Te, jotka koette, että olette saaneet lapsuudestanne "niukat eväät"

Lähtökohtaan nähden onen pärjännyt jopa loistavasti, ainakin todella hyvin. Joo, todellisen menestyjän rinnalla olen varmasti luuseri, mutta takamatka huomioon ottaen en.

Olen toki kaikessa ollut n. 10 vuotta jäljessä, mutta nyt kun useimmat viisikymppiset ovat jumissa paikoillaan itse koko ajan menen eteenpäin.

Jännä havainto että takamatka on monilla sama ilmiö. Mulla vanhemmat oikein tarkoituksella yrittivät myös aiheuttaa sitä takamatkaa laittamalla kapuloita rattaisiin. Kaikin tavoin harrasivat vastaan opintojani, eivät suostuneet antamaan rahaa lainaksi pääsykoekirjoja varten, yrittivät estää uhkaillen poismuuttoni pk-seudulle opintojen perässä.

Sitten jaksoivat kotoa muuton jälkeen pilkata ja ilkkua minua 10 vuoden ajan sitä miten asun vuokralla. Miten tyhmää ja typerää ja lapsellista se onkaan - samaan hengenvetoon totesivat ilkkuen että heiltä ei sitten tule saamaan mitään takausta tai lainaa tai muutakaan apua asunnon hankintaan.

Tämä kiukutti silloin erityisen kovasti siksi että olivat itse saaneet aikanaan ensiasunnon lahjaksi isäni vanhemmilta ja seuraaviin asuntoihin takauksen samasta paikasta. Itse eivät halunneet auttaa omaa lastaan mutta 10 vuoden ajan ilkkuivat ja pilkkasivat.

Sen 10vuoden ajan asuin vuokralla ja vähän kerrassaan sinnikkäästi säästin omarahoitusosuuden. Viimein sitten 37v iässä ostin talon, ja vanhempien naama venähti. Hämmennys ei tietenkään kestänyt kauaa, sillä nopeasti keksivät että vaikka enää ei voi haukkua omaa lasta tyhmäksi vuokralaiseksi, voi haukkua sitä taloa rumaksi ja huonoksi.

Rumaksi ja huonoksi on sittemmin haukuttu kaikki, niin puolisoni, lapseni, kuin kaikki muukin. Nykyään en enää pidä yhteyttä kun en vaan jaksa enää.

Joku esitti kerran hyvän vertauskuvan täällä: narsistin lapsen sietokyky on kuin valtavan tilava reppu jonne vanhemmat voi mättää pazkaa vuosikymmenestä toiseen rajoituksetta. Erään kerran sitten se pohjattomaksi luultu reppu täyttyy ja pazka valuu reunan yli eikä sinne mahdu enää tippakaan uutta lisää.

Muistan kuin eilisen päivän kun tuo tapahtui ja vasta sinä päivänä sain katkaistua suhteen vanhempiin. Ainoa asia mitä kadun on se, miksen tehnyt tuota 20 vuotta aikaisemmin!

Meillä oli aika tavallinen keskiluokkainen duunariperhe. Molemmat vanhemmat alkoholisteja ja väkivaltaisia. Suvussa vankilatyyppejä, jotka toisinaan häiritsi "idylliä".

Mies taas oli vähäosaisemmasta perheestä. Oli työttömyyttä ja alkoholismia. Koti vaihtui (kumppanit) usein.

Koulut ei oikein maistunut kummallekaan, mutta töitä ollaan tehty ahkerasti nuoruudesta lähtien. Tekemällä pääsee eteenpäin.

Puhun meistä molemmista, kun naapurimme kerran talkoopäissään äityi kehumaan meitä. Hän on vähän korkeammalla tasolla oleva poliisi ja yhteisömme pidetty ja arvostettu jäsen. Illanistujaisissa avautui.

Hän muisti meidät kummatkin meidän lapsuudestamme, kun tähän naapurustoon tultiin. Milloin onn kotietsintää tehnyt tai vanhempaa viety putkaan tai lapsia sossuun.

Ostettiin rivarin pätkä ja hän oli itsekseen tuuminut, että siinä se rauha sitten menikin. Hänellä oli todella synkåt odotukset meidän takia. Mutta suht nopeesti oli joutunut pyörtämään ajatuksensa.

