Te, jotka koette, että olette saaneet lapsuudestanne "niukat eväät"

Minut on pelastanut se, että keskityin koulunkäyntiin ja olin siinä hyvä. Olen myös aina hakeutunut tasapainoisten onnellisten ihmisten seuraan. Jo lapsena nautin siitä, kun kyläilin kaverin luona, ja perheenjäsenet keskustelivat keskenään ystävälliseen sävyyn. Meillä kotona juopoteltiin, huudettiin, riideltiin, kommentoitiin väheksyvästi.

Nyt on perhe ja lapset. Ihanaa on touhuta asioita yhdessä. Vakituisen työnkin sain lopulta. Jonkinlainen uupumus tuntuu olevan pysyvä seuralaiseni, muuten menee hyvin. Voimia kaikille!

Vierailija kirjoitti:

Köyhä duunariperhe stadista, vanhemmat kansakoulun käyneitä mutta muuten hyvinkin sivistyneitä ja ajan tasalla. Rakastava ja normaali lapsuus ainokaisena, koulukiusaamista mikä ei vaikuttanut mitenkään. Villi ja vilkas koulussa huonolla menestyksellä.

Hyvin on mennyt, vanhempani olivat ja olisivat todella onnellisia nykyisestä elämästäni. Pariuduin jo parikymppisenä, sain ensimmäiset lapset 21v ja 23v:nä, kolmannen 30v:nä. Opiskelin kun nuorin oli vauva. 90-luvun lamassa loppui tuo avioliitto ja olin 3v onnellinen yh. Samaan aikaan äitini kuoli, valitettavasti.

Tapasin sitten nykyisen mieheni jonka kanssa olemme rakentaneet hyvän keskiluokkaisen elämän meille ja 4 lapsellemme (1 yhteinen). Saimme rakennettua 1. talomme vielä kun isäni oli elossa joten hän ehti näkemään miten hyvässä tilanteessa olimme. Isäni kuoli vain pari viikkoa ennen kuin esikoinen sai yo-lakkinsa. 

Nyt kuopuskin on 21v opikelija ja  minä eläkkeellä, tällähetkellä 2. kodissamme etelä-Euroopassa. Lastenlapsia on 3, upeita vävyjä 2 ja ihana miniä. Lapset kouluttautuneita ja hyväpalkkaisissa töissä, onnellisia omassa elämässään. Ympärillä rakkaita ystäviä. Elämä  on hienoa kivuista ja uupumuksesta huolimatta. 

Enpä olisi ikinä uskonut saavani näin upeaa elämää! 27v tulee kohta puolison kanssa täyteen. 

Joo, sulla on onneksi ollut rakkautta ja lämpöä vaikka oli ehkä köyhää. Mä synnyin varakkaaseen perheeseen jossa sitten toinen vanhempi on luonnevikainen sadisti. Elin lapsuuden köyhyydessä vaikka vanhemmilla hyvät tulot ja minkkiturkit ja uudet autot. Mulle ei annettu rahaa edes kuukautissuojiin ja vaatteet aivan hirveitä kaatopaikkarytkyjä. Vanhempi tahallaan nöyryytti ja sama jatkui aikuisena. Vanhempi finalisoi tän vielä sitten sillä että perintöä ei lapset aaa penniäkään vaan testamenttasi kaiken ikäänkuin ulkopuoliselle. Eli siis varakas perhe ei ole tosiaan tae mistään, ja varakkaassa perheessä kaltoinkohdeltu lapsi voi elää äärimmäistä köyhyyttä. Ymmärrän että tätä on monen vaikea uskoa, mutta voin vakuuttaa että maailmaan mahtuu sekopäisiä hulluja ja niitä on yllättävän paljon hyvätuloisissakin.

Aikamoinen arkajalka olin lapsena siihen liittyvine ongelmineen mutta siihen nähden selvinnyt ihan hyvin ja tehnyt tavallisia ihmisten asioita kuten opiskellut, hankkinut lapsia ja käynyt töissä.

Vierailija kirjoitti:

Aikamoinen arkajalka olin lapsena siihen liittyvine ongelmineen mutta siihen nähden selvinnyt ihan hyvin ja tehnyt tavallisia ihmisten asioita kuten opiskellut, hankkinut lapsia ja käynyt töissä.

Tää on itse asiassa hyvä näkökulma.

