" Ihminen, joka pitää itseään erittäin hyvänä äitinä, on se kaikista huonoin äiti" .

vieläkö tulisi lisää ajatuksia?



ap

Ainakin riittävän hyvä.



Eipä kenenkään sanomiset sitä miksikään muuta.

Ei siis päde pelkästään äitiyteen.

Sanoo Alice Miller mitä tahansa.

Mielestäni siinä mielessä oikeassa että täydellisyyden harhassa todellakin piilee vaara sokeutua omille virheilleen.

Välillä olen vähän parempi äiti ja sitten tulee taas jaksoja, jolloin tunnen olevani ei-niin-hyvä-äiti.



Oli miten oli, tunnen aina riittämättömyyttä.

freud on sitä mieltä, että kaikki ongelmat on äidin ja naisen syytä. Miller vetää pidemmälle. Eli isoäitikin voi olla syy sinun ongelmiin.

Eli tätä psykoanalyyttista paskaa. Koskaan ei tarvitse ottaa vastuuta omista teoista vaan aina löytyy edellisistä sukupolvista syy. Oli muotia 70-luvulla. Eli uhriajattelua. Kaikki rikolliset on uhreja. Jopa Hitler on itsekkään äitinsä uhri ja sitä pitää ymmärtää.



Minusta on hassua, että nykyään vielä pitäisi ajatella sillä tavalla, että olen huono ja vielä huionompi ihminen ja äiti ja kärsiä jatkuvaa syyllisyydentunnetta. Siten vain jatketaan huonon itsetunnon kierrettä omiin lapsiin.

Äidin pitää uskoa olevansa hyvä äiti ja näin jatkaa positiivista minäkuvaa omiin lapsiin.



En todellakaan ole Alice Millerin kannattaja.

Ja lähipiirissä on näitä todella surullisella tavalla " erinomaisia" äitejä, jotka ei tajua miten vahingollisia ovat lapsilleen.



AInoastaan omat lapset voivat sitten aikuisena sanoa olenko ollut edes tarpeeksi hyvä äiti. Muutenkin yritän kuunnella lapsiani ja kehittyä ihmisenä, jotta voisin olla heille mahdollisimman hyvä äiti. Mutta tiedän kyllä etten ole lähellekään täydellinen.

Kyllähän jokaisen (äidin) pitää yrittää olla hyvä, yrittää tehdä parhaansa ollakseen riittävän hyvä äiti.



Kysymys onkin siitä, miten näkee omat virheensä ja oman taustansa sekä niiden vaikutuksen lastensa elämään. Fakta on, että meistä jokainen, ihan jokainen, on saanut lapsuudessamme traumoja. Ne pitää tiedostaa, jottei niitä alitajuisesti siirrä sukupolvien ketjussa eteenpäin.

sanokoon Alice Miller mitä tahansa.



Minä olen hyvä äiti, en täydellinen äiti, teen virheitä, mutta osaanpahan tehdä toisin seuraavalla kerralla. Mutta olen hyvä äiti, koska hoidan lapseni hyvin, hän saa sekä fyysistä hoivaa että henkistä huolenpitoa. Lapseni on hyvinhoidettu ja onnellinen.

Kuka voi oikeasti sanoa noin? Kenellä on varaa? Hyvän äidin pitäisi olla edes jossain määrin nöyräkin, eikä tuollainen ainakaan kuvasta sitä, pikemminkin sitä, että ei kuuntele lapsiaan, vaan elää vaan jotain täydellisen äitiyden larppia...Kyllä minäkin osaisin olla " täydellinen äiti" silleen, kun minulle olisi pitänyt olla äiti, mutta osaanko omilleni? Siinäpä kysymys, jota jokaisen sietää pohtia.

rakastan, kunnioitan, hoidan, huolehdin, nauran, itken, lohdutan yms...en lyö,potki, tukista, nippaa yms... en ole juoppo, narkkari yms... mielestäni suurin osa äideistä on parhaita omalle pienokaisille. Kuka määrittelee että mikä on täydellinen äiti. Jos yrittää parhaansa niin se riittää ja joskus siinä onnistu ja joskus ei. Eikä välttämättä ole äidin vika jos lapsi rupee käyttämään huumeita tai tulee mummon hakkaaja.

Minusta sellainen, joka pitää itseään hyvänä äitinä on oikeastikin suuremmalla todennäköisyydellä hyvä äiti kuin sellainen, joka pitää itseään huonona äitinä. Se, joka pitää itseään huonona äitinä nimittäin todennäköisesti on jollain tavoin epävarma ja se näkyy sitten siinä, millaiseen äitiyteen kykenee.



Minä pidän itseäni hyvänä äitinä, mutta tiedän, että heikkouksia minulla on silti lukematon määrä. Hyvän äidin minusta tekee mm. se, että kykenen tunnustamaan heikkouteni ja pyrin taistelemaan niitä vastaan, parempaan pyrkien.

se ei sinusta hyvää äitiä tee jos et tukista tai nippaa lastasi. Jos lapsesi tuleekin isona ilkeäksi muille ja heittää hiekkaa hiekkalaatikolla muiden silmiin, koska ei tiedä miltä se tuntuu. Niin et ole mielestäni silloin hyvä äiti ollut!

Terveisin äiti jonka lapsi on joutunut selliasen lapsen kynsiin jota ei koskaan kuritettu vaan lässytettiin vaan!

Siis kun tässä ketjussa kirjoitettiin, että jokaisella on ollut omia traumoja, joita sitten siirtää omille lapsilleen, niin mikä sitten on trauma?



Mikä tahansa epäonnistuminen, josta seuraa häpeää ja josta jää jälki?