Me oltiin aivan jotain muuta, mitä hän oli miettinyt, niistä lähtökohdista ei voi mitään hyvää tulla.

Kummallakin hyvät duunit, älyttömän hyvä käytöksiset ja ihanat lapset ja olihan meillä varaa hankkia samanlainen kämppä kuin heillä..

"niistä lähtökohdista olette saaneet homman toimimaan ja pärjänneet hyvin" Vaikkei koulut maistuneetkaan, niin olemme yllättävän sivistyneitä. Asiat kiinnostaa ja niistä otetaan selvää.

Eihän me oltu edes tuommoisia ajateltu ennen. Traumoja jotain on, mutta niistä on selvitty ehkä, ilman isompia kriisejä. Tai sitten ovat käsittelemättä vielä. Ei tässä ole ollut aikaa pohtia ja syventyä ja jäädä surkuttelemaan. ;)

Lisäksi yhteinen rakkaus ja luottamus on pelannut aina. Avoin yhteys toiseen ja aina on saanut puhuttua, jos jotain on. Toinen toistaan tukien.

Olihan se kiva kuulla, kuinka me näyttäydytään ulkopuoliselle. Itsehän sitä on paras käyntinkorttinsa tänäkin päivänä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä jollain sisulla ollut merkitystä.  Sisu toisaalta tyhmää, kun joku tekee raskaan työn yksin vaikka voisi saada apua.

Miellyttämisen halu ja näyttämisen halu, silti perhe kuittasi hyvän pahalla.  Luonnonlaki?

Ihme viesti. Kaltoinkohdelluilla lapsilla ei ole koskaan ollut mitään mahdollisuuttakaan saada perheen tukea tai apua missään. Ei tässä mistään näyttämisen halusta ole kyse vaan siitä että on pakko pärjätä aina ja kaikessa itse, myös uupuneena, sairaana ja silloinkin kun on aivan loppu. Koska ei ole mitään vaihtoehtoa.

Eihän sitä perheeltä odotettukaan.

Näyttämisen halu, voi olla sekin jotain uhoa, "minä ainakin auttaisin teitä".

Tarkoitin joku voi olla liian vahva, yrittää liikaa, sitten ihaillaan hiukan tyhmästi, voi kuinka sisukas.  On vaan annettava periksi oman edun takia joskus.

Minusta tuli niin itsenäinen että selvitän kaikki ongelmat itse ja yksin, jopa vaikka kun avun kanssa onnistuisi nopeammin tai helpommin. En osaa hahmottaa rajoja milloin jonkin pitäisi olla mahdotonta, ja pidän ihan mahdottomia kriteerejä itselleni. Sitoutuminen on vaikeaa koska en osaa näyttäytyä haavoittuvana tai tarvita toisilta (edes omalta kumppanilta) mitään. En odota keneltäkään mitään enkä toisin odota minultakaan odotettavan.

Lapsuudenperheessä väkivaltaa, alkoholismia, henkistä pahoinpitelyä ja vanhemman itsemurha. Itse haluan elää vain omassa turvallisessa kuplassani jonka olen itse luonut. Mieluummin yksin kuin lapsuuden toistaminen.

Siinä ja tuossa. Olen saanut kyllä ystäviä, olen opiskellut mutkien kautta korkeakoulututkinnon, en ole ollut pitkiä aikoja työttömänä, en käytä juuri päihteitä, olen fyysisesti terve, minulla on hyvä ja pitkä parisuhde. Minua pidetään yleisesti miellyttävänä ja hyvin pärjäävänä ihmisenä.

Toisaalta ole kärsinyt pahasta ahdistuksesta, paniikkikohtauksista, kaikki saavutukset ovat olleet valtavan työn ja tuskan takana, lukuisia henkisiä romahduksia, omaisuutta ei ole, kärsin sosiaalisten tilanteisen pelosta. Ahdistus ja sen lieveilmiöt ovat kaventaneet elämääni, mutta olen pääsemässä terapiaan, joten olen melko toiveikas tulevan suhteen.

Kaikenkaikkiaan elämä on kuitenkin mennyt parempaan suuntaan. Mitä kauemmaksi pääsee lapsuudesta, sen helpompi on olla.

Olen jo aika vanha(55v) mutta jotenkin perusturvan järkkyminen on näkynyt elämässäni niin kauan kuin muistan.

