Kun haet apua mt-ongelmiin * Viimeisen kerran Jasmin päätyi sairaalan päivystykseen tammikuussa, kun Laura vei hänet sinne. Lauran mukaan Jasmin lähetettiin lähes välittömästi takaisin kotiin, vaikka tilanne oli ystävien mielestä hyvin vakava*

Ihmisillä on nyt vaan niin vääristyneet käsitykset siitä mitä elämä on

Vierailija kirjoitti:

Kun palvelut on mitä on tai niitä ei ole niin turha ihmetellä kun ei lapsia synny tai ketään ei käy töissä, suomalaiset kansana katoaa 100 vuoden kuluessa pois.

Herrat ei sitä tunnusta niin kauan kun kun on elättäjä heille palkkaa ja etuja maksamassa. Eli verotettavia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surullisin tarina minkä olen ikinä lukenut. Mikään ei kuitenkaan tule ikinä muuttumaan sillä jokaisen on pärjättävä omillaan. Laitoshoitoa saa vain psykoottiset hullut koska he ovat vaaraksi myös muille. Jasmin löysi lopulta omat keinonsa.

Surullista vain koska tuo oli nainen, nuori, ja nätti

Se nyt on sanomattakin selvää. Ketä nyt jonkun vanhan juopon miehen loikka parvekkeelta kiinnostaisi.

Mistä näistäkään naikkosista oikeasti tietää, ovatko olleet tosiystäviä vai lokkeja? Saivat ainakin naaman lööppeihin. Tuokin mielenkiintoinen, että Jasmin kuolinpäivänään laittanut kaverille viestiä, mutta kaveri ei ollut "ehtinyt". Voi olla, että kaverilla oli hyvä syy tai sitten ei. Itse ainakin voin aikanaan pahoin jo siitä, kun kaverit oli mitä oli, mutta tuli vaan niille silti avauduttua, vaikka tiesin, että ei heitä oikeesti kiinnosta mun ongelmat. 

Vierailija kirjoitti:

Surullista, mutta pistää miettimään, mikä saa kauniin ihmisen masentumaan ulkonäköön liittyvistä ikävistä kommenteista, kun niissä ei ole mitään toden perää. Tai ainakin olettaisi kauniin ihmisen tämän tietävän. Rumat ihmiset, naiset nyt ainakaan, eivät kelpaa Salkkarien näyttelijöiksi eivätkä minnekään muuallekaan.

Ruman ihmisen elämä on kaukana kauniin ihmisen elämästä. Elämän alkumetreiltä lähtien saa kuulla olevansa ruma, mitätön, halveksuttava olento, joka ei oikeastaan ansaitsisi elääkään. Ja siinä sivussa olla yleinen pilkan ja nälvinnän kohde. Ystävistä on turha haaveillakaan, ja jos jotakin seuraelämää on, saa kuulla luottamuksellisesti kommentteja, kuten "En ikinä haluaisi olla tuon näköinen kuin sä" tms.

Mitäpä tuohon voi vastata? Valitettavasti rumuus on ominaisuus, josta ei eroon pääse, vaan se seuraa mukana hamaan hautaan saakka. Tälläiset elämänvaiheet jäävät kauniilta ihmisiltä kokematta.

Asia ei ole yksinkertainen. Lukemattoman monet objektiivisesti kauniit ja sopusuhtaiset ihmiset ovat ihan itse tuhonneet ulkomuotonsa erilaisin operaatioin. Mielen sairaudet eivät katso ulkomuotoa.

Vierailija kirjoitti:

Surullista, mutta pistää miettimään, mikä saa kauniin ihmisen masentumaan ulkonäköön liittyvistä ikävistä kommenteista, kun niissä ei ole mitään toden perää. Tai ainakin olettaisi kauniin ihmisen tämän tietävän. Rumat ihmiset, naiset nyt ainakaan, eivät kelpaa Salkkarien näyttelijöiksi eivätkä minnekään muuallekaan.

