Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?

Vierailija kirjoitti:

Se mikä pilaa elämän on asenne ja takertuminen menneeseen.

EI ole ihan noin yksinkertaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kenelläkään muulla traumatisoituneella samaa kuin itsellä, että on periaatteessa keskittänyt pelkonsa yhteen fobiaan ja sitten on jotenkin todella rauhallinen ja kylmän hyvähermoinen stressaavissa tilanteissa?

Omalla kohdallani olen huomannut, että normaaleissa peloissa on auttanut se, kun se tapahtuu ja huomasi, että selvisikin hengissä ja pelko poistui. Tuossa traumafobiassa taas kaikki altistuminen vaan ylläpitää ja jopa pahentaa pelkoa. 

Ei. Minu kohdallani on ollut nin päin, että pelon toteutuminen on ainoastaan toditanut, että plko oli aiheellinen ja juuri niin musertavaa, kuin pelkäsinkin.

Minä olen yrittänyt todistaa itselleni, että vastoin aiempia huonoja kokemuksia, on järkevää yrittää tukeutua toisiin ihmisiin. Yritykset ovat menneet järkyttävällä metsään ja lisänneet ahdistusta.

Jos olet olosuhteiden pakosta ollut läpi harmaan kiven -tyyppiä, ei yrityksiä luopua tästä roolista katsota hyvällä. Ihmiset käyttäytyvät suorastaan vihamielisesti sinua kohtaan, jos et vaikutakaan niin reippaalta ja pärjäävältä kuin he ovat aiemmin ajatelleet.

He käyttäytyvät ikään kuin olisit aiemmin huijannut heitä, vaikka reippaana esiintyminen on ollut ainoa tapa olla olemassa, jolla sinua on ikinä siedetty. Jos yrität rikkoa sen ja näyttää tarvitsevuutesi, sinua aletaan taas uudelleen hylkiä.

Hieman nurinkurista sillä tarvitsevuuden ja haavoittuvaisuuden sekä tarpeidensa näyttäminen on osa tasapainoisia ihmissuhteita. He joilla on omia käsittelemättömiä ongelmia ja triggereitä eivät kestä tarvitsevuutta toisessa.

Vierailija kirjoitti:

Niin no mitä se auttaa kärvistellä ja hautoa asioita.

Ihminen sellainen että turtuu ja tulee lopulta riippuvaiseksi tuskasta.

Ei osaa enää elää oikein. 

Osaa enää elää oikein... Luuletko että traumatisoitunut on osannut välttämättä koskaan sinun mittareillasi elää "oikein"?

Monella ne traumat ovat kulkeneet mukana lapsuudesta asti ja itsetuntemus on voinut jäädä hyvin heikoksi, kun on vain pitänyt yrittää selviytyäkseen mukautua vaikka mihin toimimattomaan, kun muutakaan ei ole ollut tarjolla?

Traumoista vapautuminen on pitkä tie ja vaatii paljon työtä. Itseensä ja toimintaa ohjaaviin traumoihin ja pelkoihin tutustuminen on olennainen osa tätä työtä. Et voi tuntea itseäsi, ellet tunne varjojasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kenelläkään muulla traumatisoituneella samaa kuin itsellä, että on periaatteessa keskittänyt pelkonsa yhteen fobiaan ja sitten on jotenkin todella rauhallinen ja kylmän hyvähermoinen stressaavissa tilanteissa?

Omalla kohdallani olen huomannut, että normaaleissa peloissa on auttanut se, kun se tapahtuu ja huomasi, että selvisikin hengissä ja pelko poistui. Tuossa traumafobiassa taas kaikki altistuminen vaan ylläpitää ja jopa pahentaa pelkoa. 

Ei. Minu kohdallani on ollut nin päin, että pelon toteutuminen on ainoastaan toditanut, että plko oli aiheellinen ja juuri niin musertavaa, kuin pelkäsinkin.

Minä olen yrittänyt todistaa itselleni, että vastoin aiempia huonoja kokemuksia, on järkevää yrittää tukeutua toisiin ihmisiin. Yritykset ovat menneet järkyttävällä metsään ja lisänneet ahdistusta.

Jos olet olosuhteiden pakosta ollut läpi harmaan kiven -tyyppiä, ei yrityksiä luopua tästä roolista katsota hyvällä. Ihmiset käyttäytyvät suorastaan vihamielisesti sinua kohtaan, jos et vaikutakaan niin reippaalta ja pärjäävältä kuin he ovat aiemmin ajatelleet.

