Lue keskustelun säännöt.
Te, jotka koette, että olette saaneet lapsuudestanne "niukat eväät"
tulevaisuuttanne "silmällä pitäen..."
Kuinka olette pystyneet rakentamaan elämäänne, pärjäämään jne.?
Kommentit (542)
Riippuu paljon millä vuosikymmenellä on syntynyt. Joskus kymmeniä vuosia sitten suurimmalla osalla ihmisillä oli niukkaa.
Olen syntynyt -50 luvun lopulla.
Pieni yhden huoneen mökki maaseudulla.
Vanhin sisarus oli mielenterveys potilas, mutta silloinhan ei ollut mitään hoito mahdollisuuksia, paitsi olla "hullujenhuoneella"...
Joten hänkin oli paljon mökissä .
Sitten veljeni olivat alkoholisoituneet...joista toinen asui mökissä.
Pieni maapläntti.
Tulot lähes lapsilisien varassa.
Äiti kävi töissä muutaman tunnin / vko eräässä firmassa.
Koko lapsuus kaaosta,pelkoa, häpeää ja häpeää häpeää... .En edes muista koko lapsuudesta juuri mitään kuin pelkoa.
Läksin kotoa heti rippikoulun jälkeen.
Ilman koulutusta, ilman penniäkään rahaa.
Vain vaatteet päälläni.
Vaihtelevasti on mennyt.
Avioliitto on osin vaikea.
Olen naimisissa , vaikkakin hän ei ole suuri rakkauteni. En jaksa vaan ero rumbaa.
Lapset hyvissä ammateissa ja kaikilla lapsia.
Itse jäin juuri eläkkeelle.
Olen terve ! Siitä kiitän joka päivä.
Terveys on ainut rikkauteni ja se riittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä on "niukat eväät"?
Jep. Voi olla suurikin ero heikoissa eväissä. Ihmiset on sellaisia että eivät ymmärrä miten huonosti asiat voi olla muutenkin kuin heidän käsityksensä mukaan. Vanhemmat voi esim murjottaa ei toivotulle lapselle koko ajan. Tai rakastaa lasta mutta olot on muuten ankeat ja köyhät. Alkoholisti vanhemmat voi olla helpommat kuin mielisairaat jne jne
Hyvin. Toki vanhemmat yrittäneet kaikin tavoin kampittaa, estää, rajoittaa ja tuhota lastaan, on kiristetty ja uhkailtu, tehty perinnöttömäksi kun en ole totellut, mutta hyvin pärjäsin ja rakensin loistavan uran.
Yksinäistä on ollut kun ei ole omaa lapsuusperhettä tukena, mitään apua en ole saanut koskaan, ja raskaimpia aikoja oli opiskeluaika yliopistossa (näin välillä aidosti nälkää kun ei ollut rahaa ja oli surkeaa viettää joulut ypöyksin tyhjässä opiskelija-asuntolassa) ja sitten toki pukkulapsiaika kun isovanhempia ei kiinnostanut koskaan tukea tai auttaa - tai edes tavata koskaan lapsiani.
Mutta nyt menee mukavasti ja rakennan itse sen hyvän perheen omista lapsistani. Heitä tuen ja autan aina enkä ikimaailmassa voisi olla niin ilkeä, julma ja piittaamaton kuin omat vanhemmat oli (ja on yhä) minua kohtaan.
Vanhempani ei ole aivan normaaleita. Joku psykopatia tai sosiopatia vaivaa. Siis jotain pahempaa kuin perusnarsismi.
Vierailija kirjoitti:
Parikymmentä vuotta terapiassa auttoi pahimman yli. Nykyään on vain erittäin kurjaa mutta sitäkin huonommin.
Mulla on väkivaltalapsuus narsistin lapsena mutta en saa enkä ole saanut mitään terapiaa tai apua, olen kuulemma liian REIPAS. Kai nyt sellainen onkin kun se on se selvitymiskeino..:
Ne niukat eväät ei tarkoita ruokaeväitä. Vaan sitä että on kaltoinkohdeltu, hakattu, alistettu, kiusattu tai vanhempi on ollut kyvytön normaaliin vanhemmuuten esim siksi että on alkkis, narkki, pahasti mt-ongelmainen tai luonnevikainen.
Köyhyys ei siis tarkoita laihoja eväitä vaan köhä perhe voi olla erittäin hyvä, lämmin ja rakastava. Samoin varakas perhe voi olla julma ja sadistinen ja kiusaava
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyvin. Toki vanhemmat yrittäneet kaikin tavoin kampittaa, estää, rajoittaa ja tuhota lastaan, on kiristetty ja uhkailtu, tehty perinnöttömäksi kun en ole totellut, mutta hyvin pärjäsin ja rakensin loistavan uran.