Ruman ihmisen elämä on kaukana kauniin ihmisen elämästä. Elämän alkumetreiltä lähtien saa kuulla olevansa ruma, mitätön, halveksuttava olento, joka ei oikeastaan ansaitsisi elääkään. Ja siinä sivussa olla yleinen pilkan ja nälvinnän kohde. Ystävistä on turha haaveillakaan, ja jos jotakin seuraelämää on, saa kuulla luottamuksellisesti kommentteja, kuten "En ikinä haluaisi olla tuon näköinen kuin sä" tms.

Mitäpä tuohon voi vastata? Valitettavasti rumuus on ominaisuus, josta ei eroon pääse, vaan se seuraa mukana hamaan hautaan saakka. Tälläiset elämänvaiheet jäävät kauniilta ihmisiltä kokematta.

Kuvittelet että kauniit ihmiset ovat kauniita läpi elämän, heti syntymästään? Olet väärässä. Se joka on aikuisuudessa kaunis, on voinut olla nuorena yleisen mielipiteen mukaan ruma, ja on saanut myös kuulla siitä.

Mä olen ollut nuorena ruma ja se vaikutti itsetuntooni sen verran, että tulen varmasti olemaan aina identiteetiltäni ruma. Saan paljon kehuja ulkonäöstäni mutta mitä helvettiä niillä tekee jos ei itse näe itseään samalla tavalla.

Ja toki yleisesti hyvännäköisenä pidetyt saavat ulkonäöstään myös kaikenlaista paskaa osakseen. Ihmiset ovat mestareita löytämään muista ne huonot kohdat, ja ikävä kyllä moni vielä kokee tarvetta muistuttaa niistä.

Vierailija kirjoitti:

Mistä näistäkään naikkosista oikeasti tietää, ovatko olleet tosiystäviä vai lokkeja? Saivat ainakin naaman lööppeihin. Tuokin mielenkiintoinen, että Jasmin kuolinpäivänään laittanut kaverille viestiä, mutta kaveri ei ollut "ehtinyt". Voi olla, että kaverilla oli hyvä syy tai sitten ei. Itse ainakin voin aikanaan pahoin jo siitä, kun kaverit oli mitä oli, mutta tuli vaan niille silti avauduttua, vaikka tiesin, että ei heitä oikeesti kiinnosta mun ongelmat. 

Jep ja sitten kun kaveri kuolee, niin hyvesignaloidaan ja Iltalehteen kunnon poseerauskuvat:) Kukaan ei voi tietää, mitä tässä oikeesti on takana.

Oma kokemus tällä hetkellä on se, etten saa nukuttua ja kaikki tuntuu vaan synkältä. Otin yhteyttä pariviikkoa sitten työterveyteen ja sain reilun kuukauden päähän psykologille ajan. Huomaa miten paljon ihmiset rasittuu nykymaailmassa ja kaipaa elämään tukea. Surullisemmat ajat on vielä edessä. Voimia kaikille jotka joutuu kyseisten asioiden äärellä kärvistelemään. M-32

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä on kyse inhimillisestä tragediasta, mutta tästä tulee myös oppia. Ihmisten pitää alkaa elämään siten, että ei olla tuossa jamassa. Siis some pois, sokerit ja päihteet vähemmälle, liikuntaa lisää elämään ja sekopäiset "ystävät" pois elämästä. Helpottaa aika paljon jo tällä tekemisellä. Totuus on, ettei niitä apuja ole eikä tule enää julkiselta sektorilta pariinkymmeneen vuoteen ainakaan. Tämä pitää nyt vain sisäistää. Jos ei sisäistetä, niin heikot sortuu elon tiellä tästä eteenpäin.

Voi luoja mitä huttua. Olisipa masennus ja itsetuhoisuus vain elintavoista ja kaveripiiristä kiinni. Ja tietysti MT-ongelmatkin paranevat vain ottamalla itseään niskasta kiinni.

Itse olen kärsinyt koko aikuisikäni masennuksesta, joka on vaihdellut lievästä vaikeaan.

Syynä on tapauksessani on vaikeat traumat ja niiden vaikutus aivojen fysiologiaan. Vaikka olenkin itse käsitellyt traumataustani, en ehkä parane koskaan lapsuuden kaltoinkohtelun seurauksena tulleesta "aivovauriosta".

