Erolapset isän kanssa kasvaneet - millainen suhde äitiin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle äiti on ollut aika etäinen, eikä kuvio varmaankaan enää muutu. Suhtautumistani helpotti, kun joskus tajusin itse tehneeni lähes kaikki samat virheet, joista olin äitiäni syyttänyt. Sitä, mitä olisi ollut, mitä minusta olisi tullut, on aivan turha pyörittää mielessään. Asioitten vatkaaminen ei muuta tapahtuneita. Tiedän kantaneeni raskaampaa taakkaa kuin jos äiti olisi ollut läheinen, mutta yhtä kaikki, tässä olen. Omat virheeni näen, mutta tiedän, että olen tehnyt vain sen, mitä saamillani eväillä olen pystynyt. Se ei ole paljon se, mutta kuitenkin.

Miten etäinen äitisi oli? Minua kiinnostaa, koska en itse asu omasta valinnastani lasteni kanssa (asuin siihen saakka kun he olivat 8- ja 10-vuotiaita). En ota heitä yökylään. Näemme kerran viikossa niin, että teemme jotakin yhdessä. Asun lähellä.

Pysy lastesi elämässä, vaikkeivät he asukkaan kanssasi. Se on tärkeää, eikä sitä korvaa mikään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko minkä ikäinen ap? Sinulla ei vielä ole varmaan lapsia? Lasten saanti herättää kiinnostuksen omaan äitiin vähän uudella tavalla. En toki sano, että lastensaanti on mikään pakko. Epäilen, ettei oma tyttäreni halua koskaan lapsia. Itsekin olen sitä mieltä lapset saatuani, että olisi kannattanut hankkia vain yksi lapsi. Olen itse ainoa lapsi ja en jaksanut äitinä sitä lasten riitelyä, tuli vain paha mieli. Tosin esikoisellamme on lievä autismi, joten jos se olisi ainoa kokemukseni lapsista, pitäisin itseäni silti huonona äitinä. Kuopus (tytär) on ns. normaali, siinä näkee hyvin, miten helppoa on olla hyvä äiti, jos lapsi on normaali. 

Mutta esikoinen loukkaantui kaikesta, mitä pienempi teki ja pienempi taas ei halunnut yhtään muuttaa käytöstään niin ettei triggeröi toista, ja mies ei pitänyt kanssani kuria, niin en jaksanut siinä ilmapiirissä. En siis tarkoita syyllistää lapsia, kerron vain näin omasta aikuisen näkökulmastani. Lapsilla on oikeus olla keskenkasvuisia.

etä-äiti

Olen vähän alle 30 ja ei ole omia lapsia. Joo voi olla että omat lapset saattaisivat muuttaa suhtautumistani äitiin. Joskus mietin että minulla ei ole mallia äitiyteen, mutta on onneksi ollut välittävä ja huolehtiva isä. Ottaisin siksi isästä mallia ennemmin äitinä olemiseen.

Oletko molemmille lapsille etä-äiti vai vaan toiselle?

Molemmille tasapuolisesti :)

Koitan olla tasapuolinen äiti. Toki näen lapseni erilaisina, mutta molemmilla on hyvät ja haastavammat puolensa. Ja etä-äitiys johtuu minusta (ja max. miehestä suhteessa minuun tai minun ongelmiini), ei heistä. 

Pelkäsin esim. koko ajan traumatisoivani heidät (kuten oma äitini traumatisoi minua). Luulin ennen lasten saantia, ettei se olisi ongelma, mutta asiassa oli ongelmaa myös lasten isän kanssa. En halunnut joutua olemaan se noita, joka vaatii, vaan olisin toivonut miehen asettuvan minun rinnalleni ongelmatilanteissa. Hän ei asettunut, niin ajattelin sitten, että no hoida koko homma sitten yksin ja katso, miten ihanaa se on. Hänellä ei ole mitään paineita, itse otin niitä kaikesta ihan koko ajan. Joten ei se sitten kait ole ikävää, kun ei ole niin väliä juu, miten kasvatetaan ym.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko minkä ikäinen ap? Sinulla ei vielä ole varmaan lapsia? Lasten saanti herättää kiinnostuksen omaan äitiin vähän uudella tavalla. En toki sano, että lastensaanti on mikään pakko. Epäilen, ettei oma tyttäreni halua koskaan lapsia. Itsekin olen sitä mieltä lapset saatuani, että olisi kannattanut hankkia vain yksi lapsi. Olen itse ainoa lapsi ja en jaksanut äitinä sitä lasten riitelyä, tuli vain paha mieli. Tosin esikoisellamme on lievä autismi, joten jos se olisi ainoa kokemukseni lapsista, pitäisin itseäni silti huonona äitinä. Kuopus (tytär) on ns. normaali, siinä näkee hyvin, miten helppoa on olla hyvä äiti, jos lapsi on normaali. 

