Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Vierailija kirjoitti:

Pakko vielä kysyä, että miten te jaksatte eteenpäin silloin jos näyttää ettei mikään auta ja voimat lopussa. Oikeastaan olen itse yrittänyt jaksaa ja monesti mennyt eteenpäin. Nyt se on vaan sitä, että muutama päivä menee ehkä hyvin. Sitten koko elämän totuus ja se kokonaistilanne vaan taas vyöryy mieleeni. En viitsi kirjoittaa elämästäni enempää tällä hetkellä, mutta en vaan oikein jaksa nyt. 732

Ei ole tuollaista, mutta onko kokeiltu kaikki mahdolliset lääkitykset? Miten tuo oireilee fyysisesti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko vielä kysyä, että miten te jaksatte eteenpäin silloin jos näyttää ettei mikään auta ja voimat lopussa. Oikeastaan olen itse yrittänyt jaksaa ja monesti mennyt eteenpäin. Nyt se on vaan sitä, että muutama päivä menee ehkä hyvin. Sitten koko elämän totuus ja se kokonaistilanne vaan taas vyöryy mieleeni. En viitsi kirjoittaa elämästäni enempää tällä hetkellä, mutta en vaan oikein jaksa nyt. 732

Tunti kerrallaan.

Eihän se tokikaan ole elämää nähnytkään, semmoista lusimista.

Kun ei pysty tekemään mitään konkreettista asioden edistämiseksi. Ei edes puolielämää, ei siinä ole elämää laisinkaan.

Toki tuo on minun metodi. Jossain vaiheessa huomaan että olo on helpottunut. Tokikaan asiat eivät ole kadonneet ja hyvinä hetkinä mietin vaikka se tuskallista onkin että mikä muutos on tapahduttava. Ei tämä yksi elämä näinkään voi mennä.

Olen harjoitellut armollisuutta itseä kohtaan.

Se kaikki tapahtunut, en olisi voinut mitään. Olin pikku lapsi, aikuisten armoilla. Se selviytymismoodi jonka sillon 3 vuotiaana olen itselleni tietämättä kehittänyt, joku syy sillä on että olen vielä tässä vaikka paskalle tuntuu. Sama olisi ollut kuolla jo silloin.

Hyvinä aikoina vaikka ei huvita ei kiinnosta niin yritän saada itseni hyväksymään että näin kävi ja mietin keinoja jolla nopeammin pääsisi takaisin huonoista hetkistä. Uskon että jokaiselle on omat eikä yhtä rikkiviisasta metodia ole olemassakaan.

Joku tapahtima saattaa triggeröidä pitkän hyvän ajan jäljeen ja mietin täällä mennään taas. Se jos mikä turhauttaa 200%. Eli tästä olen oppinut sen että tuo tulee olemaan minua lopun ikää. On opeteltava tulemaan toimeen asioitten kanssa jotka minulle tehty enkä pääse karkuun ja jos kerran he porskuttaa edelleen tyytyväisenä niin ihan varmasti minäkin. Ihan vaan koska voin.

Olen vasta tänä vuonna oppinut sitä, että otan sen tunteen ikään kuin pöydälle käsittelyyn. Tiedän, etten kuole siihen pahaan oloon, joten voin antaa sen olla päällä. Sitten alan pohtia, missä ja miten se tuntuu. Ja sitten niitä syitä, että mikä tapahtuma tai ajatus siihen liittyy ja mitä se paha olo yrittää kertoa. Yleensä se itsellä on jotain että tukahdutan itseäni toisen vuoksi velvollisuudentunnosta, en uskalla kohdata jotain asiaa, joku on loukannut minua, kohdellut väärin, pyytänyt jotain kohtuutonta jne.

Mulla ei mene edes muutamaa päivää hyvin, voin joka päivä huonosti. En itsekään tiedä miten jaksaa tällaista elämää, mutta mun on pakko, koska mulla on lapsi. On kokeiltu monia lääkkeitä, tällä hetkellä syön kolmea eri lääkettä ja silti voin tosi huonosti. Käyn myös traumaterapiassa.