Yksinäistä on ollut kun ei ole omaa lapsuusperhettä tukena, mitään apua en ole saanut koskaan, ja raskaimpia aikoja oli opiskeluaika yliopistossa (näin välillä aidosti nälkää kun ei ollut rahaa ja oli surkeaa viettää joulut ypöyksin tyhjässä opiskelija-asuntolassa) ja sitten toki pukkulapsiaika kun isovanhempia ei kiinnostanut koskaan tukea tai auttaa - tai edes tavata koskaan lapsiani.
Mutta nyt menee mukavasti ja rakennan itse sen hyvän perheen omista lapsistani. Heitä tuen ja autan aina enkä ikimaailmassa voisi olla niin ilkeä, julma ja piittaamaton kuin omat vanhemmat oli (ja on yhä) minua kohtaan.
Vanhempani ei ole aivan normaaleita. Joku psykopatia tai sosiopatia vaivaa. Siis jotain pahempaa kuin perusnarsismi.
Itselläni on hyvin samanlainen tarina. Erityisesti otti silmään tuo joulu tyhjässä asuntolassa. Oli aika kova paikka kun asuntoni oli ainoa koko kerrostalosta, jossa paloi valot. Olin parikymppinen silloin, eikä äiti halunnut minua edes jouluksi kotiin, vaikka olin kunnollinen yliopisto-opiskelija. Se sisäinen kylmyys ja yksinäisyyden tunne oli musertava. Viha minua kohtaan oli kai niin valtava. Onneksi kaveri jätti minulle noina jouluina koiransa Epun hoitoon, hän ei voinut ottaa sitä mukaansa kotikotiin, kun siskonsa oli allerginen. Epun kanssa käveltiin jouluyönä kahdestaan valoja ja valottomia ikkunoita tuijotellen.
Ehkä jollain sisulla ollut merkitystä. Sisu toisaalta tyhmää, kun joku tekee raskaan työn yksin vaikka voisi saada apua.
Miellyttämisen halu ja näyttämisen halu, silti perhe kuittasi hyvän pahalla. Luonnonlaki?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvin. Toki vanhemmat yrittäneet kaikin tavoin kampittaa, estää, rajoittaa ja tuhota lastaan, on kiristetty ja uhkailtu, tehty perinnöttömäksi kun en ole totellut, mutta hyvin pärjäsin ja rakensin loistavan uran.
Yksinäistä on ollut kun ei ole omaa lapsuusperhettä tukena, mitään apua en ole saanut koskaan, ja raskaimpia aikoja oli opiskeluaika yliopistossa (näin välillä aidosti nälkää kun ei ollut rahaa ja oli surkeaa viettää joulut ypöyksin tyhjässä opiskelija-asuntolassa) ja sitten toki pukkulapsiaika kun isovanhempia ei kiinnostanut koskaan tukea tai auttaa - tai edes tavata koskaan lapsiani.
Mutta nyt menee mukavasti ja rakennan itse sen hyvän perheen omista lapsistani. Heitä tuen ja autan aina enkä ikimaailmassa voisi olla niin ilkeä, julma ja piittaamaton kuin omat vanhemmat oli (ja on yhä) minua kohtaan.
Vanhempani ei ole aivan normaaleita. Joku psykopatia tai sosiopatia vaivaa. Siis jotain pahempaa kuin perusnarsismi.
Itselläni on hyvin samanlainen tarina. Erityisesti otti silmään tuo joulu tyhjässä asuntolassa. Oli aika kova paikka kun asuntoni oli ainoa koko kerrostalosta, jossa paloi valot. Olin parikymppinen silloin, eikä äiti halunnut minua edes jouluksi kotiin, vaikka olin kunnollinen yliopisto-opiskelija. Se sisäinen kylmyys ja yksinäisyyden tunne oli musertava. Viha minua kohtaan oli kai niin valtava. Onneksi kaveri jätti minulle noina jouluina koiransa Epun hoitoon, hän ei voinut ottaa sitä mukaansa kotikotiin, kun siskonsa oli allerginen. Epun kanssa käveltiin jouluyönä kahdestaan valoja ja valottomia ikkunoita tuijotellen.
Joo hyvin kuvasit tuon tunteen. Olin myös ypöyksin koko kerrostalossa (kaikki muut opiskelijat toki meni kotiin jouluksi) ja muistan miten välillä myös pelkäsin ja säikyin jos kuului jotain kolinaa ilalla pimeässä, tajusin että kukaan ei auta tai kuule jos jotain tapahtuisi.
