Lue keskustelun säännöt.
Lasten liikkumattomuusepidemia - Mitä pitäisi tehdä?
Joulukuussa julkaistiin Move! -testin tulokset, joissa todettiin, että 40 % suomalaisista lapsista ja nuorista on niin huonossa kunnossa, että se haittaa päivittäisestä elämästä selviytymistä. Olen jutellut asiasta parin tutun liikunnanopettajan kanssa ja heidän omat havaintonsa ovat tukeneet tutkimuksen tuloksia ja esimerkit, mitä tämä huono kunto käytännössä tarkoittaa ovat olleet aika pelottavia: ei pystytä juoksemaan liikkasalia päästä päähän, ei toivoakaan päästä kyykkyyn ja ylös jne. Ja näitä tapauksia on paljon.
Asiasta on keskusteltu paljon, julkisuudessa, kahvipöydissä ja tällä palstalla, mutta yhden ryhmän ääni tuntuu jäävän paitsioon: niiden 40 % vanhempien. Pystyisivätkö he avaamaan, miten heidän lapsensa saataisiin liikkumaan sen verran, että he pärjäisivät elämässään. Pystyisikö yhteiskunta, pienemmät yhteisöt, kaverit tai jotkut muut tukemaan jotenkin heidän liikkumistaan? Onko muuta ratkaisua, kuin koululiikunnan määrän moninkertaistaminen?
Usein syyksi tarjotaan sitä, että urheilu on liian kilpaurheilupainotteista ja kyllä heidän lapset liikkuisivat, jos vain saisivat höntsätä. Kuitenkin todellisuus on, että höntsäryhmiä järjestetään aivan valtavasti verovaroin, osa täysin ilmaisia, osa maksaa muutaman kympin vuodessa. Kuitenkin näihin on vaikea saada osallistujia ja pääasiassa osallistujat ovat niitä, jotka muutenkin urheilevat paljon seuroissa. Esimerkiksi meidän lasten koululla pidetään heti koulun jälkeen kaikille avointa sählykerhoa. Siellä ei kuulemma käy yhtään lasta, jotka eivät pelaa jotain lajia joukkueissa.
Pitkä alustus, mutta tiivistettynä kysymykseni on: Miten tämän hetken liikkumattomat lapset saataisiin liikkumaan edes vähän? Erityisesti toivoisin ajatuksia niiden liikkumattomien lasten vanhemmilta. Näitä pitäisi olla kuitenkin lähes puolet vanhemmista.
Kommentit (2282)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän päivän Hesarissa UKK-instituutin asiantuntija juuri sanoi, että tunnin ohjatuista treeneistä vain 20 minuuttia saattaa olla todellista liikkumista. Kunto rakennetaan arkiliikunnalla ja arjen valinnoilla, vaikka ajatus saakin itkupotkuraivareita palstan urheiluseurauskovaisissa.
Mistä olet kehittänyt sellaisen harhakuvitelman, että aktiivisesti urheilevat lapset liikkuisivat arkenaan jotenkin vähemmän, kuin urheilua harrastamattomat?
Jokainen, joka tietää jotain liikunnan fysiologiasta, tietää, että liikkumisesta 70-90% pitäisi olla pk-liikuntaa ja 10-30 % kehittävää liikuntaa. Mitä pienempi liikunnan kokonaismäärä on, sitä suurempi osuus siitä pitäisi olla kehittävää liikuntaa. Kehittävällä liikunnalla tarkoitetaan tässä yhteydessä sellaista liikuntaa, joka haastaa liikkujaa tavalla tai toisella, eli suomeksi sanottuna syke nousee ja tulee hiki. Jos kehittävä liikunta jätetään kokonaan pois, tulevaisuuden näkymät eivät ole kovin hyvät. Arkiliikunta lasketaan pk-liikunnaksi näissä tapauksissa, missä ei ole mitään erityisiä kestävyysurheiluun liittyviä treenitavoitteita vaan puhutaan terveysliikunnasta.
