Lue keskustelun säännöt.
Mistä johtuu suomalaisten viha juhlia kohtaan?
11.05.2023 |
Minusta Suomessa juhlitaan hyvin maltillisesti, eikä edes materia korostu niin paljon kuin monissa muissa kulttuureissa. Mutta silti juhlat halutaan latistaa, unohtaa, "päivä se on siinä missä muutkin", "minua ei ainakaan tarvitse muistaa, enkä muista muitakaan".. Ollaan jopa vihamielisiä niitä kohtaan, jotka haluavat juhlia jotain, vaikka asia ei itseä koskettaisi mitenkään.
Kuten nyt tämä äitienpäivä. Mikä siinä ärsyttää?
Eikö arkea riitä muuten?
Kommentit (234)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luterilaisessa Suomessa ajatellaan, että juhlimiseen käytetyn ajankin voisi käyttää järkevämpään, eli työntekoon tai vastaavaan kärsimykseen. Suomessa ihmisestä ei ole hyötyä, jos siitä ei ole koko aikaa jotain hyötyä.
Joo, tähän se jotenkin liittynee. Eikä se kai silti ollut ennen niin. Kyllä juhlia vietettiin ja perinteitä vaalittiin. Milloin ja miksi meistä tuli näin ankeita?
Omalla kohdallani vaikuttavat se, ettei riitä aika ja energia minkään järjestämiseen, eikä oikein rahatkaan. Enpä tiedä ketä kutsuisinkaan tai tulisiko sinne ketään, paitsi ne jotka ovat ilmaisen ruuan perässä. Menen kyllä juhliin, jos kutsutaan, mutta nekin on yleensä puolison piireistä, joten usein tunnen itseni aika ulkopuoliseksi. Ehkä siksi ei enää niin huvitakaan mitkään juhlat. Puuttuu ne kivat ihmiset, jotka sen juhlan tekevät.
Ennen ihmiset on kyllä juhlineet ja ilakoineet enemmän ainakin kun lukee Kustaa Vilkunan vai mikä vuosikalenteri maaseutuhommista onkaan. Ja joku muinainen tutkimusmatkailija oli kirjoitelmissaan maininnut suomalaiset poikkeuksellisen laulavaiseksi kansaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä oli tosi hyvä aloitus! Olen viime päivät miettinyt ihan samaa. Itselläni tämä ilmiö alkoi aikuisena, nuorena kyllä vielä juhlittiin, mutta nyt keski-ikäisenä en halua, että minua muistetaan. Äitienpäiväksi olen kieltänyt kukat ja lahjat. Kesällä täytän 50 ja toivon, ettei kukaan muista. Tähänastisista vastauksista välttelevä kiintymyssuhde kolahti. Lapsuudessa oli ankaraa ja me lapset emme saaneet huomiota ja rakkautta. Vanhempamme kyllä järjestivät paljon juhlia ja viini virtasi, mutta me lapset olimme näissä juhlissa aina ulkopuolisia ja piti olla hiljaa eikä saanut häiritä kun muut juhlivat. Olisikohan tästä jäänyt joku alitajuinen jäänne, että juhlat ovat muille. Voisikohan tällainen aktivoitua vanhemmalla iällä vai onkohan vain kyse jostain liian pitkälle viedystä käytännöllisyydestä, että juhlistaminen on turhaa.
Vierailija kirjoitti:
Äitimyytti kuvottaa sekä puolison ja lasten käytös. Sotkette ja sössäätte 364 päivää vuodessa ja yhtenä vielä pahemmin ja mun pitäis esittää että ah kun on hyvää tää teidän polttama lättäkakku ja unohtaa, kuka sen keittiön huomenna joutuu jäljiltänne siivoamaan.
Miksi olet hankkinut lapsia :D
Ns. juhlat Suomessa on aina semmoista jäykkää pönötystä, käyttäytymissääntöjä, teeskentelyä, jne. ettei semmoinen kiinnosta. Ns. juttelukin on eräiden itsekehua ja toisten nolaamista tyyliin: "ai eiks sulla ookaan vieläkään ok-taloa, uutta autoa ja purjevenettä, mä hommasin ne perintörahoilla jo 18 vuotiaana".
