Lapsi jätetään jatkuvasti kaveriporukan ulkopuolelle, eikä koulu tee asialle mitään!

Kuuluvatko kaikki muut luokan oppilaat tähän kaveriporukkaan paitsi ei sinun lapsesi? Vai onko kyse pienemmästä kaveriporukasta, johon lapsesi haluaisi päästä, mutta ei huolita? Kuten ei huolita montaa muutakaan. Jälkimmäisessä tapauksessa ei koulukaan voi tehdä oikein mitään. Koulu voi yrittää tehdä jotain, jos kukaan luokan oppilaista ei halua tehdä ryhmätöitä eikä olla välitunnilla lapsesi kanssa. Koulupäivän ulkopuolella koulu ei voi vaikuttaa mitenkään.

Eivät ne opettajat ennenkään välittäneet. Viettivät välitunnit kahvihuoneessa rupatellen.

Ymmärrän miten pahalta tuo tuntuu. Ja ymmärrän myös miten pahalta tuntuu nämä muiden kommentit.

Mun lapsella ei ollut yhtään ystävää, koulussa vietti välitunnit yksin, koulun jälkeen aina yksin, lomat oli pahimpia, kesäloman kuuluisi olla lapselle parasta aikaa:(

Oisko mahdollista että voisit järjestää lapsen luokkakavereille vaikka kevätbileet, keksisit hauskoja kilpailuja ja tarjoaisit herkkuja (jos kyse on siis alakoululaisista) näin ne luokkalaiset pääsisivät paremmin tutustumaan lapseesi, samalla voisi ohjata keskustelua siihen että löytyisi lapsesi kanssa yhteinen kiinnostuksen kohde mistä olisi helppo puhua.

Ei ketään voi pakottaa seuraksi tai kaveriksi. Se on elämää. Pakottamalla ihmisiä syntyy näitä incel miehiä jotka kysyy hankkiiko valtio hänelle naisen, koska nyt hänellä ei ole seksiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsesi oma osuus tässä tapauksessa?

En ole Ap mutta tää on niin peri suomalainen kommentti! Kiusattu on aina syyllinen suomalaisten mielestä.

Ei syyllinen, vaan normaali kysymys. Nämä eivät ole usein sellaisia kuka kiusaa ketäkin- tilanteita. Siellä on paljon sävyjä ja hyvin monenlaisilla sosiaalisilla taidoilla olevia lapsia. "Minun lasta muut aina syrjii" -vanhempineen.

En tiedä miksi lapset tai nuoret on suomessa tollasia. Ei haluta olla jonkun kavereita. Kyllä minä olin ainakin iloinen jos joku halusi olla kaverini. Ei tämä ole mikään uusi ilmiö.

Nyt vaan uhriutumaan yhdessä lasten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän miten pahalta tuo tuntuu. Ja ymmärrän myös miten pahalta tuntuu nämä muiden kommentit.

Mun lapsella ei ollut yhtään ystävää, koulussa vietti välitunnit yksin, koulun jälkeen aina yksin, lomat oli pahimpia, kesäloman kuuluisi olla lapselle parasta aikaa:(

Oisko mahdollista että voisit järjestää lapsen luokkakavereille vaikka kevätbileet, keksisit hauskoja kilpailuja ja tarjoaisit herkkuja (jos kyse on siis alakoululaisista) näin ne luokkalaiset pääsisivät paremmin tutustumaan lapseesi, samalla voisi ohjata keskustelua siihen että löytyisi lapsesi kanssa yhteinen kiinnostuksen kohde mistä olisi helppo puhua.

Mitä sä teit jotta lapsi olisi löytänyt kaverin? Ei sukulaislapsia tai harrastuskavereita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitäisiköhän vanhempien tehdä jotain ja ohjata lasta esimerkiksi liikuntaan jossa ei kaveerata samalla tavoin kuin koulussa. 

Liikuntaharrastuksissakin kiusataan, tästä on tutkimuksia.

Koulussa voidaan kiusata, töissä, kotona, kavereiden kanssa, harrastuksissa, ulos mennessä, ei kannata vaan mihinkään ryhtyä.

Kenenkään kaveriksi ei voi pakottaa, ja vielä kiusallisempaan on jos koulu/päiväkoti siihen puuttuu.

Minut jätettiin päiväkodissa leikeistä pois. Kun hoitaja tämän huomasi, meni hän sanomaan muille lapsille että kaikki on otettava leikkiin mukaan. Ainut vaan, että kukaan ei siltikään leikkinyt kanssani. Jos oli jokin eläinleikki menossa, niin muiden vastaus oli "nämä koirat eivät tottele sinua" yms. Tällä tavoin saatiin eristettyä porukasta.

Pahempaa tuo kohtelu oli kuin se, että sanottiin suoraan etten mahdu leikkiin mukaan.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä miksi lapset tai nuoret on suomessa tollasia. Ei haluta olla jonkun kavereita. Kyllä minä olin ainakin iloinen jos joku halusi olla kaverini. Ei tämä ole mikään uusi ilmiö.

Sellaista elämä on. Entä sitten? Olisitko sinä halunnut jonkun ihmisen elämääsi joka on pakotettuna tai säälistä elämässäsi ja laskee minuutteja, että on hoitanut sosiaaliset velvollisuutensa kanssasi?

Vierailija kirjoitti:

Sori mut lapsia ei voi pakottaa tai vaatia olemaan kaveri, sellainen opettaa taas sille pakotetulle ihan vääriä asioita ja ei ole oikeaa kaveruutta. Sun lapsessa valitettavasti on jotain mikä v tuttaa muita lapsia, eikä sille oikein voi mitään. Hyvällä tuurilla hänelle löytyy kaveri kyllä ajan kanssa mutta sitä ei voi pakottaa. Ehkä jostain muualta kuin koulusta.

