Lue keskustelun säännöt.
Muita, joiden luona ei ikinä käydä kylässä?
08.05.2023 |
Olen tosissani alkanut ihmetellä, missä on vika?
Perheenikään ei käy luonani kylässä!
Siis ikinä.
Välimatkaa on vanhempiin ja sisaruksille noin 30 km, minulla ei ole autoa.
Ymmärrän välimatkan, mutta yleensä minulle soitetaan tulenko käymään.
Ja oletetaan, että jään ainakin yhdeksi yöksi koska välimatka.
Kuitenkin paikkakunta jossa asun on täynnä sukulaisia/tuttavia joiden luona lapsuuden perheeni käy kylässä päivääkään samalla kun ovat asioilla tms.
Minun luonani ei käydä ikinä, ei vaikka olen koittanut pyydellä.
Samoin sukulaiset/tutut eivät käy luonani vaan minun oletetaan menevän heille kylään - vaikka asutaan samalla paikkakunnalla.
Asuntoni on siisti, ei eläimiä tms.
Mikä siinä on niin vastenmielistä, ettei minun luonani kukaan käy kylässä?
Onko muita, joilla samankaltaisia kokemuksia?
Kommentit (90)
Ei käy kukaan juuri koskaan. Meilläkin se olen aina minä joka menen äidin luona käymään. Onhan se toisaalta helpoin kokoontua siellä, kun on monta sisarusta. Joku aika sitten en päässyt pariin kuukauteen liikkumaan juuri mihinkään ja eipä täällä käynyt silloinkaan ketään. Äiti taisi kerran auttaa. Itse siinä piti pärjätä. En toki kaipaa mitään jatkuvaa sosiaalista elämää, mutta ei tämä lähes totaali yksinäisyyskään kivaa ole. Kun tietää että ei ole edes mahdollisuutta lähteä jonkun kanssa vaikka kahville.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei käy ketään. Ei ole kavereita.
Itselläkään ei ole enää ketään, ei edes tuttuja (ja sellaisia en tietenkään haluaisikaan tavata muualla kuin julkisilla paikoilla) mutta ei kukaan käynyt silloinkaan kun vielä oli kavereita ja ystäviäkin.
Silloin mua kutsuttiin kyläilemään ja kävinkin, mutta vastavuoroisuutta siinä ei ollut vaikka kutsuja esitin minäkin. Yhtäkkiä se sitten olikin tämä nykymalli ettei kavereita vaan ollutkaan.
Itse asun sellaisessa kaupungissa, jonne ihmiset haluavat tulla. AINA tavataan mm illanistujaisissa minun luonani. Yleensä toimitaan nyyttäriperiaatteella, mutta joka kerta tarjoan aamupalan. Ja sitten sitä pestävää lakanaa ja pyyhettä aina jää. Osa ei edes siivoa niitä lakanoitaan pyykkikoriin. Vastavuoroisuus puuttuu täysin, en koskaan saa kutsua mihinkään.
Paras oli nyt pääsiäsenä, kun sellainen puolituttu yritti väkisin änkeä tänne yökylään. Vaikka kerroin hänelle, että tarvitsen vapaat lepoon ja kahville voisin ehkä lähteä. Niin tämä pirulainen alkoi suunnittelemaan, miten olisi kiva mennä johonkin tapahtumaan 🤣 ja HÄNEN täytyy päästä kotoaan pois. Menkööt saatana hotelliin! Nyt on sitten pahoittanut mielensä. Törkeää! Itselläni on nyt kuormittava elämäntilanne, joten en jaksa nyt ylimääräistä.
Vierailija kirjoitti:
Onko heillä omakotitalo ja sulla pieni asunto?
Jos joku noin käyttäytyy niin törkeää käytöstä. Kaikilla tuntemillani ihmisillä on varaa omakotitaloon, mutta talot kaukana kaukana keskustasta. Harvemmin kaupunkien keskustoissa on omakotitaloja. Asun itse keskustassa kerrostalossa ja olen todella tyytyväinen, kaikkialle pääsee kävellen.
Meillä käy ainoastaan ainut lapsemme, hän on aikuinen ja minun isäni. En tykkää että kukaan muu tulee kotiimme. Nään ystäviä harrastuksissa, ravintolassa, kahvilassa tai ulkona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koti on minulle yksityisalue ja tapaan mieluummin ystäviä ja tuttuja kodin ulkopuolella esimerkiksi kahviloissa. Joskus joku ystävä on on käynyt liiankin tiuhaan ja kutsumattakin kyläilemässä luonani ja piti oikein ottaa häneen etäisyyttä, kun hänestä alkoi tulla lähes maanvaiva. Sukulaiset käyvät kotonani joskus kutsuttuani heidät tai ainakin yleensä ilmoittavat etukäteen jos tulevat käymään niin kuin olen itse pyytänytkin jotta tiedän valmistaa itse tai hakea heille kaupasta jotain tarjottavaa jota minulla ei yleensä ole varattuna yllätysvieraita varten. Sukulaisteni takia minun ei tarvitse hienostella eikä edes ryhtyä siivoamaan.
