Te, jotka koette, että olette saaneet lapsuudestanne "niukat eväät"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mutta on se totta, sisulla jatkaa sitä yksin pärjäämistä hampaat irvessä, vaikka ei olisi enää pakko kun lapsuudenperheestä päässyt ja ympärillä puoliso ja ystävät jotka voisi auttaa. Mutta et ole oppinut pyytämään apua tai ottamaan sitä vastaan, kun pienestä on ollut pakko pärjätä itse. Niin jatkat sitä samaa kun et muutakaan osaa, vaikka apua voisi ollakin saatavilla, uuvutat itsesi olemalla aina vahva ja esittämällä pärjäävää silloinkin kun et ole. Koska heikkoutta ei ole saanut näyttää.

JOS on puoliso ja/tai ystäviä. Ainakin näin keski-ikäisenä ikisinkkuna ystävät ovat kadonneet ruuhkavuosiinsa, eikä kenelläkään ole oikeasti aikaa auttaa sen enempää kuin ehkä yksi puhelu tai jokin "Kun käyt Ikeassa seuraavan kerran autolla, voitko napata mulle kukkaruukun sieltä?" tyyppisiä juttuja. Ihan turha ajatella, että ystäviltä saisi vaikka taloudellista turvaa tai ystävä tulisi viereen yöllä nukkumaan, kun iskee ahdistuskohtaus, toisin kuin samassa taloudessa asuva puoliso.

Vaikka olisi puoliso, ei se puolisokaan välttämättä auta tai tue tai kannusta. Päin vastoin tällaisen vaikean taustan omaava yksinpärjääjä saattaa joutua parisuhteissaankin siihen tilaan että yksin hoitaa omat vastuunsa ja kannattelunsa mutta samalla myös sen puolisonkin vastaavat asiat. Oma puolisoni jättää kaiken minun taakakseni ja vastuulleni koska taustastani johtuen huomaa ja näkee miten vastuunottavainen ja suorittava olen. On siis helppoa jättää taakat sen vastuutaottavan hoidettavaksi. Ei tee sitä ilkeyttään vaan ihan huomaamattaan. Sama toistuu helposti työelämässä.

Välillä jaksan taistella asiasta mutta silti huomaan että vastuunkatoani ja päätöksentekokykyäni moni taho tavallaan hyödyntää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mutta on se totta, sisulla jatkaa sitä yksin pärjäämistä hampaat irvessä, vaikka ei olisi enää pakko kun lapsuudenperheestä päässyt ja ympärillä puoliso ja ystävät jotka voisi auttaa. Mutta et ole oppinut pyytämään apua tai ottamaan sitä vastaan, kun pienestä on ollut pakko pärjätä itse. Niin jatkat sitä samaa kun et muutakaan osaa, vaikka apua voisi ollakin saatavilla, uuvutat itsesi olemalla aina vahva ja esittämällä pärjäävää silloinkin kun et ole. Koska heikkoutta ei ole saanut näyttää.

JOS on puoliso ja/tai ystäviä. Ainakin näin keski-ikäisenä ikisinkkuna ystävät ovat kadonneet ruuhkavuosiinsa, eikä kenelläkään ole oikeasti aikaa auttaa sen enempää kuin ehkä yksi puhelu tai jokin "Kun käyt Ikeassa seuraavan kerran autolla, voitko napata mulle kukkaruukun sieltä?" tyyppisiä juttuja. Ihan turha ajatella, että ystäviltä saisi vaikka taloudellista turvaa tai ystävä tulisi viereen yöllä nukkumaan, kun iskee ahdistuskohtaus, toisin kuin samassa taloudessa asuva puoliso.

Vaikka olisi puoliso, ei se puolisokaan välttämättä auta tai tue tai kannusta. Päin vastoin tällaisen vaikean taustan omaava yksinpärjääjä saattaa joutua parisuhteissaankin siihen tilaan että yksin hoitaa omat vastuunsa ja kannattelunsa mutta samalla myös sen puolisonkin vastaavat asiat. Oma puolisoni jättää kaiken minun taakakseni ja vastuulleni koska taustastani johtuen huomaa ja näkee miten vastuunottavainen ja suorittava olen. On siis helppoa jättää taakat sen vastuutaottavan hoidettavaksi. Ei tee sitä ilkeyttään vaan ihan huomaamattaan. Sama toistuu helposti työelämässä.

Välillä jaksan taistella asiasta mutta silti huomaan että vastuunkatoani ja päätöksentekokykyäni moni taho tavallaan hyödyntää.

Tämä on totta. Työelämässä myös kollegat taakoittavat sitä jolla on jo se raskain taakka koska tietävät että vastuuntuntoisin ottaa ne omat taakat ja toistenkin taakat ja vielä koko yhteisön kollektiivisen taakan.

Tähän olisi helppo jonkun tuhahtaa että miksipä suostut? Mutta se ei ole niin helppo ratkaisu. Se ei ole aina tietoista eikä suunniteltua. Huomaan että työelämässäkin ihmiset intuitiivisesti jotenkin tunnistaa ne vastuunkantajat ja kantaa taakkansa, huolensa (ja välillä työtehtävänsäkin) sille vastuunkantajalle.