Tämän seurauksena kärsin ADD:n kaltaisista oireista, stressinsietokykyni on pysyvästi alentunut, varsinkin lähimuistini on huono. Ihmisuhteita en pysty ylläpitämään, olen täysin erakoitunut.

Silti minulla on ns. Kulissit kunnossa. Olen loppusuoralla korkeakouluopinnoissa, opinnot ovat sujuneet hyvin, minulla on hyvä työpaikka alallani. Olen urheilullinen ja syön terveellisesti jne. Päihteitä en käytä.

Koko tämän kevään olen miettinyt itsemurhaa. Tuntuu että en kykene pitämään lankoja käsissäni. Pelkään että menetän työni, koska huonon paineensietokykyni vuoksi en ole ollut parhaimmillani. Stressi on myös lisännyt keskittymysvaikeuksiani ja PTSD-oireita. Olen jo kerran saanut töissä hermoromahduksen.

Pelkään tosissani, että minusta ei ole työelämään, että olen niin pahasti pysyvästi vioittunut. Ja olen tehnyt oikeasti kaikkeni. En pysty enää auttamaan itseäni. Epäilen että tuskin ammattilaisetkaan pystyvät, vaikka hoitoon pääsisinkin. Elämäni on pelkkää ankeaa sinnittelyä, ahdistusta ja pelkoa. En usko että jaksan tätä enää kauaa.

Ei ole mitään huttua. Liikunta, ruokavalio ja some ovat tutkitusti voimakkaita taustatekijöitä masentumisen taustalla, ja jos ne ovat kunnossa niin ne ehkäisevät masentumista.

Mulla oli ruokavalio kunnossa ja liikuntaakin harrastin. Somessa en ole ollutkaan ellei tätä palstaa ja whatsappia lasketa sellaisiksi. Itseäni alkoi masentaa jatkuva työstressi ja yksinäisyys. En löytänyt kavereita mistään, vaikka kokeilin kaikenlaisia harrastuksia. Harva arvaa, että päällisin puolin menestyvä ja nätti nainen voi olla todella yksin. Siinä ei tieto tyrkyllä olevasta seksiseurasta auta. Parin itsariyrityksen jälkeen päätin olla itseni paras ystävä. On kyllä ollut pitkä tie enkä saanut julkiselta puolelta mitään apua. Terveiset Helsingistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotain vikaa on järjestelmässä, jos hakee apua mutta lähetetään vain kotiin.

Silloin voi EHKÄ saada akuuttia apua jos on itsetuhoinen. Yleensä täytyy pitkälti itsekseen selvitä. Resepti käteen ja seuraava potilas sisään. :(

Ei saa. Sisko lähetettiin kotiin itsetuhoisena. Oli luvannut ettei tee itsemurhaa. Kuka idiootti uskoo jos masentuneelta kysyy yhtään mitään,

Jäi kaksi teini-ikäistä lasta äidittömäksi.

Tampere

Sama tapahtui lapseni kohdalla. Minä soitin kerta toisensa jälkeen ambulanssia ja aina lähetettiin kotiin. Yksi päivä sitten, päivystyksestä tullessaan, toteutti uhkailunsa.

Jäi tosin henkiin, vammautuneena. Yhteiskunnalle hänen leikkauksensa ovat jo maksaneet miljoonan. Oisko ollut halvempaa hoitaa etukenossa?

Systeemissä on jotain todella pahasti pielessä. Miten ihmeessä tälle ei osata tehdä mitään?

Kun ei ole mitään taikahoitoa tai taikapilleriä mikä tähän tepsii. Ei ole myöskään rahaa, koska vanhustenhoitoon ja ulkomaalaisten rahoitukseen kuluu liikaa.

Mieti näitä sanoja vanhuksista, kun itse olet vanha. Siihen on vain hetki.

Myös pistää miettimään, mikä yhteiskunnassa on sellaista, että nuorilla on todella paha olla ?

Sosiaalinen media varmasti vaikuttaa. Sieltä tulevat ulkonäköpaineet, paineet täydellisestä elämästä ja kiusaaminen. Ja ylipäätään se, että aikaa vietetään somessa liikaa. Itselläni jo yksittäinen ilkeä kommentti somessa jää päähän pyörimään. Mites sitten kun niitä tulee satoja, nuorelle herkälle ihmiselle ?