Mutta esikoinen loukkaantui kaikesta, mitä pienempi teki ja pienempi taas ei halunnut yhtään muuttaa käytöstään niin ettei triggeröi toista, ja mies ei pitänyt kanssani kuria, niin en jaksanut siinä ilmapiirissä. En siis tarkoita syyllistää lapsia, kerron vain näin omasta aikuisen näkökulmastani. Lapsilla on oikeus olla keskenkasvuisia.

etä-äiti

Olen vähän alle 30 ja ei ole omia lapsia. Joo voi olla että omat lapset saattaisivat muuttaa suhtautumistani äitiin. Joskus mietin että minulla ei ole mallia äitiyteen, mutta on onneksi ollut välittävä ja huolehtiva isä. Ottaisin siksi isästä mallia ennemmin äitinä olemiseen.

Oletko molemmille lapsille etä-äiti vai vaan toiselle?

Molemmille tasapuolisesti :)

Koitan olla tasapuolinen äiti. Toki näen lapseni erilaisina, mutta molemmilla on hyvät ja haastavammat puolensa. Ja etä-äitiys johtuu minusta (ja max. miehestä suhteessa minuun tai minun ongelmiini), ei heistä. 

Se kuulostaa hyvältä että säännölliset tapaamiset ja olet kiinnostunut heidän asioista. Varmasti tuo läheisyyttä.

Minun äitini ei ollut kiinnostunut asioistani, ei kysellyt kuulumisiani ja höpötti vaan omia kuulumisiaan/ kiinnostuksen kohteistaan lähes taukoamatta. Ja kuvitteli että minulla menee hyvin vaikka ei mennyt.

AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle äiti on ollut aika etäinen, eikä kuvio varmaankaan enää muutu. Suhtautumistani helpotti, kun joskus tajusin itse tehneeni lähes kaikki samat virheet, joista olin äitiäni syyttänyt. Sitä, mitä olisi ollut, mitä minusta olisi tullut, on aivan turha pyörittää mielessään. Asioitten vatkaaminen ei muuta tapahtuneita. Tiedän kantaneeni raskaampaa taakkaa kuin jos äiti olisi ollut läheinen, mutta yhtä kaikki, tässä olen. Omat virheeni näen, mutta tiedän, että olen tehnyt vain sen, mitä saamillani eväillä olen pystynyt. Se ei ole paljon se, mutta kuitenkin.

Miten etäinen äitisi oli? Minua kiinnostaa, koska en itse asu omasta valinnastani lasteni kanssa (asuin siihen saakka kun he olivat 8- ja 10-vuotiaita). En ota heitä yökylään. Näemme kerran viikossa niin, että teemme jotakin yhdessä. Asun lähellä.

Pysy lastesi elämässä, vaikkeivät he asukkaan kanssasi. Se on tärkeää, eikä sitä korvaa mikään.

Juu, totta kai pysyn. Tiedän sen, koska isäni oli itselleni elämän valo ja henkireikä ja vapaus. Toki lapseni eivät ole ehkä sitä vailla lepsumman isänsä seurassa, mutta totta kai haluan yrittää edes tuoda jotain positiivista lasten elämään osaltani nyt kun arkiset asiat eivät kuormita siinä. 

Ja olla se toinen vanhempi, kun en itsekään kasvanut ilman toista vanhempaa, vaikka he asuivatkin erillään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko minkä ikäinen ap? Sinulla ei vielä ole varmaan lapsia? Lasten saanti herättää kiinnostuksen omaan äitiin vähän uudella tavalla. En toki sano, että lastensaanti on mikään pakko. Epäilen, ettei oma tyttäreni halua koskaan lapsia. Itsekin olen sitä mieltä lapset saatuani, että olisi kannattanut hankkia vain yksi lapsi. Olen itse ainoa lapsi ja en jaksanut äitinä sitä lasten riitelyä, tuli vain paha mieli. Tosin esikoisellamme on lievä autismi, joten jos se olisi ainoa kokemukseni lapsista, pitäisin itseäni silti huonona äitinä. Kuopus (tytär) on ns. normaali, siinä näkee hyvin, miten helppoa on olla hyvä äiti, jos lapsi on normaali. 

