Te, jotka koette, että olette saaneet lapsuudestanne "niukat eväät"

Ei ollu häävit eväät, elämää tuskin paljon jäljellä, ainut lohtu et asuntoa vastaan oon sen verran saanut lainaa ettei ehkä tarvi nälkään kuolla. Vaikka mistä sitä tietää mitä se lady fortuna on kenenkin päänmenoksi meinannut. Jokaisen ihmisen elämä on surullinen, sen joka kuolee mielestämme liian aikaisin ja sen joka riutuu tuolla jossain eritteet housuissa.

Minulla oli turvaton lapsuus, vaikka vanhemmat olivat myös välittäviä. Se ristiriita on hämmentävä. Olemme edelleen tekemisissä, vaikka en oikeastaan haluaisi olla. Isästä huolehdin, kun sairastui vakavasti ja äidin kanssa tavataan, kun hänelle sopii ja miten hän haluaa. Lapsena minua hakattiin ja rangaistiin myös sisarusteni tekemisistä. 5-vuotiaana vahdin 3-v veljeäni hiekkapihalla ja veljeni loukkasi pudotessaan keinusta. Minut suljettiin huoneeseen ja jätettiin ilman iltapalaa. Odotettiin aina täydellistä käytöstä ja jos siinä epäonnistui niin piiskaa sai. Koskaan ei ohjattu ja kerrottu mitä se hyvä käytös on, se vaan olisi pitänyt tietää. Aikuiset puhuivat pahaa muista lapsille ja ihmettelivät, kun lapset kertoivat asioista eteenpäin. Ja taas sai piiskaa. Toisaalta, jos valehteli niin silloinkin sai piiskaa. Isäni hakkasi minua alle kouluikäisenä ja äitini alakouluikäisenä. Eivät pitäneet terävästä kielestäni, joka osui arkaan paikkaan.

Harrastukseni pelasti minut. Minulla oli ystäviä koulussa ja harrastuksessa. Sain hyvän mallin ystävieni perheiltä miten lapsia pitäisi kohdella ja millaisia hyvät vanhemmat ovat. Pääasiassa liikuin joka paikkaan pyörällä ja kävellen. Minulla oli aina hyvä peruskunto ja pärjäsin liikunnassa ja koulussa myös. Turvaton olo kotona kyllä heikensi hieman koulumenestystä.

Teini-iässä äitini kaatoi omat ongelmansa ja traumansa minuun, opin hyväksi kuuntelijaksi. Isä hakkasi häntä ja lopulta vanhempani erosivat. Isäni oli alkoholisti, hyvä palkkainen mutta äärimmäisen pihi mies. Äitini joutui pahaan velkakierteeseen ostaessaan yksin meille lapsille kaiken tarvittavan pyöristä luistimiin jne. Vanhempien eron jälkeen asuimme äidin kanssa ja elämä oli ihan mukavaa. Rahaa oli hyvin vähän, jonka vuoksi hain opiskelemaan varmasti työllistävän ammatin. Tapasin mieheni ja vietimme mukavan nuoruuden tulevaisuutta rakentaen.

Opintolainalla ostin äidilleni vaatteita ja annoin rahaa, jotta äitini ja siskoni pääsivät lomamatkalle. Tein kaikki kesät töitä. Olen väleissä vanhempieni ja sisarusteni kanssa. Välit ovat asialliset ja ehkä lämpimätkin, mutta jollain tavalla etäiset. Muutama vuosi sitten äitini ja siskoni soittivat minulle aina kun tarvitsivat jotain apua ja minä autoin. Kun itse olen muutaman kerran pyytänyt apua, en ole apua saanut. Se vähän harmittaa. Syntymäpäivinä ollaan muistettu, mutta minun syntymäpäiväni ohitetaan. Olen päättänyt, että minäkin ohitan merkkipäivät jatkossa.

Olen ollut valmistuttuani työelämässä, samoin mieheni. Pärjäämme hyvin. Vanhemmat ovat omia vanhempiani viisaampia. Eivät ole väkivaltaisia ja ovat hyviä rahankäyttäjiä.