Mulla on pieni ällötys sukulaislasten juhlia kohtaan, siis jotain tyyliin serkun lapsia tms. Missään yhteydessä eikä tekemisissä ei muutoin olla, mutta aina kun sieltä pikku-eemeli pääsee ripille ja prisenssa-emilia ylioppilaaksi, niin mulle kilahtaa kutsu postilaatikkoon. Rahaahan ne haluavat. Mitä muutakaan puolituntemattomille sukulaisnuorille osaa viedä lahjaksi, ja ne tietää sen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmettelen tätä myös... Turpa väärinpäin nuristaan jostain "amerikkalaisista hömpötyksistä" ja "kaupallisesta turhuudesta". Kai joku sitten nauttii vaan siitä harmaasta arjesta.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on pieni ällötys sukulaislasten juhlia kohtaan, siis jotain tyyliin serkun lapsia tms. Missään yhteydessä eikä tekemisissä ei muutoin olla, mutta aina kun sieltä pikku-eemeli pääsee ripille ja prisenssa-emilia ylioppilaaksi, niin mulle kilahtaa kutsu postilaatikkoon. Rahaahan ne haluavat. Mitä muutakaan puolituntemattomille sukulaisnuorille osaa viedä lahjaksi, ja ne tietää sen.
Voi kai joillakin olla rahastuskin mielessä, mutta on meitäkin, jotka tykätään nähdä pitkästä aikaa sukulaisia ja tällaiset juhlat ovat siihen hyvä, kun arki vie mennessään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei ollut mitään ystävänpäiviä tai Halloweeneja vielä 100 vuotta sitten. Nyt nuorimmat luulevat niiden olevan joku suurikin perinne Suomessa :D
Ne olivat aivan - tai ainakin hyvin - tuntemattomia vielä 40 vuotta sitten. Mutta sarjakuvissa, kuten Aku Ankassa ja Tenavissa, niitä vietettiin tuon tuosta. Suomentajilla oli kova urakka muokata tarinat, jotta niissä ei olisi esiintynyt meikäläisille täysin outoja juhlien nimiä.
Tenavien lukijat oppivat että Eppu uskoi Suuren Kurpitsan tuloon. Että se tapahtuisi Halloweenina, ei suomennoksissa aluksi mainittu, eikä se kai ollut välttämätöntäkään.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Suuri_kurpitsa
Ja joskus Halloween korvattiin laskiaisella.
Siis varmaan ollaan vaan tympeää ja vakavaa kansaa. Minä tykkään juhlista (pääsiäinen, vappu, juhannus, halloween/kekri, joulu). Niissä yhdistyy hauskasti asioita eri kulttuureista ja perinteistä ja niitä voi juhlia haluamallaan tavalla. Mistään ei ole pakko vääntää ylikulutusjuhlaa jossa materia on keskiössä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suomalainen haluaa olla järkevä eivätkä juhlat ole järkeviä. Hirveästi joutuu näkemään vaivaa turhan takia, jos haluaa juhlia.
Työ tai työttömyys uuvuttavat niin ettei jaksa nähdä muita ihmisiä. Lisäksi juhlien järjestäminen maksaa rahaa, minkä vuoksi se ei ole järkevää taloudenpitoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitienpäivä on fitun amerikkalaisten kauppuaiden keksimä krääsänmyyntiteema, jossa ehkä vaivaa tuo materialismi mutta myös yli-imelyys. Jos ette (saatana) piittaa äidistänne pätkääkään, älkää pliis teeskennelkö yhtenä päivänä vuodessa muuta. Se on irvokasta.
Minulla on äitienpäivä monta kertaa vuodessa. Aina kun rakkaat lapset soittavat tai käyvät. Eikä siihen tarvita Wall-Martia. Mulla on äitienpäivä myös silloin, kun muistan rakkaat aikuiset lapseni, eli joka päivä. Eivät he silti eikä äitiyskään ole ainoa asia elämässäni eikä edes sen keskipiste.
Eli juuri tällainen ajattelu, kuin tässä viestissä. Epäilen, että on vain Suomessa yleinen ilmiö ja muissa kulttuureissa ei näin vahvana esiinny. Mikä tätä aiheutta Suomessa?