Mutta esikoinen loukkaantui kaikesta, mitä pienempi teki ja pienempi taas ei halunnut yhtään muuttaa käytöstään niin ettei triggeröi toista, ja mies ei pitänyt kanssani kuria, niin en jaksanut siinä ilmapiirissä. En siis tarkoita syyllistää lapsia, kerron vain näin omasta aikuisen näkökulmastani. Lapsilla on oikeus olla keskenkasvuisia.

etä-äiti

Olen vähän alle 30 ja ei ole omia lapsia. Joo voi olla että omat lapset saattaisivat muuttaa suhtautumistani äitiin. Joskus mietin että minulla ei ole mallia äitiyteen, mutta on onneksi ollut välittävä ja huolehtiva isä. Ottaisin siksi isästä mallia ennemmin äitinä olemiseen.

Oletko molemmille lapsille etä-äiti vai vaan toiselle?

Molemmille tasapuolisesti :)

Koitan olla tasapuolinen äiti. Toki näen lapseni erilaisina, mutta molemmilla on hyvät ja haastavammat puolensa. Ja etä-äitiys johtuu minusta (ja max. miehestä suhteessa minuun tai minun ongelmiini), ei heistä. 

Se kuulostaa hyvältä että säännölliset tapaamiset ja olet kiinnostunut heidän asioista. Varmasti tuo läheisyyttä.

Minun äitini ei ollut kiinnostunut asioistani, ei kysellyt kuulumisiani ja höpötti vaan omia kuulumisiaan/ kiinnostuksen kohteistaan lähes taukoamatta. Ja kuvitteli että minulla menee hyvin vaikka ei mennyt.

AP

Mistä sen olisi ehkä voinut huomata, ettei mene hyvin, jos olisi "tutkaillut" sinua? Miten olisit toivonut, että äitisi olisi niitä asioita huomioinut (jos saa toivoa mitä tahansa)?

etä-äiti

Olematon. Ei koskaan luotu sellaista normaalia tunnesidettä, 12v asti joka toinen vklp vierailua ja sitten sai päättää haluanko mennä. En halunnut.

Tottakai sitä miettii että miten oma elämä olisi mennyt jos olisi ollut normaali äitisuhde, mutta näillä mennään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko minkä ikäinen ap? Sinulla ei vielä ole varmaan lapsia? Lasten saanti herättää kiinnostuksen omaan äitiin vähän uudella tavalla. En toki sano, että lastensaanti on mikään pakko. Epäilen, ettei oma tyttäreni halua koskaan lapsia. Itsekin olen sitä mieltä lapset saatuani, että olisi kannattanut hankkia vain yksi lapsi. Olen itse ainoa lapsi ja en jaksanut äitinä sitä lasten riitelyä, tuli vain paha mieli. Tosin esikoisellamme on lievä autismi, joten jos se olisi ainoa kokemukseni lapsista, pitäisin itseäni silti huonona äitinä. Kuopus (tytär) on ns. normaali, siinä näkee hyvin, miten helppoa on olla hyvä äiti, jos lapsi on normaali. 

Mutta esikoinen loukkaantui kaikesta, mitä pienempi teki ja pienempi taas ei halunnut yhtään muuttaa käytöstään niin ettei triggeröi toista, ja mies ei pitänyt kanssani kuria, niin en jaksanut siinä ilmapiirissä. En siis tarkoita syyllistää lapsia, kerron vain näin omasta aikuisen näkökulmastani. Lapsilla on oikeus olla keskenkasvuisia.

etä-äiti

Olen vähän alle 30 ja ei ole omia lapsia. Joo voi olla että omat lapset saattaisivat muuttaa suhtautumistani äitiin. Joskus mietin että minulla ei ole mallia äitiyteen, mutta on onneksi ollut välittävä ja huolehtiva isä. Ottaisin siksi isästä mallia ennemmin äitinä olemiseen.

Oletko molemmille lapsille etä-äiti vai vaan toiselle?

Molemmille tasapuolisesti :)

Koitan olla tasapuolinen äiti. Toki näen lapseni erilaisina, mutta molemmilla on hyvät ja haastavammat puolensa. Ja etä-äitiys johtuu minusta (ja max. miehestä suhteessa minuun tai minun ongelmiini), ei heistä. 

Pelkäsin esim. koko ajan traumatisoivani heidät (kuten oma äitini traumatisoi minua). Luulin ennen lasten saantia, ettei se olisi ongelma, mutta asiassa oli ongelmaa myös lasten isän kanssa. En halunnut joutua olemaan se noita, joka vaatii, vaan olisin toivonut miehen asettuvan minun rinnalleni ongelmatilanteissa. Hän ei asettunut, niin ajattelin sitten, että no hoida koko homma sitten yksin ja katso, miten ihanaa se on. Hänellä ei ole mitään paineita, itse otin niitä kaikesta ihan koko ajan. Joten ei se sitten kait ole ikävää, kun ei ole niin väliä juu, miten kasvatetaan ym.