En pidä siitä, että kotiini tullaan. Olen hyvin introvertti, tarvitsen yhden paikan jossa saan olla täysin yksin. En myöskään pidä kyläilyistä toisten kotona, näemme mieluummin kaupungilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen pyrkinyt siihen, ettei kävisi vieraita.
Ei ole käynyt yli 20 vuoden aikana nykyasunnossani kukaan vierailulla: en ole kutsunut enkä ottanut vastaan kun ei ole oikein tilaa, ehkä jollain jakkaralla voisi vierailun aikana istuskella. Täytyisi aina paikat vierailua varten järjestellä uudelleen.
Mun kokemus on, että se kyläilykulttuuri loppui joskus 15-20 vuotta sitten. 90- luvulla kukoisti vielä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun kokemus on, että se kyläilykulttuuri loppui joskus 15-20 vuotta sitten. 90- luvulla kukoisti vielä.
Tuntuu, että ihmiset "kyläilee" enemmän toistensa luona sosiaalisessa mediassa. On niin helppo lätkäistä hymiöitä sen sijaan, että perehtyisi toisen ihmisen asioihin ihan oikeasti.
Mulla sama kokemus AP.
Enniten ihmettelen omaa Isääni ja jo kuolluttaa äitiäni jotka eivät eroni jälkeen ole käyneet kertaakaan luonani kylässä.
Muutin jo toiseen asuntoonkin eikä Isäni edes tiedä missä asun :D
Aiemmin välimatkaakin oli alle kilometri, nyt satoja, mutta tilanne silti ihan sama.
No en aio pyytää.
Ystävät käyvät harvoin. Yksi ystävä harmittaa kun olen parikin kertaa pyytänyt, mutta ei vain tule. Päätin että en kyläile hänen luonaan ennen kuin käy luonani. Sanoinkin tämän hänelle n vuosi sitten.
Toisaalta hyvä ettei kotonani jengi ramppaa, en kestäisi sitäkään :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun kerrot, että - olet koittanut pyydellä - , tulee mieleen, että mikset voisi kutsua ihan selväsanaisesti. Kun saat pään auki ja ihmiset uskovat, että olet tosissasi ja että teillä oli myös ihan kiva kohtaaminen, tulevat sitten uudelleenkin. Rohkeasti vai jos todella haluat vieraita kotiisi.
Ei minunkaan luona kukaan koskaan käy. Olen jo tottunut siihen. En tiedä mistä johtuu, jotkut ihmiset vaan on tällaisia ettei ketään kiinnosta meidän seura, ei tarvitse edes olla mitenkään häijy.
Sen takia olen kehittänyt itselleni muuta puuhastelua kuin ihmiset. Luonto, kasvit ja eläimet. Niistä saan voimaa jaksaa eteenpäin. Ihmisten kanssa voi sitten keskustella esimerkiksi täällä palstalla. Menee se elämä näinkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tähän nimenomaan pyrinkin. Suurin osa ihmisistä on hyväksikäyttäjiä, tavalla tai toisella. Uskon jopa, että äidinrakkauskin on vain narsismin yksi muoto. Muutin äskettäin syrjäseudulle ja naapurin pappara ihastui minuun, kun olin kuulemma niin erikoinen persoona, ja muutama työtön kaveri ajeli tänne aikansa kuluksi aluksi, varmaankin ajatuksenaan jos olisi ollut minussa jotain pimeän tulon lähdettä. Kun alkoivat suhtautua taloon kuin se olisi ollut yhteisomistuksessa, otin etäisyyttä. Nyt ei ole enää hätää, kukaan ei käy kylässä!
Varottaisinkin myös kaikkia muita; syrjäseudulle ihanaan vanhaan maalaistaloon muuttamisen ainut ongelma saattaa olla niiden kaupunkilaistuttujen suuri tungos tontilla :D
Eipä.oo koskaan ollut kavereita ja sukulaisten ja naapureiden kanssa en ole juuri ollenkaan tekemisissä, niin ei ole ketään tuppautumassa kylään.
Ja hyvä niin. Nautin yksinolosta. Työpaikalla on riittävästi sosiaalista elämää.
Yhteen aikaan asuin silleen ettei edes oma äitini tiennyt missä asun, muuta kuin että "Vantaalla".
