Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Moni tässä ketjussa on kuvannut, ettei luota enää ihmisiin tai kokee kyynistyneensä elämään. Tämä ketju osoittaa kuitenkin se, että teissä on valtavan paljon lämminhenkisyyttä. Sellaista elämänviisautta, mitä ei löydä kirjoja lukemalla, vaan nimenomaan elämää kokemalla. Oon todella pahoillani, mitä moni on joutunut kokemaan. Olkaa kuitenkin rohkeita etsimään vertaisia myös live-elämässä - vertaistuella on valtavan eheyttävä vaikutus. 

Vierailija kirjoitti:

Olen katunut koko ikäni etten tappanut sitä nuorena, kun sitä eniten halusin, olisin ollut vain muutaman vuoden max. kolme vankilassa,

sen sijaan minun elämäni tuhoaminen jatkui vielä pitkälle aikuisuuteen ja menetin työkykyni, kykyni ihmissuhteisiin, kaikkeen.

Minut traumatisoinut ihmissuhde tapahtui vasta aikuisena, mutta usein olen laskeskellut, että olisin jo aikaa sitten vapautunut, jos olisin miehen silloin tappanut.

Näitä lukiessani ymmärsin, että trauma määrittää minua edelleen. Kaikki johtaa tilanteeseen, jossa on vaarana joutua kertomaan ja pyytelemään anteeksi, että minulle on tehty näin. Kaipaan läheistä ihmissuhdetta, mutta intiimeissä tilanteissa saatan mennä lukkoon tai alkaa toimia aiemmin opitun kaavan mukaan, joka ei ole minua, vaan teatteria jonka olen opetellut selvitäkseni. Kertoako toiselle, valuttaa inhottava viemärivesi toisen päälle. Vai näytellä taas se sama rooli, joka ei ole minua. Toisintaa traumaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tulee mieleen, että sinun kannattaisi vain ottaa rohkeasti askelia eteenpäin ja valita jompikumpi koulu ja mennä sitten sen koulun suunnitelman mukaan. Ohjaustilanteissa voit käyttää ns.itsesuggestiota ja alkuun kuvitella olevasi joku muu hyvä ohjaaja. Fake it 'till you make it. Voit harjoitella kotona peilin edessä tekemään "mitä hyvä ohjaaja tekisi". Sitten omaksua itsellesi noita roolin taitoja hiljalleen. Tekisi sulle varmasti lopulta hyvää.

Ymmärrän mitä tarkoitat. Tuo kaikki on vaan niin vaikeaa minulle. En oikein näe itseäni ohjaamassa ketään. Se on vastoin oikeastaan kaikkea itsessäni. Asiaa ei auta jos en osaa oikein itsekkään ohjattavia juttuja mitä pitäisi opettaa muille. Niinkuin kirjoitin niin ala ei oikein sovi minulle. Moni osaa paljon enemmän jo ennestään. Tuossa koulussa missä ohjaamista ei ole paljon, on sekin juttu, että se on kaukana ja ilman koulun joustoa yms (jos ovat valmiita siihen) en voi koulutusta käydä. Ei minusta ole nyt muuttamaan sinne. Nyt en tiedä miten se asia etenee. Työharjoittelut myös vaikeita ja matkan takia ja ei täällä mitään lähellä ole. Joku tietysti sanoisi jo että toivotonta. Ymmärrän sen hyvin. Minua vaan aina tämä koulujuttu vaivaa.

Ok, ymmärrän. Jos koet jo nyt, että ala on sinulle väärä, kannattaisiko idea siis vain haudata?

Se on niin vaikeaa selittää ilman, että kertoisin koko alan nimeä tänne. On vaan eri linjoja tutkinnossa joissa kaikissa ei ole ohjausta opinnoissa. Tuo kaukaisempi koulu tarjoaa sellaista. Matka sinne vaan esteenä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä koin lapsuudessa kaikenlaista pahaa, paljon koulukiusaamista ja pilkkaamista, oman vanhemman menetys ja puolivanhemman minuun kohdistama henkinen nujertaminen, vähätteleminen ja mustamaalaaminen.