Puolisollani ja minulla on lapsia. Olen hyvin tarkka siinä, että lapset saavat olla lapsia ja heillä on hyvä olla. Aina on ruokaa, kaverisuhteita tuetaan, ei puhuta pahaa, lapset otetaan mukaan päätöksiin ikätasoisesti. Keskustellaa, ohjataan ja opastetaan. Tunteet saa näyttää ja tunteita sanotetaan. Perheessämme ei ole väkivaltaa tai alkoholismia. Kuljetan lapsia harrastuksiin ja vien tarvittaessa lääkäriin. Lapset ovat kaikkien isovanhempien kanssa tekemisissä ja tuemme isovanhempi lapsisuhteita. Kaikki isovanhemmat kohtelevat lapsia kauniisti, olen siitä todella onnellinen.

Olen pärjännyt elämässä mielestäni ihan hyvin ehkä jopa paremmin taustastani johtuen. Olen töissä työteliäs, ahkera, jopa täydellisyydentavoittelija. Heikkokohtani on, että ajattelen liikaa toisia ja muiden mielipiteitä. En osaa olla itsekäs ja myöhemmin harmittaa, että miksi minä olin taas se joustaja.

Tietynlainen sisäinen tyhjyys minuakin vaivaa. Jotain minussa meni lapsena rikki. Olen eheytynyt, mutta en ehjä.

Pidän maksutonta koulutusta todella tärkeänä, että myös heikommista eväistä voi päästä ponnistamaan hyvään elämään edes ahkeruudella.

Vierailija kirjoitti:

Kaikille julmasti kohdelluille pitäisi olla terapiatakuu. Aivan käsittämätöntä että tällaisen taustan omaaville ei välttämättä terapiaa myönnetä. Kun sitä myönnetään yltäkylläisyydessä eläneille nuorillekin vain siksi että niitä turhauttaa ja elämä on tyhjää. Pari nuorta tuttua käy tuon takia terapiassa, van pohtimassa sitä mikä elämässä motivoisi ja inspaisi.

Kyllä ihmetyttää kuunnella tätä nuorten ja heidän vanhempien itkemistä kuinka vaikeaa on elämä ja eläkkeelle pitäis nuorten päästä! Kuuskymppiset nöyryytetään sairaiksi velvoittamalla johonkin paskaduuneihin. Ja kyllä, vanhalle sairaalle se on paskaduuni kun laitetaan jonnekin 9 eurolla vaan ihan vittuillakseen. Ne nuoret jotka ei jaksa sängystä nousta koska ei oo saanu huomiota somessa joutais sinne p.duuneihin niin ehkä alkais kiinnostaa muukin kuin eläke ja masennus. Meitä boomereita kiusattiin ja haukuttiin kuin vierasta sikaa ihan vaan huvikseen kun nää pilkkaajat olivat kai vielä huonommista lähtökohdista. Silti elettävä oli.

Ihan hyvin. Koska minulle on tehty pahoja asioita lapsena, osaan nauttia ihan pienistäkin asioista. Pelkkä se, että saan vaan olla ilman pelkoa, että joku vaanii jossain on niin ihanaa. Asiat on nyt niin paljon paremmin kuin silloin. Rakastan elämääni, rakastan lapsiani, rakastan ystäviäni, rakastan sitä että saan olla rauhassa ja elää ilman pelkoa. En osaa murehtia raha-asioista, en ole koskaan halunnut varallisuutta tai rahaa, vaan vapautta, koska se on joskus minulta viety. Nyt olen vapaa ja todellakin nautin siitä! Arvostan todella paljon ihmisiä, joilla on empatia kykyä. Se on tärkein asia maailmassa. Ilman sitä meistä kukaan ei olisi vapaa, vaan saisi koko ajan pelätä tulevansa hyväksikäytettäväksi tai tapetuksi.