Yritän ajatella sitä, mitä traumaterapeuttini sanoi, että nyt on terapian tuskallisin vaihe enkä tarraudu kiinni traumoihin, vaan siihen, että tämä menee vielä joskus ohi. Siihen on pakko uskoa, että selviytyy jotenkin. Yritän myös joka päivä upota johonkin esim.lukemiseen, että saan hetken tauon kärsimyksestä. Kirjoitan todella paljon päiväkirjaan, rentoutan jännittyneitä lihaksia ja tarkistan, että hengitys on syvää eikä pinnallista. Käyn kävelyillä. Siinä nyt jotain selviytymiskeinoja.

Joku kysyi millainen olisi ilman traumoja. Minä olisin varmaan edelleen vilkas ja äänekäs, kuten lapsena, mutta aikuisella tavalla. Olisin varmaan puhelias myös. En jännittäisi huomion kohteena olemista ja uskaltaisin olla esillä.

Vierailija kirjoitti:

Minulta ei ole traumat pilanneet mitään, sen sijaan luulotelluissa "traumoissaan" vellovat ihmiset kyllä ovat. Olenkin ottanut sen linjan, että poistan elämästäni välittömästi kaikki sellaiset ihmiset, jotka kuormittavat läheisiään "traumoillaan". On osoittautunut toimivaksi taktiikaksi, nykyään tuttavapiiriini kuuluu vain ihmisiä, joiden seura antaakin minulle jotain, eikä ainoastaan ota. 

Hyvin sanottu. Ihan äärettömän raskailta vaikuttaa suurin osa tähänkin ketjuun kirjoittavista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulta ei ole traumat pilanneet mitään, sen sijaan luulotelluissa "traumoissaan" vellovat ihmiset kyllä ovat. Olenkin ottanut sen linjan, että poistan elämästäni välittömästi kaikki sellaiset ihmiset, jotka kuormittavat läheisiään "traumoillaan". On osoittautunut toimivaksi taktiikaksi, nykyään tuttavapiiriini kuuluu vain ihmisiä, joiden seura antaakin minulle jotain, eikä ainoastaan ota. 

Hyvin sanottu. Ihan äärettömän raskailta vaikuttaa suurin osa tähänkin ketjuun kirjoittavista.

Se raskaushan kertoo vain sen, että te olette sietokyvyltänne heikkoja.

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei mene edes muutamaa päivää hyvin, voin joka päivä huonosti. En itsekään tiedä miten jaksaa tällaista elämää, mutta mun on pakko, koska mulla on lapsi. On kokeiltu monia lääkkeitä, tällä hetkellä syön kolmea eri lääkettä ja silti voin tosi huonosti. Käyn myös traumaterapiassa.

Yritän ajatella sitä, mitä traumaterapeuttini sanoi, että nyt on terapian tuskallisin vaihe enkä tarraudu kiinni traumoihin, vaan siihen, että tämä menee vielä joskus ohi. Siihen on pakko uskoa, että selviytyy jotenkin. Yritän myös joka päivä upota johonkin esim.lukemiseen, että saan hetken tauon kärsimyksestä. Kirjoitan todella paljon päiväkirjaan, rentoutan jännittyneitä lihaksia ja tarkistan, että hengitys on syvää eikä pinnallista. Käyn kävelyillä. Siinä nyt jotain selviytymiskeinoja.

Mitä lääkkeitä? Miten traumatuska ilmeni sinulla ennen terapiaa? Tuntuuko sinusta, että etenet? Mitä sinun traumaterapiassasi tapahtuu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulta ei ole traumat pilanneet mitään, sen sijaan luulotelluissa "traumoissaan" vellovat ihmiset kyllä ovat. Olenkin ottanut sen linjan, että poistan elämästäni välittömästi kaikki sellaiset ihmiset, jotka kuormittavat läheisiään "traumoillaan". On osoittautunut toimivaksi taktiikaksi, nykyään tuttavapiiriini kuuluu vain ihmisiä, joiden seura antaakin minulle jotain, eikä ainoastaan ota. 

