Luuleeko vanhemmat nykyään että 1-vuotiaaltakin pitää kysyä joka juttu erikseen?

Vierailija kirjoitti:

Mun tytär on just tollanen. Sillä on 3-vuotias lapsia ja kysely on loputonta. Onko sulla jano? Haluaisitko sä juoda? Mitä sä haluaisit juoda? Joisitko sä mehua? Haluisitko sä omenamehua?Tai vettä? Vai maitoa? Vai ottaisitko sä smoothien? Minkä makuisen? Haluaisitko sä mansikkasmoothien? Vai ottaisitko sä mansikkamehua? Tällasta joka asiassa, oli sitten kyse ruuasta, vaatteista tai mistä tahansa. Meinaan purra itseäni kieleen, kun tekisi jatkuvasti mieli sanoa, että LOPETA NYT JO!

Mäkin teen tota mun 3 vuotiaalle :D Ja tiedän että se on vahingollista ja yritän opetella pois, mutta hemmetin hankalaa. Aina huomaan alkavani kyseleen, vaikka minunhan se pitäisi päättää, että mitä syödään ja milloin lähdetään puistosta pois jne.

Joskus jossain asioissa tietenkin voi antaa lapselle päätösvaltaa mutta jos joka asiasta kysytään että miten 3 vuotias haluaa niin ei se ole hyvä. Vanhemman pitäisi olla johtaja, lapselle tulee turvaton olo jos johtajuus sysätään hänelle ja hänen pitää itse päättää kaikki.

En tiedä, oon tosi miellyttämisenhaluinen ja siitä on ollut mulle elämässä paljon haittaa ja olen yrittänyt oppia siitä pois, mutta liekö se piirre nyt sitten näkyy mun vanhemmuudessa tälleen ja mun pitää opetella tuosta piirteestäni pois uudestaan. Aina pomppaa esiin uudessa tilanteessa tuo mun tyhmä piirteeni :s sitkeä rikkaruoho, kitkemishommia varmaan loppuelämäksi

Valitettavasti myös "ulkopuolisilta" tulee näitä turhia kyselyjä tai valinnanmahdollisuuksia, esim. päiväkodin työntekijä saattaa kysyä lapselta "lähdetkö jo kotiin?"

Isovanhemmat kyselevät juuri tätä "mennäänkö sisälle/ulos/syömään?" jne.

Ei muuten ole helppoa vahvatahtoisen lapsen kanssa! Ja itse me vanhemmat vaan ollaan aina niitä "pahiksia" mutta siihen on jo onneksi tottunut. Toisaalta tuntuu että jotkut aikuiset oikein nauttii siitä että ovat niitä lepsuja eli suosittuja lasten silmissä.

Joitain vanhempia joutuu päiväkodissa ihan ohjaamaan, mallintamaan itse ja kertomaan että on ihan ok sanoa mitä tehdään ja sitten toimia. Ja toimia voi vaikkei lapsi haluaisi...

Ja että lapsi ei mene rikki hetkellisestä mielipahasta.

Ja jos lapsi ei tahdo lähteä ja puhe ei toimi, voi sitä ottaa kädestä tai jopa kantaa. Yllättäen nämä sitten huomaavat, että homma alkaa sitten toimia paremmin ja lapsi alkaakin kiukuttelematta lähteä tms.

Meillä ainakaan noi käskykyselyt ei toimi edes alakouluikäiselle. Jos kysyn "tulisitko syömään" tai "tekisitkö läksyt", niin vastaus on "ei kiitos". Eli kysellä saa, mutta ei asioissa, joihin ei voi vastata kuin "kyllä".

Minua riepoo kun aikuinen kysyy kaupassa lapselta ostetaanko tomaatteja? - tyyppisiä kysymyksiä. Sanoisivat vaan, että nytpä ostetaan tomaatteja ja sillä selvä. Ei lapsi osaa päättää ostetaanko tomaatteja, hernesoppaa, molempia vai ei kumpaakaan. Yhtä hyvin voi kysyä mustekalalta näitä jos haluaa ihan random-vastauksia. Lapsi vaan hämmentyy kun vastaa väärin, sanoo ei ja sitten ostetaankin tomaatteja vaikka juuri sanoi, että ei osteta.