Taloudellisesti ja sosiaalisesti niukat eväät. Parikymppisenä oli vaikeinta, kun asui omillaan ilman turvaverkkoja ja piti selvitä opinnoista ja töistä. Myöhemmin näkyy lähinnä siinä, että oma turvallisuudentunne on heikko ja samoin luottamus tulevaan, mutta ihan ok menee. 

Joo se turvattomuus on pahin. Tieto että yksin olen aina. Kukaan ei auta. Missään tilanteessa vanhemmat ei sinua tue eikä auta. Aina on pärjättävä yksin ja itse.

Tämä on myös tietyllä tapaa ylisukupolvista sillä ne hirviövanhemmat on liki aina myös hirviöisovanhemmat. Tai vaihtoehtoisesti välinpitämättömät isovanhemmat.

Omat vanhemmat ei välittäneet minusta tippakaan, sen jälkeen kun muutin opiskelemaan loppui yhteydenpito, en saanut enää joulahjaakaan, kotiin ei saanut mennä jouluna eikä muutenkaan. Koko aikuisuuteni olivat välinpitämättömiä ja hyvä jos kerta kahteen vuoteen soittivat (silloinkin puhelu oli lähinnä mäkätystä ja valitusta ja arvostelua).

Tuntui valtavan pahalta nähdä että sama tunteettomuus kohdistui lapsiinikin. Toki tiedosti n että tuskin vanhemmista kummoisia tulee isovanhempinakaan kun omat lapsetkaan ei heitä kiinnostaneet. Mutta välinpitämättömyys oli niin totaalista että yllätti. Ristiäisiin eivät ole tulleet eivätkä pidä yhteyttä, halua tavata, halua soitella. Ei mitään kiinnostusta.

Tiedostan tämän huonon kierteen ja siksi yritän toimia kaikin tavoin toisin omien lasten kanssa ja yritän rakentaa heille verkoston tutuista ja turvallisista ihmisistä. Vanhemmiltani ei voi paljoakaan odottaa, ei heillä ole mistä ammentaa tai antaa, mutta silti en vaan voi olla ihmettelemättä heidän täydellistä välinpitämättömyyttään ja piittaamattomuuttaan. Yleensä isovanhempia kiinnostaa lapsenlapset edes vähän. Omat vanhemmat ei tiedä edes lasteni nimiä tai ikiä.

Vierailija kirjoitti:

Ihan hyvin. Koska minulle on tehty pahoja asioita lapsena, osaan nauttia ihan pienistäkin asioista. Pelkkä se, että saan vaan olla ilman pelkoa, että joku vaanii jossain on niin ihanaa. Asiat on nyt niin paljon paremmin kuin silloin. Rakastan elämääni, rakastan lapsiani, rakastan ystäviäni, rakastan sitä että saan olla rauhassa ja elää ilman pelkoa. En osaa murehtia raha-asioista, en ole koskaan halunnut varallisuutta tai rahaa, vaan vapautta, koska se on joskus minulta viety. Nyt olen vapaa ja todellakin nautin siitä! Arvostan todella paljon ihmisiä, joilla on empatia kykyä. Se on tärkein asia maailmassa. Ilman sitä meistä kukaan ei olisi vapaa, vaan saisi koko ajan pelätä tulevansa hyväksikäytettäväksi tai tapetuksi.

Empatiaa on eniten niillä jotka itse on kokeneet kovia. Vähiten sitä on hyväosaisilla. Tästä oli taannoin ihan tutkimuskin missä hyväosaiset oli julmimpia, kun heillä on naiivi luulo että he itse omalla toiminnallaan saivat kaiken hyvä . (He siis sattuivat syntymään tuurilla hyvään perheeseen,)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parikymmentä vuotta terapiassa auttoi pahimman yli. Nykyään on vain erittäin kurjaa mutta sitäkin huonommin.