He käyttäytyvät ikään kuin olisit aiemmin huijannut heitä, vaikka reippaana esiintyminen on ollut ainoa tapa olla olemassa, jolla sinua on ikinä siedetty. Jos yrität rikkoa sen ja näyttää tarvitsevuutesi, sinua aletaan taas uudelleen hylkiä.

Hieman nurinkurista sillä tarvitsevuuden ja haavoittuvaisuuden sekä tarpeidensa näyttäminen on osa tasapainoisia ihmissuhteita. He joilla on omia käsittelemättömiä ongelmia ja triggereitä eivät kestä tarvitsevuutta toisessa.

Näinhän se on. Näitä ihmisiä on kuitenkin paljon ja heidän kohtaamisensa tuntuu vaikealta. Olisi ihana päästä ihmisenä tulemaan kokonaisena esiin, ei pelkkänä "pärjääjänä".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä ainakin olen yliymmärtänyt ja antanut pyytämättä anteeksi. Siksi kaikki loukkaantuminen, viha ja suru on tuntematta ja käsittelemättä ja olen jatkanut hyvän ihmisen kynnysmattoelämää. En aio jatkaa enää.

Todella osuva termi tuo "hyvän ihmisen kynnysmattoelämä"! Tiivistää hienosti sen, millaista elämä monelle traumatisoituneelle on ja on ollut.

Kyllä, ja on jatkossakin, jos pääpaino elämässä on traumojen takia vallitseviin olosuhteisiin sopeutumisessa. Tosin traumatisoituneen irtiottoyrityksiin vakiintuneesta roolistaan voidaan suhtautua huonosti, koska ihminen on heikommin kontrolloitavissa, jos traumat eivät enää yhtä paljon ohjaa toimintaa. Henkilö ei enää silloin muiden mielestä ole yhtä kiva ja helppo, kun oma tahto vihdoin alkaa nousta esiin.

Kyllä vastustus siitä ettei toimikaan niin, kuin oletataan tai tahdotaan toimivan. Ettei olekaan enää pyyteettömästi apuna ja hyötynä, koska ajattelee myös mikä olisi itselle hyväksi. Kyllähän silloin muuttuu itsekkääksi ja itsekeskeiseksi tai ainakin vähintään hankalaksi ikäväksi tyypiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut apua terapiasta, mutta silti traumat vaivaavat. Tuntuu ettei ns. normaalitasolle siirtyminen elämässä ole mahdollista, jos on kokenut paljon kaikkea.

En muista kohdanneeni yhtäkään traumapotilasta, jotka olisivat terapian avulla tulleet kuntoon. Rikkinäisyyden kanssa joutuu opetella elämään.

Eräskin vuosikymmeniä terapiassa ollut suositteli minua hakeutumaan hoitoon. Hänellä on nyt vasta hoidot alkaneet tuottamaan vähän jotain positiivista tulosta. Onpa todella kannustavaa jos nyt ajattelisi että ehkä seitenkymppisenä alkaisi terapia vaikuttamaan. Ja onhan sitä ennenkin höpöttelemässä tullut käytyä ja todettua se aika turhaksi.

Omat traumani eivät ole pahimmat, mutta on kuitenkin elämää koko ajan raskauttaneet traumat. Se on monen asian summa, että olen nyt päässyt ison harppauksen eteen päin niiden käsittelyssä. 

Lapsuustraumoihin on auttanut se, että vanhempani ovat poissa elämästäni - näin pystyn ihan vapaasti käsittelemään heidän aiheuttamaansa tuhoa ja alkanut kasvun omaksi itsekseni. Lisäksi olen kuullut nyt isosisarukseltani paljon sellaisia asioita, joista itse en ole ollut lainkaan tietoinen. Myös elämän varrella kantapään kautta on joutunut oppimaan elämästä ja syntynyt halu oppia välttämään ko. tilanteita. 

Moni turruttaa itsensä lääkkeillä tai alkoholilla sietämään tilanteita, jolloin aitoa kasvua ja tervehtymistä ei voi tapahtua. (Paitsi silloin, kun lääkkeellä saadaan aikaan tilanne, että ihminen nousee jostain sumusta käsittelemään asioita.). Lisäksi tarvitaan oikeanlaista tietoa ja riittävää tukea ja näkemystä myös ulkopuolelta, koska traumatisoituneen näkemys elämästä ja olemisesta on kuin vääristävän peilin kautta katsottu. 