Kyllä tietty määrä kyselyä on ihan normaalia ja terveellistä. Ei tietenkään se, että lapsi saa oikeasti päättää syökö karkkia vai ruokaa, tai meneekö nukkumaan tai lähteekö kotiin päiväkodista, vaan että tosiaan ottaako ruuan kanssa maitoa vai vettä, haluaako ison vai pienen annoksen, syökö iltapalaksi leipää vai muroja, mitä annetuista vaihtoehdoista pukee päälle ja voi vaikka valita kaupan jugurttihyllystä mieleisen jugurtin (vanhemman antamista vaihtoehdoista).

Meillä lapset saa myös esittää ruokatoiveita ja ne huomioidaan, mutta he jo alle kouluikäisinä hyvin tiesivät, että "karkkia ja pullaa" ei ole ruoka eikä joka viikko voida syödä sitä samaa lempiruokaa. Vaatteetkin ovat saaneet itse kaivaa kaapistaan aika pienenä, kun ei siellä muita ole tarjolla kuin sellaisia järkeviä vaihtoehtoja. Vanhempi tietenkin päättää ulkovaatteet, toki nyt koululaiset osaa jo jonkin verran itsekin miettiä mikä on hyvä.

Itsekin välillä huomaan, että tulee käytettyä semmoista kohteliasta "mentäiskö nyt"-puhetyyliä vaikka lapsille tosiaan toimisi se käskevämpi "nyt mennään" paremmin. Se on vaan puhetapa, vaikka tarkoitus ei edes olisi esittää lapsille kysymystä. Mutta kai ne on oppineet ihan kunnon kansalaisiksi silti, ainakin koulusta tulee vain kehuja käytöksestä.

Minusta on kaksi eri asiaa huomioida lapsen mieltymykset/toiveet ja se, annanko lapsen päättää. Tiedän, että 2 v lapseni pitää esimerkiksi eräästä lastenohjelmasta, nakeista ja suihkussa käymisestä. Ei tuota lastenohjelmaa katsota läheskään aina, kun lapsi sitä pyytää, vaan tehdään jotain muuta. Nakkeja on tarjolla vain satunnaisesti ja suihkussa ei lotrata puolta tuntia, vaikka lapsi siitä pitääkin. Minusta lapselle tekee hyvää oppia, että lapsen toiveet toteutuvat toisinaan, mutta eivät aina. Sellaista elämä on muutenkin. Ei meilläkään töissä esimies kysele, että tekisinkö mieluummin tehtävän x vai y, vaan hän määrää.

Leikin suhteen olen taas melko rajaton: niin kauan, kun lapsi ei leikeissä satuta itseään/toisia/riko tavaroita, niin lapsi saa vapaasti valita leikkinsä. Lapsi leikkii mielellään itsekseenkin ja nauttii leikeistään. Tai jos vien lapsen leikkipuistoon, niin lapsi saa siellä valita, haluaako keinumaan, tekemään hiekkakakkuja vai laskemaan mäkeä. Toki sitä rajaan, että leikit lopetetaan illalla ennen iltapuuhia yms, mutta muuten leikki on lapsen päättämä asia. Hyvin on tähän asti toiminut ja lapsi on tyytyväinen. Iän karttuessa lapsi saa toki enemmän päätäntävaltaa, mutta isoissa asioissa vastuu on aina vanhemmalla eikä kaikki asiat ole mitään neuvottelukysymyksiä.

Mun mielestä yksi vaikeimmista vaiheista oli se, kun lapsi alkoi muuttua vauvasta tahtonsa ilmaisevaksi lapseksi ja tulla ekaan "uhmaikään". Vauvantahtisesta vanhemmuudesta pitikin opetella kasvattajaksi, ja ei se ihan helppoa ollut. Tää vaihe varmaan joillain jää vähän puolitiehen. Vauvalle voi lässytellä ja höpötellä mitä sattuu, mutta jossain kohtaa pitää alkaa kiinnittää huomiota siihen johdonmukaisuuteen vanhemmuudessa, sisältäen just sen ettei kysele turhia.