Mulla on väkivaltalapsuus narsistin lapsena mutta en saa enkä ole saanut mitään terapiaa tai apua, olen kuulemma liian REIPAS. Kai nyt sellainen onkin kun se on se selvitymiskeino..:

No kun tajuat tuon niin tajua nyt jatkossa se, että et mene terapeutille tai lääkäriin hymyilevänä ja kaikkivoipaisen reippaana. Myös itsellä samanlainen selviytymiskeino ja sen avulla luovittu koko elämä. Menin sitten lääkärille ilman suojamuuria ja sain heti paljon apua. Olihan se hirveää lukea lausunnosta, että olen hymytön ja tarvitsen kaikenlaista apua, mutta vastannee todellisuutta.

Narsistin lapsi itsekin.

Vierailija kirjoitti:

Tällaisen traumalapsuuden kokeneesta tulee yleensä joko YLIpärjääjä ja ylisuorittaja, tai sitten ALIpärjääjä ja alisuorittaja.

Joskus ne voi olla sisaruksilla erilaiset lopputulokset. Minusta tuli ylisuorittaja ja sisaruksesta alisuorittaja. Minä teen väitöskirjaa ja sisarus ei ole saanut ensimmäistäkään koulua tai opintoa loppuun.

Nämä voivat olla saman kolikon eri kääntöpuolet.

Ja toisaalta taas myös samassa henkilössä voi olla nämä molemmat puolet.

Oma lapsuus oli monin tavoin traumaattinen. En sitä tässä enempää avaa, mutta ehkä jotain kertoo se, että kun aikuisiällä hakeuduin (ja onneksi pääsin!) terapiaan, ei moni uskonut millaisissa oloissa olen elänyt. Vanhempia puolusteltiin ja meitä lapsia pidettiin vaikeina ja vaativina. Ei uskottu, koska ne olot oli niin vaikeat. Mt-ongelmia, uupumusta, työkyvyttömyyttä. Alisuoriuduin, koska en vaan kyennyt. Siinä ei sisu paljoa auttanut. Toisaalta taas ajattelen, että sisu ja tietynlainen naiivi usko elämään on taas auttanut siinä, että on jaksanut yrittää kerta toisensa jälkeen.

Nykyään pärjään jopa hämmästyttävän hyvin. Uuvun helposti ja ahdistun fyysisesti, mutta olen jatkanut opiskeluja, valmistunut ja nykyään työskentelen ihan hyvällä palkalla ja olen ns. hyvässä asemassa. Lapsista on kasvanut täysijärkisiä ja olen jossain määrin onnistunut katkaisemaan sukupolvilta toiselle jatkuvan kierteen.

Mutta tiedättekö sen irtonaisuuden tunteen esimerkiksi töissä, kun samaan aikaan olette valtavan ylpeitä itsestänne ja kiitollisia ja samaan aikaan mietitte, että ette ikään kuin kuulu tänne. Vaikka sinänsä en lapsuuttani häpeä niin kyllä ne on sellaisia asioita, joita ei työpaikan kahvikeskusteluihin tuoda.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tällaisen traumalapsuuden kokeneesta tulee yleensä joko YLIpärjääjä ja ylisuorittaja, tai sitten ALIpärjääjä ja alisuorittaja.

Joskus ne voi olla sisaruksilla erilaiset lopputulokset. Minusta tuli ylisuorittaja ja sisaruksesta alisuorittaja. Minä teen väitöskirjaa ja sisarus ei ole saanut ensimmäistäkään koulua tai opintoa loppuun.

Nämä voivat olla saman kolikon eri kääntöpuolet.

Ja toisaalta taas myös samassa henkilössä voi olla nämä molemmat puolet.

Oma lapsuus oli monin tavoin traumaattinen. En sitä tässä enempää avaa, mutta ehkä jotain kertoo se, että kun aikuisiällä hakeuduin (ja onneksi pääsin!) terapiaan, ei moni uskonut millaisissa oloissa olen elänyt. Vanhempia puolusteltiin ja meitä lapsia pidettiin vaikeina ja vaativina. Ei uskottu, koska ne olot oli niin vaikeat. Mt-ongelmia, uupumusta, työkyvyttömyyttä. Alisuoriuduin, koska en vaan kyennyt. Siinä ei sisu paljoa auttanut. Toisaalta taas ajattelen, että sisu ja tietynlainen naiivi usko elämään on taas auttanut siinä, että on jaksanut yrittää kerta toisensa jälkeen.