Minunkin äitini ajatteli noin erossa isäni suhteen: 'No hoida koko homma sitten yksin' Toki tilanne sai minut ajattelemaan että miten voisin olla mahd vähän vaivaksi äidille ja näkymätön. Oli aika vahva hylkäämiskokemus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle äiti on ollut aika etäinen, eikä kuvio varmaankaan enää muutu. Suhtautumistani helpotti, kun joskus tajusin itse tehneeni lähes kaikki samat virheet, joista olin äitiäni syyttänyt. Sitä, mitä olisi ollut, mitä minusta olisi tullut, on aivan turha pyörittää mielessään. Asioitten vatkaaminen ei muuta tapahtuneita. Tiedän kantaneeni raskaampaa taakkaa kuin jos äiti olisi ollut läheinen, mutta yhtä kaikki, tässä olen. Omat virheeni näen, mutta tiedän, että olen tehnyt vain sen, mitä saamillani eväillä olen pystynyt. Se ei ole paljon se, mutta kuitenkin.

Miten etäinen äitisi oli? Minua kiinnostaa, koska en itse asu omasta valinnastani lasteni kanssa (asuin siihen saakka kun he olivat 8- ja 10-vuotiaita). En ota heitä yökylään. Näemme kerran viikossa niin, että teemme jotakin yhdessä. Asun lähellä.

Pysy lastesi elämässä, vaikkeivät he asukkaan kanssasi. Se on tärkeää, eikä sitä korvaa mikään.

Juu, totta kai pysyn. Tiedän sen, koska isäni oli itselleni elämän valo ja henkireikä ja vapaus. Toki lapseni eivät ole ehkä sitä vailla lepsumman isänsä seurassa, mutta totta kai haluan yrittää edes tuoda jotain positiivista lasten elämään osaltani nyt kun arkiset asiat eivät kuormita siinä. 

Ja olla se toinen vanhempi, kun en itsekään kasvanut ilman toista vanhempaa, vaikka he asuivatkin erillään.

Tuota et tule katumaan🙂

Miksi ap haluaa säästää äitinsä tunteita eikä uskalla kertoa miltä hänestä itsestään tuntuu? Nythän äiti ei saa tietää mitä lapsi ajattelee. On vanhempien tehtävä tukea ja ymmärtää lapsiaan, kun taas lasten velvollisuus ei ole rakastaa vanhempiaan jotka ovat heidät hylänneet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko minkä ikäinen ap? Sinulla ei vielä ole varmaan lapsia? Lasten saanti herättää kiinnostuksen omaan äitiin vähän uudella tavalla. En toki sano, että lastensaanti on mikään pakko. Epäilen, ettei oma tyttäreni halua koskaan lapsia. Itsekin olen sitä mieltä lapset saatuani, että olisi kannattanut hankkia vain yksi lapsi. Olen itse ainoa lapsi ja en jaksanut äitinä sitä lasten riitelyä, tuli vain paha mieli. Tosin esikoisellamme on lievä autismi, joten jos se olisi ainoa kokemukseni lapsista, pitäisin itseäni silti huonona äitinä. Kuopus (tytär) on ns. normaali, siinä näkee hyvin, miten helppoa on olla hyvä äiti, jos lapsi on normaali. 

Mutta esikoinen loukkaantui kaikesta, mitä pienempi teki ja pienempi taas ei halunnut yhtään muuttaa käytöstään niin ettei triggeröi toista, ja mies ei pitänyt kanssani kuria, niin en jaksanut siinä ilmapiirissä. En siis tarkoita syyllistää lapsia, kerron vain näin omasta aikuisen näkökulmastani. Lapsilla on oikeus olla keskenkasvuisia.

etä-äiti

Olen vähän alle 30 ja ei ole omia lapsia. Joo voi olla että omat lapset saattaisivat muuttaa suhtautumistani äitiin. Joskus mietin että minulla ei ole mallia äitiyteen, mutta on onneksi ollut välittävä ja huolehtiva isä. Ottaisin siksi isästä mallia ennemmin äitinä olemiseen.

Oletko molemmille lapsille etä-äiti vai vaan toiselle?

Molemmille tasapuolisesti :)

Koitan olla tasapuolinen äiti. Toki näen lapseni erilaisina, mutta molemmilla on hyvät ja haastavammat puolensa. Ja etä-äitiys johtuu minusta (ja max. miehestä suhteessa minuun tai minun ongelmiini), ei heistä. 