Koin myös kodissani seksuaalista ahdistelua vieraan ihmisen taholta.

Tapaukset jätti minuun jäljet ja minun on ollut vaikea luottaa ihmisiin, ja vaikea lähes mahdoton luoda ihmisssuhteita, koska en osaa uskoa kenestäkään mitään hyvää. Työelämässä en pärjännyt muitten kansaa, tunsin aina itseni muita huonommaksi ja luulin, että puhuvat minusta selän takana pahaa.

Nuorempna olin erittin tunneherkkä ja ehkä vieläkin. Jos koin, että minua vähäteltiin, niin pahoitin mielen ja tuntui että alkaa itkettää. Lannistuin , minulla ei ollut henkisiä voimia.

En ole puhunut näistä asioista kellekään, vaan pitänyt ne sisälläni. En ole enää nuori.

Olen kuitenkin ollut henkisesti vahva, ja olen pysynyt suhteellisen täysijärkisenä.

Jos sulta olisi katkaistu jalka, olisitko ylpeä vahvuudestasi, että sinnittelit jalka murtuneena antaen sen luutua itsestään ilman kipsiä? Suututtaa se, että mielen saamia vaurioita mielletään vahvuudeksi ja heikkoudeksi. Se estää meitä hakemasta apua, ottamasta vastaan lääkkeitä, saa sinnittelemään yli voimien.

Tämä siis ei ole hyökkäys sinua vastaan vaan tätä yleistä asennetta.

Fyysisiä vammoja ja sairauksia on paljon helpompi hoitaa. Olen itse myös yhdenlainen psyykkinen "siipirikko", enkä koe koskaan saaneeni mitään apua, vaikka olen sitä hakenut, ja ilmeisesti yhteiskunnan mielestä myös saanut. 

Sanotaanko, että jos jalassa olisi luunmurtuma, niin saamani apu psyykkisiin ongelmiin oli luokkaa sideharso ja kävelykeppi viikon ajaksi. Psyykkisten ongelmien kohdalla hyvää tahtoa on enemmän kuin osaamista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Trauma voi aiheutua vain järkyttävässä kokemuksesta.

Kuka tahansa voi siihen altistua.

Se pääseekö siitä yli on oikeastaan eri asia.

Jotkut jää sen vangiksi ja silloin on kysymys usein mielenterveys ongelmasta.

Ahdistus, masennus jne...

Luultavasti täällä on niitäkin jotka haluavat pelkästään traumoista tietoa.

Eikä siinä mitään ongelmaa ole.

Tosin ei kannata alkaa kuitenkaan kopioimaan traumaa ja sillä ei pääse työkyvyttömyys eläkkeelle.

Osin väärä luulo on että traumoista ei pääse yli.

Kyllä niistä pääsee. Kyse on siitä ettei kaikkia asioita ja ongelmia voi sen syyksi laittaa.

Jos ei pärjää elämässä niin se on yksilön ongelma. Samoin parisuhteissakin on kaikilla ongelmia.

Siksi ketju on ollut turha.

Kysymys kaikille. Mikä tekee traumasta ongelman?

Vastatkaa siihen itse.

En tiedä oletko trolli vai kokoomuslainen, mutta vastaan kuitenkin. Ensinnäkin, traumasta voi päästä yli, totta. Itse olen päässyt yli lapsuuden fyysisestä väkivallasta ja osin henkisestä. Siitä, että olin pedofilin uhri olen päässyt yli heikommin. Ja ne asiat mitä ovat tapahtuneet ennen kuin aivoni olivat tarpeeksi kehittyneet, niihin en ole päässyt käsiksi ollenkaan ja uskon niiden olevan enimmäkseen traumaoireideni taustalla, koska yrityksistä huolimatta en pääse työstämään niitä, ne ovat niin syvällä jossain.