Olen myös huomannut, että elämä helpottuu kun välttelee niitä ahdistuksen aiheuttajia, eikä yritä väkisin "altistaa" ja ahdistua niiden kanssa.

Näin "normaalitkin" ihmiset toimivat, sen kummempia miettimättä.

Toimivat sen kummempia miettimättä, niin. Traumatisoituneella ei useinkaan ole kovin selvää mikä kaikki on normaalia käytöstä muiden taholta ja mikä ei. Siksi voi olla sellainen ajatus, että kaikki mahdollinen vain pitäisi kestää yrittämällä suhtautua muihin empaattisesti jne. On täyttä työtä opetella asettamaan rajat, jos ne on aikanaan moneen otteeseen rikottu.

Sehän siinä onkin, kun sisin huutaa ettei tämä ole normaalia ja tervettä suhtautumista. Kuitenkin, jos osoittaa ettei hyväksi kohtelua, on epäempaattinen, negatiivinen ja vähintäänkin kateellinen, kun ei parempaakaan selitystä reaktiolleni keksitä. eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin no mitä se auttaa kärvistellä ja hautoa asioita.

Ihminen sellainen että turtuu ja tulee lopulta riippuvaiseksi tuskasta.

Ei osaa enää elää oikein. 

Osaa enää elää oikein... Luuletko että traumatisoitunut on osannut välttämättä koskaan sinun mittareillasi elää "oikein"?

Monella ne traumat ovat kulkeneet mukana lapsuudesta asti ja itsetuntemus on voinut jäädä hyvin heikoksi, kun on vain pitänyt yrittää selviytyäkseen mukautua vaikka mihin toimimattomaan, kun muutakaan ei ole ollut tarjolla?

Traumoista vapautuminen on pitkä tie ja vaatii paljon työtä. Itseensä ja toimintaa ohjaaviin traumoihin ja pelkoihin tutustuminen on olennainen osa tätä työtä. Et voi tuntea itseäsi, ellet tunne varjojasi.

Minun silmissäni tuokaan ihminen ei osaa elää oikein. Jos osaisi, hän ei tulisi tänne heittelemään traumatisoituneille tympeitä latteuksia. Vaikuttaa ihan siltä, että hän on käsitellyt omat traumansa kovettamalla itsensä ja kuvittelemalla näin olevansa niistä vapaa. Tai sitten vaan on muuten joku besserwisser, joka haluaa päteä joka saralla, vaikkei tietäisi asiasta mitään. 

AV:n keskusteluksi tämä on ollut poikkeuksellisen voimauttava. Kiitos kokemuksiaan ja ajatuksiaan jakaneille mahtavasta vertaistuesta.

Vierailija kirjoitti:

Eksyksissä kirjoitti:

Tiedostan, että vanhempani aiheuttivat minulle sellaisen trauman kun olin 4-vuotias, että persoonallisuuden kehitys jäi siihen. Olen 60 ja en tiedä kuka olen. Selviydyn kyllä arkipäivästä, mutta muuten en halua mitään suhteita ihmisiin. Kokemukseni mukaan heti kun suhteen pitäisi kehittyä syvemmälle tasolle, tulen neuvottomaksi ja noloksi, koska en tiedä mitä minulta oikein odotetaan.

Vanhempani eivät olleet ilkeitä, mutta hyvin tietämättömiä

Minulle on tuttua se etten tunne itseäni tai osaa kertoa itsestäni oikein mitään. Monesti yritän olla kiinnostunut jostain, mutta sisimmässäni kysyn onko se oma toiveeni vai jonkun toisen toive. Yritän liikaa miellyttää muita. En oikein tiedä mistä pidän ja koko persoonani on vähän kuin vieras. Minulla on kiusaaminen ja yksinäisyys vaikuttanut paljon. Samalla kaipaan ihmisiä, että tulisin "nähdyksi", mutta en itsekään osaa tutustua tai luottaa muihin. Joku kirjoittikin hyvin, että luottamus pitäisi olla molemmin puoleista. Ei ole oikein, että toinen luottaisi minuun ja minä epäilisin häntä. Toisaalta en tiedä onko minustakaan toiselle luottamuksen arvoiseksi ihmiseksi. En ole ilkeä enkä puhu pahaa yms mutta muuten vointini esim vaihtelee ja monesti suunnitelmat yms muuttuvat tai sitten iskee joku jännityksen tai surun aihe taas. En ole siis mikään luottava seuralainen yms jota moni kaipaisi.

