Mitä ajattelet ihmisestä joka iloisesti hymyilee ja tervehtii muttei muuten juttele?

Tervehdin iloisesti kaikki tutut, puolitutut ja naamatutut, mutta tosi harvoin tykkään jäädä kenenkään kanssa länkättämään mistään... Eri asia, jos ihminen on sellainen, jonka kanssa tosiaan tykkään vaihtaa kuulumisia.

Itse ainakin tervehdin iloisesti, mutta sitten en välttämättä keksikään mitään sanomista. Jos toinen aloittaa jutustelun niin mielelläni kyllä juttelen. Esim. jos olen tytön kanssa puistossa ja siellä on muita äitejä, joita olen nähnyt satunnaisesti. Tutuille osaan jo käydä höpöttelemäänkin.

Vierailija:

Itse ainakin tervehdin iloisesti, mutta sitten en välttämättä keksikään mitään sanomista.

Hyvinkasvatettu, liiankin hyvin?

niin ajattelen, ettei kyseinen ihminen varmaan pidä minusta tai halua tutustua, mutta yritän ajatella, että hän on varmaan ujo. =)

Tervehdin iloisesti, mutta teen lähtöä melkolailla heti. :o/ Sen vuoksi, että olen ujo ja toooooodella huono utelemaan keneltäkään mitään = jatkamaan keskustelua. Tykkään kyllä jutella, mutta minulle täytyy kertoa asioita - jos minun pitää itse kysyä lisäkysymyksiä ja siten jatkaa keskustelua, juttelu tyrehtyy, koska en yksinkertaisesti osaa udella ihmisiltä asioista, vaikka se olisi korrektiakin. :o/ Joten sitten pakenen aika äkkiä paikalta, ettei synny vaivaantuneita hetkiä. *höh*

Ujo ja epävarma itsestäni. Tervehdin kyllä aina iloisin mielin mutta en osaa oikein ryhtyä juttelemaan toisten kanssa... Olen usein pohtinut että mahdanko antaa kuinka tyhmän kuvan itsestäni...

ap

Ihailen suunnattomasti ihmisiä, jotka osaavat löpistä kenen kanssa vaan mitä vaan ja näyttää siltä että viihtyy. Itselleni kamalia tilanteita on, kun jään hetkeksi jonkun (vaikka mieheni ystävän) kanssa kahden ja tunnelma hyytyy ja on hiljaista. Sitten kun muut palaavat, alkaa taas puheensorina... AARGH! Miten moisesta oireyhtymästä pääsisi eroon?

Aina ei voi säästäkään puhua.

Vaikka keksisi puhumista, niin en tiedä, miten aloittaa keskustelu olematta töksähtävä. Korkeintaan just säästä voi sanoa, että huh, onpa kuuma/kylmä ja edetä siitä sitten, mutta jos on tavallinen tyyni puolipilvinen päivä, niin ei voi puhua säästäkään... Jotkut ihmiset taas voivat täydellisen luontevasti alkaa puhua vaikka isoäidin esiliinannauhoista ja saada hetkessä aikaan vapautuneen keskustelun. Jos itse tekisin samoin, saisin vain kummastelevia katseita ja vaivautuneita hymähdyksiä.

Joku moikkaa, ei juttele. Selvä. Minä en juttele jokaisen vastaantulijan kanssa, enkä edes tuttujen, jos ei tilanne ole sille suotuisa.



Hankkikaa elämä.

harrastaa small-talkia, niin olen opettanut itseni siihen.



Näitä on helppo miettiä itsekseen jo etukäteen.

Niin arkiselta ja tylsältä, kuin se tuntuukin, niin riittää, kun kysyy toiselta ihan vain, että mitä kuuluu. Vielä parempi, jos joku muu ehtii kysyä sen sinulta, sillä silloin olet etulyöntiasemassa. Sen sijaan, että vastaat lyhyesti, että kiitos hyvää, niin mieti joku kiva juttu kuluneelta viikolta ja kerro siitä.

Esim. " kiitos hyvää. Minulla onkin erityisen hyvä viikko, sillä siskoni sai vauvan keskiviikkona" .

Tästä on toisen helppo jatkaa onnitteluilla ja voi esittää jatkokysymyksiä (tyttö, vai poika...).

Jos vastapuolikin sattuu olemaan ujo ja huono keskustelemaan, eikä osaakaan esittää jatkokysymyksiä, niin siitä voi itse luonnollisesti jatkaa jutustelua, tyyliin, että " tyttö tuli" .



Ihan oikeasti - keskusteluja kannattaa harrastaa ihan itsekseen omassa päässään. Itse huomaan useasti, että en vain hoksaa kysyä toiselta mitään, vaikka se joku kertoisi isommastakin asiasta.

Esim. jos toinen kertoo, että on saanut uuden työpaikan, niin onnittelen kyllä, mutta en välttämättä hoksaa kysyä enempää (esim. mikä työ, missä, miksi vaihtoi...), vaan saatan ruveta puhumaan jostain ihan muusta (tökeröä, tiedän).



Pitää vain muistaa, että ei pidä kysellä toiselta liikaa, jottei mene pelkäksi uteluksi koko keskustelu ja siksi onkin parempi jutustella itse niitä näitä.



Miehet on muuten erinomaisia puhumaan puuta heinää - kuunnelkaapa joskus ja ottakaa opiksi=)

Se tekee toisesta helposti lähestyttävän. Itse en näe mitään mielenkiintoa ruveta edes juttelemaan sellaisten kanssa, jotka hädin tuskin tervehtivät ja eivät saa hymyn häivähdystä huulilleen.