En tehnyt mitään muuta eri tavalla, paremmin tai huonommin, niiden traumojen kohdalla joista pääsin yli verrattuna niihin jotka yhä vaivaavat. Työtä se vaatii, mutta onnistuminen on muustakin kuin omasta yrityksestä kiinni. Aivot ovat niin monimutkaiset, eikä psykiatria tiedä vielä juuri mitään.

Ei ole pelkästään yksilön ongelma, jos hän päätyy elinajaksi sosiaalietuuksille tai pahimmassa tapauksessa toteuttamaan hirmutekoja kostoksi. Tästä puhuminen ei siis ole turhaa, jos mistään mitään ymmärtää.

Kysyt, mikä tekee traumasta ongelman? Liian laaja kysymys, jotta jaksaisin kattavasti vastata, mutta esimerkiksi se, että se tuppaa kertautumaan ja siirtymään eteenpäin. Sodan pitkä perintö näkyy tänäkin päivänä Suomessakin. Hurt people hurt people.

En ole trolli vaan itse ptds häiriöstä selvinnyt kaksi kertaa. Miten se on dissasitiohäiriön kautta onnistunut.

Sama taitaa olla sinullakin. Alitajunta piilottaa asiat syvälle mieleen ja ne eivät siksi ole helposti avattavia asioita traumoista kokonaisuutena.

Miten siis laaja alaiseen kysymykseen annetaan usein yksinkertainen ja tyhjentävä vastaus!?

Esim. Työkyvyttömyyseläke päätöksiä perustellaan näin. "Jokainen henkilö pystyy tekemään elääkseen jotakin työtä", päätös hylätty ei täytä vaatimuksia miltään osin työkyvyttömyys eläkkeen saamiseksi.

Itse sain kyseisen päätöksen myöskin 2012.

Tämä osoittaa ettei vakuutuslääkärit ja kela lääkärit sekä asiantuntijat ymmärrä asiasta mitään.

Siksi provision anteeksi siitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tulee mieleen, että sinun kannattaisi vain ottaa rohkeasti askelia eteenpäin ja valita jompikumpi koulu ja mennä sitten sen koulun suunnitelman mukaan. Ohjaustilanteissa voit käyttää ns.itsesuggestiota ja alkuun kuvitella olevasi joku muu hyvä ohjaaja. Fake it 'till you make it. Voit harjoitella kotona peilin edessä tekemään "mitä hyvä ohjaaja tekisi". Sitten omaksua itsellesi noita roolin taitoja hiljalleen. Tekisi sulle varmasti lopulta hyvää.

Ymmärrän mitä tarkoitat. Tuo kaikki on vaan niin vaikeaa minulle. En oikein näe itseäni ohjaamassa ketään. Se on vastoin oikeastaan kaikkea itsessäni. Asiaa ei auta jos en osaa oikein itsekkään ohjattavia juttuja mitä pitäisi opettaa muille. Niinkuin kirjoitin niin ala ei oikein sovi minulle. Moni osaa paljon enemmän jo ennestään. Tuossa koulussa missä ohjaamista ei ole paljon, on sekin juttu, että se on kaukana ja ilman koulun joustoa yms (jos ovat valmiita siihen) en voi koulutusta käydä. Ei minusta ole nyt muuttamaan sinne. Nyt en tiedä miten se asia etenee. Työharjoittelut myös vaikeita ja matkan takia ja ei täällä mitään lähellä ole. Joku tietysti sanoisi jo että toivotonta. Ymmärrän sen hyvin. Minua vaan aina tämä koulujuttu vaivaa.

Ok, ymmärrän. Jos koet jo nyt, että ala on sinulle väärä, kannattaisiko idea siis vain haudata?

Se on niin vaikeaa selittää ilman, että kertoisin koko alan nimeä tänne. On vaan eri linjoja tutkinnossa joissa kaikissa ei ole ohjausta opinnoissa. Tuo kaukaisempi koulu tarjoaa sellaista. Matka sinne vaan esteenä.