Jokin kriisi voi kaukaista helposti yleisen olotilan mihin liittyy pelkoa, ahdistusta, surua jne. Muuten menee periaatteessa arkielämä ihan hyvin ja olen pärjännyt kohtalaisesti elämässäni.

Tässä hyvä artikkeli joka vahvistaa kokemustani. Olen ottanut tavaksi luoda sisäistä turvaa läsnäoloharjoittein, rentoutustekniikoilla kuten syvähengitys ja mietiskely ja hiljentymisen. Aiemmin etsin ulkoisia turvatekijöitä elämääni, puolisoa, turvallista kotia sekä artikkelissa mainittuja sijaistoimintoja. Ne vaan eivät tosi paikan tullessa oikein toimi.

https://kasvuntaika.fi/blog/2022/04/08/turvan-tunteesta-hyvinvointia/

Tuija Välipakkan kirjassa Sata tapaa tappaa sielu kerrotaan, että narsistiäidin tyttärestä tulee aina joko alisuoriutuja tai suorittaja. Molemmilla sisällään tyhjyys ja huono omanarvontunto. Kummaksi kasvaa, riippuu siitä, onko tyttärellä edes yksi tasapainoinen, rauhoittava ja hyväksyvä aikuinen elämässään.

Minulla oli. Suoritan.

Suoritin akateemisen tutkinnon, suoritin mielenterveyttäni kuntoon ja suoritan töissä. Olen suorittanut liki pakonomaisesti liikuntaa ja viimeaikoina olen suorittanut lasta alulle. Mistään en kuitenkaan erityisemmin nauti ja pidän itseäni aina muita huonompana.

Voisin väittää pärjänneeni heikoista eväistä huolimatta, mutta maksan olemassaolostani jatkuvaa hintaa. Mutta eipä sillä - näinkin voi elää.

Vierailija kirjoitti:

Tuija Välipakkan kirjassa Sata tapaa tappaa sielu kerrotaan, että narsistiäidin tyttärestä tulee aina joko alisuoriutuja tai suorittaja. Molemmilla sisällään tyhjyys ja huono omanarvontunto. Kummaksi kasvaa, riippuu siitä, onko tyttärellä edes yksi tasapainoinen, rauhoittava ja hyväksyvä aikuinen elämässään.

Minulla oli. Suoritan.

Suoritin akateemisen tutkinnon, suoritin mielenterveyttäni kuntoon ja suoritan töissä. Olen suorittanut liki pakonomaisesti liikuntaa ja viimeaikoina olen suorittanut lasta alulle. Mistään en kuitenkaan erityisemmin nauti ja pidän itseäni aina muita huonompana.

Voisin väittää pärjänneeni heikoista eväistä huolimatta, mutta maksan olemassaolostani jatkuvaa hintaa. Mutta eipä sillä - näinkin voi elää.

Hyvin kirjoitettu, samat lähtökohdat täällä ja ylisuorittaja ylipärjääjä täälläkin. Olen tämän ansiosta - tai takia, miten sen nyt näkee - edennyt uralla todella korkealle. Mutta kaikki on yhä suorittamista, jopa rentoutuminen ja rauhoittuminen on suorittamista.

Tätä varmaan pahentaa se että mikään ei kelpaa äidille. Joku muu vanhempi olisi superylpeä siitä mitä olen saavuttanut ja saavutukseni ovat oikeasti todella huomattavat siihen nähden, mistä surkeudesta ponnistin. Mutta ehei! Äidille ei kelpaa väitöskirja, toimitusjohtajan työ, lapseni, taloni, saavutukseni tai se että olen kirjoittanut lukuisia julkaisuita ja artikkeleja. Sen sijaan työtön elämänkallu veljeni on kultapsi joka on hienoista hienoin ja jota kehutaan jatkuvasta ja josta äiti kertoo olevansa ylpeä.

Ei tarvitse olla selvännäkijä tajutakseen mistä ylisuorittaminen kumpuaa.