Hyvin sanottu. Ihan äärettömän raskailta vaikuttaa suurin osa tähänkin ketjuun kirjoittavista.

Se raskaushan kertoo vain sen, että te olette sietokyvyltänne heikkoja.

Minulle se kertoo, että heillä on itsellään käsittelemättömiä traumoja.

On se varmasti totta, että olen raskasta seuraa. Ennen olin suosittu ja nyt unohdettu. En valita asioistani, mutta jotenkin ne ongelmat ja surullisuus ja toivottomuus minusta varmasti huokuvat. En jaksa innostua sellaisista kevyemmistä puheenaiheista kuten ennen. Menen usein aiheissa nopeasti syvään päätyyn. Ei sellaista useimmat jaksa. Minkäs teet. En osaa muuksi muuttua eikä ketään voi seuraani pakottaa.

Luonnossakin sairaat jätetään yksin. Se siitä korkeammasta moraalista ja sivistyksestä :) Pahimpia ovat sellaiset entiset ystävät, jotka vielä teeskentelevät välittävänsä, mutta tapaaminen ei kuitenkaan koskaan onnistu. Myöntäisivät suoraan, että en ole enää tarpeeksi laadukas seuralainen heille. Nyt esittävät uskollista ystävää itselleen ja muille, mutta tosiasiassa aiheuttavat vain jatkuvia pettymyksiä unohteluineen ja perumisineen.

Ketjussa viime aikoina kerrotut kipeät lapsuusmuistot ja kuvaukset menneisyydessä vallinneesta huonosta, lapsivihamielisestä kasvatuskulttuurista toivat mieleen seuraavaa.

Nykysuomen sanakirja ilmestyi vuosina 1951–1961, ja se heijastaa paitsi sen aikaista kieltä, myös sen aikaista arvomaailmaa. Kiinnitin jo lapsena siitä eri sanoja katsoessa huomiota siihen, kuinka niitä kuvittavissa esimerkkilauseissa esiintyi huolestuttavan usein poika nimeltä Pekka, joka tuntui olevan joka suhteessa kelvoton ja paha lapsi. Pekka myös esiintyi tällöin monta kertaa tilanteissa, joissa ei ollut mitään mikä liittyisi erityisesti lapsiin tai heidän tekemisiinsä, vaan sanojen merkitys olisi haluttaessa voitu havainnollistaa yhtä hyvin myös viittaamalla aikuisiin.

Nyt kun Nykysuomen sanakirja on olemassa sähköisenä, niin näistä pystyi helposti tekemään pienen koosteen:

Tytöt koettivat estää Pekkaa kolttosista.

Pekkaa istutettiin tänään koulussa.

Pekka oli kaikkien opettajien kiusankappale.

Isä otti Pekkaa korvanipukasta.

Liian suuri luottamus omiin voimiin kostautui Pekalle katkerasti.

Pekka kärysi lunttaamisesta.

Pekalta livahtaa valhe.

Kaikki paha lähtee Pekasta.

Pekka on taas mahdottomalla tuulella.

Pekalla on sellainen maine, ettei hän ole aivan luotettava.

Pekka on huono matematiikassa.

Pekka sai taas miinuksen.

Eipäs Pekka osaakaan.

Pekka on auttamaton puupää.

Pekalta puuttuu luonnetta.

Pekka on mahdoton sottapytty.

Pekka ei ole sopiva toveri meidän lapsillemme.

Vähitellen Antti sivuutti Pekan kaikissa kouluaineissa.

Keppi tanssi Pekan takamuksilla.

Pekka tuplasi toisen luokan.

Pekalla on vaikea luonne.

Vitsaa Pekka tarvitsee eikä hellittelyä.

Silmän välttyessä Pekka oli heti pahanteossa.