Pelkäsin esim. koko ajan traumatisoivani heidät (kuten oma äitini traumatisoi minua). Luulin ennen lasten saantia, ettei se olisi ongelma, mutta asiassa oli ongelmaa myös lasten isän kanssa. En halunnut joutua olemaan se noita, joka vaatii, vaan olisin toivonut miehen asettuvan minun rinnalleni ongelmatilanteissa. Hän ei asettunut, niin ajattelin sitten, että no hoida koko homma sitten yksin ja katso, miten ihanaa se on. Hänellä ei ole mitään paineita, itse otin niitä kaikesta ihan koko ajan. Joten ei se sitten kait ole ikävää, kun ei ole niin väliä juu, miten kasvatetaan ym.

Minunkin äitini ajatteli noin erossa isäni suhteen: 'No hoida koko homma sitten yksin' Toki tilanne sai minut ajattelemaan että miten voisin olla mahd vähän vaivaksi äidille ja näkymätön. Oli aika vahva hylkäämiskokemus.

Minkä ikäinen olit? Oliko sinulla sisaruksia? Mietin vain mistä lastenhoitoon liittyvästä riidat olisivat voineet tulla? Meillä ainakin siitä, mitä lapsilta vaaditaan, paljonko heitä passataan, ongelma oli myös se, että miehellä oli enemmän voimavaroja kuin itselläni. Hän ei jaksanut opettaa lapsia tiettyihin raameihin, vaan jousti näiden mukaan. Minulle olisi ollut helpompaa, jos lasten kanssa ei jousteta vaan on tietyt ruoka-ajat, tavat laittaa vaatteet kun tullaan sisälle, oikeudet tai ei-oikeudet tuoda piirustusvälineet pois lastenhuoneesta esim. keittiönpöydälle, olla leikkimättä leluilla kun syödään...lista oli loputon. Mies ei piitannut näistä, itsellä meni hermo kun tuntui, että mikään ei toiminut, ollut selkeää tms. Minä olisin sitten yksin saanut noissa koko ajan komentaa tai korjata muiden jäljet ja tiesin, etten vain jaksa. Olematta ainakaan sitten täysi hirviö.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko minkä ikäinen ap? Sinulla ei vielä ole varmaan lapsia? Lasten saanti herättää kiinnostuksen omaan äitiin vähän uudella tavalla. En toki sano, että lastensaanti on mikään pakko. Epäilen, ettei oma tyttäreni halua koskaan lapsia. Itsekin olen sitä mieltä lapset saatuani, että olisi kannattanut hankkia vain yksi lapsi. Olen itse ainoa lapsi ja en jaksanut äitinä sitä lasten riitelyä, tuli vain paha mieli. Tosin esikoisellamme on lievä autismi, joten jos se olisi ainoa kokemukseni lapsista, pitäisin itseäni silti huonona äitinä. Kuopus (tytär) on ns. normaali, siinä näkee hyvin, miten helppoa on olla hyvä äiti, jos lapsi on normaali. 

Mutta esikoinen loukkaantui kaikesta, mitä pienempi teki ja pienempi taas ei halunnut yhtään muuttaa käytöstään niin ettei triggeröi toista, ja mies ei pitänyt kanssani kuria, niin en jaksanut siinä ilmapiirissä. En siis tarkoita syyllistää lapsia, kerron vain näin omasta aikuisen näkökulmastani. Lapsilla on oikeus olla keskenkasvuisia.

etä-äiti

Olen vähän alle 30 ja ei ole omia lapsia. Joo voi olla että omat lapset saattaisivat muuttaa suhtautumistani äitiin. Joskus mietin että minulla ei ole mallia äitiyteen, mutta on onneksi ollut välittävä ja huolehtiva isä. Ottaisin siksi isästä mallia ennemmin äitinä olemiseen.

Oletko molemmille lapsille etä-äiti vai vaan toiselle?

Molemmille tasapuolisesti :)

Koitan olla tasapuolinen äiti. Toki näen lapseni erilaisina, mutta molemmilla on hyvät ja haastavammat puolensa. Ja etä-äitiys johtuu minusta (ja max. miehestä suhteessa minuun tai minun ongelmiini), ei heistä. 

Se kuulostaa hyvältä että säännölliset tapaamiset ja olet kiinnostunut heidän asioista. Varmasti tuo läheisyyttä.

Minun äitini ei ollut kiinnostunut asioistani, ei kysellyt kuulumisiani ja höpötti vaan omia kuulumisiaan/ kiinnostuksen kohteistaan lähes taukoamatta. Ja kuvitteli että minulla menee hyvin vaikka ei mennyt.