Saako kysyä miksi se on vaihtoehdoissasi, jos kerran matka sinne on esteenä?

Onko kenelläkään tullut sellaista oloa, että alkaa korjata traumaa ikään kuin ottamalla tilanteen haltuun omin ehdoin ja kuvitella näin korjaavansa traumaa. Ääriesimerkkinä seksuaalisesti hyväksikäytetty alkaa esitellä seksuaalisuuttaan onlyfansissa.

Minulle tuli joku "kuningasidea", että voisin sanella pahantekijälleni rajat nollakontaktin sijaan. Että näin ikään kuin ottaisin tilanteen haltuun. Tai siis pelkään, että tuo on oikea motiivi. Alun perin selitetty motiivi on asioiden sujuvoittaminen kohtaamistilanteissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä koin lapsuudessa kaikenlaista pahaa, paljon koulukiusaamista ja pilkkaamista, oman vanhemman menetys ja puolivanhemman minuun kohdistama henkinen nujertaminen, vähätteleminen ja mustamaalaaminen.

Koin myös kodissani seksuaalista ahdistelua vieraan ihmisen taholta.

Tapaukset jätti minuun jäljet ja minun on ollut vaikea luottaa ihmisiin, ja vaikea lähes mahdoton luoda ihmisssuhteita, koska en osaa uskoa kenestäkään mitään hyvää. Työelämässä en pärjännyt muitten kansaa, tunsin aina itseni muita huonommaksi ja luulin, että puhuvat minusta selän takana pahaa.

Nuorempna olin erittin tunneherkkä ja ehkä vieläkin. Jos koin, että minua vähäteltiin, niin pahoitin mielen ja tuntui että alkaa itkettää. Lannistuin , minulla ei ollut henkisiä voimia.

En ole puhunut näistä asioista kellekään, vaan pitänyt ne sisälläni. En ole enää nuori.

Olen kuitenkin ollut henkisesti vahva, ja olen pysynyt suhteellisen täysijärkisenä.

Jos sulta olisi katkaistu jalka, olisitko ylpeä vahvuudestasi, että sinnittelit jalka murtuneena antaen sen luutua itsestään ilman kipsiä? Suututtaa se, että mielen saamia vaurioita mielletään vahvuudeksi ja heikkoudeksi. Se estää meitä hakemasta apua, ottamasta vastaan lääkkeitä, saa sinnittelemään yli voimien.

Tämä siis ei ole hyökkäys sinua vastaan vaan tätä yleistä asennetta.

Fyysisiä vammoja ja sairauksia on paljon helpompi hoitaa. Olen itse myös yhdenlainen psyykkinen "siipirikko", enkä koe koskaan saaneeni mitään apua, vaikka olen sitä hakenut, ja ilmeisesti yhteiskunnan mielestä myös saanut. 

Sanotaanko, että jos jalassa olisi luunmurtuma, niin saamani apu psyykkisiin ongelmiin oli luokkaa sideharso ja kävelykeppi viikon ajaksi. Psyykkisten ongelmien kohdalla hyvää tahtoa on enemmän kuin osaamista.

Tuo on täysin totta. Itsellä on ollut kerrankin hyvä tuuri löytää oikeasti auttavaa apua. Siihen on tarvittu läjä rahaa ja hyvä onni.

Jäin miettimään, mikä on trauma?

"Traumalla tarkoitetaan olomassaolon jatkuvuutta tai ihmisen koskemattomuutta uhkaavaa tapahtumaa tai tapahtumien sarjaa, joka ylittää sieto- ja käsittelykyvyn. Traumoihin liittyy usein todellinen tai koettu uhka kuolemasta tai vakavasta vammautumisesta."

Tämän pohjalta voidaan jo ymmärtää, että trauman aiheuttanut syy voi olla pitkäaikainen (kiusaaminen, jatkuva pahoinpitely, vainoaminen, koko olemassaolon mitätöinti esim. lapsuuden perheessä), kertaluontoinen tapahtuma tai niiden yhdistelmä.