Vaikka suhteet on ihan kunnossa kaikkiin, ei meidän suvussa vaan ole koskaan ollut mitään kyläilykulttuuria. M43
Vierailija kirjoitti:
Itse en kutsu ketään kylään kun kukaan ei kuitenkaan tulisi
Sama. Joskus nuorena vielä kutsuin ja kukaan ei tullut, ei edes merkkipäivinäni ja siitä sitten pahoitin mieleni ja itkin yksin kotona. En enää aikoihin ole halunnut edes kutsua ketään, mitä sitä mieltään pahoittamaan. Sen sijaan menen itse yksin ravintolaan syömään. Vähän kuin Mr.Bean, pitäisköhän laittaa vielä tekaistu onnittelukortti siihen pöydälle?
Vähän harmittaa se, että ei pääse koskaan emännöimään. Tykkään tehdä ruokaa ja leipoa, olisi kiva joskus tarjota herkkuja muille.
Vierailija kirjoitti:
Ei käy kukaan eikä ole koskaan käynytkään. Jossain vaiheessa havahduin siihen kuinka mulla on keittiössä pöytä ja neljä tuolia joista tietenkään en käytä itse kuin yhtä eli ne kaikki kolme muuta on aivan turhan panttina. Sama juttu myös astioissa ja aterimissa eli kaikkea on se neljä (tai jopa kuusi) kappaletta mutta ei niille ikinä ole tarvetta.
Eikä olohuoneessakaan tarvitsisi olla sohvaa ja nojatuolia vaan ihan pärjäisin vaan toisella. Jotenkin sitä vaan ei osannut ajatellakaan aikanaan kun huonekaluja ym oli hankkimassa, ettei tässä kodissa / mun tarvitse koskaan emännöidä tai edes kestitä kahvittelijoita.
Itse viime vuonna laitoin kahvinkeittimen pois. En tee sillä mitään kun kukaan ei käy edes kerran kymmenessä vuodessa, se vaan pölyttyy. Myös kahvikuppeja heitin pois tilaa viemästä ja karsin aterimia, heitin esimerkiksi kakkukuvun ja kakkulapion pois. Hirveän tilan se iso kakkukupukin vei kaapissani vuosikymmeniä.
Täytyy vielä käydä läpi tavaroita "sillä silmällä". Yllättävän paljon on kaikkea vain sen takia, että joku tulisi joskus kylään. Ei sitä silloin parikymppisenä osannut ajatella, että kukaan ei koskaan tule tänne. Edes omat vanhemmat.
Ei käy, enkä enää lähes viiskymppisenä siitä mitenkään erityisesti kärsikään. Nuorena se oli kova paikka. Mietin miten paska ihminen oikein olen kun kukaan ei halua tulla mun luokseni. Itse kävin kavereiden luona, niitä mitä silloin vielä oli.
Menetin kaveripiirinikin oikeastaan kertaheitolla kun parikymppisenä jätin pettävän poikaystäväni ja meillä oli yhteinen kaveripiiri. Enkä halunnut kertoa kavereille hänen pettämisestään koska en halunnut hänelle ongelmia, joten hän sai pitää kaverit, löysi nopeasti uuden naisen jonka kanssa meni naimisiin ja sai lapsia ja sen jälkeen olenkin sitten ollut yli 20 vuotta yksin.
Toki mulla oli ihanat vanhemmat, joiden luona kävin tosi usein, no oikeastaan alvariinsa kun ei mulla muutakaan seuraa ollut. Mulla kävi tässä vähän huono tuuri, että molemmat vanhempani sairastuivat syöpään samaan aikaan ja kuolivatkin suht samaan aikaan vain muutaman kuukauden erolla, kolmisen vuotta sitten.
Siinä vaiheessa kyllä tuli mietittyä, että olis nyt saakeli edes yksi ihminen jonka kanssa voisin puhua tästäkin asiasta ja joka vaikka antaisi halauksen.
Mutta sen jälkeen elämä on taas palautunut vanhoihin uomiinsa ja olen kyllä kiitollinen siitä, että asiani on kuitenkin suht hyvin. On vakituinen työpaikka, maksettu kämppä, kaksi ihanaa kissaa ja sen verran rahaa, että tuun toimeen ja on varaa käydä välillä ulkonakin syömässä. Ehkä sitä on sitten oppinut nauttimaan tosi yksinkertaisista asioista elämällä näin yksinäisen elämän? Kun töissä kuuntelen perheellisiä niin ne valittaa kilpaa asioista jatkuvasti, mutta mä en valita koskaan mistään.
Ehkä se on vähän niinkin, että kun ei ole ihmisiä elämässä, ei ole myöskään niitä ihmisten mukanaan tuomia huolia ja murheita?
Esitätkö kutsun tyyliin: "Tulkaa käymään!" vai "Tulkaa kahville ensi launantaina klo 14!" ? Jos ensimmäisellä tapaa, useimmat ihmiset tulkitsevat tuon kohteliaaksi fraasiksi, joka ei todellakaan tarkoita, että haluaisit heidät kylään. Jos taas toisella tapaa, en osaa arvata syytä.