Kokemukseni tästä kiinnostuksenkohteista ja millainen olen tunnistamisesta on se, etteivät kiinnostukseni ns. kelpaa, vaan väen väkisin yritetään tyrkyttää, että kyllä sinun nyt täytyy olla kiinnostunut tästä ja tästä vaikka tiedän mikä minua kiinnostaa ja mikä ei. Vastauksena on usein etten kuulemma tunne itseäni, koska en kiinnostu vaikkapa samasta, kuin äitini tai tuttavani. Ennemminkin herää kysymys siitä miksi on niin vaikea suvaita, että musiikki, historia ja elokuvat kiinnostavat minua enemmän, kuin neulominen tai puutarhanhoito tai puutyöt? Ei minua häiritse, jos jollekulle penkkiurheilu on elämänsuola vaikkei se minua niin innostakaan, jos kuitenkin löytyy muita yhdistäviä mielenkiinnon aiheita.

Tietenkin traumaattinen kokemus kuten kiusaaminen vaikuttaa ja muokkaa persoonallisuutta. En minä pidä niistä muutoksista joita persoonallisuudessani on tapahtunut ja paljon sellaista mistä aiemmin itsessäni pidin on kadonnut. Tilalle on tullut piirteitä joista en tosiaankaan pidä - en itsessäni enkä toisissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos jättää ulkopuolelle kaikki mielen tuskat ja ulkopuolisuuden tunteet niin onko joku saanut ihan fyysistä energiaa ja päässyt irti uupumuksesta, kun on saanut traumansa hoidettua?

Mulla ainakin olo on helpottunut, kun olen karsinut elämästä triggeröiviä asioita. Jos työ, koti ja ystäväpiiri harrastuksia myöten on pelkkää toksista p*skaa, niin on vaikea pitää mieltä tyynenä. Onneksi näihin voi itse vaikuttaa, kun vain saa sen verran voimaa, että ymmärtää arvostaa itseään edes hitusen. Auttaa myös jos pystyy jonkun kanssa tutkimaan niitä triggeröiviä tekijöitä, että osaa jatkossa näitä välttää. Olen siis sellaista traumalaatua, että takerrun kaltoin kohteleviin ihmisiin sen sijaan, että voisin ne ohittaa.

Oletko sinä löytänyt työn, joka ei vie järjettömästi voimavaroja? Olen pitkään yrittänyt etsiä sellaista, mutta huonolla menestyksellä. Toisinaan pohdin pitäisikö minun olla työelämässä lainkaan, kun tuntuu niin vaikealta koko ajan.

Tähän ottaisin mielelläni vinkkejä. Ehkä pitäisi yrittää tehdä töitä vain osa-aikaisesti, ettei työhön kuuluvien ristiriitojen vuoksi kuormittuisi liikaa. Onko muilla kokemuksia onko se helpottanut jaksamista?

Pitäisi vaan lakata tyrkyttämästä itseään normaaleille ihmisille kun ne ei vaan hyväksy joukkoonsa. Ne vaan aistii että minussa on jotain niin pahasti pielessä että on parasta vältellä seuraani. Liki ainoita ihmissuhteitani onkin hoitosuhteet. Haaveilen vaan normaalista elämästä mutta ei näköjään tule toteutumaan. Olisi ehkä helpompaa olla edes tajuamatta tilaansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos jättää ulkopuolelle kaikki mielen tuskat ja ulkopuolisuuden tunteet niin onko joku saanut ihan fyysistä energiaa ja päässyt irti uupumuksesta, kun on saanut traumansa hoidettua?

Mulla ainakin olo on helpottunut, kun olen karsinut elämästä triggeröiviä asioita. Jos työ, koti ja ystäväpiiri harrastuksia myöten on pelkkää toksista p*skaa, niin on vaikea pitää mieltä tyynenä. Onneksi näihin voi itse vaikuttaa, kun vain saa sen verran voimaa, että ymmärtää arvostaa itseään edes hitusen. Auttaa myös jos pystyy jonkun kanssa tutkimaan niitä triggeröiviä tekijöitä, että osaa jatkossa näitä välttää. Olen siis sellaista traumalaatua, että takerrun kaltoin kohteleviin ihmisiin sen sijaan, että voisin ne ohittaa.

Oletko sinä löytänyt työn, joka ei vie järjettömästi voimavaroja? Olen pitkään yrittänyt etsiä sellaista, mutta huonolla menestyksellä. Toisinaan pohdin pitäisikö minun olla työelämässä lainkaan, kun tuntuu niin vaikealta koko ajan.

