"Kerrostaloyksiöt vaan pahentavat suomalaisten yksinäisyyttä" sanoo asumisasiantuntija

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos asuu yksin, niin ei siellä asunnossa enempää porukkaa olisi vaikka olisi 6h ja keittiö. Enemmän riippuu taloyhtiöstä ja muista verkostoista onko yksinäinen.

Moni muuttaa työn perässä pk-seudulle ja jää todella yksin työpäivän ulkopuolella. Etenkin jos muilla on jo verkostonsa. Olen sitä mieltä että enemmän pitäisi tukea etätöitä ja sitä, että ihmiset jäävät asumaan kotiseuduilleen, jossa on verkostot ja tuntee kuuluvansa johonkin.

Jep, jos kokoajan pitää muuttaa työn perässä tai edes kerran eikä siinä onnistu saamaan itselleen verkostoa tai tunne kuuluvuutta uuteen paikkaan niin henkinen terveyshän siinä menee.

Tämä ihan totta. Kun vertaa tuollaista yksiöasumista kaupungissa perinteiseen maalaisasumiseen näkee ne vaarat. Maalaistaloissa asuttiin useampi sukupolvi yhdessä. Ei välttämättä riidatonta ja auvoista, mutta sukupolvet kokivat yhteenkuuluvuutta: tunnettiin sukulaiset joita autettiin talkoissa, hoidettiin lapsia ja vanhuksia. Vielä nykyäänkin mökkipaikkakunnalla naapurit tupsahtavat kylään, auraavat pikkutien ja ajavat kelkalla latuja meillekin. Seurataan toisiamme myös hyvässä, jos valoja ei näy, käydään varmistamassa, että kaikki OK. Tuon voi kokea ahdistavaksi, tai tuntea mielihyvää ja turvallisuutta: yhteisö välittää ja huolehtii. Kylän juhlat ovat kaikkien juhlia, talkoilla laitetaan ja yhdessä viihdytään.

Kysymys palstan introverteille: oletteko onnellisia elämäntyylillänne vai kaipaisitteko oikeasti lisää ihmiskontakteja, ihmisiä joiden kanssa jutella? Jos ihan oikeasti ette niitä kaipaa, miksi kirjoittelette täällä?

Monille riittää ihmiskontaktiksi kirjoittelu anonyymillä palstalla, eikä ole mitään mielenkiintoa olla fyysisesti samassa tilassa. Myös omiin läheisiin pidetään yhteyttä somen ja whatsappin kanssa. Tämä mahdollistaa itseasiassa tiiviimmän yhteydenpidon kuin ennen tätä teknologiaa.

Mieheni ja minä olemme hiukka alle 60 v. Kun lähdimme opiskelemaan 80- luvulla ennen kännyköiden aikaa yhteydenpito sekä lapsuuden perheeseen ,sukuun ja kavereihin oli hyvin satunnaista ja kukin oli omillaan. Lapsuudenkotiin soitettiin ehkä pari kertaa kuussa ,jotta tietävät että hengissä ollaan. Omat lapset taas ovat yhteydessä nykyteknologian avulla sekä ystäviinsä että meihin vanhempiin monta kertaa vuorokaudessa. Itse toivoisinkin että alkaisivat pikkuhiljaa itsenäistyä ja hankkia oman elämän .

Aloitus aivan oikein. On kylläsuoranainen vale että viihtyisi jossain 25 m2 kopissa. Vähän kuin tarhaketut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos asuu yksin, niin ei siellä asunnossa enempää porukkaa olisi vaikka olisi 6h ja keittiö. Enemmän riippuu taloyhtiöstä ja muista verkostoista onko yksinäinen.

Moni muuttaa työn perässä pk-seudulle ja jää todella yksin työpäivän ulkopuolella. Etenkin jos muilla on jo verkostonsa. Olen sitä mieltä että enemmän pitäisi tukea etätöitä ja sitä, että ihmiset jäävät asumaan kotiseuduilleen, jossa on verkostot ja tuntee kuuluvansa johonkin.

Jep, jos kokoajan pitää muuttaa työn perässä tai edes kerran eikä siinä onnistu saamaan itselleen verkostoa tai tunne kuuluvuutta uuteen paikkaan niin henkinen terveyshän siinä menee.