Aikakaudesta kertoo jotain myös se, että kun tarvitaan esimerkkinimeä lapselle, se on lähes aina juuri tuo Pekka, eli lapsi on oletusarvoisesti poika. Muutamissa kohdissa esiintyy kuitenkin hänen naispuolinen vastineensa Maija:

Kyllä tuo Maija on koko harakka!

Äiti näpäytti Maijaa kynsille.

Maija käräytti silitysraudalla hameensa.

Maijapa on oikea livertäjä.

"Kutsunko Maijankin?" – "Älä missään nimessä."

Maijasta minulla murhe on.

Maija on haaveellinen uneksija.

Sanakirjan jos jonkin voisi kuvitella olevan jotenkin neutraali ja puolueeton kirja. Mutta siihen on tällä tavalla tahattomasti tallentunut tämä masentava, lasten satuttamiseen, nöyryyttämiseen ja nolaamiseen perustuva "elämänviisaus". Kaikki paha lähtee Pekasta. Vitsaa Pekka tarvitsee eikä hellittelyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulta ei ole traumat pilanneet mitään, sen sijaan luulotelluissa "traumoissaan" vellovat ihmiset kyllä ovat. Olenkin ottanut sen linjan, että poistan elämästäni välittömästi kaikki sellaiset ihmiset, jotka kuormittavat läheisiään "traumoillaan". On osoittautunut toimivaksi taktiikaksi, nykyään tuttavapiiriini kuuluu vain ihmisiä, joiden seura antaakin minulle jotain, eikä ainoastaan ota. 

Hyvin sanottu. Ihan äärettömän raskailta vaikuttaa suurin osa tähänkin ketjuun kirjoittavista.

Se on traumatisoituneillekin parempi, ettei tarvitse seinille puhua. Voi keskittyä hakemaan tuen sieltä, mistä sitä löytyy.

Juu, on meitä paljon. Itselläni ainoa vaihtoehto on elää yksin. Jotenkin tässä sinnittelen mutta nyt olen havahtunut siihen miten paljon täydempää elämää ne ihmiset elää joilla ei traumat vaivaa

No mitäs nää traumanne ovat olleet?

Onko kukaan muu kuunnellut Traumapodia? Minulla on menossa kymmenes jakso. Osaan sisällöstä samaistun hyvin, osaan en. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei mene edes muutamaa päivää hyvin, voin joka päivä huonosti. En itsekään tiedä miten jaksaa tällaista elämää, mutta mun on pakko, koska mulla on lapsi. On kokeiltu monia lääkkeitä, tällä hetkellä syön kolmea eri lääkettä ja silti voin tosi huonosti. Käyn myös traumaterapiassa.

Yritän ajatella sitä, mitä traumaterapeuttini sanoi, että nyt on terapian tuskallisin vaihe enkä tarraudu kiinni traumoihin, vaan siihen, että tämä menee vielä joskus ohi. Siihen on pakko uskoa, että selviytyy jotenkin. Yritän myös joka päivä upota johonkin esim.lukemiseen, että saan hetken tauon kärsimyksestä. Kirjoitan todella paljon päiväkirjaan, rentoutan jännittyneitä lihaksia ja tarkistan, että hengitys on syvää eikä pinnallista. Käyn kävelyillä. Siinä nyt jotain selviytymiskeinoja.

Mitä lääkkeitä? Miten traumatuska ilmeni sinulla ennen terapiaa? Tuntuuko sinusta, että etenet? Mitä sinun traumaterapiassasi tapahtuu?

Triptyl ja agomelatiini illalla (auttavat uneenkin) ja Fluanxol pieni annos ahdistukseen aamulla. Lieventäneet oireista ehkä pahimmat terät pois, apu on toistaiseksi pientä.

Ennen terapiaa olin mm. masentunut, ahdistunut, pelokas, dissosioin, koin depersonalisaatiota ja derealisaatiota, olin säikky, kärsin jatkuvista vireystilojen vaihteluista, häpesin itseäni paljon, mutta olin silti paljon itsevarmempi kuin nyt neljän terapiavuoden jälkeen. Depersonalisaatio ja derealisaatio on vähentyneet.