Nykyään pärjään jopa hämmästyttävän hyvin. Uuvun helposti ja ahdistun fyysisesti, mutta olen jatkanut opiskeluja, valmistunut ja nykyään työskentelen ihan hyvällä palkalla ja olen ns. hyvässä asemassa. Lapsista on kasvanut täysijärkisiä ja olen jossain määrin onnistunut katkaisemaan sukupolvilta toiselle jatkuvan kierteen.

Mutta tiedättekö sen irtonaisuuden tunteen esimerkiksi töissä, kun samaan aikaan olette valtavan ylpeitä itsestänne ja kiitollisia ja samaan aikaan mietitte, että ette ikään kuin kuulu tänne. Vaikka sinänsä en lapsuuttani häpeä niin kyllä ne on sellaisia asioita, joita ei työpaikan kahvikeskusteluihin tuoda.

Tarkoitin siis, että itselleni tuli mt-ongelmia, uupumusta, paniikkikohtauksia jne. Ylisuorittaminen näkyy elämässä monin tavoin. Avun pyytämistä on pitänyt toden teolla harjoitella. Ylisuoritan oman mieleni kanssa, lasteni kanssa, opiskeluissa ja etenkin töissä. Olen se tehokas ja joka suuntaan venyvä ja vanuva oman jaksamisen kustannuksella.

Jäin tunnetasolla lapsuudessa todella yksin ja aikuiset kippasivat omia ongelmiaan niskaani. Harmi, että emotionaalisesti estyneeseen perheeseen sattui sitten lapsuuteni aikana muun muassa monta vakavaa sairautta, joita ei mitenkään käsitelty. Olin myös koulukiusattu monta vuotta. Isäni on täysin passiivinen ja äitini rajaton. 

Olen ulkoisesti menestynyt ihan kohtuullisesti, minulla on hyvä yliopistokoulutus ja hyväpalkkainen vakituinen työ. On aviopuoliso ja kaksi lasta ja asumme pk-seudulla uudessa ok-talossa. Olen kuitenkin päässyt kiinni vakityöhön, omistusasumiseen yms. vähän keskimääräistä myöhemmin, ja minulle ikävuodet 20-30 olivat lähinnä kaltoinkohdeltavaksi asettumista. Olen myös valinnut, luultavasti omien traumojeni pohjalta, vähän samoista lähtökohdista olevan puolison ja olemme aika yksin lapsiamme kasvattaneet. Onneksi lapset alkavat jo olla vähän isompia, mutta omillamme olemme pärjänneet. Olen aika yksin, en jaksa ihmisiä ja pelkään, että joudun kiusatuksi tai en vaan pärjää. Olen ihan hyvässä työssä, mutta joskus koen, että tahtoisin mennä eteenpäin ja edetä uralla. Uskallus kuitenkin puuttuu tai tarvitsisin paljon ulkopuolista tsemppausta.

Vierailija kirjoitti:

Jäin tunnetasolla lapsuudessa todella yksin ja aikuiset kippasivat omia ongelmiaan niskaani. Harmi, että emotionaalisesti estyneeseen perheeseen sattui sitten lapsuuteni aikana muun muassa monta vakavaa sairautta, joita ei mitenkään käsitelty. Olin myös koulukiusattu monta vuotta. Isäni on täysin passiivinen ja äitini rajaton. 