Vierailija kirjoitti:

No jonkin verran on ihan hyvä kysyä lapselta, että oppii päätöksentekoa. Mutta jos esim. vaatetta kysyn niin en kysy, että minkä kaikista vaatteista haluaa päälleen, vaan annan kaksi vaihtoehtoa josta voi valita. "Laitetaanko sininen pupupaita vai punainen nallepaita?"  Silloin lapsi tuntee, että hänet otetaan mukaan, mutta ei kuitenkaan jäädä ikuisiksi ajoiksi jahkailemaan. Eikä tietenkään anneta sellaisia vaihtoehtoja, että otatko karkkia vai omenaa.

Mun lapsi alkoi jo puolitoistavuotiaana kaivaa vaatekaapistaan mieleisiä vaatteita, en käynyt kieltämään ja siitä alkaen on saanut aika lailla valita mitä pukee päälleen, sieltä kaapin valikoimasta. Toiselle saa/pitää vielä viisivuotiaanakin valita vaatteet, kun ei sitä kiinnosta.

Karkkia vai omenaa kysymyksen sijaan lapsi voi valita haluaako omenaa vai appelsiinia. Ihan vaikka siellä kaupassa voi valita kumpia ostetaan, vaikka sekin on joittenkin mielestä kauhean paheksuttavaa.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä meillä on vallalla kulttuuri jossa se lapsikeskeisyys on mennyt yli. 

Mitä lapsikeskeisyyttä se sellainen on, että lapset sysätään jo alle 1v päiväkotiin tai ihan viimeistään 2v kun uusi vauva syntyy?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun tytär on just tollanen. Sillä on 3-vuotias lapsia ja kysely on loputonta. Onko sulla jano? Haluaisitko sä juoda? Mitä sä haluaisit juoda? Joisitko sä mehua? Haluisitko sä omenamehua?Tai vettä? Vai maitoa? Vai ottaisitko sä smoothien? Minkä makuisen? Haluaisitko sä mansikkasmoothien? Vai ottaisitko sä mansikkamehua? Tällasta joka asiassa, oli sitten kyse ruuasta, vaatteista tai mistä tahansa. Meinaan purra itseäni kieleen, kun tekisi jatkuvasti mieli sanoa, että LOPETA NYT JO!

Ei tietenkään joka asiasta kysellä, mutta nuo on ihan normaaleja asioita, joilla opettaa valitsemaan ja itstuntemukseen.

Jos lapsella ei ole jano, miksi sä sille pakottaisit vettä?

Joillakin on ihan oikea ongelma sen suhteen että kaikesta kysellään, mutta ongelma sekin, jos lapsi ei opi itsesäätelyä lainkaan.

Sä olet kasvattanut tyttäresi, anna hänen kasvattaa oman lapsensa.

Valitettavasti tuosta lapsesta kasvaa turvaton olento. Ja rajaton. Kaverivanhempi on mitä on.

Eli kun antaa lapsen valita neljästä juomavaihtoehdosta haluamansa, niin vanhempi on heti kaverivanhempi, ja lapsella ei ole rajoja ja kokee turvattomuutta? Eikö toi sun reagointi mene nyt vähän yli? Me usein kysytään kuvatulla tavalla, mitä lapsi haluaa syödä tai juoda, mutta meillä on myös ihan selkeät rajat nukkumaanmenoajoissa, hampaidenpesussa, käytöksessä jne. On tärkeää, että lapselle on selkeät rajat, mutta erilaisten juomavaihtoehtojen rajaaminen kahteen neljän sijasta ei kyllä mun mielestä ole sitä mitä niillä rajojen asettamisella tarkoitetaan.

Neljä vaihtoehtoa on ihan liikaa. Ja kyllä, lapselle tulee siitä turvaton olo, jos hänellä ei ole päätöksentekoon kykenevää vanhempaa, joka pääsääntöisesti päättää, mitä lapsi syö, milloin lapsi nukkuu, milloin mennään ulos jne. Arjen päätökset ovat VANHEMMAN vastuulla. Lapsi voi korkeintaan päättä parista pienestä asiasta. Siinäkin rajataan vaihtoehdot eikä sekoiteta lapsen päätä luettelemalla koko kaapin sisältö.

t. eri

Eli sä olet täsmälleen samaa mieltä? Neljä vaihtoehtoa ei ole koko ruokakaapin sisältö ja se että kyselee, mitä lapsi haluaa niistä neljästä vaihtoehdosta juoda, ei mitenkään sulje pois sitä, että vanhempi PÄÄSÄÄNTÖISESTI päättää mitä lapsi syö. Ja noi hampaidenpesut ja nukkumaanmenot olinkin jo luetteloinut järkevämpinä rajojen määrityksinä.