Trauman kestoon vaikuttavat ratkaisevasti, traumatisoituneen ikä, sillä onhan selvää, että lapsella ei ole minkäänlaisia valmiuksia käsitellä asiaa kun taas aikuisella ihmisellä tai henkilöllä, joka on saanut elää turvallisen lapsuuden, on jo kykyä käsitellä asiaa itsenäisesti ja ymmärrys hakea apua.

Vahingollisinta on, jos pieni lapsi pakotetaan antamaan anteeksi käsitys- ja sietokyvyn ylittävät asiat yhä uudelleen ja uudelleen tai jopa pyytämään anteeksi trauman aiheuttajalta. Tällaista voi esiintyä myös aikuisella, jolle joku ihminen on säilynyt auktoriteetti-asemassa, esim. pastori tai lääkäri.

On olemassa uskon lahkoja, joissa uskotaan, että traumatisoitunut paranee vain siten, että traumaa pidetään avoinna niin kauan, että henkilö lakkaa reagoimasta hänelle aiheutettuun tilaan ts. trauma on kaluttu loppuun.

Ajatellaanpa henkilöä, jolla on hammassärky. Paraneeko hammassärky sillä, että kukaan lääkäri ei suostu hoitamaan tai poistamaan kipeää hammasta vai sillä että hammas hoidetaan/poistetaan?

Tai helpottuuko ihmisen tuska jos hän kokee peräkkäin huonosti juurihoidettujen hampaiden kivun ja hoitamatta jättämisen?

Ei varmasti helpotu. Kun sietokyky jatkuvasti ylittyy, estetään ihmisen ihmisarvoinen elämä.

Tätä kutsutaan kiduttamiseksi.

Näin tapahtuu myös ihmisen mielen kanssa.

Mielen tilaa voidaan pahentaa määräämällä lääkkeitä, jotka katkaisevat kivulta terän, mutta samaan aikaan turruttavat ihmisen kyvyn elää ja kokea mielekkäitä asioita. Tai lääkkeillä, jotka tuhoavat muistin ja samalla kyvyn rationaaliseen ajatteluun, tai lääkkeillä, joilla ihmusen ajatukset jäävät ikäänkuin jumiin tuskallisiin tapahtumiin ja hän elää traumaansa läpi 24/7, kelaten traumaa kuin filminauhaa. Kuinka rasittavalta mahtaa tuntua elämä, jossa traumalta ei saa lepoa?

Ainoa mahdollisuus parantumiseen on kohdata kipu ja mennä sitä kohti. Omistaa se, hoitaa se ja lopulta päästää irti.

Joku tekee sen terapiassa, toinen uskon avulla, kolmas ajattelee asian lävitse itsenäisesti.

Traumoja on eriasteisia ja ihmisten sieto- ja käsittelykyky vaihtelee.

Tärkeintä on ettei jää tuleen makaamaan, oli se sitten vierasta tai omaa.

Itse altistuin traumalle pitkään sen jälkeenkin ja se vain syvensi asiaa, ei siedättänyt. Tarvitsin siihen etäisyyden että aloin yhtään vakautua ja toipua.

Bentsojen käyttö tutkitusti altistaa trauman syntymiselle. Eli ei kannata ottaa rauhoittavia, ellei ole ihan, ihan pakko.

Samaistun. Keski-ikäisenä omien lasten aikuistuttua aloin tuntemaan vihaa ja halveksuntaa omaa äitiäni kohtaan enkä halua olla hänenlaisen ihmisen kanssa missään tekemisissä. Samalla suodatin muihinkin ihmisiin tihenee.

Onko täällä muita jotka ei ole "pärjänneet elämässä" eli kyenneet vakituisiin tai paljon muihinkaan töihin, saaneet parisuhdetta ja perhettä jne?