AP

Mistä sen olisi ehkä voinut huomata, ettei mene hyvin, jos olisi "tutkaillut" sinua? Miten olisit toivonut, että äitisi olisi niitä asioita huomioinut (jos saa toivoa mitä tahansa)?

etä-äiti

Kysyä kuulumisia, käydä edes kerran jossain vanhempainillassa tai soittaa opettajalle ja kysyä miten menee. Pyytää nähdä todistus ja esim sopia että aina kun nähdään tehdään yhdessä läksyt niissä aineissa jotka vaikeita. Lapsi usein suojelee vanhempiaan joten lapsen kertomaan 'hyvin menee' ei kannata luottaa. Ulkoisesti huonosti meneminen ei näkynyt mutta kyselemällä tarkemmin olisi varmaan huomannut tai esim opettajalta heti kuullut jos olisi kysynyt.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pyydän aluksi anteeksi, koska omat vanhempani, enkä itse en ole eronnut, mutta tunnen ja tiedän hyvin läheisesti miehen, joka on eronnut lapsiensa äidistä ja on nyt lapsiensa lähivanhempi. - Asia mikä minusta on ollut merkille pantavaa, on että kuulemani mukaan hänen olonsa ja toimimisena lasten kanssa on suhtauduttu tosinaan hyvinkin mustavalkoisesti ja edellen niin, että moni arvioi sitä edelleen suhteessa lapsien äitiin.

Esimerkiksi hän on saanut kuulla kuinka hirveä ja ja kamala on tuo nainen (lasten äiti) on ollut kun on hylännyt tai suostunut siihen, että mies on yksinhuoltaja. -Tiedän, ettei ole yksinhuoltaja, vaan lähivanhempi mutta pointti se, että edelleen on heitä, joiden mielestä lapsien kuuluisi aina ensi-sijaisesti asettua jatkamaan eloa äitinsä kanssa ja isälle lapset joutuvat ja päätyvät vain enempi pakonsanelemana; ei siksi, että häntä kaikki osaisiivat pitää ja kokea hänet vähintään yhtä hyväksi lähivanhemmaksi (tai jopa yksinhuoltajaksi) kuin laps(i)en äitiä. - Ikäänkuin hyvä vanhemmuus (mitä kaikkea se ikinä merkitseekin) olsi sidottu sukupuoleen.

Tai sitten häntä on ylistetty kuin suurempaakin sankaria ja modernina miehenä, joka on luopunut ja uhrannut oman elämänsä tai jollei koko elämäänsä niin oman uransa ja menestyksensä kun ollut valmis elämään lastensa rinnalla ja vierellä sen jälkeen lasten äiti on muuttanut eri osoitteeseen.

- Hänen on kuulemma itse ollut turha yrittää selittää, että ihan yhteisestä päätöksestä tulivat tähän ratkaisuun ja päätökeen ja ovat erosta huolimatta edelleen hyvissä ja asiallisissa väleissä. Ja on kuulemma saanut kuulla olevsna tossukka tai (kaappi)homo kun ei tapaa halveksia lastensa äitiä/ ex-kumppaniaan 

Uskovainen mies

Ei tarvitse pyytää anteeksi, oli kiinnostavaa kuulla ajatuksesi. Olen itsekin kuullut näitä sankarimyyttejä yksinhuoltajaisistä. Minusta kaikki lapsia hoivaavat/ kasvattavat vanhemmat ovat yhtä lailla sankareita.

Kiitos kaunis. -Vaikka itse syyllistyn säännöllisen epäsäännöllisesti siihen, että vastaan vaikka itseltäni ei nimenomaisesti kysytä, enkä koe tai ole yleisemmin viiteryhmää, niin silti itseäni toisinaan ärsyttää itseni kaltaiset besserwisserit jotka kirjoittelevat (tosinaan turhauttavan pitkiäkin) vastauksia, vaikka ei omaa lainkaan tai omaa vain hyvin pienen yhtymäkohdan kysyttyyn aiheeseen....

Vaikka toisaalta joskus kyllä myös tuntuu sille, että miten sitä ulkopuolisena ja etäältä -kun asia ei koske itseä- erottaa ja näkee niin paljon paremmin kuin silloin kun itse on asianosaisena ja asia koskettaa myös itseä. Mantereelta on hyvin huudella kun merellä myrskyää!

Av:n keskustelupalstojen parasta antia on mielestäni se, että voi saada toisinaan paitsi uskomatonta vertaistukea ja tsemppausta, jonka kääntöpuolena välillä taas voi saada enemmän ja vähemmän perustellusti kasan sontaa niskaansa.