Ei ole kokemusta. Yliannostuksessa olen varmaan elänyt, kun ei kiinnosta samat asiat kuin useimpia esim. materian hankinta jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvin. Toki vanhemmat yrittäneet kaikin tavoin kampittaa, estää, rajoittaa ja tuhota lastaan, on kiristetty ja uhkailtu, tehty perinnöttömäksi kun en ole totellut, mutta hyvin pärjäsin ja rakensin loistavan uran.

Yksinäistä on ollut kun ei ole omaa lapsuusperhettä tukena, mitään apua en ole saanut koskaan, ja raskaimpia aikoja oli opiskeluaika yliopistossa (näin välillä aidosti nälkää kun ei ollut rahaa ja oli surkeaa viettää joulut ypöyksin tyhjässä opiskelija-asuntolassa) ja sitten toki pukkulapsiaika kun isovanhempia ei kiinnostanut koskaan tukea tai auttaa - tai edes tavata koskaan lapsiani.

Mutta nyt menee mukavasti ja rakennan itse sen hyvän perheen omista lapsistani. Heitä tuen ja autan aina enkä ikimaailmassa voisi olla niin ilkeä, julma ja piittaamaton kuin omat vanhemmat oli (ja on yhä) minua kohtaan.

Vanhempani ei ole aivan normaaleita. Joku psykopatia tai sosiopatia vaivaa. Siis jotain pahempaa kuin perusnarsismi.

Itselläni on hyvin samanlainen tarina. Erityisesti otti silmään tuo joulu tyhjässä asuntolassa. Oli aika kova paikka kun asuntoni oli ainoa koko kerrostalosta, jossa paloi valot. Olin parikymppinen silloin, eikä äiti halunnut minua edes jouluksi kotiin, vaikka olin kunnollinen yliopisto-opiskelija. Se sisäinen kylmyys ja yksinäisyyden tunne oli musertava. Viha minua kohtaan oli kai niin valtava. Onneksi kaveri jätti minulle noina jouluina koiransa Epun hoitoon, hän ei voinut ottaa sitä mukaansa kotikotiin, kun siskonsa oli allerginen. Epun kanssa käveltiin jouluyönä kahdestaan valoja ja valottomia ikkunoita tuijotellen.

Joo hyvin kuvasit tuon tunteen. Olin myös ypöyksin koko kerrostalossa (kaikki muut opiskelijat toki meni kotiin jouluksi) ja muistan miten välillä myös pelkäsin ja säikyin jos kuului jotain kolinaa ilalla pimeässä, tajusin että kukaan ei auta tai kuule jos jotain tapahtuisi.

Mä en siis saanut mennä jouluksi kotiin (silloin vielä oli jonkunlaiset välit vanhempiin, nyt niitä ei ole ollut viimeiseen 20vuoteen) ja se oli vaan yksi monista tavoista miten ne nöyryytti ja rankaisi. Suosikkilapsi tietenkin kutsuttiin jouluksi ja sille ostettiin auto joululahjaksi :) Mä en saanut edes joulukorttia.

Näitä normaalin kotien lasten on vaikea ymmärtää kun heillä on vain kokemus siitä että vanhempi rakastaa aina lastaan. Tän takia en yleensä halua puhua tästä, kun useimmat vaan ei voi ajatuksenkaan tasolla käsittää - saati hyväksyä todeksi - että joskus sairas vanhempi haluaakin lapselleen pahaa ja haluaa aktiivisesti vahingoittaa lastaan.

Niin tuttua, niin tuttua! Mun suosikkiveli sai lahjaksi asunnon kaiken muun yltäkylläisyyden lisäksi. Kun näin sen Facebookista, en osannut tuntea enää edes kateutta. Ehkä päällimmäinen tunne oli absurdius - miten tällainen elämä voi olla edes mahdollinen. Jonkinlainen huvittuminenkin ehkä. Meilläkin välit olleet poikki jo kauan. Kun olin nuori ja köyhä, veljeni yritti huijata multa rahaa, samanlainen hyväksikäyttäjä hänkin.

Meneekö teillä perintökin suosikille? Meillä menee, on testamentti jo tehtynä ja minut on suljettu ulos siitä. Tuskin on pätevä testamentti koska en ole koskaan esim tehnyt mitään rikosta tai elänyt kelvottomasti, mutta toki vanhempi saa tehdä sellaisen paperin kuin haluaa.

Vierailija kirjoitti:

Nuoruus meni kaikkea pelätessä, sellaisessa jatkuvassa Kohta kaikki murtuu -mielentilassa.

Tämä on hirvittävän hyvin ja osuvasti kuvailtu! Itsellä jatkui sama mielentila nelikymppiseksi ja ylikin. Tajusin yhdistellä pisteitä, kun töissäkin joku kommentoi nätisti, että kun sinä ajattelet aina pahinta vaihtoehtoa. Se on totta, miten kaiken voi oikeastikin menettää hetkessä. On kuormittavaa elää siinä pelossa, että kaikki hyvä voidaan ottaa sinulta huomenna pois. Koska niin ajattelin, se oli kokemus siitä miten elämä kantaa ja miten muihin voi luottaa.