Mä olen joutunut olemaan myös aina hyvin arka ja varovainen riskinotossa ja aina joutunut jokaiselle muutokselle (esim työpaikan vaihto, muutto, tms) miettimään erikseen vielä varasuunnitelmatkin, sillä aina on tieto siitä että hädän tullen vanhemmat ei vahingossakaan auta tai tue vaan päinvastoin voitonriemuisen vahingoniloisina ilkkuvat ja vattuilevat ja oikein hierovat naamaan sitä että en jotenkin onnistunut.

Tän takia olen aivan hirveän stressin ja energian käyttänyt aina asioiden varmisteluun. Tällä lailla moni tilaisuus tietenkin meni ohi.

Kateellisen katsoin ja vieläkin katson kun tutut hyppää uusiin suhteisiin, töihin, perustaa fiemoja, hyppää sapattivapaalle ilman tietoa tulevasta, ottaa kaikenlaisia riskejä - ja silti heillä on aina turvana tieto että vanhemmat auttaa, tukee ja hyväksyy ja jos epäonnistuukin niin vanhemmat tukee ja lohduttaa silti.

Aikuisen elämäkin on hyvin erilaista siitä riippuen onko tukea ja kannustusta elämässä olemassa vaiko ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikamoinen arkajalka olin lapsena siihen liittyvine ongelmineen mutta siihen nähden selvinnyt ihan hyvin ja tehnyt tavallisia ihmisten asioita kuten opiskellut, hankkinut lapsia ja käynyt töissä.

Tää on itse asiassa hyvä näkökulma.

Mä olen joutunut olemaan myös aina hyvin arka ja varovainen riskinotossa ja aina joutunut jokaiselle muutokselle (esim työpaikan vaihto, muutto, tms) miettimään erikseen vielä varasuunnitelmatkin, sillä aina on tieto siitä että hädän tullen vanhemmat ei vahingossakaan auta tai tue vaan päinvastoin voitonriemuisen vahingoniloisina ilkkuvat ja vattuilevat ja oikein hierovat naamaan sitä että en jotenkin onnistunut.

Tän takia olen aivan hirveän stressin ja energian käyttänyt aina asioiden varmisteluun. Tällä lailla moni tilaisuus tietenkin meni ohi.

Kateellisen katsoin ja vieläkin katson kun tutut hyppää uusiin suhteisiin, töihin, perustaa fiemoja, hyppää sapattivapaalle ilman tietoa tulevasta, ottaa kaikenlaisia riskejä - ja silti heillä on aina turvana tieto että vanhemmat auttaa, tukee ja hyväksyy ja jos epäonnistuukin niin vanhemmat tukee ja lohduttaa silti.

Aikuisen elämäkin on hyvin erilaista siitä riippuen onko tukea ja kannustusta elämässä olemassa vaiko ei ole.

Itsellä tämä täysin sama. Kaikessa oltava mukana joku back up plan, ettei vaan tipu tyhjän päälle ja käy köpelösti. Vaikka ulkoisesti meneekin tällä hetkellä hyvin eli on vakkarityö, kumppani ja ystäviä, niin koen, että elämässä mennyt paljon mahdollisuuksia ohi tämän jahkailun ja riskien ottamisen vaikeuden takia. Vaikea luottaa, että asiat järjestyy ja elämä kantaisi. Koitan tästä nyt päästä pois ja mennä eteenpäin elämässä. Alan olla aika uupunut.

Milluusio kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikamoinen arkajalka olin lapsena siihen liittyvine ongelmineen mutta siihen nähden selvinnyt ihan hyvin ja tehnyt tavallisia ihmisten asioita kuten opiskellut, hankkinut lapsia ja käynyt töissä.

Tää on itse asiassa hyvä näkökulma.

Mä olen joutunut olemaan myös aina hyvin arka ja varovainen riskinotossa ja aina joutunut jokaiselle muutokselle (esim työpaikan vaihto, muutto, tms) miettimään erikseen vielä varasuunnitelmatkin, sillä aina on tieto siitä että hädän tullen vanhemmat ei vahingossakaan auta tai tue vaan päinvastoin voitonriemuisen vahingoniloisina ilkkuvat ja vattuilevat ja oikein hierovat naamaan sitä että en jotenkin onnistunut.