Monella on tietysti ollut "huonompi" koti ja itsellä on vielä melko hyvä ollut. Sen vuoksi vähän vaikeaa kirjoittaa. Kuitenkin moni on varmasti kokenut ikävämpääkin. Oikeastaan on muutenkin vaikea purkaa ajatuksia tähän liittyen. Silti jos mietin tätä kaikkea niin olen jäänyt ilman ns henkistä tukea ja minua ei oikean koskaan hyväksytty sellaisena kuin olen. Jo lapsuudessa olin liian ujo, arka tai hiljainen, vaikka kuinka yritin tehdä parhaani. Isäni on aina ollut hyvin "voimakas" persoona ja lapsuudessa monesti suuttui minulle paljon kaikesta mitättömästikin jutusta kuten en esim harrastuksessa tehnyt niin kuin tahtoi yms. Jollekin ne jutut olisivat olleet pieniä, mutta itselle jäivät mieleen ja koin huononmuutta. Siitä jäi sellainen epävarmuus ja tunnen etten koskaan kelpaa ja ole oikeanlainen. Olisin tarvinnut kannustusta ja ohjeita miten pärjätä eri jutuissa. Jäin omilleni ja jännitin monesti kaikkea. Koulussa yritin miellyttää muita ja olin liian kiltti. Kiusaamista oli jo silloin. Nyt myöhemmin olen sen paremmin ymmärtänyt. Lapsena sitä vaan luotti liikaa muihin. Jos vanhemmista vielä kirjoitan niin isäni on kyllä vaikea ja levoton tapaus. Ei koskaan tiedä millä tuulella on. Nuoruudessakin hän aina "hallitsi" elämääni. Opin aina yrittämään etten vaan anna mitään aihetta riitoihin. Vieläkin hän yrittää määräillä minua. Äitini kanssa taas oli parempaa. Toisaalta hän ei lapsuudessakaan puolustanut minua kunnolla vaan antoi isän huutaa minulle. Nuoruudessa taas yritin saada äidiltä apua kiusaamiseen. Silloin hänen ikävä reaktionsa on jäänyt mieleeni. Olin heidän mielestään heikko jos en kestänyt kiusaamista.

Sitten muutimme muualle ja jäin ihan yksin senkin asian kanssa. Kukaan ei kysynyt miten koulussa menee tai miten voin. Silti piti pärjätä koulussa ja harrastuksissa. Aluksi kaikki menikin ihan hyvin. Myöhemmin jouduin vähitellen taas kiusatuksi. En saanut kavereita ja ne vähät joita kaveriksi ehkä luulin alkoivat mennä siihen mukaan. Olin sitten uudella paikkakunnalla kiusattu ihan yksin. Tätä kaikkea jatkui lukioon saakka. Minulla ei ollut nuoruutta oikeastaan lainkaan jos miettii monien "tavallista" nuoruutta. Itse en käynyt missään ja olin ihan yksin.

Jatkuu

En saanut minäkään kovin hyviä eväitä lapsuudessa ja nuoruudessa vanhemmiltani, he olivat hyvin väheksyviä, isosisarukseni sai riepotella minua miten lystäsi (jopa vanhempieni nenän edessä kävi kimppuuni eikä häntä näistä saanut mitään ikinä mitään rangaistusta), lapsuus oli jatkuvaa munankuorilla kävelyä (jos teit niin kuin x määräsi niin y saattoi käydä sen takia päälle ja jos et tehnyt niin kuin x määräsi, niin silläkin oli negatiivinen lopputulema), mistään ei saanut olla mitään mieltä, kaikesta piti olla kiitollinen (äitini antoi joskus kun olin teini väärän kokoiset rintsikat joululahjaksi(pari kuppikokoa liian isot) ja niitä ei voinut käydä vaihtamassa oikean kokoisiin, koska ei se hänen vikansa ole että minulla on niin pienet rinnat ja ihan samalla tavalla sain lahjan kuin sisarus vaikka lahja oli minulle käyttökelvoton, että pitää olla iloinen että sai edes sen), jos jostain erehdyit valittamaan niin isäni vastasi aina ollessani teini, että "jos elämäs on niin kurjaa niin tapa ittes", luonnollisesti hän myös uhkasi tappamisella ja seksuaalisella väkivallalla jne... mitään ei tietenkään kotona opetettu, siis ihan perusasioita, miten pestään pyykkiä, miten laitetaan ruokaa, miten maksetaan laskuja, miten käytetään julkista liikennettä, miten siivotaan jne.