En ole. Olen sitä mieltä, että pienelle lapselle annetaan maksimissaan kaksi vaihtoehto, koska pieni lapsi ei pysty sisäistämään liian montaa vaihtoehtoa. Eikä suurimmassa osassa kodeista toki edes ole neljää erilaista mehua, joten senkin puoleen kuulostaa erikoiselta. 

Tuossa ekassa kommentissa vaihtoehdot olivat mehu, vesi, maito ja smoothie. En tiedä miten toi alkuperäinen kommentoija on asian ajatellut, mutta omat kyselyni hoidan yksi vaihtoehto kerrallaan. Haluatko vettä? Et. Haluatko maitoa? Et. Haluatko smoothien? Ai haluat, no valitse näistä. Ei ole tarvinnut sisäistää kaikkia vaihtoehtoja kerralla, kun on ensin kieltäytynyt niistä kahdesta ensimmäisestä, kun niitä ei haluttu.

Vähän huolestuttaa, jos nykylapset kokevat ylitsepääsemätöntä ahdistusta neljästä juomavaihtoehdosta, vaikka muuten kodissa olisi tarjolla runsaasti rakkautta ja (järkeviä) rajoja.

Sinä takerrut nyt ihan liikaa yksittäiseen esimerkkiin. Ei ahdistus tulee niistä juomavaihtoehtoista, vaan kokonaisuudesta, jossa lapsella on liikaa päätösvaltaa asioihin, joita hän ei ole vielä kypsä päättämään. Eikä tämä ilmiö ole vain nykyajan ilmiö, vaan aina on ollut niin, että rajattomat lapset ovat ahdistuneet. Ennen niitä rajattomia vain oli paljon vähemmän, kun vanhemmat eivät kyselleet, vaan lapsi söi ja joi tasan sitä mitä vanhempi antoi tai oli ilman. Vielä minunkin lapsuudessani 1990-luvun alussa, vanhemmat päättivät mitä syötiin ja juotiin erityisiä poikkeuspäiviä, kuten syntymäpäivän toiveruokaa tms. lukuun ottamatta. Toiveruokiakaan ei kyselty vielä 1-vuotiaalta, vaan ehkä 3-vuotiaasta ylöspäin.

t. eri

Mähän en ole takertunut yksittäiseen esimerkkiin, vaan mielestäni te olette nyt juuttuneet yksityiskohtiin. Olen melkein jokaisessa kommentissa toistanut, että noilla muutamalla kysymyksellä ei ole mitään väliä, jos lapsen elämä kokonaisuudessaan on turvallista ja siinä on rajat. Lapsesta ei todellakaan tule rajatonta, jos hänelle annetaan vaihtoehtoja jossain yhdessä pienessä asiassa, mutta silti te koko ajan jankutatte, että kyllä sillä mukulalla nyt vaan on elämä pilalla, kun on ollut kahden sijasta neljä juomavaihtoehtoa. Noin kärjistetysti.

Mutta miksi silti teet noin kun ei se palvele ketään ja vaan ahdistaa lasta?

Tää on nykyään ihan perus. Sitten ihmetellään kun lapset kitisee ja kiukuttelee ja on turhautunut.

Itsellä on niin helppoa, vaikka useampi pieni lapsi, kun vaan kerron että nyt tehdään sitä ja tätä ja syödään tuota. Tottakai lapsella on paljonkin asioita mihin voi vaikuttaa itse, ikätasosta riippuen, mutta mihinkään sellaiseen että ikäänkuin varmistaisin joka asian lapselta en ala. Se on väärin lasta kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Joitain vanhempia joutuu päiväkodissa ihan ohjaamaan, mallintamaan itse ja kertomaan että on ihan ok sanoa mitä tehdään ja sitten toimia. Ja toimia voi vaikkei lapsi haluaisi...