Tän takia olen aivan hirveän stressin ja energian käyttänyt aina asioiden varmisteluun. Tällä lailla moni tilaisuus tietenkin meni ohi.

Kateellisen katsoin ja vieläkin katson kun tutut hyppää uusiin suhteisiin, töihin, perustaa fiemoja, hyppää sapattivapaalle ilman tietoa tulevasta, ottaa kaikenlaisia riskejä - ja silti heillä on aina turvana tieto että vanhemmat auttaa, tukee ja hyväksyy ja jos epäonnistuukin niin vanhemmat tukee ja lohduttaa silti.

Aikuisen elämäkin on hyvin erilaista siitä riippuen onko tukea ja kannustusta elämässä olemassa vaiko ei ole.

Itsellä tämä täysin sama. Kaikessa oltava mukana joku back up plan, ettei vaan tipu tyhjän päälle ja käy köpelösti. Vaikka ulkoisesti meneekin tällä hetkellä hyvin eli on vakkarityö, kumppani ja ystäviä, niin koen, että elämässä mennyt paljon mahdollisuuksia ohi tämän jahkailun ja riskien ottamisen vaikeuden takia. Vaikea luottaa, että asiat järjestyy ja elämä kantaisi. Koitan tästä nyt päästä pois ja mennä eteenpäin elämässä. Alan olla aika uupunut.

Tämäpä tämä, minäkin olen uupunut ja väsynyt. Tällaisen vaikean lapsuuden kokenut kantaa koko ajan moninkerroin raskaampaa taakkaa niskassaan, kuin hyvän ja terveen kodin lapset. Eli just kuten tuo aiempi juoksukisavertaus, 50kg lisäpaino selässä kisataan huippukuntoisten kanssa pikajuoksussa ja silti pitää pärjätä vaikka tavallaan koko sarjan pitäisi olla aivan eri.

Maailma on aika armoton paikka tällaisesta taustasta katsottuna.

Harmillista kun eiliset hyvät viestit on poissa, tulin ketjua lukemaan kun eilen jäi kesken.

Vaikeaa on. Uupumus on ikuinen seuralainen, koska kaiken on aina joutunut tekemään yksin ilman mitään tukea. Siitä johtuen elämä tuntuu ainaiselta selviämiseltä, vaikka ihan ok jaksojakin siihen on mahtunut. Silti tuntuu siltä, että en ole koskaan saanut nauttia elämästä. Aina takaraivossa jäytää joku turvattomuus ja olen huomannut myös sen, että en pysty elämään hetkessä. Isot hetket elämässä, valmistuminen, siskon häät ja lasten syntymät...tuntuu kuin katselisi elokuvaa, eikä itse eläisi sitä tapahtumaa.

Menin kyllä yliopistoon, mutta vasta yli kolmekymppisenä. Kärsin huijarisyndroomasta siellä. Opiskelu ja työ yhdistelmä on myös polttanut mut loppuun jo kahdesti. Silti yritän sinnitellä eteenpäin pikkuhiljaa. Olen vähintään 15 vuotta muista jäljessä kaikessa. Ei ole omaa asuntoa tai muutakaan omaisuutta, ei ole puolisoa, koska ihmisiin luottaminen on äärimmäisen vaikeaa, töiden hakeminen tuntuu äärimmäisen haastavalta, koska ei ole suhteita minnekään ja se torjutuksi tuleminen on hylkäämistraumoista johtuen aina tosi kipeä kokemus.

Usein mietin, että tuleeko koskaan sellaista aikaa, että elämä ei tuntuisi taistelulta menneisyyden haamuja vastaan. Kun yhden trauman kanssa pääsee sinuiksi, pintaan pulpahtaa jo seuraava vaatimaan huomiota. Tuntuu, ettei saa hetken lepoa. Traumatyö vaatii valtavasti emotionaalisia ja henkisiä resursseja, olen jo siitä aivan loppu. Päälle pitäisi opiskella ja tehdä töitäkin. Välillä tekis vaan mieli luovuttaa. Tuntuu, ettei jaksaisi. Mutta sitähän iloa minä en vanhemmilleni suo.

Vierailija kirjoitti:

Meillä myös ollut aina, jo lapsena mutta myös aikuisenakin, että jos mulle käy jotain ikävää, tapaturma, onnettomuus, potkut tai muu epäonnistuminen, vanhemmat on vahingonilosta aivan liekeissä ja viikkokausia vattuilee ja näkvii ja ilkkuu.