Tämä ihan totta. Kun vertaa tuollaista yksiöasumista kaupungissa perinteiseen maalaisasumiseen näkee ne vaarat. Maalaistaloissa asuttiin useampi sukupolvi yhdessä. Ei välttämättä riidatonta ja auvoista, mutta sukupolvet kokivat yhteenkuuluvuutta: tunnettiin sukulaiset joita autettiin talkoissa, hoidettiin lapsia ja vanhuksia. Vielä nykyäänkin mökkipaikkakunnalla naapurit tupsahtavat kylään, auraavat pikkutien ja ajavat kelkalla latuja meillekin. Seurataan toisiamme myös hyvässä, jos valoja ei näy, käydään varmistamassa, että kaikki OK. Tuon voi kokea ahdistavaksi, tai tuntea mielihyvää ja turvallisuutta: yhteisö välittää ja huolehtii. Kylän juhlat ovat kaikkien juhlia, talkoilla laitetaan ja yhdessä viihdytään.

Kysymys palstan introverteille: oletteko onnellisia elämäntyylillänne vai kaipaisitteko oikeasti lisää ihmiskontakteja, ihmisiä joiden kanssa jutella? Jos ihan oikeasti ette niitä kaipaa, miksi kirjoittelette täällä?

Olen introvertti ja nautin yksinolosta. Tapaan kyllä ihmisiä, mutta mitään väkisin keksittyä yhteisöllisyyttä en tarvitse enkä halua. Onko tämä palsta korvamerkitty vain ekstroverttien käyttöön? Kai täällä saa kuka tahansa kirjoitella.

Missään nimessä palsta ei ole van ekstroverteille. Mutta halusi kirjoittaa täällä, vastailla minun kirjoituksiini osoittaa tarpeesi olla vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Täällä voi valita kenen viesteihin vastata - mutta niinhän voit tehdä myös asumisyhteisössäsi: jutella pitempään kiinnostavan kanssa, mennä ohi nyökäten niistä joiden kanssa et halua olla tekemisissä. Minä myöhäiskeski-ikäinen, perheellinen nainen - täällä keskustellaan, mutta menisitkö minua pakoon jos asuttaisiin samassa talossa? Kun täällä voi keskustella miksi ei pystyisi vaihtamaan jonkun sanan myös irl? 

Niin. Minähän juuri sanoin, että tapaan kyllä ihmisiä. Ei introverttius tarkoita sitä, ettei halua tavata ketään. Paras naapuri on sellainen, joka ei häiriköi eikä tuputa omaa seuraansa. Valitettavasti kommentistasi tulee sellaiset fiilikset, että sinä tuputat.

Aika monet palstan yksiöissä asuvat tuntuvat kuitenkin haaveilevan parisuhteesta. Oletteko ajatelleet, että yksin asuminen, kaiken yhteisöllisyyden kaihtaminen  ja tiukka omasta yksityisyydestä kiinnipitäminen tulee hankaloittamaan teidän parisuhteen mahdollisuuksia? Parisuhde on kuitenkin kuin "kimppakämppä" vaikka yhteen ei muuttaisikaan: joutuu tekemään kompromisseja, sietämään toisen erilaisia tapoja. Jos haluaa pitää tiukasti kiinni omasta yksityisyydestään eikä ole valmis tinkimään ja hyväksymään mitään omasta optimista poikkeavaa voi joutua hyvästelemään ajatuksen parisuhteesta. Kaikki ihmissuhteet perustuvat kompromisseille, sitä kai tuo vuorovaikutus tarkoittaa, reagoin toiseen joka reagoi minuun.

Mä olen sosiaalinen intro. Mutta mulla on vain yksi ystävä ja tapaan häntä tosi harvoin. Ei asu lähellä mua. Mulla on 47 neliötä, kaksio. Lähibaarissa käy tuttuja. Käyn siellä kun kaipaan seuraa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä olen samaa mieltä, että jotain yhteistiloja voisi olla. Ennen oli esimerkiksi pyykkitupa ja kylmäkellarit sellaisia missä naapureihin törmättiin. Mutta nykyään kaikki tehdään sisällä asunnoissa. Just joku yhteinen olkkari voisi olla, että aulassa olisi vaikka muutama nojatuoli ja telkkari, että jos ei halua yksin kotona telkkaria katsella niin voi mennä yhteistiloihin katsomaan sitä. Ja siellä voisi olla sitten jotain askarreltavaakin. Joku pieni paja.