Kovalla työllä läpi harmaan kiven koskaan periksiantamatta ja luovuttamatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvin. Toki vanhemmat yrittäneet kaikin tavoin kampittaa, estää, rajoittaa ja tuhota lastaan, on kiristetty ja uhkailtu, tehty perinnöttömäksi kun en ole totellut, mutta hyvin pärjäsin ja rakensin loistavan uran.

Yksinäistä on ollut kun ei ole omaa lapsuusperhettä tukena, mitään apua en ole saanut koskaan, ja raskaimpia aikoja oli opiskeluaika yliopistossa (näin välillä aidosti nälkää kun ei ollut rahaa ja oli surkeaa viettää joulut ypöyksin tyhjässä opiskelija-asuntolassa) ja sitten toki pukkulapsiaika kun isovanhempia ei kiinnostanut koskaan tukea tai auttaa - tai edes tavata koskaan lapsiani.

Mutta nyt menee mukavasti ja rakennan itse sen hyvän perheen omista lapsistani. Heitä tuen ja autan aina enkä ikimaailmassa voisi olla niin ilkeä, julma ja piittaamaton kuin omat vanhemmat oli (ja on yhä) minua kohtaan.

Vanhempani ei ole aivan normaaleita. Joku psykopatia tai sosiopatia vaivaa. Siis jotain pahempaa kuin perusnarsismi.

Itselläni on hyvin samanlainen tarina. Erityisesti otti silmään tuo joulu tyhjässä asuntolassa. Oli aika kova paikka kun asuntoni oli ainoa koko kerrostalosta, jossa paloi valot. Olin parikymppinen silloin, eikä äiti halunnut minua edes jouluksi kotiin, vaikka olin kunnollinen yliopisto-opiskelija. Se sisäinen kylmyys ja yksinäisyyden tunne oli musertava. Viha minua kohtaan oli kai niin valtava. Onneksi kaveri jätti minulle noina jouluina koiransa Epun hoitoon, hän ei voinut ottaa sitä mukaansa kotikotiin, kun siskonsa oli allerginen. Epun kanssa käveltiin jouluyönä kahdestaan valoja ja valottomia ikkunoita tuijotellen.

Olen pahoillani että olet joutunut kestämään tuollaista. En tunne sinua, mutta kyyneleet tulivat silmiini tämän lukemisesta. Kaikkea hyvää sinulle, olet arvokas.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvin. Toki vanhemmat yrittäneet kaikin tavoin kampittaa, estää, rajoittaa ja tuhota lastaan, on kiristetty ja uhkailtu, tehty perinnöttömäksi kun en ole totellut, mutta hyvin pärjäsin ja rakensin loistavan uran.

Yksinäistä on ollut kun ei ole omaa lapsuusperhettä tukena, mitään apua en ole saanut koskaan, ja raskaimpia aikoja oli opiskeluaika yliopistossa (näin välillä aidosti nälkää kun ei ollut rahaa ja oli surkeaa viettää joulut ypöyksin tyhjässä opiskelija-asuntolassa) ja sitten toki pukkulapsiaika kun isovanhempia ei kiinnostanut koskaan tukea tai auttaa - tai edes tavata koskaan lapsiani.

Mutta nyt menee mukavasti ja rakennan itse sen hyvän perheen omista lapsistani. Heitä tuen ja autan aina enkä ikimaailmassa voisi olla niin ilkeä, julma ja piittaamaton kuin omat vanhemmat oli (ja on yhä) minua kohtaan.

Vanhempani ei ole aivan normaaleita. Joku psykopatia tai sosiopatia vaivaa. Siis jotain pahempaa kuin perusnarsismi.

Itselläni on hyvin samanlainen tarina. Erityisesti otti silmään tuo joulu tyhjässä asuntolassa. Oli aika kova paikka kun asuntoni oli ainoa koko kerrostalosta, jossa paloi valot. Olin parikymppinen silloin, eikä äiti halunnut minua edes jouluksi kotiin, vaikka olin kunnollinen yliopisto-opiskelija. Se sisäinen kylmyys ja yksinäisyyden tunne oli musertava. Viha minua kohtaan oli kai niin valtava. Onneksi kaveri jätti minulle noina jouluina koiransa Epun hoitoon, hän ei voinut ottaa sitä mukaansa kotikotiin, kun siskonsa oli allerginen. Epun kanssa käveltiin jouluyönä kahdestaan valoja ja valottomia ikkunoita tuijotellen.

Joo hyvin kuvasit tuon tunteen. Olin myös ypöyksin koko kerrostalossa (kaikki muut opiskelijat toki meni kotiin jouluksi) ja muistan miten välillä myös pelkäsin ja säikyin jos kuului jotain kolinaa ilalla pimeässä, tajusin että kukaan ei auta tai kuule jos jotain tapahtuisi.

Mä en siis saanut mennä jouluksi kotiin (silloin vielä oli jonkunlaiset välit vanhempiin, nyt niitä ei ole ollut viimeiseen 20vuoteen) ja se oli vaan yksi monista tavoista miten ne nöyryytti ja rankaisi. Suosikkilapsi tietenkin kutsuttiin jouluksi ja sille ostettiin auto joululahjaksi :) Mä en saanut edes joulukorttia.