Mä en siis saanut mennä jouluksi kotiin (silloin vielä oli jonkunlaiset välit vanhempiin, nyt niitä ei ole ollut viimeiseen 20vuoteen) ja se oli vaan yksi monista tavoista miten ne nöyryytti ja rankaisi. Suosikkilapsi tietenkin kutsuttiin jouluksi ja sille ostettiin auto joululahjaksi :) Mä en saanut edes joulukorttia.
Näitä normaalin kotien lasten on vaikea ymmärtää kun heillä on vain kokemus siitä että vanhempi rakastaa aina lastaan. Tän takia en yleensä halua puhua tästä, kun useimmat vaan ei voi ajatuksenkaan tasolla käsittää - saati hyväksyä todeksi - että joskus sairas vanhempi haluaakin lapselleen pahaa ja haluaa aktiivisesti vahingoittaa lastaan.
Vierailija kirjoitti:
Ehkä jollain sisulla ollut merkitystä. Sisu toisaalta tyhmää, kun joku tekee raskaan työn yksin vaikka voisi saada apua.
Miellyttämisen halu ja näyttämisen halu, silti perhe kuittasi hyvän pahalla. Luonnonlaki?
Ihme viesti. Kaltoinkohdelluilla lapsilla ei ole koskaan ollut mitään mahdollisuuttakaan saada perheen tukea tai apua missään. Ei tässä mistään näyttämisen halusta ole kyse vaan siitä että on pakko pärjätä aina ja kaikessa itse, myös uupuneena, sairaana ja silloinkin kun on aivan loppu. Koska ei ole mitään vaihtoehtoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huonosti. Itsekin olen ikisinkku 40-vuotias. Teen töitä 0-tuntisopimuksella, joka onkin ainoa vakituinen työ, jonka olen saanut. Tietää kyllä selviävänsä kaikesta, mitä eteen tulee, koska on lapsesta asti pitänyt selvitä yksin, mutta olisi mukavaa päästä elämään elämää, jossa ei tarvitse selvitä. En tiedä miten muut ovat onnistuneet mies-lapset-työ-ura-asunto. Itse teen töitä hiivatusti, ja silti tuntuu sille, että olen edelleen samassa jamassa kuin 19-vuotiaana lukion loputtua.
Fiksu puoliso on auttanut isosti pärjäämisessä, sekä taloudellisesti mutta myös henkisessä kasvussa. Onneksi olen myös itse vastavuoroisesti voinut olla hänen tukena joissain asioissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei mutta on se totta, sisulla jatkaa sitä yksin pärjäämistä hampaat irvessä, vaikka ei olisi enää pakko kun lapsuudenperheestä päässyt ja ympärillä puoliso ja ystävät jotka voisi auttaa. Mutta et ole oppinut pyytämään apua tai ottamaan sitä vastaan, kun pienestä on ollut pakko pärjätä itse. Niin jatkat sitä samaa kun et muutakaan osaa, vaikka apua voisi ollakin saatavilla, uuvutat itsesi olemalla aina vahva ja esittämällä pärjäävää silloinkin kun et ole. Koska heikkoutta ei ole saanut näyttää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä on "niukat eväät"?
Jep. Voi olla suurikin ero heikoissa eväissä. Ihmiset on sellaisia että eivät ymmärrä miten huonosti asiat voi olla muutenkin kuin heidän käsityksensä mukaan. Vanhemmat voi esim murjottaa ei toivotulle lapselle koko ajan. Tai rakastaa lasta mutta olot on muuten ankeat ja köyhät. Alkoholisti vanhemmat voi olla helpommat kuin mielisairaat jne jne
Isäni ei puhunut minulle, ei-toivotulle lapselle, 32 vuoteen. Eikä koskaan ole kutsunut minua nimeltä, vaan isälle nimeni on edelleen Vanhin Pentu.
Kotiolot olivat sitä, että yksin pitää pärjätä, tunteita ei saa näyttää ja omia mielipiteitä ei ole. Mikään teinien tavallinen ovienpaiskominen ei olisi tullut kysymykseenkään, koska olisin ihan oikeasti saanut k1rveestä kallooni.
Näin siis vielä tuossa 2000-luvulla. Heikosti menee nyt aikuisena, edelleen yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se kuuluisa suomalainen sisu, se auttoi.
Tajusin yhtenä päivänä tässä 50v synttärien lähestyessä että en ole koskaan ollut elämässäni sellaisessa tilanteessa jossa joku muu kannattelisi minua kun olen sairas tai uupunut, tai että joku puolustaisi minua tai olisi puolellani, saati että joku kannustaisi, tukisi tai kehuisi.