Ja että lapsi ei mene rikki hetkellisestä mielipahasta.

Ja jos lapsi ei tahdo lähteä ja puhe ei toimi, voi sitä ottaa kädestä tai jopa kantaa. Yllättäen nämä sitten huomaavat, että homma alkaa sitten toimia paremmin ja lapsi alkaakin kiukuttelematta lähteä tms.

Minulta töissä eräs isä pyysi apua miten toimia kun 2v ei tahtonut lähteä kotiin päiväkodista ja mikään isän pyytely ei tepsinyt. Siinä käytiin avoin keskustelu ja yllättävän vähällä kiukulla lapsi lähti isän kainalossa kun tämä uskalsi olla se aikuinen. Väheni muutenkin lapsella sellainen haluu-/en haluu. Asioissa mitä lapsi ei voi päättää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla lapset jo päälle kymmenen. Enkä kysellyt, haluatteko sitä, lähdetäänkö ulos tms. Minä päätin. Meillä ongelmana oli mun äiti. Mun äiti kyseli jatkuvasti lähdetäänkö ulos? Lähdetäänkö sisälle? Jatkaa samaa touhua entistä pahempana mun veljen lasten kanssa, jotka mun lapsia nuorempia. Olen sanonut muutamaan otteeseen, että ei kannata kysellä liikoja, vaan aikuinen päättää. Mutta ei usko. Meillä esikoinen on luonteeltaan helppo ja hänen kanssaan kyselyistä ei tullut mitenkään ongelmaa. Mutta meidän kuopus sekä veljeni lapset ovat pänkkäpäisempiä ja heidän kanssaan jatkuva kysely ei oikein toimi. Jatkuvan kyselyn osaa siis myös vanhempi "viisas" väki.

Niin, on ne tietyt asiat mistä ei kysellä ja sit ne, joista todellakin kannattaa kysellä. Tähän toimii parhaiten se että kysyy itseltään että onko tämä asia sellainen, joka pitää tehdä nyt vai sellainen minkä voi tehdä myös toisin/myöhemmin.

Ihan samalla tavalla kuin kysely ja vaihtoehdot voi lipsahtaa rajattomuudeksi, liian tiukka rajaus voi lipsahtaa autoritaariseksi.

Suurin osa vanhemmista kyllä hoitaa hommansa sillä keskitiellä vaikka lyhyt pätkä kokonaisuudesta teille näyttäytyisikin väärältä.

Kyllä ne ääripäät ammattilaiset sit palauttaa ruotuun, ei ole meidän asia.

Kunhan hoitaisivat keskitiensä vaikka lasta hakiessa. Minä haluan vuoron päättyessä kotiin ja sulkea talon enkä kuunnella kun hakija neuvottelee ja hyppii lapsen tahtiin sen sijaan että vaatteet päälle/portista ulos ja kotiin. Välillä joutuu itse napakasti ilmoittamaan että minä lähden nyt ja valot sammuvat, haalari päälle tai minä puen. En välitä silloin vanhemman mulkaisuista kun pistän rajat ja vaadin tapahtumista. Kun ei se lapsi ole mitenkään vanhempaansa kuunnellut ja toinen ollut aikuisen roolissa. Ehdottelu ja nätisti puhe kun ei ole synonyymi asioiden tekemiselle halusi tai ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut vanhemmat kysyy lapselta kun hakee päiväkodista että haluaisitko sinä nyt lähteä.

Joo!! Tää on ehkä kamalinta mitä tiedän. Ai etkö olisi halunnut vielä lähteä?? AAAAARGHHHHHH!!!!

On eri asia mainita, että ai, etkö olisi vielä halunnut lähteä. Siinä lapsen kiukkuun ja pahaan mieleen vastataan.

Kun lapselta kysytään, että haluaisitko sinä nyt lähteä, niin aikuinen ja lapsi on hukassa.

Kälyni sai yli 40v 1. lapsensa.

Hän on ollut kova arvostelemaan meidän lastenkasvatusmetodeja(olemme liian lepsuja) mutta hän itse on juuri tuollainen lapsen kanssa neuvottelija.