Näitä normaalin kotien lasten on vaikea ymmärtää kun heillä on vain kokemus siitä että vanhempi rakastaa aina lastaan. Tän takia en yleensä halua puhua tästä, kun useimmat vaan ei voi ajatuksenkaan tasolla käsittää - saati hyväksyä todeksi - että joskus sairas vanhempi haluaakin lapselleen pahaa ja haluaa aktiivisesti vahingoittaa lastaan.

Niin tuttua, niin tuttua! Mun suosikkiveli sai lahjaksi asunnon kaiken muun yltäkylläisyyden lisäksi. Kun näin sen Facebookista, en osannut tuntea enää edes kateutta. Ehkä päällimmäinen tunne oli absurdius - miten tällainen elämä voi olla edes mahdollinen. Jonkinlainen huvittuminenkin ehkä. Meilläkin välit olleet poikki jo kauan. Kun olin nuori ja köyhä, veljeni yritti huijata multa rahaa, samanlainen hyväksikäyttäjä hänkin.

Meneekö teillä perintökin suosikille? Meillä menee, on testamentti jo tehtynä ja minut on suljettu ulos siitä. Tuskin on pätevä testamentti koska en ole koskaan esim tehnyt mitään rikosta tai elänyt kelvottomasti, mutta toki vanhempi saa tehdä sellaisen paperin kuin haluaa.

Totta kai menee. :)

Meillä on menossa tilanne, että tyhmänä kerroin appivanhemmilleni asiasta. Heille tuli tosi kiire tehdä omia testamenttejaan, anoppi sanoi ihan suoraan että "jotainhan sinussa on" kun vanhemmatkin jättävät perinnöttömäksi. En kaipaa heidän tiluksiaan vaikka meille mieheni kanssa ero tulisikin. Jännä vaan se vauhti ja touhotus, miten asia piti äkkiä saada kuntoon ettei vaan näin mädälle ihmiselle kuin minä olen, jää vahingossa hiekanmuruakaan. Onhan siinä pakko olla jotain vikaa, kun vanhemmatkin ovat hylänneet. Tuntuu, että kaikki sonta vain moninkertaistuu elämän aikana.

En pysty ees kertomaan. Olisin voinut jättää syntymäni välistä VMP ¯\()/¯

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvin. Toki vanhemmat yrittäneet kaikin tavoin kampittaa, estää, rajoittaa ja tuhota lastaan, on kiristetty ja uhkailtu, tehty perinnöttömäksi kun en ole totellut, mutta hyvin pärjäsin ja rakensin loistavan uran.

Yksinäistä on ollut kun ei ole omaa lapsuusperhettä tukena, mitään apua en ole saanut koskaan, ja raskaimpia aikoja oli opiskeluaika yliopistossa (näin välillä aidosti nälkää kun ei ollut rahaa ja oli surkeaa viettää joulut ypöyksin tyhjässä opiskelija-asuntolassa) ja sitten toki pukkulapsiaika kun isovanhempia ei kiinnostanut koskaan tukea tai auttaa - tai edes tavata koskaan lapsiani.

Mutta nyt menee mukavasti ja rakennan itse sen hyvän perheen omista lapsistani. Heitä tuen ja autan aina enkä ikimaailmassa voisi olla niin ilkeä, julma ja piittaamaton kuin omat vanhemmat oli (ja on yhä) minua kohtaan.

Vanhempani ei ole aivan normaaleita. Joku psykopatia tai sosiopatia vaivaa. Siis jotain pahempaa kuin perusnarsismi.

Itselläni on hyvin samanlainen tarina. Erityisesti otti silmään tuo joulu tyhjässä asuntolassa. Oli aika kova paikka kun asuntoni oli ainoa koko kerrostalosta, jossa paloi valot. Olin parikymppinen silloin, eikä äiti halunnut minua edes jouluksi kotiin, vaikka olin kunnollinen yliopisto-opiskelija. Se sisäinen kylmyys ja yksinäisyyden tunne oli musertava. Viha minua kohtaan oli kai niin valtava. Onneksi kaveri jätti minulle noina jouluina koiransa Epun hoitoon, hän ei voinut ottaa sitä mukaansa kotikotiin, kun siskonsa oli allerginen. Epun kanssa käveltiin jouluyönä kahdestaan valoja ja valottomia ikkunoita tuijotellen.

Joo hyvin kuvasit tuon tunteen. Olin myös ypöyksin koko kerrostalossa (kaikki muut opiskelijat toki meni kotiin jouluksi) ja muistan miten välillä myös pelkäsin ja säikyin jos kuului jotain kolinaa ilalla pimeässä, tajusin että kukaan ei auta tai kuule jos jotain tapahtuisi.

Mä en siis saanut mennä jouluksi kotiin (silloin vielä oli jonkunlaiset välit vanhempiin, nyt niitä ei ole ollut viimeiseen 20vuoteen) ja se oli vaan yksi monista tavoista miten ne nöyryytti ja rankaisi. Suosikkilapsi tietenkin kutsuttiin jouluksi ja sille ostettiin auto joululahjaksi :) Mä en saanut edes joulukorttia.

Näitä normaalin kotien lasten on vaikea ymmärtää kun heillä on vain kokemus siitä että vanhempi rakastaa aina lastaan. Tän takia en yleensä halua puhua tästä, kun useimmat vaan ei voi ajatuksenkaan tasolla käsittää - saati hyväksyä todeksi - että joskus sairas vanhempi haluaakin lapselleen pahaa ja haluaa aktiivisesti vahingoittaa lastaan.