Mikä tahansa onnettomuus tai vahinko, josta jää pelkotiloja, siis jälki?



terveisin parempaan pyrkivä äiti, joka ei lainkaan tiedosta omia traumojaan

Hoidan lapset hyvin, annan aikaa lapsille ja perheemme on onnellinen, myös parisuhteen osalta. Meillä nauretaan paljon, lapsilla on kuria ja suht säännöllinen elämä.

Tiedän silti olevani erehtyväinen, joskus suutun liikaa ja liian pienistä asioista. Osaan kuitenkin pyytää anteeksi ja nöyrtymään lasten edessä (ei ole minulle helppoa).

Uskon olevani hyvä äiti, mutta en silti lähellekään täydellinen.

en hyväksy sitä että lapseni lyö, potkii, kiusaa, tukistaa muita ei saa niin tehdä edes pikkuveljelleen. joutuu kyllä arestiin ja pyytämään anteeksi. Siitä pidän kiinni, että muita kunnioitetaan. Mua on kuritettu kunnolla kotona ja se on vaan kasvattanut vihaa vanhempiani kohtaan. Sen takia en ikinä tee lapsilleni niin. olet pahoillaan että lapsesi on joutunut jonkun ilkeen lapsen kynsiin eikä vanhempi ole tehnyt asialle mitään. t.19

Nämä sukupolvelta toiselle kulkevat traumat ovat välillä todella piilossa ja niitä voi olla melkein mahdoton itse yksin huomata. Eivätkä ne esim. vaikuta jokaiseen perheen lapseen samalla tavoin. Kyse on pitkälti siitä, että olemme lopultakin sokeita omien vanhempiemme virheille. Olemme niin tiukasti kasvaneet kiinni omien vanhempiemme meille tarjoamaan elämäntapaan ja ajattelutapoihin. Täytyisi osata suhtautua kriittisesti vanhempiinsa ja omaan lapsuuteensa ja kyetä analysoimaan sitä objektiivisesti. Vanhempien kanssa sitä ei välttämättä kannata tehdä, he eivät ole tahallaan virheitään tehneet eikä heitä ole tarkoitus syyllistää. Tärkeää olisi löytää se oma itse sieltä vanhempien elämäntavan ja ajatusmaailman keskeltä.



Tiedän, että moni sanoo, että onkin löytänyt. Se ei yleensä pidä paikkaansa, sillä vaikka olisi fyysisesti ja muutenkin erkaantunut vanhemmistaan, pitää vielä monia asioita itsestään selvyytenä ihan lapsuutensa ja kasvatuksensa takia. Kaikkea ei varmaan pysty koskaan analysoimaan, mutta tajuttuaan näitä juttuja, huomaa näitä asioita löytyvän omasta elämästään jatkuvasti. Taisi tulla vähän sekavaa... :-).

Tosi asia on kuitenkin, että ei riitä että tekee jotakin, on myös ymmärrettävä miksi tekee. Ei riitä, että toistelee ulkoaopittuja käytöstapoja tai kirjasta saatuja oppeja. On opittava tuntemaan itseään ja ymmärrettävä, miksi juuri tässä tilanteessa käyttäydyn näin. Miksi raivostun lapselle suunnattomasti asiasta, joka ei oikeasti olekaan niin vakavaa. Kun vastaus löytyy, ei asia raivostuta enää läheskään niin paljon.



Tässä ei nyt ole kyse ihan siitä tavanomaisesta hyvästä hoidosta. Omalla käytöksellään aiheuttaa lapselleen traumoja, jotka näkyvät vasta hänen myöhemmässä elämässään. Ne eivät näy hänen varhaislapsuudessaan välttämättä millään tavoin.

Jokaisella on traumansa, isommat tai pienemmät. Joskus ne rajoittavat ja haittaavat ihmisen elämää pahastikin. Joskus ne myös mahdollistavat asioita, jotka muuten eivät olisi mahdollisia. Olen itse jopa keskimääräistä " traumaisempi" ja varmasti siirrän traumoja lapsiinikin, vaikka parhaani yritän etten, mutta en ole ollenkaan varma, että olisin parempi ihminen tarumattomana.



Ehkä juuri oman rikkinäisyyteni vuoksi olen myös ajautunut elämässäni sellaisiin paikkoihin ja sellaisten ihmisten seuraan, jotka myös ovat ehkä keskimääräistä rikkinäisempiä ja satutetumpia, silti kyse ei ole paikoista ja ihmisistä, joita ei toivoisi olevan tai joita ilman traumattomammilla (onko tuo oikein kirjoitettu?) ihmisillä olisi parempi tai mukavampi olla. En myöskään ole ollenkaan varma, olisinko itse traumattomampana onnellisempi.



Välillä tulee väkisinkin mieleen, että elämä olisi suunnattoman tylsää, jos olisimme kaikki täydellisiä, onnellisia ja traumattomia. Lisäksi ihan evolutionaarisesti selviytymismahdollisuutemme taitaisivat laskea aika rajusti, jos olisimme kaikki saaneet elää ideaalin elämän. Ja onko missään edes todistettu, että täysin traumattomasti lapsuutensa elänyt olisi edes yhtä hyvin saatikka paremmin varustettu kohtaamaan viimeistään aikuisuudessa väistämättä eteen tulevat traumat kuin jo pienestä pitäen tarumojensa kanssa elämään tottuneet.



Toki ihmisen voi rikkoa jo lapsuudessa niin, että hänestä ei enää kalua tule, mutta valtaosa meistä enemmänkin traumaisista kuitenkin säilyy toimintakykyisinä ja joissain olosuhteissa jopa paremmin toimivina kuin traumattomammat kanssaeläjämme.