Oli se aikamoinen oppimisurakka kun muutti omilleen, kun kaikki taidot piti opetella itse, onneksi marttaliitolla on hirveän hyvät nettisivut! Vasta nyt kolmekymppisenä olen oppinut vaihtamaan auton renkaat! Lapsuus teki minusta suorittajan ja olen saanut aikaiseksi maisterin tutkinnon, arvostetun ammatin, työpaikan arvostetussa globaalissa yhtiössä, rakennutettua talon ja terapian jälkeen löytänyt jopa ihanan aviomiehen, jolla on maailman ihanimmat vanhemmat. Yhteisen ihanan lapsen olemme myös saaneet elämäämme. Sosiaalisesti olen edelleen kömpelö (minä en esim lapsuudessa päässyt päiväkotiin ja kun meillä oli kylässä joku tai menimme jonnekin kylään, niin isän kuullen en saanut sanoa mitään, muuten tuli sanomista kotona). Ylisuorittamista koitan itsessäni nykyään hillitä ja toki erilaiset lähtökohdat tuo haastetta parisuhteelle: mies oppinut, että omien vanhempien tukeen (niin henkiseen kuin rahalliseen) voi aina luottaa ja minä olen oppinut, että aina voi luottaa siihen ettei omien vanhempien tukeen voi ikinä luottaa, jostain huolesta kun mainitsee niin lähinnä ilkutaan ja siitä irvaillaan loppuelämä... Luonnollisesti he eivät missään nimessä halunneet taata asuntolainaamme (varmaan se oli aika kolaus kun takausta ei edes tarvittu) ja omaisuuden siirto sisarukselle on hyvässä käynnissä.

Heikoista lähtökohdista huolimatta voi elää aikuisena ihan mukavaa elämää. Varmasti omalla kohdalla selviytymistä helpotti nuorena aikuisena käyty terapia ja se, että lääkäri joskus sanoi minulle, että se on terveen psyykeen merkki, että ahdistavat asiat ahdistaa. Lähinnä nykyään ahdistaa se stigma siitä ettei ole oikein tekemisissä omien vanhempien kanssa ja että sitä saa selitellä. Kun ei oikein traumalapsuuttaan jokaiselle viitsi selitellä...

Itse sain periaatteessa ihan hyvät lähtökohdat, minua rakastettiin ja meillä oli rentoa menoa kotona mutta ehkä vähän liiankin rentoa ja rajatonta. Mutta kaikkea varjosti isän väkivaltaisuus, hän ei saanut usein näitä "kohtauksia" mutta joskus sai ja joskus tuli meille lapsillekin remmistä vaikka taisi olla aika nimellistä kuritusta vaan. En muista että olisi sattunut lainkaan. Se oli sen ajan tyyliä. Mutta muistan sen kuristavan häpeän tunteen mitä koin. Ja kätkin häpeän niin syvälle sisimpääni ja tein sanattoman päätöksen etten ikinä paljasta tuota mitä tapahtui. Emme sisarukset koskaan avanneet aihetta, emme edes aikuisina. Esitin pienenä reipasta ja iloista. Ja hauskaa kyllä oli, välillä maaseudulla mummolassa ja välillä kaupungissa. Oltiin aika köyhiä mutta se ei menoa haitannut. Äiti teki kotirouvana ruuat ja isä elätti perheen duunarina. Viikonloput retkeiltiin eväiden kanssa fillaroiden pitkin Helsingin rantoja. Autoa ei ollut. Jäi kyllä hyvät fiilikset yhteisistä hetkistä ja retkistä. Ja rakkautta sain paljon vanhemmilta ja tädeiltä ja sediltä ja isovanhemmilta. Kuitenkin sellainen häpeileväinen olo oli aina mukana ja kuristava epävarmuus. Liekö isän hetkittäiset raivarit, ja selkäsaunan pelko tehneet sen että aina vähän varuillaan olin/olimme. En kuitenkaan pelännyt isää, ei hän tosiaan mikään julma ollut edes silloin kun sai raivarin, ja välitti kaikin mahdollisin tavoin ja ilman noita kiukunpuuskia varmaan olisi ollut hyvinkin leppoisaa elämä.

