Lue keskustelun säännöt.
Oletteko ikinä seurustelleet ihmisen kanssa jota ette rakastaneet
Kommentit (84)
Viimeinen vuosi eksän kanssa oli kaikkea muuta kuin rakkautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ja suhde kesi parikymmentä vuotta ja ihan toimiva se oli koska sovimme monella lailla yhteen. Olen myös ollut suhteissa joissa tunsimme vahvaa rakastumisen tunetta joka kuitenkin ajan mittaan ja monesti aika nopeastikkin haaleni eikä syvennyt siksi koko elämän rakkaudeksi. Varsinkin pikarakastumisen jälkeen monesti siitä arjesta jossa sitä huumaavaa tunnetta ehkä ei enää ole laitetaan välit poikki.
Kyllä hetken. Ekat pari viikkoa mies vaikutti ihan hyvältä ja fiksulta, mutta sitten hänestä alkoi paljastua kaikenlaista ja minulla kesti hetki päästä suhteesta pois.
Kyllä.
1v3kk ajan seurusteltiin vaikka jo ekana iltana tiesin, että en voisi koskaan ihastua naiseen.
Tavismiehenä pariutuminen on äärimmäisen vaikeaa, joten on aina kiusaus tyytyä matalatasoisempaan naiseen, että välttyisi yksinolemiselta, saisi seuraa ja seksiä.
Vierailija kirjoitti:
Monet seurustelusuhteistani ovat perustuneet hyvään kaveruuteen eivätkä romanttiseen rakastumiseen. Seksi voi olla ihan yhtä hyvää tällaisissa suhteissa kuin romanttisissa suhteissa.
Kurjaa vain, että tällainen kumppani tuli jätetyksi saman tien, kun olen rakastunut. Olen särkenyt sydämiä ja olen siitä pahoillani.
Hyväksikäyttäjä olet ja anteeksipyyntösi lähinnä irvokasta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Parhaillaan pohdiskelen avioeroa suhteen rakkaudettomuuden vuoksi. Muutakin ongelmaa on - miehen kognitiiviset taidot, kuulo ja näkö ovat heikenneet huomattavasti (ja kyse on siis 40-50 ikäisestä). Mietin, onko hänellä jokin sairaus. Parisuhde on käytännössä kuollut, täysi huoltosuhde meneillään. Sivusuhteen ottaisin ilomielin itselleni ja hänellekin sellaista toivoisin. Mietin, että mikähän tässä on se parisuhteen liima? Se että pelkää kumppanin sairastuneen vakavasti? Hänellä on alle viikon vanha lääkärinlausunto "tarkkaillaan tilannetta" => onko mulla nyt "lupa" ottaa ero?
Miksi alun alkujaankaan vannoit vihkivalan?
Niinpä.. myötä ja vastoinkäymisissä?!
Jos liitossa ei ole rakkautta, ihan turha jäädä liittoon hoitamaan puolisoa koko ajan katkeroituen.
Voi lässyn lässyn, kun minä minä ja minä. Jos oikeasti olet tuota mieltä, kannattaa pysyä yksin alunperinkin.
No kyllä tietysti tulee asettaa itsensä etusijalle eikä puoliso, jota ei edes rakasta. Mikä kynnysmatto oikein olet?
Niin se rakkaus loppui kun ikä ja vaivat tuli. Odota vaan saat oman osasi vielä.
Joo, peruskoulun 8-luokalla oli pakko ottaa joku, kun eksäkin löysi uuden ja kaikki kaveritkin seukkas, olis ollut noloo olla yksin. Eihän se kestänyt, mutta ei kestäneet silloin nekään suhteet kun olin oikein rakastunut
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Parhaillaan pohdiskelen avioeroa suhteen rakkaudettomuuden vuoksi. Muutakin ongelmaa on - miehen kognitiiviset taidot, kuulo ja näkö ovat heikenneet huomattavasti (ja kyse on siis 40-50 ikäisestä). Mietin, onko hänellä jokin sairaus. Parisuhde on käytännössä kuollut, täysi huoltosuhde meneillään. Sivusuhteen ottaisin ilomielin itselleni ja hänellekin sellaista toivoisin. Mietin, että mikähän tässä on se parisuhteen liima? Se että pelkää kumppanin sairastuneen vakavasti? Hänellä on alle viikon vanha lääkärinlausunto "tarkkaillaan tilannetta" => onko mulla nyt "lupa" ottaa ero?
On. Eroa ajoissa, eikä siihen lupaa tarvita.