Tässä keskustelussa on toistuvasti väheksytty arkiliikuntaa, puistoilua, metsässä olemista ja niin edelleen. Sen sijaan on vannottu ohjatun seuraurheilun nimeen. On jankutettu ettei metsässä tule hiki. Taatusti tulee, jos metsässä juoksee, ja kukapa lapsi ei metsässä juoksisi jos vain saa.
Oma empiirinen kokemukseni on, että urheiluseuratoiminta vie usein niin paljon aikaa, että auto on välttämätön useampilapsisen perheen siirtymissä. Kesällä, kun seuratoiminta on tauolla, tulee luonnostaan liikuntaa enemmän.
Itse olen nähnyt tässä keskustelussa kritisoitavan vain sitä, että satunnaiset metsäretket laavulle perheen kanssa olisivat riittävää ja riittävän monipuolista liikuntaa lapselle tai yhtään kenellekään. Toki jos metsäretket ja puistoilu toistuvat ihan joka ikinen päivä ja ohessa on riittävästi muuta arkiliikuntaa, kuten välimatkojen kävelyä ja pyöräilyä ja ulkoleikkejä, aletaan jo puhua riittävästä liikunnasta, ja väitän että kukaan urheiluhullu täälläkään ei tästä ole eri mieltä.
Tässä keskustelussa on ollut ominaista, että kun joku on kuvaillut omaehtoista liikunnallista elämäntapaa ja luetellut esimerkkejä retkeilystä, uimisesta, puistoilusta jne. on trolli tullut mölyämään, miten laavuretki kerran vuodessa ei riitä, tai miten leikkipuistossa kaikki lapset vain näpräävät kännyköitään.
Tuo on juuri sitä asennetta jolla saadaan tapettua liikunnan ilo. Mikähän siinä onkin että joillakin on niin hirveän suuri tarve vähätellä tai muuten arvostellaan muiden valintoja.
Liikunnassa se on juuri tuota "ei tuolla sun liikunnalla ole mitään merkitystä,, sä liikut liian vähän / liikaa / väärällä tavalla. Pitäisi tehdä niinjanäinjanoin, voivoi, ei tuosta tule mitään." Sitten ihmetellään silmät lautasina, että "miksi sinä et liiku, etkö sinä ymmärrä..."
Itsekin sain nuorena liikuntaharrastusta aloittaessa kuulla, että ei tuolla määrällä ole mitään merkitystä. Ihan sama vaikka et liikkuisi lainkaan.
- Todella kannustavaa. Aina kun lähti siihen harrastukseen, tuli sellainen olo että pitää selitellä ja puolustella ja vakuutella itsellekin että on tämä tyhjää parempi."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän päivän Hesarissa UKK-instituutin asiantuntija juuri sanoi, että tunnin ohjatuista treeneistä vain 20 minuuttia saattaa olla todellista liikkumista. Kunto rakennetaan arkiliikunnalla ja arjen valinnoilla, vaikka ajatus saakin itkupotkuraivareita palstan urheiluseurauskovaisissa.
Mistä olet kehittänyt sellaisen harhakuvitelman, että aktiivisesti urheilevat lapset liikkuisivat arkenaan jotenkin vähemmän, kuin urheilua harrastamattomat?
Jokainen, joka tietää jotain liikunnan fysiologiasta, tietää, että liikkumisesta 70-90% pitäisi olla pk-liikuntaa ja 10-30 % kehittävää liikuntaa. Mitä pienempi liikunnan kokonaismäärä on, sitä suurempi osuus siitä pitäisi olla kehittävää liikuntaa. Kehittävällä liikunnalla tarkoitetaan tässä yhteydessä sellaista liikuntaa, joka haastaa liikkujaa tavalla tai toisella, eli suomeksi sanottuna syke nousee ja tulee hiki. Jos kehittävä liikunta jätetään kokonaan pois, tulevaisuuden näkymät eivät ole kovin hyvät. Arkiliikunta lasketaan pk-liikunnaksi näissä tapauksissa, missä ei ole mitään erityisiä kestävyysurheiluun liittyviä treenitavoitteita vaan puhutaan terveysliikunnasta.