Some myös eristää liikaa muusta sosiaalisesta kanssakäymisestä. Enkä nyt väitä etteikö mielenterveysongelmia olisi aina ollut, mutta ovathan ne selvästi lisääntyneet erityisesti nuorten keskuudessa. Varmasti muunlainenkin epävarmuus maailmassa ja liika individualismi ovat osatekijöitä.

Yritin päästä terveysaseman akuuttivastaanotolle, koska läheiseni oli saanut muutamaa päivää aiemmin sairaskohtauksen ja oli herättämisyrityksistä huolimatta yhä tajuton. Kyyneleet virtasivat ja vollotin kun kävelin aulaan. Olin niin sekaisin, että kyselin aulassa istuneelta hoitajalta että onhan tämä oikea paikka, sillä olen täällä siksi, koska läheiseni on kriittisessä tilassa, en jaksa ja saatan tämän kaltaisessa stressitilassa tehdä itselleni jotain (minulla on monta diagnoosia autismista persoonallisuushäiriöihin).

Hän katsoi minua, sitten samassa kopissa olevaa tirskuvaa vartijaa ja nauroi "no mitäs luulet, ota vuoronumero ja mene istumaan". Kävelin saman tien pois ja kuulin vaan kun nuo kaksi nauroivat että "mikähän narkkari toikin oli".

Jo siellä teholla läheistäni hoitanut lääkäri oli tyly ja puhui koruttomasti "No varmaan tuo nyt sitten aivokuolleeksi jää kun ei kerta herää". Hän ei siis käyttänyt läheisestäni sanaa "hän" vaan "tuo". Niinkuin rakkaani olisi joku vahanukke.

En enää ikinä luota suomalaiseen terveydenhuollon henkilökunnan tunnetaitoihin. Parempi olla kuollut kuin noiden armoilla. Tältä osin ymmärrän Jasminia täysin.

Vierailija kirjoitti:

Nuorten kohdalla tämä on oikeasti iso ongelma. Kouluissa ei enää ole terveydenhoitajia eikä psykologeja, nuorisopoli on tukossa eikä ota uusia potilaita. Mikä taho hoitaa itsetuhoista nuorta? Terveyskeskuksen päivystys, jos vanhemmat tajuavat nuoren sinne viedä mutta aika usein ei, ja sieltäkin nuori lähetetään kotiin jonottamaan pääsyä nuorisopolille, jonne on kahden tai kolmen vuoden jonot.

Vierestä seurasin perhettä, jonka nuori tunnusti yllättäen, että ajattelee kuolemista päivittäin. Pääsi jonnekin päivähoitoon kahdeksi viikoksi, jonka jälkeen todettiin vanhemmille, että ei saa jättää yksin hetkeksikään ja pärjäilkää. Jotain jonotusta jonnekin oli, vanhemmat eivät olleet ihan varmoja minne eikä mitään apua tai tukea tullut seuraaviin neljään kuukauteen, jolloin vanhemmat päivystivät lapsensa vieressä koko ajan. Sen jälkeen nuori laitettiin kouluun päivähoitoon ja yhdessä koulun aikuisten kanssa (opettajia) saatiin pahin tilanne lopulta ohi. Yhtä hyvin olisi voinut sattua toisin. Aika harvalla masentuneella aika auttaa.

Mitään apua ei ollut terveydenhoidon ammattilaisista, koska näillä ei ollut aikaa eikä resursseja.

Kysyn taas mitkä resurssit pitäisi antaa että auttaisi? Nämä nuoret ovat hukassa eikä KUKAAN pysty auttamaan jos ei oma perhe.

Sama trendi kuin 15 vuotta sitten.

Tiedän nuoruudesta eräänkin tytön, joka yritti hakea itsetuhoisiin ajatuksiin ja masennukseen apua. Aina käännytettiin pois vedoten pitkiin jonoihin. Lopulta tyttö lähti oman käden kautta.