Olen ulkoisesti menestynyt ihan kohtuullisesti, minulla on hyvä yliopistokoulutus ja hyväpalkkainen vakituinen työ. On aviopuoliso ja kaksi lasta ja asumme pk-seudulla uudessa ok-talossa. Olen kuitenkin päässyt kiinni vakityöhön, omistusasumiseen yms. vähän keskimääräistä myöhemmin, ja minulle ikävuodet 20-30 olivat lähinnä kaltoinkohdeltavaksi asettumista. Olen myös valinnut, luultavasti omien traumojeni pohjalta, vähän samoista lähtökohdista olevan puolison ja olemme aika yksin lapsiamme kasvattaneet. Onneksi lapset alkavat jo olla vähän isompia, mutta omillamme olemme pärjänneet. Olen aika yksin, en jaksa ihmisiä ja pelkään, että joudun kiusatuksi tai en vaan pärjää. Olen ihan hyvässä työssä, mutta joskus koen, että tahtoisin mennä eteenpäin ja edetä uralla. Uskallus kuitenkin puuttuu tai tarvitsisin paljon ulkopuolista tsemppausta.

Hyvin samanlainen tarina kuin omani, ja myös tuon puolison osalta. Valitsin myös tietämättäni samanlaisesta taustasta tulevan puolison joten itse tässä on ollut pakko pärjätä kun kummankaan sukuun ei ole yhteyttä eikä mitään apua tai tukea saa.

Mä myös tajusin että annoin kaltoinkohtelun ja väkivallan jatkua aivan liian pitkään. Vanhemmat jatkoi sitä väkivaltaa kaikissa muodoissaan vaikka olin aikuinen ja olin vasta n. 35 kun viimein repäisin itseni irti. Tän takia olen kaikessa muita ikäisiäni 15v jäljessä kaikessa. En ikäänkuin päässyt aloittamaan oikeaa aikuisen elämää niin kauan kun kaltoinkohtelu jatkui enkä saanut levittää siipiäni lentoon.

Tämä vaikutti tosi moneen asiaan, esim vasta 45v iässä pääsin kiinni omistusasuntoon (ei todellakaan ollut lainan takaajia kotoa vaan piti yli 10v säästää omarahoitusta) ja nyt liki viisikymppisenä olen edelleen melko vähävarainen ja omaisuudeton. Muilla oli helpompaa kun vanhemmat takasi lainat ja antoi käsirahat ja monella oli oma asunto jo 25v iässä.

En siis syytä sinällään ketään tästä tilanteesta, näin se vain meni, mutta huomaan että tavallaan monella eri sektorilla elän eri elämävaihetta kuin muut ikäiseni. Lapsetkin sain myöhemmin kuin muut.

Tärkeintä silti on se että edes jossain vaiheessa vapautuu! Ajatelkaa jos se tapahtuisi vasta kun on 65! Siinä ei enää kerkeä elämään sitä elämää minkä olisi ansainnut elää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tällaisen traumalapsuuden kokeneesta tulee yleensä joko YLIpärjääjä ja ylisuorittaja, tai sitten ALIpärjääjä ja alisuorittaja.

Joskus ne voi olla sisaruksilla erilaiset lopputulokset. Minusta tuli ylisuorittaja ja sisaruksesta alisuorittaja. Minä teen väitöskirjaa ja sisarus ei ole saanut ensimmäistäkään koulua tai opintoa loppuun.

Nämä voivat olla saman kolikon eri kääntöpuolet.

Ja toisaalta taas myös samassa henkilössä voi olla nämä molemmat puolet.

Oma lapsuus oli monin tavoin traumaattinen. En sitä tässä enempää avaa, mutta ehkä jotain kertoo se, että kun aikuisiällä hakeuduin (ja onneksi pääsin!) terapiaan, ei moni uskonut millaisissa oloissa olen elänyt. Vanhempia puolusteltiin ja meitä lapsia pidettiin vaikeina ja vaativina. Ei uskottu, koska ne olot oli niin vaikeat. Mt-ongelmia, uupumusta, työkyvyttömyyttä. Alisuoriuduin, koska en vaan kyennyt. Siinä ei sisu paljoa auttanut. Toisaalta taas ajattelen, että sisu ja tietynlainen naiivi usko elämään on taas auttanut siinä, että on jaksanut yrittää kerta toisensa jälkeen.