Uskovainen mies

Samoin en olisi jaksanut sitä, että talo on lasten kavereiden suhteen kuin hollitupa. Onhan se kannustettavaa ja ihanaa, että heillä on ystäviä, mutta siihenkin olisi pitänyt luoda raamit. Taas kerran, lasten isää ei kiinnostanut. Ei hän mitään raameja tarvitse. Sitemmin kun he asuivat jo erillään, siellä oli lapsia (tyttären kavereita) lähes ALL THE TIME. Jopa joulupäivänä sinne oli tullut lapsia leikkimään, kun minä tuli oltuani yön kotona ja olisin mielelläni jatkanut joulupäivää lasteni kanssa. 

Yksi kavereista (myöhemmin selvisikin, että asuu sijaisperheessä) kävi (miehen ja lasten) jääkaapilla kyselemättä mitään, otti jäätelön pakastimesta, söi kaapseista herkkuja. Ja siis kyse ei ollut nälästä, ihan hyvä sijaisperhe näyttää olevan. Myöhemmin ymmärsimme, että häntä ei ollut kasvatettu kotonaan yhtään ja homma johtui siitä, mutta miestä ei kiinnostanut asettaa mitään rajoja. Se oli minusta kummallista ja ahdistavaa. Yksin olisin taas saanut olla se, jolle se ei käy.

Kun vanhemmat eroavat, niin alkaa vanhempien keskinäinen kilpailu siitä kumpi saa jatkaa elämäänsä eteenpäin vapaana. Sitten kysytään lapselta, että "no kummanko luo haluat?", ja kumpikin vanhemmista vetaa herneen nenäänsä vastauksesta. Äiti siksi että lapsi hylkäsi, ja isä siksi että lapsi on mukana riippana nyt hänellä täysi-ikäisyyteen saakka eikä voi uusia naisia ihan vapaasti kotona pyörittää.

Vierailija kirjoitti:

Miksi ap haluaa säästää äitinsä tunteita eikä uskalla kertoa miltä hänestä itsestään tuntuu? Nythän äiti ei saa tietää mitä lapsi ajattelee. On vanhempien tehtävä tukea ja ymmärtää lapsiaan, kun taas lasten velvollisuus ei ole rakastaa vanhempiaan jotka ovat heidät hylänneet.

En ehkä halua olla liian julma. Enkä kehtaa kun olen tähänkin asti roolin vetänyt. Sitä paitsi jos vähän yritän raottaa jotain verhoa niin äiti saa tunnin itkukohtauksen ja sitten yritän kannatella häntä ja tunnen suurta ahdistusta tilanteessa.

Selviän helpommalla näytellen. Mutta toki tunnen sisälläni suurta kiukkua ja ahdistusta.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kun vanhemmat eroavat, niin alkaa vanhempien keskinäinen kilpailu siitä kumpi saa jatkaa elämäänsä eteenpäin vapaana. Sitten kysytään lapselta, että "no kummanko luo haluat?", ja kumpikin vanhemmista vetaa herneen nenäänsä vastauksesta. Äiti siksi että lapsi hylkäsi, ja isä siksi että lapsi on mukana riippana nyt hänellä täysi-ikäisyyteen saakka eikä voi uusia naisia ihan vapaasti kotona pyörittää.

No ei ainakaan meillä mennyt näin. Tiesin, että mies pärjää lasten kanssa ja hän myös halusi heidän kanssaan olla. ehdotin jopa, että hankitaan erillinen asunto ja jatketaan kotona lasten kanssa niin, että me vaihdamme paikkaa, lapset eivät, mutta se ei miehelle käynyt, enkä alkanut sitten ajaa sitä kuin käärmettä pyssyyn, koska tiesin, että jos mies olisi siinä asumisratkaisussa (sitä vähän vastaan ollessaan) sitten toiminut minun asettamieni sääntöjen vastaisesti, olisin taas saanut kilarit. Ja siis en tarkoita, että sanelisin toiselle ne säännöt, mutta mielestäni hänen olisi pitänyt yleisesti eri asioissa neuvotella säännöt kanssani, ikinä ei alkanut neuvotella mistään, niin tein sitten säännöt. No, sitten miehen oli oivaa tehdä mitä halusi, kun eihän mitään ollut sovittu.

Olen yrittänyt saavuttaa normaalin äitisuhteen mutta äiti on yhä loukkaantunut siitä että hylkäsin hänet kymmenvuotiaana. Päällisin puolin yrittää olla hyvä vanhempi ja ystävällinen, mutta viha paistaa läpi.