En rehellisesti osaa sanoa miten etenen, sillä en ole koskaan pelännyt elämää niin paljon kuin nykyään ja voin tosi huonosti. Terapiassa käsitellään eri osiani, yritetään lisätä niiden välistä yhteistyötä ja vakauttaa mielen sisäistä rakennetta. Minulla on siis dissosiaatiohäiriö. Tällä hetkellä tosiaan menossa terapian tuskallisin vaihe, kun olen alkanut tajuta miten valtavasti traumatisoituminen on vaikuttanut koko elämääni, nousee hirveästi erilaisia kivuliaita muistoja, joiden kanssa yritän pärjätä. Terapeutti kuuntelee, ohjailee lisäkysymyksillä ja antaa vinkkejä erilaisista keinoista, joilla voin esim. rauhoittaa itseäni. Alussa oli enemmän noihin vakauttaviin keinoihin liittyvää, nykyään enemmän nykyoireiden ja ristiriitojen käsittelyä.

Toivon, että etenen vaikken sitä itse tällä hetkellä niin huomaakaan. Oireet ovat erilaisia kuin ennen, mutta yhtä pahoja. Toivon, että terapian jälkeen helpottaa.

Vierailija kirjoitti:

Itse sen pöötöksen teit ettå takerrut ja jäät märehtimään etkö edes yritå käsitellä että pääsisit eteenpäin. Luulin että naiset olisi parempia tunteiden käsittelyssä mutta takeruminen ei ole käsittelyä

Joskus se, mikä vaikuttaa olevan takertumista menneisyyteen saattaa olla juuri sitä mikä vie eteenpäin. Olemme yksilöitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse sen pöötöksen teit ettå takerrut ja jäät märehtimään etkö edes yritå käsitellä että pääsisit eteenpäin. Luulin että naiset olisi parempia tunteiden käsittelyssä mutta takeruminen ei ole käsittelyä

Joskus se, mikä vaikuttaa olevan takertumista menneisyyteen saattaa olla juuri sitä mikä vie eteenpäin. Olemme yksilöitä.

Menneisyyden möröt on saatava taltutettua, jotta voi jatkaa elämäänsä. Muuten ne kohtaa yhä uudelleen ja uudelleen. Ehkä vähän eri muodossa aina tilanteesta riippuen mutta kuitenkin. Tähän pätee hyvin sanonta siitä, että minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset valinnoillaan aiheuttivat muille traumat? Teoillaan?

Onko sillä väliä miten traumat syntyivät? Niiden kanssa on vain yritettävä jotenkin selviytyä. Ne vain vievät hirveän paljon voimavaroja.

Tai pahimmillaan vievät koko elämän.

Itsellä traumat vaikuttaa kaikkeen, koska oirehdin paniikkikohtahtauksista, dissosaatioista sun muista lieve-ilmiöistä. Ihan hirveetä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko vielä kysyä, että miten te jaksatte eteenpäin silloin jos näyttää ettei mikään auta ja voimat lopussa. Oikeastaan olen itse yrittänyt jaksaa ja monesti mennyt eteenpäin. Nyt se on vaan sitä, että muutama päivä menee ehkä hyvin. Sitten koko elämän totuus ja se kokonaistilanne vaan taas vyöryy mieleeni. En viitsi kirjoittaa elämästäni enempää tällä hetkellä, mutta en vaan oikein jaksa nyt. 732

Ei ole tuollaista, mutta onko kokeiltu kaikki mahdolliset lääkitykset? Miten tuo oireilee fyysisesti?

Kysyt lääkkeistä. Ehkä asiasta. Silti en ole koskaan käyttänyt mitään mieliala yms lääkkeitä. On silti hyvin toivoton olo. En ehkä ole vielä siinä pisteessä mitä moni muu kuitenkaan. Silti koen jatkuvasti elämästäni surua ja en koe olevani onnellinen. Fyysisesti olo vaihtelee. Välillä voimat loppu.