Erolapset isän kanssa kasvaneet - millainen suhde äitiin?

Vierailija kirjoitti:

Olen yrittänyt saavuttaa normaalin äitisuhteen mutta äiti on yhä loukkaantunut siitä että hylkäsin hänet kymmenvuotiaana. Päällisin puolin yrittää olla hyvä vanhempi ja ystävällinen, mutta viha paistaa läpi.

Äiti taistelee itsensä kanssa yhä, omia negattivisia tunteitaan vastaan. Hän haluaa olla hyvä ja rakastaa, mutta sisuksissa kuohuu. Ajatus siitä että hän avoimesti olisi minulle negatiivinen, on hänelle liikaa.

Sellaista piikittelyä ja pikkuvittuilua on sitten saanut kuunnella neljä vuosikymmentä.

Mitä tapahtui?

Minulla oli kaksi tytärtä jotka äiti onnistui vieraannuttamaan minusta. Eli enää minulla ei ole lapsia eikä heillä isää. Näin ollen kellään ei ole mitään ongelmaa ja voin todeta että aika tekee tehtävänsä myös negatiivisessa mielessä ja varmasti molemmin puolin.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli kaksi tytärtä jotka äiti onnistui vieraannuttamaan minusta. Eli enää minulla ei ole lapsia eikä heillä isää. Näin ollen kellään ei ole mitään ongelmaa ja voin todeta että aika tekee tehtävänsä myös negatiivisessa mielessä ja varmasti molemmin puolin.

Toi on just noin. Ihmiset, jotka eivät erossa auta sitä toista osapuolta säilyttämään suhteen lapsiin vaikuttavat jotenkin itsekeskeisiltä tai epäkypsiltä. Oma äitini onneksi tuki minun isäsuhdettani kaikin tavoin, vaikka myös haukkui isääni minulle ja sitä, että pidin isästä. Sanonkin aina, että se on äitini paras teko, että valitsi minulle sellaisen isän. 

Minun lasteni isä ei osaa tukea minun suhdettani lapsiini ollenkaan. Minusta se on outoa, kun olen kasvanut ilmapiirissä, jossa sille lähivanhemmallekin on tärkeää, että lapsella ja etävanhemmalla menee hyvin.

Se on aiheuttanut jotain yhteydenpidon heikkenemistä minun ja lasten välillä, mutta ei ole pilannut sitä täysin. Miestä ei esim. kiinnosta yhtään sopia minuun liittyviä asioita lasten kanssa. Ja kyse ei ole siitä, etteikö hänelle ole täysin ok, että vaikka asuisimme kaikki yhdessä. Ei vain osaa toimia.

Joskus se tuntui vieraannuttamiselta. Joten ymmärrän, miten vaikeaa etällä on, jos lähivanhempi aidosti vieraannuttaa. Ja sitä voi tehdä todellakin tajuamattaan.

Voisiko vieraannutettava vanhempi taistella vieraannuttamista vastaan osallistumalla aktiivisesti lapsen elämään esim koulu ja harrastukset? Ei kait lähivanhempi voi kieltää esim sitä että käy katsomassa pelejä tai on opettajaan yhteydessä? Näin osoittaa lapselle että haluaa olla lapsen elämässä mukana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli kaksi tytärtä jotka äiti onnistui vieraannuttamaan minusta. Eli enää minulla ei ole lapsia eikä heillä isää. Näin ollen kellään ei ole mitään ongelmaa ja voin todeta että aika tekee tehtävänsä myös negatiivisessa mielessä ja varmasti molemmin puolin.

 

Toi on just noin. Ihmiset, jotka eivät erossa auta sitä toista osapuolta säilyttämään suhteen lapsiin vaikuttavat jotenkin itsekeskeisiltä tai epäkypsiltä. Oma äitini onneksi tuki minun isäsuhdettani kaikin tavoin, vaikka myös haukkui isääni minulle ja sitä, että pidin isästä. Sanonkin aina, että se on äitini paras teko, että valitsi minulle sellaisen isän. 

Minun lasteni isä ei osaa tukea minun suhdettani lapsiini ollenkaan. Minusta se on outoa, kun olen kasvanut ilmapiirissä, jossa sille lähivanhemmallekin on tärkeää, että lapsella ja etävanhemmalla menee hyvin.

Se o

Kauheita asioita. Vaikuttavat koko elämän ajan.