Kyllä tuohon suuntaan rakentaminen menee. Varattava/vuokrattava työhuone etätyöläisille? Olohuone ja keittiö  jota voi varata/vuokrata sukulaisten juhliin ym. Vierashuone jossa vieraat voivat yöpyä? Ajatuksena myös kestävä asuminen: kaikkia neliöitä ei tarvitse pitää koko ajan itsellään, voi joustavasti vuokrata hetkeksi lisäneliöitä. Ja avonaiset yhteistilat voivat tuoda lisää viihtyvyyttä: yhteisessä olohuoneessa mahdollisuus kasvattaa suurempia viherkasveja, yhteiselle pihalle kasvatuslaatikoita hyötykasveille, grilli, puutarhatuoleja jne.

Tehokkuuden lisäksi tarvitaan elinympäristöjen viihtyisyyttä. Ja tuossa jonkinlainen  yhteisöllisyys on ainakin tutkimusten mukaan ihmisen hyvinvoinnin kannalta erittäin tärkeää. Palstalla paljon nuoria, jotka löytävät yhteisönsä netistä, mutta arvelen heidänkin tarvitsevan myös irl ystäviä, seuraa arjessa. Suurin pelko yhteisällisessä asumisessa tuntuu olevan oman kuplan ulkopuolisten ihmisten kohtaaminen: rääkyviä pikkulapsia, vanhuksia jne. Ehkä tuo olisi kuitenkin hyvästä, auttaisiko suvaitsemaan erilaisia tapoja elää, eri elämänvaiheita? Ja ehkä molemmin puolin sietämään niitä itseä rasittavia asioita: kun on pitänyt naapurin vauvaa sylissä ja nähnyt sen hymyn, voi suhtautua kärsivällisemmin sen öiseen koliikkiin, se menee ohi - tai hymyillä hieman omien yöunien keskeytymistä kun se naapurin nuori ies on viimeinkin onnistunut löytämään seuraa, vaikka nyt yhtenä iltana hieman möykkääkin... Ihminen biologisena olentona on sosiaalinen, tarvitsemme muiden silmiä nähdäksemme itsemme, siksi liian eristynyt eläminen ei varmaankaan ole hyvästä, ei myöskään liian itsekäs, muut huomioon ottamaton elämäntyyli?

Dream on. Kaikki vihaa sua ja sun vauvaa ja ällöjä lapsia eikä kukaan halua hengata paskahousujen kanssa oli ne sitten 1v tai 90+.

Minulla ei ole vauvaa, ja lapset ovat todennäköisesti sinun ikäisiä, nuoria aikuisia. Toinen asuu juuri yksiössä, mutta käy paljon täällä omakotitalossa, välillä nukkumassakin saunan jälkeen. He pelaavat porukalla lautapelejä, ja tuossa yhteistila voisi olla hyvä, nyt pelipaikaksi valikoituu se pelaaja, jolla erillinen työhuone ahtaiden yksiöiden sijaan. 

Vastauksesi huolestuttaa. Miksi koet kaikki ihmiset, erityisesti eri-ikäiset kuin sinä, lähtökohtaisesti niin vastemielisinä? Lapsissa ja vanhuksissa on minusta kivoja ja vähemmän kivoja, miksi ajattelet noin voimakkaan negatiivisesti? Ovatko ikäisesi ihmiset myös yhtä ällöttäviä? Mistä tuo negatiivisuutesi tulee, kehnoista kokemuksista?  

WEF:n Vihreä siirtymä -lobbareista ei kovinkaan pidetä.

-eri

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei yhteistiloja. Suomalainen haluaa omat tilat useimmiten. Ja kauas naapurista. Joku hälytyskello on eri asia, jos tulee jotain.

Kyllä yhteistilat on ihan ok ja kiva juttu, jos ne eivät vie tiloja varsinaisesta kämpästä, tyyliin korvataan oma keittiö yhteiskeittiöllä. Mutta vähän aikaa sitten luin esimerkiksi ryhmärakennushankkeesta, jossa asukkaiden yhdessä rakennuttamaan kerrostaloon tehtiin laaja yhteiskeittiö oleskelutiloineen, jossa asukkaat pystyivät laittamaan yhdessä ruokaa ja varaamaan tilaa myös omia juhliaan varten. Samassa rakennuksessa taisi olla myös yhteinen vierashuone, jota pystyi varaamaan omille vieraille, ei tarvinnut rakennuttaa jokaiseen kämppään ylimääräistä huonetta. Tällaiset ovat minusta ihan järkeviä ja kivoja juttuja, ja voisin kuvitella itsekin osallistuvani moiseen hankkeeseen.