Tätä kokemusta ei ole edes lapsuudesta.
Olen itse se ainoa joka kannustaa itse itseään.
Näin ei saisi olla, sillä ihminen tarvitsee toisia ihmisiä. Meillä kaikilla vaan ei ole kovinkaan hyvät lähtökohdat elämään ja moni meistä syntyy kamalaan lapsuudenperheeseen.
Tsemppiä ja jaksamista muille samanlaisen taustan omaaville.
Vierailija kirjoitti:
Ei mutta on se totta, sisulla jatkaa sitä yksin pärjäämistä hampaat irvessä, vaikka ei olisi enää pakko kun lapsuudenperheestä päässyt ja ympärillä puoliso ja ystävät jotka voisi auttaa. Mutta et ole oppinut pyytämään apua tai ottamaan sitä vastaan, kun pienestä on ollut pakko pärjätä itse. Niin jatkat sitä samaa kun et muutakaan osaa, vaikka apua voisi ollakin saatavilla, uuvutat itsesi olemalla aina vahva ja esittämällä pärjäävää silloinkin kun et ole. Koska heikkoutta ei ole saanut näyttää.
Ymmärrän mitä ajat takaa, mutta monilla meistä ei ole vieläkään (tai koskaan) sitä sellaista mahdollisuutta että joku tukisi tai auttaisi yhtään missään.
Vierailija kirjoitti:
Ei mutta on se totta, sisulla jatkaa sitä yksin pärjäämistä hampaat irvessä, vaikka ei olisi enää pakko kun lapsuudenperheestä päässyt ja ympärillä puoliso ja ystävät jotka voisi auttaa. Mutta et ole oppinut pyytämään apua tai ottamaan sitä vastaan, kun pienestä on ollut pakko pärjätä itse. Niin jatkat sitä samaa kun et muutakaan osaa, vaikka apua voisi ollakin saatavilla, uuvutat itsesi olemalla aina vahva ja esittämällä pärjäävää silloinkin kun et ole. Koska heikkoutta ei ole saanut näyttää.
JOS on puoliso ja/tai ystäviä. Ainakin näin keski-ikäisenä ikisinkkuna ystävät ovat kadonneet ruuhkavuosiinsa, eikä kenelläkään ole oikeasti aikaa auttaa sen enempää kuin ehkä yksi puhelu tai jokin "Kun käyt Ikeassa seuraavan kerran autolla, voitko napata mulle kukkaruukun sieltä?" tyyppisiä juttuja. Ihan turha ajatella, että ystäviltä saisi vaikka taloudellista turvaa tai ystävä tulisi viereen yöllä nukkumaan, kun iskee ahdistuskohtaus, toisin kuin samassa taloudessa asuva puoliso.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvin. Toki vanhemmat yrittäneet kaikin tavoin kampittaa, estää, rajoittaa ja tuhota lastaan, on kiristetty ja uhkailtu, tehty perinnöttömäksi kun en ole totellut, mutta hyvin pärjäsin ja rakensin loistavan uran.
Yksinäistä on ollut kun ei ole omaa lapsuusperhettä tukena, mitään apua en ole saanut koskaan, ja raskaimpia aikoja oli opiskeluaika yliopistossa (näin välillä aidosti nälkää kun ei ollut rahaa ja oli surkeaa viettää joulut ypöyksin tyhjässä opiskelija-asuntolassa) ja sitten toki pukkulapsiaika kun isovanhempia ei kiinnostanut koskaan tukea tai auttaa - tai edes tavata koskaan lapsiani.
Mutta nyt menee mukavasti ja rakennan itse sen hyvän perheen omista lapsistani. Heitä tuen ja autan aina enkä ikimaailmassa voisi olla niin ilkeä, julma ja piittaamaton kuin omat vanhemmat oli (ja on yhä) minua kohtaan.
Vanhempani ei ole aivan normaaleita. Joku psykopatia tai sosiopatia vaivaa. Siis jotain pahempaa kuin perusnarsismi.
Itselläni on hyvin samanlainen tarina. Erityisesti otti silmään tuo joulu tyhjässä asuntolassa. Oli aika kova paikka kun asuntoni oli ainoa koko kerrostalosta, jossa paloi valot. Olin parikymppinen silloin, eikä äiti halunnut minua edes jouluksi kotiin, vaikka olin kunnollinen yliopisto-opiskelija. Se sisäinen kylmyys ja yksinäisyyden tunne oli musertava. Viha minua kohtaan oli kai niin valtava. Onneksi kaveri jätti minulle noina jouluina koiransa Epun hoitoon, hän ei voinut ottaa sitä mukaansa kotikotiin, kun siskonsa oli allerginen. Epun kanssa käveltiin jouluyönä kahdestaan valoja ja valottomia ikkunoita tuijotellen.