Joku tässä systeemissä mättää ja pahasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä on kyse inhimillisestä tragediasta, mutta tästä tulee myös oppia. Ihmisten pitää alkaa elämään siten, että ei olla tuossa jamassa. Siis some pois, sokerit ja päihteet vähemmälle, liikuntaa lisää elämään ja sekopäiset "ystävät" pois elämästä. Helpottaa aika paljon jo tällä tekemisellä. Totuus on, ettei niitä apuja ole eikä tule enää julkiselta sektorilta pariinkymmeneen vuoteen ainakaan. Tämä pitää nyt vain sisäistää. Jos ei sisäistetä, niin heikot sortuu elon tiellä tästä eteenpäin.

Voi luoja mitä huttua. Olisipa masennus ja itsetuhoisuus vain elintavoista ja kaveripiiristä kiinni. Ja tietysti MT-ongelmatkin paranevat vain ottamalla itseään niskasta kiinni.

Itse olen kärsinyt koko aikuisikäni masennuksesta, joka on vaihdellut lievästä vaikeaan.

Syynä on tapauksessani on vaikeat traumat ja niiden vaikutus aivojen fysiologiaan. Vaikka olenkin itse käsitellyt traumataustani, en ehkä parane koskaan lapsuuden kaltoinkohtelun seurauksena tulleesta "aivovauriosta".

Tämän seurauksena kärsin ADD:n kaltaisista oireista, stressinsietokykyni on pysyvästi alentunut, varsinkin lähimuistini on huono. Ihmisuhteita en pysty ylläpitämään, olen täysin erakoitunut.

Silti minulla on ns. Kulissit kunnossa. Olen loppusuoralla korkeakouluopinnoissa, opinnot ovat sujuneet hyvin, minulla on hyvä työpaikka alallani. Olen urheilullinen ja syön terveellisesti jne. Päihteitä en käytä.

Koko tämän kevään olen miettinyt itsemurhaa. Tuntuu että en kykene pitämään lankoja käsissäni. Pelkään että menetän työni, koska huonon paineensietokykyni vuoksi en ole ollut parhaimmillani. Stressi on myös lisännyt keskittymysvaikeuksiani ja PTSD-oireita. Olen jo kerran saanut töissä hermoromahduksen.

Pelkään tosissani, että minusta ei ole työelämään, että olen niin pahasti pysyvästi vioittunut. Ja olen tehnyt oikeasti kaikkeni. En pysty enää auttamaan itseäni. Epäilen että tuskin ammattilaisetkaan pystyvät, vaikka hoitoon pääsisinkin. Elämäni on pelkkää ankeaa sinnittelyä, ahdistusta ja pelkoa. En usko että jaksan tätä enää kauaa.

Ei ole mitään huttua. Liikunta, ruokavalio ja some ovat tutkitusti voimakkaita taustatekijöitä masentumisen taustalla, ja jos ne ovat kunnossa niin ne ehkäisevät masentumista.

Mulla oli ruokavalio kunnossa ja liikuntaakin harrastin. Somessa en ole ollutkaan ellei tätä palstaa ja whatsappia lasketa sellaisiksi. Itseäni alkoi masentaa jatkuva työstressi ja yksinäisyys. En löytänyt kavereita mistään, vaikka kokeilin kaikenlaisia harrastuksia. Harva arvaa, että päällisin puolin menestyvä ja nätti nainen voi olla todella yksin. Siinä ei tieto tyrkyllä olevasta seksiseurasta auta. Parin itsariyrityksen jälkeen päätin olla itseni paras ystävä. On kyllä ollut pitkä tie enkä saanut julkiselta puolelta mitään apua. Terveiset Helsingistä.

Mikä susta on vialla, kun ihmiset ei halua olla sun kanssa tekemisissä?

Mikä sussa on vialla, kun oot noin tyly?

Vierailija kirjoitti:

Yritin päästä terveysaseman akuuttivastaanotolle, koska läheiseni oli saanut muutamaa päivää aiemmin sairaskohtauksen ja oli herättämisyrityksistä huolimatta yhä tajuton. Kyyneleet virtasivat ja vollotin kun kävelin aulaan. Olin niin sekaisin, että kyselin aulassa istuneelta hoitajalta että onhan tämä oikea paikka, sillä olen täällä siksi, koska läheiseni on kriittisessä tilassa, en jaksa ja saatan tämän kaltaisessa stressitilassa tehdä itselleni jotain (minulla on monta diagnoosia autismista persoonallisuushäiriöihin).