Tähän ottaisin mielelläni vinkkejä. Ehkä pitäisi yrittää tehdä töitä vain osa-aikaisesti, ettei työhön kuuluvien ristiriitojen vuoksi kuormittuisi liikaa. Onko muilla kokemuksia onko se helpottanut jaksamista?

MInkä ikäisiä olette? Olen nyt 50-vuotiaana jotenkin törmännyt seinään jaksamiseni kanssa, kun kaikki omatoimiset kompensointikeinot ja kikkakolmoset on käytetty. Nyt vaan pitää katsoa, suostuuko kela ja eläkevakuutusyhtiö olemaan lainkaan samaa mieltä kanssani. Tällä hetkellä tilanne on se, etten kertakaikkiaan pysty työhön, tulee tukea jostain tai ei. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut apua terapiasta, mutta silti traumat vaivaavat. Tuntuu ettei ns. normaalitasolle siirtyminen elämässä ole mahdollista, jos on kokenut paljon kaikkea.

En muista kohdanneeni yhtäkään traumapotilasta, jotka olisivat terapian avulla tulleet kuntoon. Rikkinäisyyden kanssa joutuu opetella elämään.

Voi auttaa eteenpäin itseymmrryksessä. En vhyteöiso niiden merkitystä, toki jos on pahasti rikki silloin terapialta lähinnä suojautuu, silloin se menee tavallaan hukkaan ainakin oivallusten puolesta. Voi silläkin tukea antavaa merkitystä olla.

Itse olin varsin häiriöinen nuorena, nyt viiskymppisenä sujut itseni kanssa ja hyväksyn kaiken tapahtuneen, vaikka kumpikin vanhempani tunnekylmiä.

Tiedän jo mihin en voi uskoa ja se vapauttaa. En ole enää huijattavissa samalla lailla kuin nuorena. Ehdottomasti kannattaa opetella rakastamaan ja vetämään rajoja, ei elämä ole ilman noita muuta kuin tyhjää kärsimystä. Pääasia että suunta on noihin päin.

Vierailija kirjoitti:

Pitäisi vaan lakata tyrkyttämästä itseään normaaleille ihmisille kun ne ei vaan hyväksy joukkoonsa. Ne vaan aistii että minussa on jotain niin pahasti pielessä että on parasta vältellä seuraani. Liki ainoita ihmissuhteitani onkin hoitosuhteet. Haaveilen vaan normaalista elämästä mutta ei näköjään tule toteutumaan. Olisi ehkä helpompaa olla edes tajuamatta tilaansa.

EI tosiaankaan ole parempi olla tajuamaata tilanneettaa. Siinä olen kanssasi samoilla linjoilla etteivt hoitosuhteet ole varsinaisesti ihmissuhteita. Niissä on kuitenkin aina asetelma, jossa toiselle maksetaan palkkaa siitä, että hän viettää aikaa kanssasi ja kuuntelee. Ne eivät perustu ystävyyteen tai yhdessä viihtymiseen. Mitä taas normaaliuteen tulee, niin jokaisella on haavansa ja kipukohtansa.

Minä olen ollut tähän 40 ikävuoteen mennessä 90 % ajasta sairaslomilla, määräaik.eläkkeillä tai erilaisissa kuntoutuksissa. Olen opiskellut yhden ammatin mutta kukapa minua palkkaisi. Nyt olen jälleen toistuvan psykoottisen masennuksen vuoksi sairaslomalla, seuraavaksi jälleen ammatilliseen kuntoutukseen jonka lopputulema lie sama kuin ennenkin eli yhtä tyhjän kanssa. Kun olen niin outo ja takaumat ja persoonan osien vaihtelut hallitsee elämää niin en ole halutuinta työvoimaa. Tai kumppanimateriaalia. Tai ystäviä materiaalia. Yksinäisyyttä takana 20 vuotta, silloin ns sekosin ekan kerran.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitäisi vaan lakata tyrkyttämästä itseään normaaleille ihmisille kun ne ei vaan hyväksy joukkoonsa. Ne vaan aistii että minussa on jotain niin pahasti pielessä että on parasta vältellä seuraani. Liki ainoita ihmissuhteitani onkin hoitosuhteet. Haaveilen vaan normaalista elämästä mutta ei näköjään tule toteutumaan. Olisi ehkä helpompaa olla edes tajuamatta tilaansa.