Erityisen satuttavina muistan yt:ssä saamani potkut (koko firma lakkautettiin ja kaikki sai loparit) ja sen miten vahingonilosta ja ihme kiimaisesta vihasta leimuava silmät äidillä oli kun se mulle päin naamaa nauroi ja ilkkui. Siitäs sait, oikein!

Vielä tuskaisempi oli kun ilkkuivat keskenemnosta. Oli vielä ns pitkillä viikoilla keskenmeno eli sikiö oli jo aiemmin todettu ultrassa eläväksi. Tilanteessa jossa menetin sikiön, olisin kaivannut myötätuntoa. Sain aivan järkyttävää ilkkumista ja vattuilua ja molemmat soitti vuoron perään ja haukkui miten saat sitä mitä tilaat ja oma syysi! Ei todellakaan ollut oma syy, vaan istukassa oli vikaa. Alan vieläkin itkeä ja tunnen saman palan kurkussa kuin silloin, kun tuo tapahtui. Vanhempien ihmeelllinen viha ja kostonhalu on niin suuri. Ja mitään pahaa en ole niille tehnyt koskaan vaan aina yrittänyt olla hyvä tytär ja ahkera ja uuttera ja avulias. Ja silti ne lyö ja satuttaa minkä ehtii ja pahinta kaikesta: silminnähden NAUTTII kun kärsin, minuun sattuu tai kaikki menee päin hanuria.

Ihan kestämätöntä. Nytkin tuntuu pala kurkussa ja rintakehää painaa sellainen vaikea hengittää -tunne. Tuttu lapsuudesta ja tuttu noista kaikista tilanteista jossa mua tahallaan loukkaavat.

Olen tosi pahoillani

Lemppaa sun vanhemmat.

Vanhemmat ei tajunnut koulutuksen päälle tarpeeksi

Joissain perheissä tää tajutaan jo pienestä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä myös ollut aina, jo lapsena mutta myös aikuisenakin, että jos mulle käy jotain ikävää, tapaturma, onnettomuus, potkut tai muu epäonnistuminen, vanhemmat on vahingonilosta aivan liekeissä ja viikkokausia vattuilee ja näkvii ja ilkkuu.

Erityisen satuttavina muistan yt:ssä saamani potkut (koko firma lakkautettiin ja kaikki sai loparit) ja sen miten vahingonilosta ja ihme kiimaisesta vihasta leimuava silmät äidillä oli kun se mulle päin naamaa nauroi ja ilkkui. Siitäs sait, oikein!

Vielä tuskaisempi oli kun ilkkuivat keskenemnosta. Oli vielä ns pitkillä viikoilla keskenmeno eli sikiö oli jo aiemmin todettu ultrassa eläväksi. Tilanteessa jossa menetin sikiön, olisin kaivannut myötätuntoa. Sain aivan järkyttävää ilkkumista ja vattuilua ja molemmat soitti vuoron perään ja haukkui miten saat sitä mitä tilaat ja oma syysi! Ei todellakaan ollut oma syy, vaan istukassa oli vikaa. Alan vieläkin itkeä ja tunnen saman palan kurkussa kuin silloin, kun tuo tapahtui. Vanhempien ihmeelllinen viha ja kostonhalu on niin suuri. Ja mitään pahaa en ole niille tehnyt koskaan vaan aina yrittänyt olla hyvä tytär ja ahkera ja uuttera ja avulias. Ja silti ne lyö ja satuttaa minkä ehtii ja pahinta kaikesta: silminnähden NAUTTII kun kärsin, minuun sattuu tai kaikki menee päin hanuria.

Ihan kestämätöntä. Nytkin tuntuu pala kurkussa ja rintakehää painaa sellainen vaikea hengittää -tunne. Tuttu lapsuudesta ja tuttu noista kaikista tilanteista jossa mua tahallaan loukkaavat.

Olen tosi pahoillani <3

Lemppaa sun vanhemmat.

Kiitos kauniista sanoista, ne oikeasti lämmittävät. Elämässäni koko lapsuuden ja nuoruuden aikana kukaan ei ole koskaan sanonut minulle mitään myötätuntoista. Vaan juuri tuota ilkkumista ja ivanaurua tuli. Siksi oikeasti sydäntä lämmittää kun joku sanoo näin kauniisti.