Ja lapsi sitten itkee, eikä hänelle käy mikään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joitain vanhempia joutuu päiväkodissa ihan ohjaamaan, mallintamaan itse ja kertomaan että on ihan ok sanoa mitä tehdään ja sitten toimia. Ja toimia voi vaikkei lapsi haluaisi...

Ja että lapsi ei mene rikki hetkellisestä mielipahasta.

Ja jos lapsi ei tahdo lähteä ja puhe ei toimi, voi sitä ottaa kädestä tai jopa kantaa. Yllättäen nämä sitten huomaavat, että homma alkaa sitten toimia paremmin ja lapsi alkaakin kiukuttelematta lähteä tms.

Minulta töissä eräs isä pyysi apua miten toimia kun 2v ei tahtonut lähteä kotiin päiväkodista ja mikään isän pyytely ei tepsinyt. Siinä käytiin avoin keskustelu ja yllättävän vähällä kiukulla lapsi lähti isän kainalossa kun tämä uskalsi olla se aikuinen. Väheni muutenkin lapsella sellainen haluu-/en haluu. Asioissa mitä lapsi ei voi päättää.

Joo kyllä. Juuri näillä lapsilla, keneltä vanhemmat kyselevät ja varmistelevat joka hiton asiaa on tosi paljon tätä haluun/en halua kiukuttelua. Ja sitten lapsi on aivan pois tolaltaan kun ei saakaan jotain mitä haluaa "muttakun haluuuun!!!" . Lapselle ei ole tarpeeksi rajattu sitä mitä ylipäänsä voi haluta. Kun se pienen lapsen halu on niin iso ja voimakas ja siksi aikuisen tärkeä tehtävä on opettaa mitä ylipäänsä lapsi voi haluta. Se on tosi vaikeaa lapselle, jos lapselta puuttuu lähes kokonaan tämä rajaaminen kotona. Lapset eivät ole tyhmiä, vaan oppivat tosi nopeasti jos heille vaan opettaa asioita. Mutta kun nykypäivänä tuntuu olevan trendi ettei edes oikein ohjata ja opeteta mitään. Lapsi on ikäänkuin joku valmis aikuisenkaltainen olento jo syntyessään, joka tietää mikä on hänelle parhaaksi paremmin kuin se elämää nähnyt aikuinen.

On ollut jännä huomata, miten helppoja näistä kitisijä lapsista yhtäkkiä tulee, kun paikalle tulee aikuinen, joka uskaltaa ottaa määrätietoisen ystävällisesti ohjat. Nyt tehdään näin ja näin, mennäänpä tuonne. Voisiko neuvolassa "kouluttaa" vässykkä vanhempia?

Pahimpia olivat aikuiset, jotka hakivat lapsensa kylästä. Ovella saattoi mennä puolituntia, kun "neuvoteltiin, mentäiskö nyt kotiin". Jotta oma ilta ei mennyt ihan hukkaan, kävin hakemassa lapsen ja vein eteiseen pukemaan ja sanoin, että olet niin reipas tyttö, koskas tulet uudelleen?

Ei se lapsi mene rikki, korkeintaan saattaa kiljua hetken, so what.

Vierailija kirjoitti:

On ollut jännä huomata, miten helppoja näistä kitisijä lapsista yhtäkkiä tulee, kun paikalle tulee aikuinen, joka uskaltaa ottaa määrätietoisen ystävällisesti ohjat. Nyt tehdään näin ja näin, mennäänpä tuonne. Voisiko neuvolassa "kouluttaa" vässykkä vanhempia?

Pahimpia olivat aikuiset, jotka hakivat lapsensa kylästä. Ovella saattoi mennä puolituntia, kun "neuvoteltiin, mentäiskö nyt kotiin". Jotta oma ilta ei mennyt ihan hukkaan, kävin hakemassa lapsen ja vein eteiseen pukemaan ja sanoin, että olet niin reipas tyttö, koskas tulet uudelleen?

Ei se lapsi mene rikki, korkeintaan saattaa kiljua hetken, so what.