Exäni vanhemmat kituuttavat vuosikymmenien huoltosuhteessa. Se on yksi pohjasyy, että exäni on ex.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen. Olin siloin sen verran kokematon ja naivi että en vain sitä tajunnut. Ihmettelin vain miksi kaikki on koko ajan jotenkin vaikeaa ja tyhjän tuntuista. Oli kuitenkin niin suuri halu seurustella että se peitti tämän kaiken muun.
Tämä suhde päättyi siihen että rakastuin ensimmäistä kertaa elämässäni ihan oikeasti ja samalla tajusin mitä siitä aikaisemmasta puuttui. Äkkiä kaikki oli vain niin helpoa ja ihanaa eikä muuta halunnut kuin vain olla sen toisen kanssa.
Toivottavasti tämä ensimmäinen tyttö on jo antanut minulle anteeksi että jätin hänet niin nopeasti ja vähän tylystikin. Ja että hän on löytänyt rakkauden kuten minäkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Parhaillaan pohdiskelen avioeroa suhteen rakkaudettomuuden vuoksi. Muutakin ongelmaa on - miehen kognitiiviset taidot, kuulo ja näkö ovat heikenneet huomattavasti (ja kyse on siis 40-50 ikäisestä). Mietin, onko hänellä jokin sairaus. Parisuhde on käytännössä kuollut, täysi huoltosuhde meneillään. Sivusuhteen ottaisin ilomielin itselleni ja hänellekin sellaista toivoisin. Mietin, että mikähän tässä on se parisuhteen liima? Se että pelkää kumppanin sairastuneen vakavasti? Hänellä on alle viikon vanha lääkärinlausunto "tarkkaillaan tilannetta" => onko mulla nyt "lupa" ottaa ero?
Miksi alun alkujaankaan vannoit vihkivalan?
Niinpä.. myötä ja vastoinkäymisissä?!
Jos liitossa ei ole rakkautta, ihan turha jäädä liittoon hoitamaan puolisoa koko ajan katkeroituen.
Voi lässyn lässyn, kun minä minä ja minä. Jos oikeasti olet tuota mieltä, kannattaa pysyä yksin alunperinkin.
No kyllä tietysti tulee asettaa itsensä etusijalle eikä puoliso, jota ei edes rakasta. Mikä kynnysmatto oikein olet?
Niin se rakkaus loppui kun ikä ja vaivat tuli. Odota vaan saat oman osasi vielä.
Siinä saa oman osansa, kun sitoutuu ihmiseen joka ei itse rakasta mutta vaatii toista hoitamaan kymmenet vuodet.
Jos noin sieppaa, voi ottaa sen säälimänsä vajaakuntoisen omille niskoilleen. Vai sitäkö moralistit pelkäävät, omaa vastuuta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä. Ajattelin, että varmasti tunteet tästä kasvavat, mutta eihän se niin mene ja kumppaninkaipuussa ei kannata tyytyä.
En. Siispä toistaiseksi en ole seurustellut vielä kertaakaan :D Jos moiseen hommaan ryhdyn, niin siinä pitää olla aitoja tunteita mukana ja niiden pitää lisäksi olla molemminpuolisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Parhaillaan pohdiskelen avioeroa suhteen rakkaudettomuuden vuoksi. Muutakin ongelmaa on - miehen kognitiiviset taidot, kuulo ja näkö ovat heikenneet huomattavasti (ja kyse on siis 40-50 ikäisestä). Mietin, onko hänellä jokin sairaus. Parisuhde on käytännössä kuollut, täysi huoltosuhde meneillään. Sivusuhteen ottaisin ilomielin itselleni ja hänellekin sellaista toivoisin. Mietin, että mikähän tässä on se parisuhteen liima? Se että pelkää kumppanin sairastuneen vakavasti? Hänellä on alle viikon vanha lääkärinlausunto "tarkkaillaan tilannetta" => onko mulla nyt "lupa" ottaa ero?
Miksi alun alkujaankaan vannoit vihkivalan?
Niinpä.. myötä ja vastoinkäymisissä?!
Jos liitossa ei ole rakkautta, ihan turha jäädä liittoon hoitamaan puolisoa koko ajan katkeroituen.
Voi lässyn lässyn, kun minä minä ja minä. Jos oikeasti olet tuota mieltä, kannattaa pysyä yksin alunperinkin.
No kyllä tietysti tulee asettaa itsensä etusijalle eikä puoliso, jota ei edes rakasta. Mikä kynnysmatto oikein olet?
Niin se rakkaus loppui kun ikä ja vaivat tuli. Odota vaan saat oman osasi vielä.
Siinä saa oman osansa, kun sitoutuu ihmiseen joka ei itse rakasta mutta vaatii toista hoitamaan kymmenet vuodet.
Jos noin sieppaa, voi ottaa sen säälimänsä vajaakuntoisen omille niskoilleen. Vai sitäkö moralistit pelkäävät, omaa vastuuta?