Kaikkea hyvää sinulle!

Olen katkaissut välit vanhempiini, suosittelen sitä kaikille, anteeksi voi antaa, muttei se tarkoita että tekemisissä tarvitsee olla. Olen todella menestynyt,

opinnot,työ ym. kaikkea on, mutta vasta kun lopulta katkaisin välit täysin, sain selittämättömän sielunrauhan.

Vierailija kirjoitti:

Mitä on "niukat eväät"?

Vähäosainen koti.

Elämä ei ole täydellista ja toki minussakin näkyy taustani, mutta näillä pelimerkeillä, mitä olen saanut olen tehnyt niistä parhaan version mitä olen pystynyt luomaan itselleni, omalle perheelleni ja kolmelle lapselle. Ja olen ikuisesti kiitollinen etten tehnyt itsemurhaa vaikka sitä monesti suunnittelin ennen kuin pääsin muuttamaan omilleni. Mitä kauempana lapsuuteni on ja mitä kauempana nämä henkilöt ovat elmästäni sen paremmin minulla on mennyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä myös ollut aina, jo lapsena mutta myös aikuisenakin, että jos mulle käy jotain ikävää, tapaturma, onnettomuus, potkut tai muu epäonnistuminen, vanhemmat on vahingonilosta aivan liekeissä ja viikkokausia vattuilee ja näkvii ja ilkkuu.

Erityisen satuttavina muistan yt:ssä saamani potkut (koko firma lakkautettiin ja kaikki sai loparit) ja sen miten vahingonilosta ja ihme kiimaisesta vihasta leimuava silmät äidillä oli kun se mulle päin naamaa nauroi ja ilkkui. Siitäs sait, oikein!

Vielä tuskaisempi oli kun ilkkuivat keskenemnosta. Oli vielä ns pitkillä viikoilla keskenmeno eli sikiö oli jo aiemmin todettu ultrassa eläväksi. Tilanteessa jossa menetin sikiön, olisin kaivannut myötätuntoa. Sain aivan järkyttävää ilkkumista ja vattuilua ja molemmat soitti vuoron perään ja haukkui miten saat sitä mitä tilaat ja oma syysi! Ei todellakaan ollut oma syy, vaan istukassa oli vikaa. Alan vieläkin itkeä ja tunnen saman palan kurkussa kuin silloin, kun tuo tapahtui. Vanhempien ihmeelllinen viha ja kostonhalu on niin suuri. Ja mitään pahaa en ole niille tehnyt koskaan vaan aina yrittänyt olla hyvä tytär ja ahkera ja uuttera ja avulias. Ja silti ne lyö ja satuttaa minkä ehtii ja pahinta kaikesta: silminnähden NAUTTII kun kärsin, minuun sattuu tai kaikki menee päin hanuria.

Ihan kestämätöntä. Nytkin tuntuu pala kurkussa ja rintakehää painaa sellainen vaikea hengittää -tunne. Tuttu lapsuudesta ja tuttu noista kaikista tilanteista jossa mua tahallaan loukkaavat.

Olen tosi pahoillani <3

Lemppaa sun vanhemmat.

Kiitos kauniista sanoista, ne oikeasti lämmittävät. Elämässäni koko lapsuuden ja nuoruuden aikana kukaan ei ole koskaan sanonut minulle mitään myötätuntoista. Vaan juuri tuota ilkkumista ja ivanaurua tuli. Siksi oikeasti sydäntä lämmittää kun joku sanoo näin kauniisti.

Kaikkea hyvää sinulle!

Siis ihan oikeasti. Sinä olet joutunut olemaan kammottavissa olosuhteissa, mutta nyt olet aikuinen ja vapaa. Et ole mitään velkaa vanhemmillesi. Toivon ympärillesi vain hyviä ja kunnioittavia ihmisiä, jotka välittävät sinusta ja joista sinä voit turvallisesti välittää. 

Vierailija kirjoitti:

Keskimääräistä huonommin kai: nelikymppinen lapseton sinkku nainen, ei varallisuutta, ei työpaikkaa, terveysongelmia.