Niin tuttua, niin tuttua! Mun suosikkiveli sai lahjaksi asunnon kaiken muun yltäkylläisyyden lisäksi. Kun näin sen Facebookista, en osannut tuntea enää edes kateutta. Ehkä päällimmäinen tunne oli absurdius - miten tällainen elämä voi olla edes mahdollinen. Jonkinlainen huvittuminenkin ehkä. Meilläkin välit olleet poikki jo kauan. Kun olin nuori ja köyhä, veljeni yritti huijata multa rahaa, samanlainen hyväksikäyttäjä hänkin.

Meneekö teillä perintökin suosikille? Meillä menee, on testamentti jo tehtynä ja minut on suljettu ulos siitä. Tuskin on pätevä testamentti koska en ole koskaan esim tehnyt mitään rikosta tai elänyt kelvottomasti, mutta toki vanhempi saa tehdä sellaisen paperin kuin haluaa.

Totta kai menee. :)

Meillä on menossa tilanne, että tyhmänä kerroin appivanhemmilleni asiasta. Heille tuli tosi kiire tehdä omia testamenttejaan, anoppi sanoi ihan suoraan että "jotainhan sinussa on" kun vanhemmatkin jättävät perinnöttömäksi. En kaipaa heidän tiluksiaan vaikka meille mieheni kanssa ero tulisikin. Jännä vaan se vauhti ja touhotus, miten asia piti äkkiä saada kuntoon ettei vaan näin mädälle ihmiselle kuin minä olen, jää vahingossa hiekanmuruakaan. Onhan siinä pakko olla jotain vikaa, kun vanhemmatkin ovat hylänneet. Tuntuu, että kaikki sonta vain moninkertaistuu elämän aikana.

USAssa tämä tieteenhaara on pidemmällä eli siellä tutkitaan ja on tutkittu toksisia vanhempia. Hirviövanhemman lapsella on moninkertaistaakka:

- itse kaltoinkohtelu, kiusaaminen ja väkivalta

- siitä seurannut trauma ja sen kanssa eläminen

- suru ja kipu siitä että aikuisuudessa joutuu elämään yksin ilman yhteyttä lapsuuskotiin

- ympäristön taakka kun tutut ja tuntemattomat syyttelee ja haukkuu tätä lasta, syyllistää vanhempien hylkäämisestä

- yleinen luokittelu sellaiseksi että tuossa aikuisessa lapsessa on oltava jotain vikaa itsessään

Kaikki tämä johtuu siitä että on kulttuurin tabu, ettei tunnisteta tai tunnusteta että vanhempi voi haluta pahaa lapselleen. Luullaan että aina ja 100% vanhemmista se vanhempi rakastaa lastaan, vaikka näin ei ole. Ja jos jollain on vanhempaan välit poikki niin vika on aina sen lapsen, koska oletusarvoisesti sillä on ihana ja rakastava vanhempi.

Rankinta on se että kiusattu, alistettu, hakattu ja hylätty lapsi ei koskaan saa validaatiota sille mitä on kokenut. Vaan aina on joku syyttämässä ja haukkumassa että vika on sinun itsesi.

Kuvitelkaa että sama tehtäisiin vaikka raiskatulle tai ryöstetylle. Että vähäteltäisiin ja selitettäisiin että vika ja syy on sinun.

-

Jotkut saa sen validaation terapiassa, mutta harmillista kyllä suurin osa ei saa terapiaa koska on niin vahva ja pärjäävä (joka on toki se mielen suojautumiskeino).

Kellekään ei voi tapahtuneesta kertoa koska muilla on ne rakastavat vanhemmat ja ne vain ällistelee ja ihmettelee ja syyttää sinua siitä että mikset ole vanhempiisi väleissä?

Jäin pohtimaan sitä, että on tavattoman epäreilua että lapsiaan huonosti kohdelleet vanhemmat ei saa koskaan mitään rangaistusta teoistaan, jotka joskus ovat jo rikollisia laadultaan. Päin vastoin saavat vielä ympäristön sympatian ja myötätunnon tilanteessa jossa lapset eivät pidä heihin yhteyttä. Ne lapset ehkä saatetaan haukkuakin samaan syssyyn.

Kulttuurissamme on todella vahva ja naiivi usko siihen että vanhempi on aina hyvä ja lämmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvin. Toki vanhemmat yrittäneet kaikin tavoin kampittaa, estää, rajoittaa ja tuhota lastaan, on kiristetty ja uhkailtu, tehty perinnöttömäksi kun en ole totellut, mutta hyvin pärjäsin ja rakensin loistavan uran.

Yksinäistä on ollut kun ei ole omaa lapsuusperhettä tukena, mitään apua en ole saanut koskaan, ja raskaimpia aikoja oli opiskeluaika yliopistossa (näin välillä aidosti nälkää kun ei ollut rahaa ja oli surkeaa viettää joulut ypöyksin tyhjässä opiskelija-asuntolassa) ja sitten toki pukkulapsiaika kun isovanhempia ei kiinnostanut koskaan tukea tai auttaa - tai edes tavata koskaan lapsiani.