Juuri näin.  Tavallisen aikuisen työssäkäyvän tai opiskelevan ihmisen on aika vaikea sumplia elämäänsä, jos pitää varata yhteisestä keittiöstä vuoro, jolloin voi mennä laittamaan ruokaa. Vaikka koko talo olisikin rakennettu täyteen pelkkiä yksiöitä eli siellä ei edes asuisi lapsiperheitä, joille aterioiden kellonajoilla on suurempi merkitys kuin sinkuilla, en itse ainakaan haluaisi olla se, joka pääsee laittamaan päivällistä vasta klo 23. 

Yhteiskeittiön ideana lienee se, että asukkaat laittavat yhdessä ruokaa ja kaikki syövät sitä samaa ruokaa. Mä voin kertoa, että kun lähisuvun 13:sta vain kolmella on täysin sama ruokavalio, niin jo tälle porukalle - kun kutsun syömään -  on aika haastavaa laittaa sapuskat niin, että kaikki saavat ateriansa samaan aikaan nokan eteen. Vaikka sitten asukkailla ei kellään mitään allergioita tai erikoisruokavalioita olisikaan, niin omat haasteensa on siinäkin. Nimittäin raha. Palstatermein mä näen jo mielessäni ne itkuntuhruiset silmät, kun yksi asukas yhteiskeittiössä laittaa omaan salaattiinsa savulohta ja toinen ei raaski ostaa kaupasta edes kurkkua. Eikä rahakaan sellaisenaan ole ainoa, mikä vaikuttaa. Osa ihmisistä käyttää rahansa mieluummin muuhun kuin ruokaan ja osa taas ei halua ruuastaan säästellä. Omat keittiöt pitäisi siis silti olla asunnoissa, vaikka olisi yhteiskeittiökin. 

Joo, ja tuossa ryhmärakennushankkeessa olikin tosiaan keittiöt myös omissa asunnoissa, ja yhteiskeittiö oli vain extrajuttu, jossa pystyttiin yhdessä viettämään aikaa ruoan äärellä. Itsekin kyllä mietin noita erityisruokavaliojärjestelyitä, sillä kuvittelisi, että tuohonkin porukkaan osuisi jonkin verran niitäkin. Mutta ehkä he sitten oikeasti saivat laitettua ruoat jotenkin yhdessä tai muuten toimivalla tavalla, en tiedä.

Heillä varmaan tulotasot olivat yleisesti suhteellisen samankaltaisia, sillä kaikilla on ollut varaa osallistua rakennushankkeeseen Helsingissä. Muistaakseni tuossa projektissa myös monet tunsivat osan asukkaista entuudestaan, tyyliin jonkun äiti tai kaveri osallistui projektiin. Tämä tietysti lisää ryhmän koheesiota entuudestaan, voisi olla aika eri kokemus jos muuttaisi tuonkaltaiseen vuokrataloon, jossa asukkaat vaihtuvat usein ja samanlaista yhteisöllisyyden kokemusta ei välttämättä oikein edes synny. Ei ehkä yhteisillalliset kauhean helposti houkuttelisi. Yhteisöllisyys vaatii kuitenkin sen, että asukkaat ovat siitä aidosti kiinnostuneita ja jollain tapaa sitoutuvat siihen, ja siksi tuollainen ei todennäköisesti toimisi niin hyvin vuokratalossa. Idyllit ja todellisuus eivät useinkaan kohtaa niin hyvin kuin toivoisi.