EI tosiaankaan ole parempi olla tajuamaata tilanneettaa. Siinä olen kanssasi samoilla linjoilla etteivt hoitosuhteet ole varsinaisesti ihmissuhteita. Niissä on kuitenkin aina asetelma, jossa toiselle maksetaan palkkaa siitä, että hän viettää aikaa kanssasi ja kuuntelee. Ne eivät perustu ystävyyteen tai yhdessä viihtymiseen. Mitä taas normaaliuteen tulee, niin jokaisella on haavansa ja kipukohtansa.

Vaan minun kipukohdat tuntuu olevan muille liikaa. Ei minun tarvitse edes puhua mitään, kun mulle jo tullaan sanomaan että olen outo ja pelottava. Tai vaikka miten yrittäisin esittää että joo on kiva kun on kevät niin ilmeisesti minusta aistii että oikeasti luonto ja taivas ja pilvet näyttää tavallaan ihan kuolleilta samoin kuin ihmiset. Näin esimerkkinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitäisi vaan lakata tyrkyttämästä itseään normaaleille ihmisille kun ne ei vaan hyväksy joukkoonsa. Ne vaan aistii että minussa on jotain niin pahasti pielessä että on parasta vältellä seuraani. Liki ainoita ihmissuhteitani onkin hoitosuhteet. Haaveilen vaan normaalista elämästä mutta ei näköjään tule toteutumaan. Olisi ehkä helpompaa olla edes tajuamatta tilaansa.

EI tosiaankaan ole parempi olla tajuamaata tilanneettaa. Siinä olen kanssasi samoilla linjoilla etteivt hoitosuhteet ole varsinaisesti ihmissuhteita. Niissä on kuitenkin aina asetelma, jossa toiselle maksetaan palkkaa siitä, että hän viettää aikaa kanssasi ja kuuntelee. Ne eivät perustu ystävyyteen tai yhdessä viihtymiseen. Mitä taas normaaliuteen tulee, niin jokaisella on haavansa ja kipukohtansa.

Vaan minun kipukohdat tuntuu olevan muille liikaa. Ei minun tarvitse edes puhua mitään, kun mulle jo tullaan sanomaan että olen outo ja pelottava. Tai vaikka miten yrittäisin esittää että joo on kiva kun on kevät niin ilmeisesti minusta aistii että oikeasti luonto ja taivas ja pilvet näyttää tavallaan ihan kuolleilta samoin kuin ihmiset. Näin esimerkkinä.

Halaus <3

Vierailija kirjoitti:

Jep, minusta tarkoituksella kasvatettiin esim. sellainen joka ei näytä tunteita lainkaan niin nyt sitten kun aikuisena olen sellainen, ollaan vihaisia kun pitäisikin alkaa pitämään jotain teatteria kuinka nyt ollaan läheisiä ja merkitään toisillemme.

Sama :D

Mulla tähän vielä lisämausteena, että pitäis jotenkin myös kertoa kaikki asiani ja alkaa toimia vastoin itseäni ja alkaa sosiaaliseksi sekä jatkuvasti puhumaan. Nimittäin lapsena ei puhuttu mistään, eivät olleet kiinnostuneet, miten menee koulussa. Päivät meni samalla rutiinilla. :D

Tässä minun tarina:

https://www.vauva.fi/keskustelu/5125880/olen-elanyt-todella-traumaattis…

Minua surettaa nykyään mm se kun vanhempani oli ihan kamalia silloin kun olin lapsi ja nuori, mutta heti kun me lapset muutettiin pois kotoa niin esim isä lakkasi juomasta mutta myöhäistähän se minun kannaltani enää siinä vaiheessa oli. Pelkäsin isääni koko ajan kun asuin kotona ja kuuntelin itsariuhkailuja jne. Niin nyt kun olen esim reilusti yli 30 v on vanhempani paljon huolehtivaisempia mutta ikään kuin olisinkin nyt lapsi, mitään oikeita aikuisen elämän ongelmiani ei tajuta eikä niistä puhuta esim että olen tahattomasti ikisinkku, vähän väliä työtön ja sairaslomilla, ystävätön, sukulaiset pitää yhteyttä vain siihen työssä käyvään sisaruksen koska minä olen se hullu jne. En oikein ymmärrä taaskaan vanhempieni käytöstä. He käy sisustamassa kotini joka on heidän ostama of course koska mulla ei ole rahaa jne. Kun lapsena minun piti olla se aikuinen niin nyt minusta on tullutkin heidän silmissään lapsi mitä tietty tavallaan olenkin koska en pärjää aikuisten töissä tai ihmissuhteissa koska hyppäsin leikkiaikuiseksi jo lapsena.