Mutta nyt menee mukavasti ja rakennan itse sen hyvän perheen omista lapsistani. Heitä tuen ja autan aina enkä ikimaailmassa voisi olla niin ilkeä, julma ja piittaamaton kuin omat vanhemmat oli (ja on yhä) minua kohtaan.

Vanhempani ei ole aivan normaaleita. Joku psykopatia tai sosiopatia vaivaa. Siis jotain pahempaa kuin perusnarsismi.

Itselläni on hyvin samanlainen tarina. Erityisesti otti silmään tuo joulu tyhjässä asuntolassa. Oli aika kova paikka kun asuntoni oli ainoa koko kerrostalosta, jossa paloi valot. Olin parikymppinen silloin, eikä äiti halunnut minua edes jouluksi kotiin, vaikka olin kunnollinen yliopisto-opiskelija. Se sisäinen kylmyys ja yksinäisyyden tunne oli musertava. Viha minua kohtaan oli kai niin valtava. Onneksi kaveri jätti minulle noina jouluina koiransa Epun hoitoon, hän ei voinut ottaa sitä mukaansa kotikotiin, kun siskonsa oli allerginen. Epun kanssa käveltiin jouluyönä kahdestaan valoja ja valottomia ikkunoita tuijotellen.

Joo hyvin kuvasit tuon tunteen. Olin myös ypöyksin koko kerrostalossa (kaikki muut opiskelijat toki meni kotiin jouluksi) ja muistan miten välillä myös pelkäsin ja säikyin jos kuului jotain kolinaa ilalla pimeässä, tajusin että kukaan ei auta tai kuule jos jotain tapahtuisi.

Mä en siis saanut mennä jouluksi kotiin (silloin vielä oli jonkunlaiset välit vanhempiin, nyt niitä ei ole ollut viimeiseen 20vuoteen) ja se oli vaan yksi monista tavoista miten ne nöyryytti ja rankaisi. Suosikkilapsi tietenkin kutsuttiin jouluksi ja sille ostettiin auto joululahjaksi :) Mä en saanut edes joulukorttia.

Näitä normaalin kotien lasten on vaikea ymmärtää kun heillä on vain kokemus siitä että vanhempi rakastaa aina lastaan. Tän takia en yleensä halua puhua tästä, kun useimmat vaan ei voi ajatuksenkaan tasolla käsittää - saati hyväksyä todeksi - että joskus sairas vanhempi haluaakin lapselleen pahaa ja haluaa aktiivisesti vahingoittaa lastaan.

Niin tuttua, niin tuttua! Mun suosikkiveli sai lahjaksi asunnon kaiken muun yltäkylläisyyden lisäksi. Kun näin sen Facebookista, en osannut tuntea enää edes kateutta. Ehkä päällimmäinen tunne oli absurdius - miten tällainen elämä voi olla edes mahdollinen. Jonkinlainen huvittuminenkin ehkä. Meilläkin välit olleet poikki jo kauan. Kun olin nuori ja köyhä, veljeni yritti huijata multa rahaa, samanlainen hyväksikäyttäjä hänkin.

Meneekö teillä perintökin suosikille? Meillä menee, on testamentti jo tehtynä ja minut on suljettu ulos siitä. Tuskin on pätevä testamentti koska en ole koskaan esim tehnyt mitään rikosta tai elänyt kelvottomasti, mutta toki vanhempi saa tehdä sellaisen paperin kuin haluaa.

Totta kai menee. :)

Meillä on menossa tilanne, että tyhmänä kerroin appivanhemmilleni asiasta. Heille tuli tosi kiire tehdä omia testamenttejaan, anoppi sanoi ihan suoraan että "jotainhan sinussa on" kun vanhemmatkin jättävät perinnöttömäksi. En kaipaa heidän tiluksiaan vaikka meille mieheni kanssa ero tulisikin. Jännä vaan se vauhti ja touhotus, miten asia piti äkkiä saada kuntoon ettei vaan näin mädälle ihmiselle kuin minä olen, jää vahingossa hiekanmuruakaan. Onhan siinä pakko olla jotain vikaa, kun vanhemmatkin ovat hylänneet. Tuntuu, että kaikki sonta vain moninkertaistuu elämän aikana.

USAssa tämä tieteenhaara on pidemmällä eli siellä tutkitaan ja on tutkittu toksisia vanhempia. Hirviövanhemman lapsella on moninkertaistaakka:

- itse kaltoinkohtelu, kiusaaminen ja väkivalta

- siitä seurannut trauma ja sen kanssa eläminen

- suru ja kipu siitä että aikuisuudessa joutuu elämään yksin ilman yhteyttä lapsuuskotiin

- ympäristön taakka kun tutut ja tuntemattomat syyttelee ja haukkuu tätä lasta, syyllistää vanhempien hylkäämisestä

- yleinen luokittelu sellaiseksi että tuossa aikuisessa lapsessa on oltava jotain vikaa itsessään

Kaikki tämä johtuu siitä että on kulttuurin tabu, ettei tunnisteta tai tunnusteta että vanhempi voi haluta pahaa lapselleen. Luullaan että aina ja 100% vanhemmista se vanhempi rakastaa lastaan, vaikka näin ei ole. Ja jos jollain on vanhempaan välit poikki niin vika on aina sen lapsen, koska oletusarvoisesti sillä on ihana ja rakastava vanhempi.