Tarvii näin vanhempana sanoa että jos mun lapsi sanoisi mulle että häntä v*tuttaa joku toinen lapsi koulussa ja ei häntä kiinosta onko tämä lapsi yksin, niin kokisin suurta epäonnistumista kasvatuksessa (oletan että tämä syrjitty ei ole kiusaaja)

En pakottaisi olemaan kaveri mutta juttelisin kyllä lapsen kanssa ja pyytäisin hetkeksi pysähtymään ja miettimään miltä itsestä tuntuisi olla tuossa tilanteessa.

Kysyisin olisiko ylitsepääsemätöntä välitunnilla pyytää porukkaan mukaan.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä miksi lapset tai nuoret on suomessa tollasia. Ei haluta olla jonkun kavereita. Kyllä minä olin ainakin iloinen jos joku halusi olla kaverini. Ei tämä ole mikään uusi ilmiö.

Vanhemmat. Siellä se syy on.

Koulu ei voi paljon muuta voi asiassa tehdä kuin ohjeistaa lapsia ja olen satavarma, että se on jo tehty useaan kertaan. 

Nämä on hirveän vaikeita asioita. Mitä ihan konkreettisesti haluaisit koukun tekevän? Pakottavan muut olemaan lapsesi kanssa?

Lapset kyllä vähintäänkin näyttävät käytöksellään tälle yksinäiselle, että ovat pakotettuja viettämään aikaa hänen kanssaan. Tai jos ovat julmempia, kertovat sen suoraan.

Tärkein kysymys on haluaako lapsesi muiden seuraan? Kenen seuraan? Mä olen kolmea lastani ihan pienestä pitäen neuvonut miten kaverisuhteissa toimitaan ja kehottanut olemaan itse aktiivinen, paljon olen myös kutsunut kavereita meille silloin kun lapset oli pieniä. Kahdella lapsella on nyt lähes täysi-ikäisenä paljon kavereita, yhdellä ei. Mutta hän onkin täysin introvertti eikä halua viettää vapaa-aikaa kenenkään kanssa. Kuormittuu jo koulussa kamalasti pakollisista sosiaalisista suhteista.

Vierailija kirjoitti:

Kenenkään kaveriksi ei voi pakottaa, ja vielä kiusallisempaan on jos koulu/päiväkoti siihen puuttuu.

Minut jätettiin päiväkodissa leikeistä pois. Kun hoitaja tämän huomasi, meni hän sanomaan muille lapsille että kaikki on otettava leikkiin mukaan. Ainut vaan, että kukaan ei siltikään leikkinyt kanssani. Jos oli jokin eläinleikki menossa, niin muiden vastaus oli "nämä koirat eivät tottele sinua" yms. Tällä tavoin saatiin eristettyä porukasta.

Pahempaa tuo kohtelu oli kuin se, että sanottiin suoraan etten mahdu leikkiin mukaan.

Juuri päiväkodissa aikuisten pitäisi puuttua ja antaa terveen leikin malli. Muuten tuo häiriökäytös jatkuu koulussa ja vielä työelämässäkin.

Ikävä kyllå etenkin monet äidit hyväksyvät käsittämättömän manipuloivaa käytöstä tyttäriltään niin kauan kuin nämä ovat hierarkian huipulla.

Opetatteko te kommentoijat lapsillenne, että ensin ollaan ystäviä, yökyläillään ja ollaan mukana toisen perheen kanssa huvipuistossa yms, ja sitten seuraavana hetkenä tämän toisen voi jättää yksin? Voi lopettaa kaiken yhteydenpidon ja kun tämä yksi lapsi moikkaa koulun pihalla, on oikein olla vastaamatta ja kääntää selkä ja kikattaa?

Kyse on viidesluokkaisista jo.

Harrastuksia lapsella on, kavereita on toisista kouluista. Mutta kouluun joutuu menemään joka päivä ja olemaan siellä ulkopuolinen joka ikinen päivä.

Totta kai se on elämää, joo. Mutta sen ei olisi pakko olla tällaista. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä miksi lapset tai nuoret on suomessa tollasia. Ei haluta olla jonkun kavereita. Kyllä minä olin ainakin iloinen jos joku halusi olla kaverini. Ei tämä ole mikään uusi ilmiö.

Vanhemmat. Siellä se syy on.

Aikuisena ymmärrät, että ei ne kemiat vaan pelaa kaikkien kanssa vaikka se kotikasvatus olisi ollut mikä. 

Tuttu juttu minulle/meille yhdeksän vuotta. Lukiossa vasta sai kaverit. Kun luokksahteisö jonkun haluaa eristää se kyllä onnistuu. Opettajat laittaa kädet ristiin.

Kuulostaa surulliselta. Oli miten oli, jo ajatuksen tasolla on ikävää, että joku jää yksin tai kokee jäävänsä ulkopuolelle, vaikka näennäisesti seuraa olisikin.

Karu fakta on, että kaveruutta ei voi pakottaa. Lapset eivät ystävysty niin, että heitä pakotetaan viettämään aikaa yhdessä.

Tunsin aikanaan vanhemman, joka helikopterin lailla häilyi koko ajan lapsensa ympärille. Lapsi valitti, että häntä kiusataan; tähän riitti syyksi erimielisyys asioissa. Vanhempi soitteli ja häiriköi toisia vanhempia, lapsensa parasta ajatellen toki, mutta kyllästymiseen asti. Eihän tämä mitään auttanut, päinvastoin, kun kyse oli vielä isoista lapsista.