Nykyään pärjään jopa hämmästyttävän hyvin. Uuvun helposti ja ahdistun fyysisesti, mutta olen jatkanut opiskeluja, valmistunut ja nykyään työskentelen ihan hyvällä palkalla ja olen ns. hyvässä asemassa. Lapsista on kasvanut täysijärkisiä ja olen jossain määrin onnistunut katkaisemaan sukupolvilta toiselle jatkuvan kierteen.

Mutta tiedättekö sen irtonaisuuden tunteen esimerkiksi töissä, kun samaan aikaan olette valtavan ylpeitä itsestänne ja kiitollisia ja samaan aikaan mietitte, että ette ikään kuin kuulu tänne. Vaikka sinänsä en lapsuuttani häpeä niin kyllä ne on sellaisia asioita, joita ei työpaikan kahvikeskusteluihin tuoda.

Kyllä, ulkopuolisuuden tunne pysyy aina, ja jotenkin ajattelee siten että se yhteys, yhteisö, ja tuki ei edes kuulu minulle eikä minulla ole siihen oikeutta.

Ajatus on toki virheellinen mutta se ei katoa silti mitenkään.

Mun niukat eväät tuli siitä, että molemmat vanhemmat on autisteja. Aineellisesti meillä oli kaikki hyvin, ei alkoholismia, väkivaltaa tms. Mutta vanhemmat oli kuin tunnekylmiä robotteja. Veljeni, joka on temperamentiltaan samanlainen ja myös autisti, pärjäsi hyvin. MInä taas perheen ainoana neurotyypillisenä pärjäsin huonosti. Aloin jo leikki-iässä oireilla kaikenlaisella mieleni osoittamisella, kapinoinnilla, yritin saada vanhemmista edes jotain reaktiota ulos. Mutta edes yritys pudottautua sillalta ei johtanut siihen, että olisin saanut tunnereaktiota. Äiti vaan haki mut pois sieltä kaiteelta, sanoi, että älä höpsöttele ja siinä se. Kun itkin että rakastaako hän minua ollenkaan kun hän ei huolestunut, äiti sanoi rauhallisesti ja viileästi, että huolestuminen ja hätääntyminen ei ole loogista. Siinä se.

Kouluiässä kapinoin, välillä olin kiusattukin koska autistivanhemmilta oli tarttunut kirjakielinen, pikkuvanha puhetyyli enkä osannut ollenkaan olla muiden normaalien lasten kanssa (äiti hoiti kotona kouluun menoon asti), varhaisteininä tuli paniikkihäiriö ja ahdistuneisuushäiriö. Opiskelijana sitten keskivaikea masennus. Näistä pääsin yli terapian avulla noin 30 v iässä, mutta edelleen 15 vuotta myöhemmin olen sosiaalisesti tumpelo ja siksi äärimmäisen yksinäinen ihminen. Töissä käyn, tai siis en fyysisesti käy, teen it-alan työni 100% etänä kotoa. Yhtään kaveria, ystävää tms. mulla ei ole. En ole koskaan saanut miestä enkä lapsia. Ainoat ihmissuhteeni on vanhempani ja veljeni, joiden kanssa ei edelleen pysty keskustelemaan kuin asioista, ei ihmisistä tai elämästä yleensä. Uusimmat sähköautojen akkujen tekniikat - joo, juttua riittää. Jos sanoisin vaikka, että on olltu kovasti stressiä töissä, niin tyhjät silmäparit tuijottaa minua, ja äiti saattaa sanoa jotain sellaista kuten "se on vain oma asenne, luovu siitä".

Ihan ok menee, lapsena ei tosin ollut väkivaltaa tms, isä oli alkoholisti, mutta ei ollut juuri kuvioissa. Äiti sitten yksin meidän kanssa ja köyhiä oltiin. Sitä ei vaan nuorena tiennyt mahdollisuuksistaan ja työelämä on ollut rikkonainen. Kuitenkin nyt on oma talo mistä ei juuri lainaa enää ole. On myös lapset, vaikka eronnut olen. Koen kuitenkin että omilla lapsilla on paremmat eväät. On isä elämässä ja muutenkin koitan olla kannustava. Että edes tietävät mitä mahdollisuuksia elämässä on.