Tämä ei ole vain suomalainen juttu. Saksassa asuneena tämän ilmiön juuret ovat hyvin selvästi nähtävissä ja ja se johtuu protestanttisesta ja erityisesti luterilaisesta perinteestä ja ne perinteet kantavat tähän päivään saakka. Lännessä ja etelässä perinteisillä katolilaisilla alueilla suuret riehakkaat katujuhlat kuuluvat kiinteänä osana paikalliseen kulttuuriin ja ihmiset todella juhlivat ja nauttivat elämästään siellä. Idässä perinteisillä luterilaisilla alueilla juhlat ovat lähinnä sitä, kokoonnutaan harmaissa puvuissa juomaan kaffetta ja samana päivänä leivottua pullaa pidetään turhana pröystäilynä. Eli aika sama kuin Suomessa. Tämä jako on paljon vanhempi kuin toisen maailmansodan jälkeinen jako Itä- ja Länsi-Saksaan ,mutta toki se saattoi osaltaan vielä syventää eroa.
Isot kansanjuhlat eivät ole mitenkään erityisen amerikkalainen ilmiö, kuten monet tuntuvat uskovan vaan ennemminkin katolilaisten maiden ilmiö, kuten vaikka Rion karnevaaleista näkee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miks pitäs olla vihamielinen tuntemattomille? Itse olen aika vaatimaton. Sitten taas kyllä ihmettelen, miksi tuntemattomille toivotetaan esim. hyvää äitienpäivää? Todistin töissä sivusta tilannetta, kun pukuhuoneessa joku sano toiselle hyvää äitienpäivää. Vastaus oli, olen lasu ja äitini on kuollut. Voi minun myötähäpeän määrää.
Lasu= lastensuojeluilmoitus
No pitäisihän noissa jokin arkijärki olla mukana missä tilanteessa voi toivottaa kenellekin jotain. Ei ole korrektia toivottaa tuntemattomille hyvää äitienpäivää, yleensä toivotukset antaa lapset.
Vierailija kirjoitti:
Tämä oli tosi hyvä aloitus! Olen viime päivät miettinyt ihan samaa. Itselläni tämä ilmiö alkoi aikuisena, nuorena kyllä vielä juhlittiin, mutta nyt keski-ikäisenä en halua, että minua muistetaan. Äitienpäiväksi olen kieltänyt kukat ja lahjat. Kesällä täytän 50 ja toivon, ettei kukaan muista. Tähänastisista vastauksista välttelevä kiintymyssuhde kolahti. Lapsuudessa oli ankaraa ja me lapset emme saaneet huomiota ja rakkautta. Vanhempamme kyllä järjestivät paljon juhlia ja viini virtasi, mutta me lapset olimme näissä juhlissa aina ulkopuolisia ja piti olla hiljaa eikä saanut häiritä kun muut juhlivat. Olisikohan tästä jäänyt joku alitajuinen jäänne, että juhlat ovat muille. Voisikohan tällainen aktivoitua vanhemmalla iällä vai onkohan vain kyse jostain liian pitkälle viedystä käytännöllisyydestä, että juhlistaminen on turhaa.
Minä järjestin ystävilleni "lastenkutsut", kun täytin 50, koska lapsena minulle ei järjestetty syntymäpäiväjuhlia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suomalaiset juhlivat ulkomailla, joten juuri suomalaisissa juhlissa on jotain todella vastenmielistä. Sellaista jäykkää ja kaavamaista kahvipöydässä pönötystä ja kirjaimellista pakkopullahan se yleensä onkin. Tai sitten rankkaa dokaamista. Ulkomailla taas syödään yhdessä rennossa tahdissa ja sen ohessa on keskustelua, naurua ym., ja sivistyneesti vain hieman alkoholia. Jne.
"Tulkaas nyt sitten, ettei kahvi jäähdy."
"No mikä nyt on, kun ei mikään maistu, ota ota nyt vaan!"
🤣
Kyllä onkin tosi kiinnostavat juhlat. Ihan odottaa seuraavia.
Puhun vain omasta puolestani mutta en ole yhtään juhlapyhäihminen. Tietty ylimääräinen vapaapäivä kelpaa. Voisin hyvin kuvitella olevani vuorotyössä eikä yhtään haittaisi olla juhlapyhiä töissä.