Näistä ei mikään tietenkään suoraan ole lapsuudesta johtuvaa, mutta puuttumaton tunteiden hallinta, hylkäämisen pelko ja lapsuudessa alkanut ahdistus on, jotka sitten kyllä valtavasti vaikuttaneet nykytilanteeseen kun en ole koskaan pystynyt näkemään itselläni tulevaisuutta.

Mut voihan sitä haaveilla et mitä haluis tehä ja tutkii ja kokeilla eihän siinä mitään menetäkkään? Jos sais iloa elämään.

Sanoisin kaikille kirjoittaneille, olemme uskomattoman vahvoja, sisulla eteenpäin, talous kuntoon, opiskelemaan, töihin, ympäröi itsensä vain ja ainoastaan tasapainoisilla hyvillä ihmisillä vaikka niitä olisi vain yksi, mutta se yksi voi pelastaa sinut ja enemmin on vaikka täysin yksin kun näiden ihmisten ympäröimänä. Hyvät ihmiset löytävät kyllä toisensa. Mutta vastuu on kannettava itse minkälaiseksi ihmiseksi itse kasvaa ja mitä valintoja tekee ja pidettävä omasta mielenterveydestä huolta. Helppoa se ei ole ja saa tehdä kovasti töitä, mutta taustasta huolimatta se on mahdollista luoda turvallinen elämä.

Todella hyvä ketju, surullisuudestaan huolimatta. Niin paljon tuttua. Valitettavan paljon samoja kokemuksia omasta lapsuudesta ja samoja kokemuksia siitä mitä epänormaali lapsuus aiheuttanut aikuisuudessa myöhemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä myös ollut aina, jo lapsena mutta myös aikuisenakin, että jos mulle käy jotain ikävää, tapaturma, onnettomuus, potkut tai muu epäonnistuminen, vanhemmat on vahingonilosta aivan liekeissä ja viikkokausia vattuilee ja näkvii ja ilkkuu.

Erityisen satuttavina muistan yt:ssä saamani potkut (koko firma lakkautettiin ja kaikki sai loparit) ja sen miten vahingonilosta ja ihme kiimaisesta vihasta leimuava silmät äidillä oli kun se mulle päin naamaa nauroi ja ilkkui. Siitäs sait, oikein!

Vielä tuskaisempi oli kun ilkkuivat keskenemnosta. Oli vielä ns pitkillä viikoilla keskenmeno eli sikiö oli jo aiemmin todettu ultrassa eläväksi. Tilanteessa jossa menetin sikiön, olisin kaivannut myötätuntoa. Sain aivan järkyttävää ilkkumista ja vattuilua ja molemmat soitti vuoron perään ja haukkui miten saat sitä mitä tilaat ja oma syysi! Ei todellakaan ollut oma syy, vaan istukassa oli vikaa. Alan vieläkin itkeä ja tunnen saman palan kurkussa kuin silloin, kun tuo tapahtui. Vanhempien ihmeelllinen viha ja kostonhalu on niin suuri. Ja mitään pahaa en ole niille tehnyt koskaan vaan aina yrittänyt olla hyvä tytär ja ahkera ja uuttera ja avulias. Ja silti ne lyö ja satuttaa minkä ehtii ja pahinta kaikesta: silminnähden NAUTTII kun kärsin, minuun sattuu tai kaikki menee päin hanuria.

Ihan kestämätöntä. Nytkin tuntuu pala kurkussa ja rintakehää painaa sellainen vaikea hengittää -tunne. Tuttu lapsuudesta ja tuttu noista kaikista tilanteista jossa mua tahallaan loukkaavat.

Olet arvokas. Olet tärkeä. *halaus*

Vierailija kirjoitti:

Olen katkaissut välit vanhempiini, suosittelen sitä kaikille, anteeksi voi antaa, muttei se tarkoita että tekemisissä tarvitsee olla. Olen todella menestynyt,

opinnot,työ ym. kaikkea on, mutta vasta kun lopulta katkaisin välit täysin, sain selittämättömän sielunrauhan.

Toivon, että alapeukuttajat tajuaisivat viestisi tärkeyden. Minä menetin vanhempani ja sitä kautta pääsin ihan eri tavalla vapaaksi lapsuuden henkisestä väkivallasta ja alkamaan oman kasvuni itseni näköiseksi ja kohtaamaan sellaisia kipeitä tunteita, joille ei ollut ollut tilaa ja mahdollisuutta lainkaan.