Mä asun isossa rivitaloyhtiössä. Asuntoja tässä on 55 kpl. Kaikki asunnot ovat vähintään 90 m2 kolmioita, suurimmat jotain 120 m2. Monissa asunnoissa asuu lapsiperheitä, mutta yllättävän monissa myös sinkkuja tai pariskuntia. Valtaosa sinkuista on eronneita tai leskiä, joiden lapset ovat jo aikuisia ja muuttaneet omilleen. Tästä taloyhtiöstä löytyy yhteisöllisyyttäkin, mutta se ilmenee just "alkuasukkaiden" yhteisöllisyytenä. Eli niiden, jotka muuttivat tähän 20-30 vuotta sitten. Seinänaapurini poika ja mun poikani olivat lapsena kavereita. Tutustuin heihin siis lasten kautta. Nyt on pojat jo yli kolmekymppisiä. Meillä on naapurin kanssa ollut jo vuosia tapana, että kumpi nyt ekana lähteekään ovesta ulos, lapioi lumet oman pihansa lisäksi naapurinkin pihasta. Vastapäisessä rakennuksessa asuu eläkkeellä oleva nainen yksin. Hänellä on vaikeuksia liikkumisessa, joten samalla tulee lapioitua lumesta hänenkin pihansa. Tämän rakennuksen päädyssä oleva perhe (lapset teinejä) on asunut täällä sen verran kauan, että on tullut tutuksi. Mä olen käynyt kastelemassa heidän pihalla olevat kukkansa, kun ovat olleet kesällä lomareissussa. On ihan selvää, ettei tällaista yhteisöllisyyttä olisi, jos naapurit vaihtuisivat muutaman vuoden välein. Mutta kun näkee, kuinka se vaipoissaan äitiään karkuun juokseva taapero tulee inttikuteet päällä pihassa vastaan, niin siinä on vuosien jatkumo näiden ihmisten kanssa. Se lisää yhteisöllisyyden tunnetta. 

Vierailija kirjoitti:

Aika monet palstan yksiöissä asuvat tuntuvat kuitenkin haaveilevan parisuhteesta. Oletteko ajatelleet, että yksin asuminen, kaiken yhteisöllisyyden kaihtaminen  ja tiukka omasta yksityisyydestä kiinnipitäminen tulee hankaloittamaan teidän parisuhteen mahdollisuuksia? Parisuhde on kuitenkin kuin "kimppakämppä" vaikka yhteen ei muuttaisikaan: joutuu tekemään kompromisseja, sietämään toisen erilaisia tapoja. Jos haluaa pitää tiukasti kiinni omasta yksityisyydestään eikä ole valmis tinkimään ja hyväksymään mitään omasta optimista poikkeavaa voi joutua hyvästelemään ajatuksen parisuhteesta. Kaikki ihmissuhteet perustuvat kompromisseille, sitä kai tuo vuorovaikutus tarkoittaa, reagoin toiseen joka reagoi minuun.

Parisuhde kuitenkin on eri asia kuin yhteisö tai edes kaveripiiri. Toki nykyisin monet valitsevat erillissuhteen eli vaikka ollaan parisuhteessa asutaan kumpikin omassa asunnossa ja yhdessä vietetään aikaa vain silloin kun se molemmille sopii.

Itse en ymmärrä miten asumismuoto vaikuttaisi siihen haluaako ja saako parisuhteen. Kun itse tapasin mieheni asuin 17 hengen solussa ja mies kahden hengen huoneessa oppilaitoksen asuntolassa. Pian asuttiinkin yhdessä 30 neliön yksiössä yhdessä kolhoosin sijaan.

Vierailija kirjoitti:

Kysymys palstan introverteille: oletteko onnellisia elämäntyylillänne vai kaipaisitteko oikeasti lisää ihmiskontakteja, ihmisiä joiden kanssa jutella? Jos ihan oikeasti ette niitä kaipaa, miksi kirjoittelette täällä?

Yksi introvertti vastaa: Kaipaan ja haluan livekontaktia äärimmäisen vähän, mutta kirjoittamalla viestiminen on aina ollut minulle luontevaa ja siitä nautin. Tykkään kirjoitella sekä tuttujen että tuntemattomien kanssa. Olen onnekseni löytänyt ystäviä, joiden kanssa ajatusmaailma ja kommunikointityyli sopivat yksiin. Olen onnellinen ja tyytyväinen elämääni.

Minulla ei ole mitään tarvetta kuulua mihinkään yhteisöön. Onneksi työpaikallakin riittää se työpanos ilman mitään ylimääräistä pakkopullaa. En kaipaa kanssakäymistä naapurien tai lähialueen ihmisten kanssa. Olen tyytyväinen elämääni ja toki minulla on perhe, ystävät ja lähisuku. En kaipaa randomeja ihmiskontakteja ja en ole ylipäätään kiinnostunut ihmisistä.

Suomalaiset eivät yleensä kaipaa yhteisöllisyyttä vaan omaa rauhaa ja riippumattomuutta toisista