Monet nykyaikuiset ovat itsekin henkisen kehityksen tasoltaan jokseenkin lapsia. Siinä kaksi lasta sitten neuvottelee, mitä tehdään. Ei lapsen kanssa voi olla kiva kaveri, joka haluaa miellyttää kaikessa. Aikuisen kuuluu ottaa ohjat käsiin, tarvittaessa määrätä mitä tehdään. Ei sitten tarvitse jatkuvasti vääntää ja kaikki pääsevät helpommalla. Lapselle tulee vain turvaton olo, jos aikuinen on itsekin ihan hukassa.

Luin koko ketjun. Valtaosa kommenttien ja tykkäysten perusteella onneksi ymmärtää, että pienelle lapselle ei voi sälyttää aikuiselle kuuluvaa vastuuta päätöksenteosta, edes niistä pikkujutuista.

Pieni lapsi ei useinkaan osaa erottaa omaa minäänsä vanhemmastaan kovin selkeästi. Lapsi luulee pitkään, että hänen kokemusmaailmansa eli ajatukset, tieto ja persoona on yhteneväinen vanhemman kanssa. Lapsi olettaa, että aikuinen tietää saman kuin lapsikin, siksi häntä hämmentää kovasti, jos aikuinen kysyy jotain, mitä hänen pitäisi lapsen mielestä tietää. Siksi lapsi myös saattaa selittää juttuja vähän hassusti, olettaen että totta kai vanhempi tietää kuka päiväkodin Peetu on ja missä se oli päivällä piilossa, kun lapsi itse sen tietää.

Jos turhanpäiväisen kyselyn aloittaa liian aikaisin, syntyy lapselle mielikuva siitä, että hän kannattelee myös sitä aikuista, ts. lapsi valitsee sen mehun myös aikuisen puolesta.

Myöhemmin lapsen oma tahto kehittyy. Uhmaiät, usein 2-3 v ja uudelleen eskari-iässä ovat osoitus siitä, että lapsen persoonallisuus ja preferenssit ovat muotoutumassa. Lapsi myös harjoittelee sitä, voiko hän pyörittää maailmaa pelkän tahtonsa varassa. Jos lapsi tässä kohtaa oppii, että kyllä voi, eli vanhempi antaa lapsen päättää asioista vapaasti välttääkseen kiukuttelun, on tästä virhekuvasta opittava pois myöhemmin.

Valitettavan usein se tapahtuu eskarissa tai viimeistään koulussa. Jo ensimmäiset päivät näyttävät sen, kenen kotona lapselle on annettu liikaa valtaa pikkuasioista. He ovat niitä, joille on vaikeaa ymmärtää yhteisten ohjeiden koskevan myös heitä. Ulos ei lähdetä kerrasta, takkia ei laiteta sateeseen koska ei haluta, tehtäviä ei tehdä kun ei just silloin jakseta, maha täytetään vastoin kieltoa jälkiruualla, lista on loputon. Koulussa aikuinen ei tarjoa vaihtoehtoja, mutta lapsi on oppinut tarjoamaan niitä itse itselleen: hän luulee voivansa päättää kaikesta.

Älyttömintä on se, kun vanhemmat toivovat koulun menevän tähän mukaan. Joissain perheissä kuvitellaan, että koulussa voitaisiin oikeasti edetä päivärytmissä (jokaisen) lapsen (yksilöllisen) tahdon mukaan. Minulla on ollut oppilas, jonka äiti ilmoitti, ettei lapselle sanota koskaan ei, eikä koulussakaan saisi samoa. Erään eskarilaisen kohdalla huoltaja ilmoitti, että heidän lapsensa ei tarvitse mennä ulos, jos lapsi ei halua. Mahdotontahan se on yhtä lasta jättää sisälle yhtä aikuista sitomaan, mutta huoltajalle oli vaikea ymmärtää, miksi lasta pitää pakottaa.

Lapsilähtöinen kasvatus voi todellakin mennä pahasti yli. Onkin syytä miettiä, mikä merkitys tällä on nuorten mielenterveyshaasteiden kasvussa. Oikeaan maailmaan sopeutuminen on mahdotonta, jos et ole saanut siihen harjoitusta.

T. Esi- ja alkuope