Hän katsoi minua, sitten samassa kopissa olevaa tirskuvaa vartijaa ja nauroi "no mitäs luulet, ota vuoronumero ja mene istumaan". Kävelin saman tien pois ja kuulin vaan kun nuo kaksi nauroivat että "mikähän narkkari toikin oli".

Jo siellä teholla läheistäni hoitanut lääkäri oli tyly ja puhui koruttomasti "No varmaan tuo nyt sitten aivokuolleeksi jää kun ei kerta herää". Hän ei siis käyttänyt läheisestäni sanaa "hän" vaan "tuo". Niinkuin rakkaani olisi joku vahanukke.

En enää ikinä luota suomalaiseen terveydenhuollon henkilökunnan tunnetaitoihin. Parempi olla kuollut kuin noiden armoilla. Tältä osin ymmärrän Jasminia täysin.

Kuka voi tehdä mitä ? Onko sinulla vastaus. 

Ongelma on ollut olemassa jo pitkään. Tästä on n.15 v. aikaa kun raitiovaunuun Auroran sairaalan kohdalla nousi nuori nainen aivan poissa tolaltaan. Hän ei ollut varmaan edes 20-vuotias. Ranteissa oli sideharsokääreet. Tuskaisena itki muille matkustajille miksi hänet lähetettiin kotiin sairaalasta.

Eikö tässä 15-vuodessa olisi jo ehditty tehdä jotakin mielenterveyspalveluiden parantamiseksi?

Vierailija kirjoitti:

Onko mt-ongelmissa luulosairauksia, niin kuin muissa sairastapauksissa?

Jos ihminen on vain kyllästynyt arkeensa, niin kuin monet meistä on, niin voiko luulla olevansa masentunut ja valmis jopa itsariin saadakseen muutosta elämäänsä?

Elämänhallintaongelmia voidaan luulla mt-ongelmiksi ja monesti se niin näyttäisi olevan, kun halutaan, että muut ratkoo ne ongelmat.

Ei se ole mt-ongelma, kun ihminen pohtii mistä sisältöä ja keskustelukumppani elämään.

On täällä varsinaisia tietäjiä. Yksi kehottaa ottamaan itseään niskasta kiinni jos luulee olevansa masentunut ja toisen mielestä itsari tehdään, että saisi muutoksen elämäänsä. Ehkäpä tulee omalle kohdallenne, niin siitä vain niska ote ja lopullinen elämänmuutos.

Vierailija kirjoitti:

Sama trendi kuin 15 vuotta sitten.

Tiedän nuoruudesta eräänkin tytön, joka yritti hakea itsetuhoisiin ajatuksiin ja masennukseen apua. Aina käännytettiin pois vedoten pitkiin jonoihin. Lopulta tyttö lähti oman käden kautta.

Joku tässä systeemissä mättää ja pahasti.

Minne pitäisi sijoittaa nuoret jotka ovat itsetuhoavia? Kuka voi auttaa,vain hän itse ja perhe. Surulista mutta totta. En syytä ketään, mutta kun ei resurssit aina riitä. Ja mikä hyöty siitä on jos saa tilapäiskodin .Ei se lapsen psyyke siitä parane. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko mt-ongelmissa luulosairauksia, niin kuin muissa sairastapauksissa?

Jos ihminen on vain kyllästynyt arkeensa, niin kuin monet meistä on, niin voiko luulla olevansa masentunut ja valmis jopa itsariin saadakseen muutosta elämäänsä?

Elämänhallintaongelmia voidaan luulla mt-ongelmiksi ja monesti se niin näyttäisi olevan, kun halutaan, että muut ratkoo ne ongelmat.

Ei se ole mt-ongelma, kun ihminen pohtii mistä sisältöä ja keskustelukumppani elämään.

On täällä varsinaisia tietäjiä. Yksi kehottaa ottamaan itseään niskasta kiinni jos luulee olevansa masentunut ja toisen mielestä itsari tehdään, että saisi muutoksen elämäänsä. Ehkäpä tulee omalle kohdallenne, niin siitä vain niska ote ja lopullinen elämänmuutos.

Mikä on sinun neuvo?