Haloo, täällä yksi äitienpäivästä pois pudonnut.
Mielestäni kalenteri on väärällään tällaisiä poispudonneiden juhlia, joitten aikana hylkiöiden nenät todella painetaan kakkaläjään ja pyöritetään siinä oikein huolella.
Kaikilla ei ole elämä mennyt samaan putkeen kuin markkinat ja mainostajat tahtovat esittää asian.
Ja ne kokemukset mitä tähän poisputoamiseen liittyy ovat niitä kaikkein kipeimpiä (äitiyteen liittyviä). Kuka niistä huvikseen puhuisi, kuka haluaisi omin käsin kääntää veistä oman tunne-elämänsä haavassa?
Toiset saavat juhlia perhejuhliaan omaan tapaansa, keneltäkään ei ole mitään pois, päin vastoin jopa - kun hylkiö nyhjöttää omassa loukossaan ja juhlii omalla tavallaan myös.
Ikinä en saisi ketään uskomaan miten etovia päiviä nämä muuten olisivat, ellei olisi vapautta elää omassa läjässään juuri kuten itseä huvittaa.
Onko kuitenkaan kyse varsinaisesta vihasta vai pikemminkin ärsyyntymisestä siihen, että oletetaan kaikkien viettävän juhlia? Ja vieläpä suunnilleen samalla tavalla. On paljon ihmisiä, joiden lapsuudenkodissa juhlia ei vietetty. Tai jos vietettiinkin, niistä ei jäänyt lapsille mukavia muistoja (esim toinen tai molemmat vanhemmat olivat aina juhlissa kännissä). Jos taas lapsuudenkodissa on vietetty juhlia ja niistä on jäänyt ihania muistoja, on aika loogista haluta tarjota vastaavia elämyksiä ja muistoja omille lapsilleenkin.
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen tätä myös... Turpa väärinpäin nuristaan jostain "amerikkalaisista hömpötyksistä" ja "kaupallisesta turhuudesta". Kai joku sitten nauttii vaan siitä harmaasta arjesta.
Kyllä, voin vahvistaa että täällä ainakin yksi joka nauttii arjesta. Arkeni ei kuitenkaan ole harmaata, vaan se kuhisee elämää. Pieniä ja suuria ihmeitä. Eilen pelastin kevätkohmeessa olevan pörriäisen vesisoikosta, nostin sen auringon lämmittämälle kivelle jotta sen siivet kuivuvat ja pahin kohme sulaa. Se oli ihmeissään kun puhaltelin sen siipiin auttaakseni sitä lentoon. Ja niin se sai vielä tilaisuuden elää ja nauttia keväisestä päivästä kuten minäkin, nyt iloiten sen puolesta.
Ymmärsitkö?
Itselläni pelko on että kukaan ei tule juhliini, siksi en niitä järjestäkään itselleni. Meillä sen sijaan välillä on kyllä juhlia, mutta niihin kutsutaan vain miehen sukulaisia jotka tulevat aina paikalle ja ovat juhlaihmisiä niin että kaikilla on mukavaa ja kivaa. Eli järjestän ihan mielelläni, ja juhlin mielelläni muita, mutta en halua itselleni juhlia, koska siinä on niin paljon stressaavia asioita etten nauti edes ajatuksesta juhlistaa itseäni. En jotenkin mielestäni ansaitse juhlintaa. Syntymäpäiväni ovat keskellä kesää, eikä siellä koskaan ollut kavereita vaikka kutsuin. Ehkä johtunee siitä.
Mikään ei tunnu niin ahdostavalta kuin se että näen kovan vaivan ja rahanmenon juhlapaikan (vaikka se olisi oma kotikin) ja tarjoilujen kanssa, kutsun ihmisiä, ja sitten kun päivä koittaa niin vain ehkä äitini saappuu paikalle vartiksi vetäisemään kahvin kupuun. Kakkua ei jaksa kun juuri söi kotona.
Meillä kotona äitienpäivä/isänpäivä on ollut aina vain kortin antaminen ja kahvin vieminen sänkyyn. Ei muuta. Tuo ei ole kovin juhlallista mielestäni, ja paikal oli vain lapsi ja se vanhempi kenen päivä oli.