Kavereita ei ole ja suhteissa en oikein osaa olla. Mutta se on osittain luonteestakin kiinni.

Tää on yllättävän yleinen seuraus tällaisesta lapsuudesta että ei ole kavereita tai ystäviä. Minulla on taustastani huolimatta hyvät sosiaaliset taidot ja olen ollut aina melko suosittu, mutta en vaan ehkä osaa luottaa toisiin ja siksipä niitä ystäviä ei liiaksi ole. Varsinkaan läheistä ystävää ei ole ollut koskaan. Eikä kyse ole mistään itsetietosuudesta tai väärästä ylpeydestä. Vaan siitä että sitä tietää että ainoa joka ei petä sinua ja on sinun puolellasi olet sinä itse. Siksi kai sitä pitää itseään parhaana seurana:)

En koe, etta olisin saanut hyvia evaita kotoa.  Sinansa meilla oli aina puhdasta, ruokaa ja huoltajallani ei ollut paihdeongelmia tai vastaavaa, mutta henkinen puoli sakkasi.  Yksinhuoltajavanhempani oli huonoitsetuntoinen alisuoriutuja, joka tykkasi kurittaa ja kontrolloida lapsiaan henkisesti.  

Koulunkayntiin ei kannustettu,  painvastoin latistettiin.  Teinina oli koulukiusaamista ja laheisen kuolemaa.  Sairastuin itse ahdistushairioon.  Toivuin ja muutin ulkomaille nuorena aikuisena hakemaan vahan poispaasya omista ympyroista.  Asun edelleen ulkomailla ja teen ihan ok-duunia,  joskaan en pida tyostani.  Koen vahvasti etten valttamatta 'pysty' parempaan, perhetaustani latistavuuden takia.   Ahdistus ja huono itsetunto ovat minussa vahvasti lasna,  joskaan en anna naiden paasta pintaan ja tuhota minua.  Ehka ulkoisesti katsottuna olen kaikenpuolin normaali tallaaja, ja pyrin kehittymaan ihmisena.  

Vierailija kirjoitti:

Tällaisen traumalapsuuden kokeneesta tulee yleensä joko YLIpärjääjä ja ylisuorittaja, tai sitten ALIpärjääjä ja alisuorittaja.

Joskus ne voi olla sisaruksilla erilaiset lopputulokset. Minusta tuli ylisuorittaja ja sisaruksesta alisuorittaja. Minä teen väitöskirjaa ja sisarus ei ole saanut ensimmäistäkään koulua tai opintoa loppuun.

Nämä voivat olla saman kolikon eri kääntöpuolet.

Tyypillistä on, että naisesta tulee ylisuorittaja ja miehestä alisuorittaja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tällaisen traumalapsuuden kokeneesta tulee yleensä joko YLIpärjääjä ja ylisuorittaja, tai sitten ALIpärjääjä ja alisuorittaja.

Joskus ne voi olla sisaruksilla erilaiset lopputulokset. Minusta tuli ylisuorittaja ja sisaruksesta alisuorittaja. Minä teen väitöskirjaa ja sisarus ei ole saanut ensimmäistäkään koulua tai opintoa loppuun.

Nämä voivat olla saman kolikon eri kääntöpuolet.

Tyypillistä on, että naisesta tulee ylisuorittaja ja miehestä alisuorittaja.

Olet oikeassa, monesti nämä tällaisen kodin tytöt on niitä kympin tyttöjä ja yrittävät saada täydellisellä performanssilla edes joskus jotain hyväksynnän rippeitä tai saada vanhempi edes hetken olemaan tyytyväinen. Kaikki tämä on toki turhaa eikä näin tule tapahtumaan mutta ei se lapsi sitä lapsen aivoilla ymmärrä.

T. Kympin tyttö ja narskun lapsi