Minä olen tällainen ja kyllä ahdistaa. En vaan jaksa mitään. Lapsena ja nuorena elämäni eteni vielä ikätasoisesti ja pääsin esim suoraan lukiosta yliopistoon mutta siellä sekosin ja kaikki asiat on menneet sen jälkeen päin helvettiä jo 20 vuotta. Nyt huomaan miten olen tehnyt asioita vain trauma reaktioina ja niin traumatisoitunut lisää. Olen jälleen tosi masentunut ja haluaisin epäonnistuneen elämäni jo loppuvan.

Töissä olen edennyt ikätasoisesti. Parisuhteissa en ja perhe ja lapset jääneet saamatta, vaikka haaveilin niistä. Näin jälkikäteen ajateltuna varmasti parempi näin. En usko, että olisin pahalla käytöksellä siirtänyt traumaa, mutta olisin voinut uupua itse täysin yrittäessäni koko ajan parhaani. Ja tietysti olisi ollut osattava pyörittää perhettä ja työtä samaan aikaan ja vielä parisuhdetta siihen lasten isään. 

Nyt en puhu vakavista ja syvistä traumoista, mutta itselläni on auttanut terapian lisäksi pyrkimys nähdä trauman aiheuttaneen henkilön todellinen tila. Kun esimerkiksi sain kuulla aikuisena miten karsea lapsuus äidilläni oli hakattuna ja syrjittynä suurperheen nuorimmaisena sadististen vanhempien lapsena pystyn täysin ymmärtämään häntä. Vihani kaikkosi ja traumoilta hävisi voima vaikuttaa nykyiseen elämääni.

Miksi äiti oli tunnekylmä, miksi tukisti, miksi hylkäsi minut ilman tukea kun sitä eniten tarvitsin. Miksi inhoaa kosketustani, myös minun. Itse asiassa nykyisin arvostan miten paljon hän pääsi omista traumoistaan irti. Ei hakannut lapsiaan, muisti aina synttärit kakut ja lahjat jne. Tiedän, että äitini teki ehdottomasti parhaansa niillä eväillä mitä oli saanut.

Vierailija kirjoitti:

Itse altistuin traumalle pitkään sen jälkeenkin ja se vain syvensi asiaa, ei siedättänyt. Tarvitsin siihen etäisyyden että aloin yhtään vakautua ja toipua.

Bentsojen käyttö tutkitusti altistaa trauman syntymiselle. Eli ei kannata ottaa rauhoittavia, ellei ole ihan, ihan pakko.

Trauman altistajille ei pidäkään siedättyä. Ei tule vain kestää. Näissä tilanteissa olennaista on pyrkiä asettumaan itsen puolelle ja ilmaisemaan jämptisti, että minua ei kohdella näin. Löytää itsestä se itsestä huolta pitävä aikuinen. Joskus etäisyys on hyvästä, että voi löytää itsestä tämän jämptimmän puolen. Tällöinkään ei kannata alkaa täydellisesti välttelemään trauman aiheuttajia, sillä muutoinhan heistä luo itselle vain suurempia mörköjä. Näkymättömän Ninnin kertomus kuvaa tätä hyvin. Ninni alkoi näkymään kokonaan vasta silloin, kun hän ilmaisi suuttumustaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse altistuin traumalle pitkään sen jälkeenkin ja se vain syvensi asiaa, ei siedättänyt. Tarvitsin siihen etäisyyden että aloin yhtään vakautua ja toipua.

Bentsojen käyttö tutkitusti altistaa trauman syntymiselle. Eli ei kannata ottaa rauhoittavia, ellei ole ihan, ihan pakko.

Trauman altistajille ei pidäkään siedättyä. Ei tule vain kestää. Näissä tilanteissa olennaista on pyrkiä asettumaan itsen puolelle ja ilmaisemaan jämptisti, että minua ei kohdella näin. Löytää itsestä se itsestä huolta pitävä aikuinen. Joskus etäisyys on hyvästä, että voi löytää itsestä tämän jämptimmän puolen. Tällöinkään ei kannata alkaa täydellisesti välttelemään trauman aiheuttajia, sillä muutoinhan heistä luo itselle vain suurempia mörköjä. Näkymättömän Ninnin kertomus kuvaa tätä hyvin. Ninni alkoi näkymään kokonaan vasta silloin, kun hän ilmaisi suuttumustaan.