Rankinta on se että kiusattu, alistettu, hakattu ja hylätty lapsi ei koskaan saa validaatiota sille mitä on kokenut. Vaan aina on joku syyttämässä ja haukkumassa että vika on sinun itsesi.

Kuvitelkaa että sama tehtäisiin vaikka raiskatulle tai ryöstetylle. Että vähäteltäisiin ja selitettäisiin että vika ja syy on sinun.

-

Vanhempi voi esim hankkia lapsensa niin myöhään, ettei toisen lapsen saanti ole enää mahdollista lapsen täyttäessä sen verran, että kehitystasossa huomaa poikkeavuuksia vertaisiinsa. Vanhemmalle tämä lapsi on voinut olla jonkinlainen egon jatke, ja lapsen osoittautuessa vaikkapa ADHDksi, jolle tulee haasteita elämässä, ei lapsi enää kelpaakaan. Nämä hirviövanhemmat kyllä vähättelevät ja syyttelevät raiskattuja lapsiaan, jos tulevat tietoiseksi asiasta. Lapsi ei syntynytkään unelmalapseksi, vaan vialliseksi kappaleeksi, hankalaksi, vaativaksi, ärsyttäväksi jne. niin onhan se raiskauskin sen lapsen vika. Jos oma perhe ei tue eikä ole puolella ja puolusta niin sitten sitä ei tee kukaan. Ehkä harvinaisella tuurilla voit saada ystäviä, puolison ja oman perheen tukemaan, jos lapsuuden traumat ei ole mädättäneet omaa sosiaalista kyvykkyyttäsi. Ilkeät vanhempipuolet kyllä jotenkin tiedetään, onhan niistä paljon iltasatuja, mutta ilkeät vanhemmat taas on jokin mystinen olemassaolematon juttu...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuoruus meni kaikkea pelätessä, sellaisessa jatkuvassa Kohta kaikki murtuu -mielentilassa.

Tämä on hirvittävän hyvin ja osuvasti kuvailtu! Itsellä jatkui sama mielentila nelikymppiseksi ja ylikin. Tajusin yhdistellä pisteitä, kun töissäkin joku kommentoi nätisti, että kun sinä ajattelet aina pahinta vaihtoehtoa. Se on totta, miten kaiken voi oikeastikin menettää hetkessä. On kuormittavaa elää siinä pelossa, että kaikki hyvä voidaan ottaa sinulta huomenna pois. Koska niin ajattelin, se oli kokemus siitä miten elämä kantaa ja miten muihin voi luottaa.

Olin lapsi juuri 90-luvun laman aikoihin (eli 80-luvulla syntynyt), ja muistan kuinka vanhempani pelottelivat kuinka kaupasta saattaa ruoka loppua tai vastaavaa - alle kouluikäiselle tenavalle tuollaisia menevät sanomaan!

Kyynistyinkin jo siinä sopivasti peruskoulun alkamisen kohdalla jo sen verran ettei edes tehnyt mieli olla juuri tekemisissä koulukaverien ja muiden kanssa. Varmaan huomasivatkin sen ja siksi alkoivat kiusaamaan. Aikas raskasta elämä jos menettää kaiken toivon jo alle 10v iässä. Nyt lähestyn 40. Viha ja pettymys vanhempia ja koulukavereita kohtaan ei ole kadonnut minnekään. Ehkä sitä osaa paremmin se nykyään käsitellä. Eteenpäin menen päivän kerrallaan, kun ei pidemmälle uskalla tulevaisuutta suunnitella

Kaikki on sellaista taistelua kaikkien asioiden kanssa. Ei mitään tietoa kuinka toimii terveydenhuolto, hammaslääkärit, päivystys, verotus, pyykinpesu, kiinteistön ylläpito jne.

Kotona ei paljoa kerrottu. Ei edes silloin jos kysyi.

Äiti ja isä oli pitkäaikaistyöttömiä, osasivat varmasti hakea tarvittavia tukia, käydä lääkärissä jne mutta meille ei kerrottu mitään.

Äidin pravuuri olikin nakata omilleen jos ikinä kyseenalaista mitään no, ehkä sä sit itse selvität mistä sä pääset hammaslääkärille ja olin siis alaikäinen. Tämä vaikuttanut kaikkeen, lähinnä negatiivisesti. Pelkään työttömyyttä koska en tiedä paljonko saan tukia ja en tiedä kuinka pärjäisin? Sen takia roikun työpaikassa joka tulee viemään mielenterveyteni jos ei ole jo vienyt.

Suurimman osan asioista olen tietty saanut selville, mutta kaiken aina selvittämällä. Olen kateellinen niille kavereille joiden vanhemmat tietää asioita ja neuvoo mielellään. Ette tajua kuinka helppoa teillä on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuoruus meni kaikkea pelätessä, sellaisessa jatkuvassa Kohta kaikki murtuu -mielentilassa.