Joo hyvin kuvasit tuon tunteen. Olin myös ypöyksin koko kerrostalossa (kaikki muut opiskelijat toki meni kotiin jouluksi) ja muistan miten välillä myös pelkäsin ja säikyin jos kuului jotain kolinaa ilalla pimeässä, tajusin että kukaan ei auta tai kuule jos jotain tapahtuisi.
Mä en siis saanut mennä jouluksi kotiin (silloin vielä oli jonkunlaiset välit vanhempiin, nyt niitä ei ole ollut viimeiseen 20vuoteen) ja se oli vaan yksi monista tavoista miten ne nöyryytti ja rankaisi. Suosikkilapsi tietenkin kutsuttiin jouluksi ja sille ostettiin auto joululahjaksi :) Mä en saanut edes joulukorttia.Näitä normaalin kotien lasten on vaikea ymmärtää kun heillä on vain kokemus siitä että vanhempi rakastaa aina lastaan. Tän takia en yleensä halua puhua tästä, kun useimmat vaan ei voi ajatuksenkaan tasolla käsittää - saati hyväksyä todeksi - että joskus sairas vanhempi haluaakin lapselleen pahaa ja haluaa aktiivisesti vahingoittaa lastaan.
Niin tuttua, niin tuttua! Mun suosikkiveli sai lahjaksi asunnon kaiken muun yltäkylläisyyden lisäksi. Kun näin sen Facebookista, en osannut tuntea enää edes kateutta. Ehkä päällimmäinen tunne oli absurdius - miten tällainen elämä voi olla edes mahdollinen. Jonkinlainen huvittuminenkin ehkä. Meilläkin välit olleet poikki jo kauan. Kun olin nuori ja köyhä, veljeni yritti huijata multa rahaa, samanlainen hyväksikäyttäjä hänkin.
Vierailija kirjoitti:
Riippuu paljon millä vuosikymmenellä on syntynyt. Joskus kymmeniä vuosia sitten suurimmalla osalla ihmisillä oli niukkaa.
Olen syntynyt -50 luvun lopulla.
Pieni yhden huoneen mökki maaseudulla.
Vanhin sisarus oli mielenterveys potilas, mutta silloinhan ei ollut mitään hoito mahdollisuuksia, paitsi olla "hullujenhuoneella"...
Joten hänkin oli paljon mökissä .
Sitten veljeni olivat alkoholisoituneet...joista toinen asui mökissä.Pieni maapläntti.
Tulot lähes lapsilisien varassa.
Äiti kävi töissä muutaman tunnin / vko eräässä firmassa.Koko lapsuus kaaosta,pelkoa, häpeää ja häpeää häpeää... .En edes muista koko lapsuudesta juuri mitään kuin pelkoa.
Läksin kotoa heti rippikoulun jälkeen.
Ilman koulutusta, ilman penniäkään rahaa.
Vain vaatteet päälläni.
Vaihtelevasti on mennyt.
Avioliitto on osin vaikea.
Olen naimisissa , vaikkakin hän ei ole suuri rakkauteni. En jaksa vaan ero rumbaa.
Lapset hyvissä ammateissa ja kaikilla lapsia.
Itse jäin juuri eläkkeelle.
Olen terve ! Siitä kiitän joka päivä.
Terveys on ainut rikkauteni ja se riittää.
Kai omat lapset ja lapsenlapset ovat rikkautta myös? :)
Keskimäärin aineellisesti paremmin, mutta henkisesti huonommin. On hyvä palkka, velaton omistusasunto ja kesämökki ja ikää 45v.
Mutta ajattelen sen olevan kaikki sattumaa, eikä ole itse ansaitsema. Ja vain lainassa.
Tunnen valtavaa syyllisyyttä, jokaisesta ostoksesta. Ostan vaatteet ja huonekalut kirpparilta, halvinta ruokaa, enkä matkustele.
Ainoa mielihyvä saan rahojeni vastikkeeksi on hyväntekeväisyys, johon käytän paljon rahaa. Avustan sukulaisten ja kummilapsien harrastuksissa ja opiskelussa, ilman pyytämättä ja tarjoudun maksamaan heidän puolestaan.
Enkä osaa säästää, vaan mieluimmin annan rahaa muille.