Narsistithan ne vaatii puolisoa hoitamaan ja palvelemaan vuosikymmenet, vaikkei rakkautta kummankaan puolelta ole ja hoitaelättäjä saa palkaksi pelkkiä haukkuja.
Kyllä seurustelusuhde voi olla täyspainoista ja mukavaa ilman rakkauttakin.
En muista että koskaan ketään olisin rakastanut aivan täysillä, silti elämä kumpaneiden kanssa on ollut pääosin ihan mukavaa yhteiseloa. Tottakai elämässä on ollut huonojakin hetkiä ja satunnaisesti joku asia toisessa tai muuten vai ärsyttää, muttei sitä heti välittömästi tarvitse erota kun kumpikin vain yrittää tehdä parhaansa suhteen jatkumiselle.
Vierailija kirjoitti:
Kaikki 3 kertaa, jotka olen seurustellut, on olleet tällaisia tapauksia. Olen ruma nainen, enkä ole koskaan ns. saanut sellaista miestä johon olen itse ollut ihastunut. Joten olen yrittänyt sitten oppia tykkäämään niistä, jotka minut huolivat. Ekan kanssa seurustelin vuoden, toisen kanssa 3 vuotta ja viimeisimmän vähän yli vuoden. Mutta ei se vetovoima tai rakkaus ole kasvanut yhtään, vaikka on yrittänyt vaan olla, uskoen että kai se joku kiintymys tai joku sieltä nousee. Päinvastoin, erityisesti seksi tyypin kanssa joka ei siinä mielessä kiinnosta yhtään, on muuttunut yhdentekevästä ällöttäväksi.
Sinähän olet kuin minä sillä erotuksella, että mulla se eka suhde kesti kolmisen vuotta ja nämä kaksi muuta alta vuoden kumpainen.
Ja ei kyllä nämä miehetkään kyllä ole olleet minuun sen ihastuneempia mitä minäkään vaan kyllä siinä on joka kerta ollut samanlainen molemminpuolinen tyytyminen kyseessä.
Se on varmaan se suurin ero ollut, että itse olen pidempään yrittänyt tykätä ja tottua toiseen ja luottaa/toivoa, että kyllä se varmasti vielä hyväksi muuttuu ja muistutellut itselleni ettei mikään parisuhde ole mitään ruusuilla tanssimista. Mies sen sijaan on tuonut aina nopeammin sen julki, etten ole juuri mitenkään sellainen nainen joka häntä kiinnostaisi, mutta koska ei muutakaan saa niin on sitten tyydyttävä minuun.
Ja varsinkin olisi saatava tyydyttää itsensä minuun. Itseä ei taas tuollaisessa tyytymissuhteessa seksi kiinnosta oikeastaan lainkaan eikä varsinkaan enää sitten, kun mies on paljastanut oman asenteensa/motivaationsa suhteeseen. Mä kaipaan romantiikkaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Parhaillaan pohdiskelen avioeroa suhteen rakkaudettomuuden vuoksi. Muutakin ongelmaa on - miehen kognitiiviset taidot, kuulo ja näkö ovat heikenneet huomattavasti (ja kyse on siis 40-50 ikäisestä). Mietin, onko hänellä jokin sairaus. Parisuhde on käytännössä kuollut, täysi huoltosuhde meneillään. Sivusuhteen ottaisin ilomielin itselleni ja hänellekin sellaista toivoisin. Mietin, että mikähän tässä on se parisuhteen liima? Se että pelkää kumppanin sairastuneen vakavasti? Hänellä on alle viikon vanha lääkärinlausunto "tarkkaillaan tilannetta" => onko mulla nyt "lupa" ottaa ero?
On. Eroa ajoissa, eikä siihen lupaa tarvita.
Exäni vanhemmat kituuttavat vuosikymmenien huoltosuhteessa. Se on yksi pohjasyy, että exäni on ex.
Kiitos. Itse en kyllä usko, että lähden mihinkään, juurikin sen vuoksi että tuntuu pahalta jättää ihminen, jota epäilee vajaakuntoiseksi. Mutta toisin kuin tässä ilmeisesti suurinkin osa kuvitteli - suhde on muuttunut rakkaudettomaksi. Syitä lähteä on paljon. Syy jäädä on se, että mietin, kuka tuosta pitää huolen, jos minä lähden.
Eikö tuo ole ihan yleistä nuorena?
Kyllä, olin rakastunut samanaikaisesti saavuttamattomaan toiseen.
No kyllä tietysti tulee asettaa itsensä etusijalle eikä puoliso, jota ei edes rakasta. Mikä kynnysmatto oikein olet?