Toisaalta esimerkiksi narsisti elää siitä, että saa toisen provosoitua suuttumaan, jolloin kierre vain jatkuu eli silloin se suuttumus olisi hyvä ilmaista jossain muualla kuin kohteelle itselleen. 

Oletteko kokeneet häpeää? Vasta keski-iässä jouduin uudelleentraumatisoiduttuani työkyvyttömäksi ja jotenkin häpeän sitä hetkittäin, vaikka ei pitäisi. Sellaisessa tuttavuustason piirissä en haluaisi, että kukaan saa tietää. Ystävät on asia erikseen. Ja psykiatrilla tunnen itseni jotenkin sellaiseksi, että olen epäonnistunut tehtävässäni pitää itseni kunnossa ja pystyvänä, vaikka hän selkeästi on sitä mieltä, että sairaus on sairaus eikä siinä sen ihmeellisempää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse altistuin traumalle pitkään sen jälkeenkin ja se vain syvensi asiaa, ei siedättänyt. Tarvitsin siihen etäisyyden että aloin yhtään vakautua ja toipua.

Bentsojen käyttö tutkitusti altistaa trauman syntymiselle. Eli ei kannata ottaa rauhoittavia, ellei ole ihan, ihan pakko.

Trauman altistajille ei pidäkään siedättyä. Ei tule vain kestää. Näissä tilanteissa olennaista on pyrkiä asettumaan itsen puolelle ja ilmaisemaan jämptisti, että minua ei kohdella näin. Löytää itsestä se itsestä huolta pitävä aikuinen. Joskus etäisyys on hyvästä, että voi löytää itsestä tämän jämptimmän puolen. Tällöinkään ei kannata alkaa täydellisesti välttelemään trauman aiheuttajia, sillä muutoinhan heistä luo itselle vain suurempia mörköjä. Näkymättömän Ninnin kertomus kuvaa tätä hyvin. Ninni alkoi näkymään kokonaan vasta silloin, kun hän ilmaisi suuttumustaan.

Toisaalta esimerkiksi narsisti elää siitä, että saa toisen provosoitua suuttumaan, jolloin kierre vain jatkuu eli silloin se suuttumus olisi hyvä ilmaista jossain muualla kuin kohteelle itselleen. 

Kyllä näinkin. Ajattelen kuitenkin myös, että voi suuttua kahdella tapaa. Reaktiivisesti pelon kautta (joka herkästi provosoi toista) tai tyynen jämptisti (siten kuin esim. aikuiset asettavat rajoja lapsille). Narsistisissa ihmissuhteissa olisikin hyvä kyetä olemaan jämptisti aikuisen roolissa, sillä narsistisen ihmisen tunnereaktiot ovat hyvin kypsymättömiä. Pelko tuppaa lisäämään pelkoa, eli defensiivisyyttä, mikäli pelostaan ei ole tietoinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse altistuin traumalle pitkään sen jälkeenkin ja se vain syvensi asiaa, ei siedättänyt. Tarvitsin siihen etäisyyden että aloin yhtään vakautua ja toipua.

Bentsojen käyttö tutkitusti altistaa trauman syntymiselle. Eli ei kannata ottaa rauhoittavia, ellei ole ihan, ihan pakko.

Trauman altistajille ei pidäkään siedättyä. Ei tule vain kestää. Näissä tilanteissa olennaista on pyrkiä asettumaan itsen puolelle ja ilmaisemaan jämptisti, että minua ei kohdella näin. Löytää itsestä se itsestä huolta pitävä aikuinen. Joskus etäisyys on hyvästä, että voi löytää itsestä tämän jämptimmän puolen. Tällöinkään ei kannata alkaa täydellisesti välttelemään trauman aiheuttajia, sillä muutoinhan heistä luo itselle vain suurempia mörköjä. Näkymättömän Ninnin kertomus kuvaa tätä hyvin. Ninni alkoi näkymään kokonaan vasta silloin, kun hän ilmaisi suuttumustaan.