Nyt vasta ihan viime vuosina olen kohdannut tuon  häpeän tunteen. Lukenut Hellstenin kirjoja ja tajunnut että häpeä jota olen kokenut on niin kokonaisvaltainen ja lamaannuttava että se on vaikuttanut aivan kaikkeen elämässäni. Aivan kaikkeen. Vähän on auttanut terapia ja kiltin roolista irrottautuminen, rajojen vetäminen jne. sekä tunteiden tunnistaminen ja läpieläminen. Mutta en ole vieläkään rento ja vapautunut. 

Mielenkiintoinen aihe. Minua on aina huvittanut miten ääripäitä molemmat vanhempani olivat. Äiti uskoi minusta, vaikka mitä ja ylimitoitti aina kehuissaan, niin että korvia alkoi punoittaa. Isä päinvastoin epäili ja mitätöi kaikki henkilökohtaiset saavutukseni, etten vain luulisi liikoja. Tavallaan molemmat yrittävät tasoittaa toistensa motivointimenetelmiä. :D

Hassulla tavalla näin retrospektinä arvostan molempien hyvää tarkoitusta, vaikka ongelmatonta matka ei ollut. Tuntuu jollain tapaa siltä, että sain kuitenkin parhaat mahdolliset eväät tai jostain syystä haluan ajatella niin, vaikka joskus syytinkin vanhempiani omista ongelmistani heikoimpina hetkinäni.

Nyt on vuosikymmen tuntunut siltä, että tokenen pettymyksistä äitini sanojen ansiosta muutamassa päivässä. Samoin ansiokkaista suorituksista en jää asiaa yhtä iltaa kauemmaksi nautiskelemaan vaan heitän lisää vettä myllyyn seuraavana päivänä, ajatellen isäni sanomisia.

Tietynlainen henkisen staminan ja resilienssin lahja. Erittäin arvokkaaksi osoittautunut, kiitos näistä äiti ja isä.

Meillä myös ollut aina, jo lapsena mutta myös aikuisenakin, että jos mulle käy jotain ikävää, tapaturma, onnettomuus, potkut tai muu epäonnistuminen, vanhemmat on vahingonilosta aivan liekeissä ja viikkokausia vattuilee ja näkvii ja ilkkuu.

Erityisen satuttavina muistan yt:ssä saamani potkut (koko firma lakkautettiin ja kaikki sai loparit) ja sen miten vahingonilosta ja ihme kiimaisesta vihasta leimuava silmät äidillä oli kun se mulle päin naamaa nauroi ja ilkkui. Siitäs sait, oikein!

Vielä tuskaisempi oli kun ilkkuivat keskenemnosta. Oli vielä ns pitkillä viikoilla keskenmeno eli sikiö oli jo aiemmin todettu ultrassa eläväksi. Tilanteessa jossa menetin sikiön, olisin kaivannut myötätuntoa. Sain aivan järkyttävää ilkkumista ja vattuilua ja molemmat soitti vuoron perään ja haukkui miten saat sitä mitä tilaat ja oma syysi! Ei todellakaan ollut oma syy, vaan istukassa oli vikaa. Alan vieläkin itkeä ja tunnen saman palan kurkussa kuin silloin, kun tuo tapahtui. Vanhempien ihmeelllinen viha ja kostonhalu on niin suuri. Ja mitään pahaa en ole niille tehnyt koskaan vaan aina yrittänyt olla hyvä tytär ja ahkera ja uuttera ja avulias. Ja silti ne lyö ja satuttaa minkä ehtii ja pahinta kaikesta: silminnähden NAUTTII kun kärsin, minuun sattuu tai kaikki menee päin hanuria.

Ihan kestämätöntä. Nytkin tuntuu pala kurkussa ja rintakehää painaa sellainen vaikea hengittää -tunne. Tuttu lapsuudesta ja tuttu noista kaikista tilanteista jossa mua tahallaan loukkaavat.

Kyllä meidän kylän koululsisissa olisi ollut lahjoja vaikka mihin, kun jälkeenpäin katsoo. Opettajien ja vanhempien asenne oli, että työmiehiä tarvitaan ja tytöt ei koulutusta tarvitse, kun akaksihan ne menee kuitenkin. Valtion ja kunnan viranhaltioiden lapset pääsi kaikki oppikouluun, vaikka monella huonommat numerot kuin metsuri pienviljelijän pennuilla. Paljon meni lahjakkuutta hukkaan.

