Lue keskustelun säännöt.
Sinä jolla aikuisia lapsia, häpeätkö heitä?
25.04.2023 |
Aihe lienee tabu muttakamppailen itse tunteideni kanssa eikä tällaista saisi sanoa ääneen.
Aikuistumassa olevani poikani tuntuu pettymykseltä, en siis kuvitellut saavani lasta josta en voisi olla ylpeä tämän aikuistuttua. Lapsi ei ole hunningolla muttei myöskään jätä paljoa kerrottavaa jälkipolville -mikäli niitä ikinä edes tulee.
Tunnen pettymystä ja huomaan hiukan salailevani lapseni edesottamuksia.
Kommentit (145)
Päinvastoin, olen ylpeä aikuisista pojistani. Molemmista on kasvanut hienoja miehiä, hoitavat opintojaan kunnialla, osaavat käyttäytyä ja ovat vielä kertakaikkisen hauskaa seuraakin. Olen eronnut heidän isästään aikoinaan ja ajattelen, että kaikki kävi paljon paremmin kuin uskalsin ajatella. Kova työ lasten eteen eron jälkeen kai kantaa hedelmää ja näyttää, että ovat selvinneet kaikesta hyvin ja kasvaneet tasapainoisiksi aikuisiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä vähän samoja tuntemuksia. Tunnen syyllisyyttä tunteistani, ja välttelen sukulaisten ja kavereiden kysymyksiä lapseni kuulumisista. Ei niissä ole mitään kerrottavaa/mielenkiintoista.
Olen, nykyään 33-vuotias tytär ei saanut otetta elämästä.
4 L:n ylioppilas joka opiskeli taidehistoriaa ulkomailla, ja sehän ei työllistä. On työelämässä mutta taas kerran pätkätyösuhteessa jossain kahvilassa. On saanut monet potkut. Kiroan yhä mielessäni sitä, miksi hän ei vaan silloin parikymppisenä uskonut järkipuhetta. Pahinta on että on ainokainen eli ei ole toista lasta, josta voisin kokea iloa ja ylpeyttä.
Tyttäreni sai vastikään autismin kirjon ja ADHD-diagnoosin niin se taisi selittää perseilyn (anteeksi ruma kielenkäyttö).
Vierailija kirjoitti:
Olen, nykyään 33-vuotias tytär ei saanut otetta elämästä.
4 L:n ylioppilas joka opiskeli taidehistoriaa ulkomailla, ja sehän ei työllistä. On työelämässä mutta taas kerran pätkätyösuhteessa jossain kahvilassa. On saanut monet potkut. Kiroan yhä mielessäni sitä, miksi hän ei vaan silloin parikymppisenä uskonut järkipuhetta. Pahinta on että on ainokainen eli ei ole toista lasta, josta voisin kokea iloa ja ylpeyttä.
Tyttäreni sai vastikään autismin kirjon ja ADHD-diagnoosin niin se taisi selittää perseilyn (anteeksi ruma kielenkäyttö).
Mulla myös kirjolla oleva, akateeminen aikuinen lapsi (diagnoosi saatu joitain vuosia sitten) ja en ole kertonut diagnoosista ja työkyvyttömyyseläkkeestä kenellekään perheen ulkopuolella. Luonnollisesti lapseni ei ole edes työelämässä vaikka lahjoja olisi. Mutta ei ole jaksamista ja kiukuttelee kuormittuessaan kuin uhmaikäinen.
Miksi en koe sellainen empaattinen ja kannustava vanhempi, kuin siellä Kirjolla-ohjelmassa. Hävettää.
Vierailija kirjoitti:
Olen, nykyään 33-vuotias tytär ei saanut otetta elämästä.
4 L:n ylioppilas joka opiskeli taidehistoriaa ulkomailla, ja sehän ei työllistä. On työelämässä mutta taas kerran pätkätyösuhteessa jossain kahvilassa. On saanut monet potkut. Kiroan yhä mielessäni sitä, miksi hän ei vaan silloin parikymppisenä uskonut järkipuhetta. Pahinta on että on ainokainen eli ei ole toista lasta, josta voisin kokea iloa ja ylpeyttä.
Tyttäreni sai vastikään autismin kirjon ja ADHD-diagnoosin niin se taisi selittää perseilyn (anteeksi ruma kielenkäyttö).
Sama, paitsi lapsi 14.
En tiedä onko hänestä työelämään.
Ystävieni lapset ovat lukiossa, nuoremmat puhuvat 2 eri kueltä natiivitasolla jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huomaamatta jäänyt ADHD voi pilata koko perheen ja suvun elämän.Varsinkin tuo ADHD, pelkän autismin kirjon omaavat ovat usein pitkäjänteisempiä ja ovat yleensä yliopistomaailmassa menestyneitä. Lapsi/muu perheenjäsen voi tehdä vaikka mitä älyttömiä asioita ja päätöksiä. Touhu voi pahimmillaan muistuttaa bipoa, kun yleensä noista tempauksista seuraa masennuskausia kun tajuaa ne virheet ja niskassa voi olla kuusinumeroinen velkasumma korkoineen. Tiedän mistä puhun, lapsi diagnosoitu aikuisena.
Siinä kohtaa kun alkaa tuntea häpeää omasta lapsestaan - etenkin tässä ketjussa mainituista nepsy-haasteita omaavista - kannattaa kääntää katse peiliin. Nuo ovat vahvasti perinnöllisiä piirteitä, eli mitä luultavimmin häpeät omia piirteitäsi ja projisoit tunteet lapseen. Harmi että sinussa nuo piirteet ovat vääntyneet narsismiksi ja persoonallisuushäiriöksi.