Äiti taistelee itsensä kanssa yhä, omia negattivisia tunteitaan vastaan. Hän haluaa olla hyvä ja rakastaa, mutta sisuksissa kuohuu. Ajatus siitä että hän avoimesti olisi minulle negatiivinen, on hänelle liikaa.

Sellaista piikittelyä ja pikkuvittuilua on sitten saanut kuunnella neljä vuosikymmentä.

Vierailija kirjoitti:

Samoin en olisi jaksanut sitä, että talo on lasten kavereiden suhteen kuin hollitupa. Onhan se kannustettavaa ja ihanaa, että heillä on ystäviä, mutta siihenkin olisi pitänyt luoda raamit. Taas kerran, lasten isää ei kiinnostanut. Ei hän mitään raameja tarvitse. Sitemmin kun he asuivat jo erillään, siellä oli lapsia (tyttären kavereita) lähes ALL THE TIME. Jopa joulupäivänä sinne oli tullut lapsia leikkimään, kun minä tuli oltuani yön kotona ja olisin mielelläni jatkanut joulupäivää lasteni kanssa. 

Yksi kavereista (myöhemmin selvisikin, että asuu sijaisperheessä) kävi (miehen ja lasten) jääkaapilla kyselemättä mitään, otti jäätelön pakastimesta, söi kaapseista herkkuja. Ja siis kyse ei ollut nälästä, ihan hyvä sijaisperhe näyttää olevan. Myöhemmin ymmärsimme, että häntä ei ollut kasvatettu kotonaan yhtään ja homma johtui siitä, mutta miestä ei kiinnostanut asettaa mitään rajoja. Se oli minusta kummallista ja ahdistavaa. Yksin olisin taas saanut olla se, jolle se ei käy.

Ymmärrän sekä lasten isää että sinunkin, sikäli että raskasta jos vanhemmilla erilainen suhtautuminen.

Hienoa että lasten isä kantaa vastuun nyt lapsista arjessa. Toivottavasti pystyt etänä kantamaan vanhemmuuden vastuuta myös.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ap haluaa säästää äitinsä tunteita eikä uskalla kertoa miltä hänestä itsestään tuntuu? Nythän äiti ei saa tietää mitä lapsi ajattelee. On vanhempien tehtävä tukea ja ymmärtää lapsiaan, kun taas lasten velvollisuus ei ole rakastaa vanhempiaan jotka ovat heidät hylänneet.

En ehkä halua olla liian julma. Enkä kehtaa kun olen tähänkin asti roolin vetänyt. Sitä paitsi jos vähän yritän raottaa jotain verhoa niin äiti saa tunnin itkukohtauksen ja sitten yritän kannatella häntä ja tunnen suurta ahdistusta tilanteessa.

Selviän helpommalla näytellen. Mutta toki tunnen sisälläni suurta kiukkua ja ahdistusta.

Ap

Toi on kyllä väärin sua kohtaan. Minusta sun kannattaisi hakea apua ihan terapiasta, mä koen, että mäkin olin tuollainen äitini tunteiden kannattelija. Äitini oikeutti kaiken hirveytensä minua kohtaan sillä, että oli joutunut 12-vuotiaana asumaan toisella paikkakunnalla käydessään koulua. Ja hänet sai voimaan huonosti se, jos mä olin jossain asiassa huono. Hän ei hyväksynyt minua omana itsenäni. hän piti myös sitä pahana, että pidin isästäni. Sekin oli osoitus siitä, että miten huono olen. 

Toi tilanne äitisi kanssa on väärin. Äitisikin tarttisi varmaan terapiaa. tosin terapia ei aina ratko ongelmia. Minäkin olen käynyt terapiassa, paljonkin, ja silti olen etä-äiti. 

Mutta siis ei äitisi sinua hylkää, vaikka raivostuisitkin hänelle, en usko. Sinun olisi syytä vain sanoa, että et halua hänelle raivollasi mitään pahaa.

Homma pitää vain pilkkoa osiin. ensin terapiaa itsellesi voisi olla hyvä alku. Sitten taakan työntämistä äidillesi. 

Kun hän itkee, sanot, että et halua hänelle mitään pahaa ja lähdet tilanteesta. Se saa riittää kannatteluksi siinä.

Raivosi ja tunteesi ovat oikeutettuja.

Kannattaa lähteä huonosta suhteesta, jos miehellä on liian pieni kikuli tai hän jättää housut tuolinselkänojalle. Ei lasten takia kannata olla parisuhteessa. Ei se haittaa, jos hieman kieroon kasvavat.