Vaikka lähtökohdat olisivat kuinka huonot, ihminen on AINA vastuussa itsestään ja toimeentulostaan. Talous on myös hyvä syy pitää avioliitto koossa.

Olen alisuoriutunut ja se harmittaa. Jos olisin saanut normaalin lapsuuden, olisin suurella todennäköisyydellä hakenut yliopistoon ja tähdännyt korkeammalle. Toisaalta olen selviytynyt yllättävän hyvin, koska vastaavilla taustoilla suurin osa on alkoholisoitunut, päätynyt käyttämään aineita, syrjäytynyt, ovat työttömiä tai eläkkeellä (monenlaista väkivaltaa lapsuuden perheessä, alkoholismia, ylisukupolvisia traumoja ja mielenterveysongelmia, itsellä lasuasiakkuus). Olen selvinnyt, sanotaan näin. Nykyään elämä menee jopa ihan hyvin, vaikka edelleen kamppailen oman mieleni kanssa. Varaudun uhkiin ja kroppa ja mieli menee ylikierroksille nopeasti, yritän jatkuvasti ratkoa ongelmia ettei mikään asia yllättäisi nurkan takana. En siis usko ja luota elämään ja siihen että asiat järjestyvät kyllä. Uniongelmista olen kärsinyt jo kohta 10 vuotta. Mutta nykyään minulla on perhe, oma koti, vakituinen työpaikka, ystäviä. Terapiassa käyn edelleen.

Omalle lapselle pyrin antamaan täysin toisenlaisen lapsuuden. Siksi käyn edelleen terapiassa ja hoidan sekä kehitän itseäni. Siihen menee vain ihan pirusti energiaa, asioiden ja oman mielen tietoiseen muuttamiseen. Siksi alisuoriudun muualla. On pitänyt valita joko aivoja ja mieltä tyydyttävä ura, vai ylisukupolvisten mallien murtaminen ja estäminen, että en laita niitä eteenpäin jälkipolville. Molempiin ei riitä energia.

En ole edes tajunnut saaneeni "niukkoja eväitä" vasta kuin keski-iän kynnyksellä. Meillä ei lapsuuden perheessä koskaan kannustettu ja tuettu. Päinvastoin kasvatus oli sellaista lyttäävää "älä kuvittele itsestäsi liikoja", "lopeta haihattelu, et tule koskaan saavuttamaan mitään ihmeellistä". Ja lapsia ei ikinä kehuttu, ettei heistä tule turhan ylpeitä. Jos ei puhe tepsinyt käytettiin remmiä.

Meitä kyllä käskettiin hankkimaan ammatit ja käymään koulut kunnolla, mutta tavalliset duunariammatit riittää, muuhun meistä ei ole. Ja nimenomaan käskettiin, mitään apua ja tukea ei ikinä tullut.

Vasta nyt olen alkanut tajuta, että olen pienentänyt itseäni koko ikäni. Äly olisi riittänyt opiskeluun ja johonkin muuhunkin työhön kuin itsensä rikki raatamiseen pienellä palkalla. On kuitenkin aikamoinen työ alkaa nelikymppisenä rakentamaan ajattelua itsestään uusiksi ja tavoittelemaan jotain enemmän.

Mutta miten on mennyt? No, ihan hyvin kuitenkin. On ammatti, työ, perhe, tavallinen elämä.

Köyhä duunariperhe stadista, vanhemmat kansakoulun käyneitä mutta muuten hyvinkin sivistyneitä ja ajan tasalla. Rakastava ja normaali lapsuus ainokaisena, koulukiusaamista mikä ei vaikuttanut mitenkään. Villi ja vilkas koulussa huonolla menestyksellä.

Hyvin on mennyt, vanhempani olivat ja olisivat todella onnellisia nykyisestä elämästäni. Pariuduin jo parikymppisenä, sain ensimmäiset lapset 21v ja 23v:nä, kolmannen 30v:nä. Opiskelin kun nuorin oli vauva. 90-luvun lamassa loppui tuo avioliitto ja olin 3v onnellinen yh. Samaan aikaan äitini kuoli, valitettavasti.

Tapasin sitten nykyisen mieheni jonka kanssa olemme rakentaneet hyvän keskiluokkaisen elämän meille ja 4 lapsellemme (1 yhteinen). Saimme rakennettua 1. talomme vielä kun isäni oli elossa joten hän ehti näkemään miten hyvässä tilanteessa olimme. Isäni kuoli vain pari viikkoa ennen kuin esikoinen sai yo-lakkinsa. 