Toisaalta esimerkiksi narsisti elää siitä, että saa toisen provosoitua suuttumaan, jolloin kierre vain jatkuu eli silloin se suuttumus olisi hyvä ilmaista jossain muualla kuin kohteelle itselleen. 

Kyllä näinkin. Ajattelen kuitenkin myös, että voi suuttua kahdella tapaa. Reaktiivisesti pelon kautta (joka herkästi provosoi toista) tai tyynen jämptisti (siten kuin esim. aikuiset asettavat rajoja lapsille). Narsistisissa ihmissuhteissa olisikin hyvä kyetä olemaan jämptisti aikuisen roolissa, sillä narsistisen ihmisen tunnereaktiot ovat hyvin kypsymättömiä. Pelko tuppaa lisäämään pelkoa, eli defensiivisyyttä, mikäli pelostaan ei ole tietoinen.

Kyllä. Rajat pitää laittaa. Olisi hyvä saada myös privitiivisempi suuttumus tai viha, jos tehty teko on ollut kovin satuttava. Sitä ei kannata näyttää tekijälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse altistuin traumalle pitkään sen jälkeenkin ja se vain syvensi asiaa, ei siedättänyt. Tarvitsin siihen etäisyyden että aloin yhtään vakautua ja toipua.

Bentsojen käyttö tutkitusti altistaa trauman syntymiselle. Eli ei kannata ottaa rauhoittavia, ellei ole ihan, ihan pakko.

Trauman altistajille ei pidäkään siedättyä. Ei tule vain kestää. Näissä tilanteissa olennaista on pyrkiä asettumaan itsen puolelle ja ilmaisemaan jämptisti, että minua ei kohdella näin. Löytää itsestä se itsestä huolta pitävä aikuinen. Joskus etäisyys on hyvästä, että voi löytää itsestä tämän jämptimmän puolen. Tällöinkään ei kannata alkaa täydellisesti välttelemään trauman aiheuttajia, sillä muutoinhan heistä luo itselle vain suurempia mörköjä. Näkymättömän Ninnin kertomus kuvaa tätä hyvin. Ninni alkoi näkymään kokonaan vasta silloin, kun hän ilmaisi suuttumustaan.

Toisaalta esimerkiksi narsisti elää siitä, että saa toisen provosoitua suuttumaan, jolloin kierre vain jatkuu eli silloin se suuttumus olisi hyvä ilmaista jossain muualla kuin kohteelle itselleen. 

Kyllä näinkin. Ajattelen kuitenkin myös, että voi suuttua kahdella tapaa. Reaktiivisesti pelon kautta (joka herkästi provosoi toista) tai tyynen jämptisti (siten kuin esim. aikuiset asettavat rajoja lapsille). Narsistisissa ihmissuhteissa olisikin hyvä kyetä olemaan jämptisti aikuisen roolissa, sillä narsistisen ihmisen tunnereaktiot ovat hyvin kypsymättömiä. Pelko tuppaa lisäämään pelkoa, eli defensiivisyyttä, mikäli pelostaan ei ole tietoinen.

Kyllä. Rajat pitää laittaa. Olisi hyvä saada myös privitiivisempi suuttumus tai viha, jos tehty teko on ollut kovin satuttava. Sitä ei kannata näyttää tekijälle.

Ehdottomasti. Primitiiviset tunteet on hyvä purkaa itselle turvallisessa ympäristössä, sillä nämä on kuitenkin niitä herkimpiä tunteita, joiden kautta tulee väärässä seurassa herkästi uudelleen satutetuksi. Itselläni on tapana laittaa soimaan itselle tärkeät "vihabiisit" ja purkaa vihaa kehollisesti tanssimalla. On tehnyt valtavan hyvää.