Ja miten ihmeessä voi edes hävetä akateemista laudatur-ylioppilasta? Entä jos hän olisi sen jälkeen neliraajahalvaantunut työkyvyttömäksi? Olisiko se parempi syy olla tuottamatta ylpeyttä?
Olette kuvottavia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No omia lapsia ei ole, mutta hyvä ystäväni on elämässään menestynyt henkilö ja hänen lapsensa (29-vuotias) ei ole saanut elämässään mitään aikaan. Ystäväni tuntee vastenmielisyyttä jälkikasvunsa mitättömyyden vuoksi ja selvästi välttelee edes mainitsemasta tätä. On siinä sen verran logiikkaa, että tämä ystäväni on järjestänyt tälle lapselleen asunnot, koulupaikat (osa maksullisia), töitä ja jopa suoraa rahaa, mutta kaikista tämä on dropannut ja tuhlannut rahansa. Mitään mielenterveysongelmia ei ole, ellei laiskuutta ja velttoutta sellaiseksi lasketa. Varmaan tämä lapsi odottaa, että saa kaiken valmiina pöytään.
Tämän lapsen kohdalla vaikuttaa vanhempi mokanneen.
Vierailija kirjoitti:
No omia lapsia ei ole, mutta hyvä ystäväni on elämässään menestynyt henkilö ja hänen lapsensa (29-vuotias) ei ole saanut elämässään mitään aikaan. Ystäväni tuntee vastenmielisyyttä jälkikasvunsa mitättömyyden vuoksi ja selvästi välttelee edes mainitsemasta tätä. On siinä sen verran logiikkaa, että tämä ystäväni on järjestänyt tälle lapselleen asunnot, koulupaikat (osa maksullisia), töitä ja jopa suoraa rahaa, mutta kaikista tämä on dropannut ja tuhlannut rahansa. Mitään mielenterveysongelmia ei ole, ellei laiskuutta ja velttoutta sellaiseksi lasketa. Varmaan tämä lapsi odottaa, että saa kaiken valmiina pöytään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onpa onni etten ole tämän ketjun surkimusvanhempien lapsi 😳 Kaikenlainen p@skasakki sitä meneekin lisääntymään.
Jos ei ole hunningolla niin miksi hävetä? Ei kaikista tartte tulla professoreita tai kilpaurheilijoita, rehellinen itsensä elättäminen riittää oikein hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos ei ole hunningolla niin miksi hävetä? Ei kaikista tartte tulla professoreita tai kilpaurheilijoita, rehellinen itsensä elättäminen riittää oikein hyvin.
Siis tässä ketjussa hävetään avoimesti akateemisia nepsy-lapsia. Odottelen milloin kehitysvammaisten häpeässä pyöriskelevät demonivanhemmat ilmoittautuvat. Ymmärtäisin edes jotenkin, jos häpeäisi vain laiskaa hengailijaa ja aalloilla tanssijaa, mutta vammaisia 😳
Hyväksytte lapsenne ehdollisesti silloin jos suoritusten kautta lapsi on hyväksytty. Rakkaus on sitä, että hyväksyy ihmisen sellaisenaan puutteineen kaikkineen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tietenkään häpeä. Rakastan ja olen ylpeä. Omat ongelmat ja haasteensa ja puutteensa heillä on kuten meillä kaikilla. Mitähän merkittävää ap sinusta jää kerrottavaksi jälkipolville?
Minusta ei ainakaan mitään. Toivon vaan, että lapseni löytävät paikkansa tässä elämässä ja saavat elää mahdollisimman onnellisina.
Lapsistani kaksi on aikuisia ja en todellakaan häpeä heitä, vaan he ovat upeita, ihania ja rakkaita lapsia, joiden äitinä olen rinta rottingilla!
Minulle on tärkeintä, että lapseni ovat onnellisia ja elävät sellaista elämää, joka tuottaa heille itselle tyytyväisyyttä. He eivät ole minun jatkeita. Olen itse akateemisesti koulutettu ja lapseni eivät. En pidä akateemista tutkintoa mitenkään hienona tai erityisesti tavoiteltava asiana.
Vierailija kirjoitti:
No omia lapsia ei ole, mutta hyvä ystäväni on elämässään menestynyt henkilö ja hänen lapsensa (29-vuotias) ei ole saanut elämässään mitään aikaan. Ystäväni tuntee vastenmielisyyttä jälkikasvunsa mitättömyyden vuoksi ja selvästi välttelee edes mainitsemasta tätä. On siinä sen verran logiikkaa, että tämä ystäväni on järjestänyt tälle lapselleen asunnot, koulupaikat (osa maksullisia), töitä ja jopa suoraa rahaa, mutta kaikista tämä on dropannut ja tuhlannut rahansa. Mitään mielenterveysongelmia ei ole, ellei laiskuutta ja velttoutta sellaiseksi lasketa. Varmaan tämä lapsi odottaa, että saa kaiken valmiina pöytään.
Ystäväsi lapsi on ilmeisesti lapsuudessa saanut kaiken mitä halunnut kun on vähän inahtanut ja nyt ei osaa aikuisena ponnistella haluamansa eteen vaan luovuttaa ja lusmuilee. Taitaa olla aika yleistä🤔
En häpeä, olen omista lapsistani ylpeä. He tuntuvat olevan elämäänsä tyytyväisiä ja se on hyvä. Häpeä on silti minulle tuttu, sillä tiedän vanhempieni häpeävän minua. Se tuntuu pahalle.
Vår barn är huippu universitet i Yhdysvallat opiskellut. Luonnollisesti jatka meidä työ familjen yrityksessä. Ei problem, kaikki täydellistä.
Bror-Erik o Solveig Wallenius, Helsingfors
Molemmat lapseni ovat parempia versioita itsestäni. Opiskelevat yliopistossa ja hoitavat asiansa upeasti.
Olen heistä ylpeä.