Nyt kuopuskin on 21v opikelija ja  minä eläkkeellä, tällähetkellä 2. kodissamme etelä-Euroopassa. Lastenlapsia on 3, upeita vävyjä 2 ja ihana miniä. Lapset kouluttautuneita ja hyväpalkkaisissa töissä, onnellisia omassa elämässään. Ympärillä rakkaita ystäviä. Elämä  on hienoa kivuista ja uupumuksesta huolimatta. 

Enpä olisi ikinä uskonut saavani näin upeaa elämää! 27v tulee kohta puolison kanssa täyteen. 

Vierailija kirjoitti:

En ole edes tajunnut saaneeni "niukkoja eväitä" vasta kuin keski-iän kynnyksellä. Meillä ei lapsuuden perheessä koskaan kannustettu ja tuettu. Päinvastoin kasvatus oli sellaista lyttäävää "älä kuvittele itsestäsi liikoja", "lopeta haihattelu, et tule koskaan saavuttamaan mitään ihmeellistä". Ja lapsia ei ikinä kehuttu, ettei heistä tule turhan ylpeitä. Jos ei puhe tepsinyt käytettiin remmiä.

Meitä kyllä käskettiin hankkimaan ammatit ja käymään koulut kunnolla, mutta tavalliset duunariammatit riittää, muuhun meistä ei ole. Ja nimenomaan käskettiin, mitään apua ja tukea ei ikinä tullut.

Vasta nyt olen alkanut tajuta, että olen pienentänyt itseäni koko ikäni. Äly olisi riittänyt opiskeluun ja johonkin muuhunkin työhön kuin itsensä rikki raatamiseen pienellä palkalla. On kuitenkin aikamoinen työ alkaa nelikymppisenä rakentamaan ajattelua itsestään uusiksi ja tavoittelemaan jotain enemmän.

Mutta miten on mennyt? No, ihan hyvin kuitenkin. On ammatti, työ, perhe, tavallinen elämä.

Joo, sitä joutuu kaikkeen lähtemään takamatkalta.

Huomasin opiskeluaikana tän ekan kerran kun kituutin nälissäni, tein kaikkea työtä pikkupalkalla (heräsin aamuviideksi töihin, sen jälkeen väsyneenä luennolle) ja samaan aikaan moni opiskelikaveri sai rahaa kotoa, vanhemmat osti asuntoa ja autoa ja tuki kaikin tavoin. Mä en saanut kotoa edes ruokakassia, ja kun muutin sain mukaani vain repullisen vaatteita. Ei mitään neuvoja, tukea, apua, koskaan.

Sitten vanhetessa tämä sama railo kasvoi. Muilla vanhemmat takasi lainoja, antoi käsirahan asuntoon, sitten myöhemmin hoiti lapsenlapsia tai osti lapsenlapselle vaikka haalarin tai ulkokengät. Mä en saanut koskaan mitään tällaista. Ainoa mitä olen saanut viimeisen 30v ajan on joulukortti. Siis toki kerta vuoteen mutta siinä kaikki. Ei joulu, synttäri, häälahjaa, ei mitään kukkia koskaan merkkipäivänä.

Edes lasten syntymästä eivät onnitelleet ja sanomatta selvää että ristiäisetkin skipattiin.

Olen sitten omalla työllä ja ahkeruudella toki saanut kiinni näitä muita koskaan en pääse samaan vaikka miten ahkera olisi. Sillä myös se trauma, tuska, kipu ja mielen taakka on pitänyt kantaa mukana ja se haittaa vähän kuin olisi sadan metrin kilpajuoksu jossa yksi kisaaja kantaa 50kg lisäpainoa repussaan ja silti kisaa muita vastaan.

Pahinta on silti tunnetason kylmyys, ei niinkään tuo aineellinen tuen puute vaikka siitä nyt kirjoitinkin. Että siis vanhemmille on se ja sama onko lapsensa elossa vai kuollut, onnellinen vai onneton, onko asiat hyvin vai kamppaillaanko. Lähinnä ne on vaan vahingoniloisia jos jotain ikävää mulle sattuu.