollut. Moni on myös sanonut, että pienemmän itseäni ja esim seison kyyryssä. Ehkä sekin on kiusaamisen tuoma tapa.

Mun tissejä alettiin kommentoida jo ala-asteella poikien toimesta ja siitä lähtien olen seisonut selkä kyyryssä peitelläkseni muotoja. Jotenkin hävettää kulkea selkä suorassa, tuntuu kuin esittelisin itseäni. Vieläkin selkä kyyryssä ja ikää yli nelkyt.

Vierailija kirjoitti:

Pakko vielä kysyä, että miten te jaksatte eteenpäin silloin jos näyttää ettei mikään auta ja voimat lopussa. Oikeastaan olen itse yrittänyt jaksaa ja monesti mennyt eteenpäin. Nyt se on vaan sitä, että muutama päivä menee ehkä hyvin. Sitten koko elämän totuus ja se kokonaistilanne vaan taas vyöryy mieleeni. En viitsi kirjoittaa elämästäni enempää tällä hetkellä, mutta en vaan oikein jaksa nyt. 732

Tunti kerrallaan.

Eihän se tokikaan ole elämää nähnytkään, semmoista lusimista.

Kun ei pysty tekemään mitään konkreettista asioden edistämiseksi. Ei edes puolielämää, ei siinä ole elämää laisinkaan.

Toki tuo on minun metodi. Jossain vaiheessa huomaan että olo on helpottunut. Tokikaan asiat eivät ole kadonneet ja hyvinä hetkinä mietin vaikka se tuskallista onkin että mikä muutos on tapahduttava. Ei tämä yksi elämä näinkään voi mennä.

Olen harjoitellut armollisuutta itseä kohtaan.

Se kaikki tapahtunut, en olisi voinut mitään. Olin pikku lapsi, aikuisten armoilla. Se selviytymismoodi jonka sillon 3 vuotiaana olen itselleni tietämättä kehittänyt, joku syy sillä on että olen vielä tässä vaikka paskalle tuntuu. Sama olisi ollut kuolla jo silloin.

Hyvinä aikoina vaikka ei huvita ei kiinnosta niin yritän saada itseni hyväksymään että näin kävi ja mietin keinoja jolla nopeammin pääsisi takaisin huonoista hetkistä. Uskon että jokaiselle on omat eikä yhtä rikkiviisasta metodia ole olemassakaan.

Joku tapahtima saattaa triggeröidä pitkän hyvän ajan jäljeen ja mietin täällä mennään taas. Se jos mikä turhauttaa 200%. Eli tästä olen oppinut sen että tuo tulee olemaan minua lopun ikää. On opeteltava tulemaan toimeen asioitten kanssa jotka minulle tehty enkä pääse karkuun ja jos kerran he porskuttaa edelleen tyytyväisenä niin ihan varmasti minäkin. Ihan vaan koska voin.

Itse sen pöötöksen teit ettå takerrut ja jäät märehtimään etkö edes yritå käsitellä että pääsisit eteenpäin. Luulin että naiset olisi parempia tunteiden käsittelyssä mutta takeruminen ei ole käsittelyä