Tämä on hirvittävän hyvin ja osuvasti kuvailtu! Itsellä jatkui sama mielentila nelikymppiseksi ja ylikin. Tajusin yhdistellä pisteitä, kun töissäkin joku kommentoi nätisti, että kun sinä ajattelet aina pahinta vaihtoehtoa. Se on totta, miten kaiken voi oikeastikin menettää hetkessä. On kuormittavaa elää siinä pelossa, että kaikki hyvä voidaan ottaa sinulta huomenna pois. Koska niin ajattelin, se oli kokemus siitä miten elämä kantaa ja miten muihin voi luottaa.

Olin lapsi juuri 90-luvun laman aikoihin (eli 80-luvulla syntynyt), ja muistan kuinka vanhempani pelottelivat kuinka kaupasta saattaa ruoka loppua tai vastaavaa - alle kouluikäiselle tenavalle tuollaisia menevät sanomaan!

Kyynistyinkin jo siinä sopivasti peruskoulun alkamisen kohdalla jo sen verran ettei edes tehnyt mieli olla juuri tekemisissä koulukaverien ja muiden kanssa. Varmaan huomasivatkin sen ja siksi alkoivat kiusaamaan. Aikas raskasta elämä jos menettää kaiken toivon jo alle 10v iässä. Nyt lähestyn 40. Viha ja pettymys vanhempia ja koulukavereita kohtaan ei ole kadonnut minnekään. Ehkä sitä osaa paremmin se nykyään käsitellä. Eteenpäin menen päivän kerrallaan, kun ei pidemmälle uskalla tulevaisuutta suunnitella

Tämä voisi olla itseni kirjoittama. Muistan kun isä tuli sanomaan minulle kesken päivän että kuinka meillä on 300mk loppukuuksi. Tämä siis lama-aikaan ja olin ehkä sen 8-10 vuotias ja en tiennyt rahasta oikein mitään.

Just sama epävarmuus jäi, en uskaltanut syödä mitään viikkoihin kotona. Sellainen jatkuva negatiivisuus ja vanhemmat jotenkin toi tietoisesti sitä huonoa fiilistä aina säännöllisesti esille jos se joltain pääsi unohtumaan. Muut luokkakaverit ei tosiaan tiennyt näistä lamoista mitään ja kävi sama: jäin porukasta pihalle ja jouduin kiusatuksi.

Tällaisen traumalapsuuden kokeneesta tulee yleensä joko YLIpärjääjä ja ylisuorittaja, tai sitten ALIpärjääjä ja alisuorittaja.

Joskus ne voi olla sisaruksilla erilaiset lopputulokset. Minusta tuli ylisuorittaja ja sisaruksesta alisuorittaja. Minä teen väitöskirjaa ja sisarus ei ole saanut ensimmäistäkään koulua tai opintoa loppuun.

Nämä voivat olla saman kolikon eri kääntöpuolet.

Joo, moni työelämässä menestynyt ylisuorittaja on itse asiassa kurjista oloista lähtöisin.

Tämän takia, mitä ketjussa kuvataan, suomessa noin 25% väestöstä syö mt-lääkkeitä ja unilääkkeitä jatkuvasri käyttää yli 600 000 suomalaista.

Ne traumat on hoitamatta. Monella. Useimmilla.

Uskoisin saaneeni semmoset semi-ok eväät. Siis meillä oli periaatteessa kaikkea tarvittavaa (Ruokaa, vaatteita yms.) Mutta mun tunnepuolen taidot oli aivan surkeat sekä itsetunto ihan nollissa. Siitä sitten aloin muita myötäilemällä elämään aikuisuutta, ja tässä parinkymmenen vuoden aikana olen kehittänyt pikkuhiljaa sitä itsetuntoa sekä ylipäätään minuutta. 

Töissä on aina mennyt hyvin johtuen varmaankin siitä että miellytän kaikkia enkä juuri koskaan haasta ketään tai sano vastaan. En kyllä erityisemmin ole pitänyt ikinä työstäni, mutta enhän minä sitä tietenkään kenellekään sanoa. 

Vierailija kirjoitti:

Uskoisin saaneeni semmoset semi-ok eväät. Siis meillä oli periaatteessa kaikkea tarvittavaa (Ruokaa, vaatteita yms.) Mutta mun tunnepuolen taidot oli aivan surkeat sekä itsetunto ihan nollissa. Siitä sitten aloin muita myötäilemällä elämään aikuisuutta, ja tässä parinkymmenen vuoden aikana olen kehittänyt pikkuhiljaa sitä itsetuntoa sekä ylipäätään minuutta. 

Töissä on aina mennyt hyvin johtuen varmaankin siitä että miellytän kaikkia enkä juuri koskaan haasta ketään tai sano vastaan. En kyllä erityisemmin ole pitänyt ikinä työstäni, mutta enhän minä sitä tietenkään kenellekään sanoa. 

Monilla se huono lapsuus voi olla just tätä. Että päällisin puolin asiat oli ol. Oli vaatetta ja ruokaa ja vanhemmat ei olleet rapjuoppoja.

Silti saattoi olla kotikiusaamista, vaikenemista, tunnekylmyyt, lapsesta piittaamattomuutta, asioiden lakaisia maton alle. Tällainen on vaikeaa tunnistaa ja edes itselle perustella.

Munkin kodissa oli ulkoisesti kaikki vaurasta, mutta kulissien takana ilkeä ja sadistinen vanhempi joka alisti ja kiusasi ja piti pelossa koko perhettä.