Tässä keskustelussa on toistuvasti väheksytty arkiliikuntaa, puistoilua, metsässä olemista ja niin edelleen. Sen sijaan on vannottu ohjatun seuraurheilun nimeen. On jankutettu ettei metsässä tule hiki. Taatusti tulee, jos metsässä juoksee, ja kukapa lapsi ei metsässä juoksisi jos vain saa.
Oma empiirinen kokemukseni on, että urheiluseuratoiminta vie usein niin paljon aikaa, että auto on välttämätön useampilapsisen perheen siirtymissä. Kesällä, kun seuratoiminta on tauolla, tulee luonnostaan liikuntaa enemmän.
Itse olen nähnyt tässä keskustelussa kritisoitavan vain sitä, että satunnaiset metsäretket laavulle perheen kanssa olisivat riittävää ja riittävän monipuolista liikuntaa lapselle tai yhtään kenellekään. Toki jos metsäretket ja puistoilu toistuvat ihan joka ikinen päivä ja ohessa on riittävästi muuta arkiliikuntaa, kuten välimatkojen kävelyä ja pyöräilyä ja ulkoleikkejä, aletaan jo puhua riittävästä liikunnasta, ja väitän että kukaan urheiluhullu täälläkään ei tästä ole eri mieltä.
Tässä keskustelussa on ollut ominaista, että kun joku on kuvaillut omaehtoista liikunnallista elämäntapaa ja luetellut esimerkkejä retkeilystä, uimisesta, puistoilusta jne. on trolli tullut mölyämään, miten laavuretki kerran vuodessa ei riitä, tai miten leikkipuistossa kaikki lapset vain näpräävät kännyköitään.
Tuollaisen pelkän perheen yhteisen tekemisen iso ongelma on, että yleensä viimeistään esiteini-iässä lapset eivät enää halua kulkea vanhempiensa kanssa kävelyillä ja metsäretkillä. Jos lapsella ei ole mitään "omaa juttua", liikkuminen jää hyvin helposti, koska tuskinpa kovinkaan monet teiniporukat alkavat käymään monta kertaa viikossa metsäretkillä. Tai jos käyvät, niin eiköhän sieltä metsästä löydy kiljupöntöt tai kannabisviljelmä.
Silloin esiteini-iässä lopetetaan yleensä myös urheilu seurassa. Helpompaa on jatkaa itsenäistä liikuntaa, kun on perheen malli ja kokemusta eri lajeista, kuin jos aina on liikkunut vain siellä seurassa.
Itseasiassa ei lopeteta. Kyseessä on yksinkertaisesti kyvyttömyys lukea tilastoja. On totta, että seuroista erotaan keskimäärin 11-vuotiaina, mutta tämä tilasto ei ota mitenkään huomioon sitä, että liittyykö kyseinen lapsi johonkin toiseen seuraan. Esimerkiksi minun 11-vuotias poikani on jo lopettanut muistaakseni neljässä seurassa ennen kuin löysi oman lajinsa ja pelaa nyt korista erittäin aktiivisesti. Kaikki lajia vaihtaneet, paikkakunnalta toiselle muuttaneet ja muuten vaan seuraa vaihtaneet näkyvät tuossa tilastossa lopettaneina.
Liikkuvien ja fyysisesti aktiivisten nuorten määrä laskee voimakkaasti lähestyttäessä murrosikää, ja 15-vuotiaista enää noin 40 prosenttia liikkuu säännöllisesti urheiluseuroissa 15-vuotiaista 40 prosenttia on lopettanut seuraharrastuksen. (Aira, Blomqvist 2019).
Verkosta löytyy runsaasti tietoa asiasta, ja asiantuntijat ovat huolissaan nimenomaan siitä, kuinka moni ei löydä uutta urheiluharrastusta. Tärkeää olisi, että olisi olemassa monenlaisia väyliä tulla uuteen harrastukseen. Tällä hetkellä vaikuttaisi, että monet seurat toisaalta pitävät tiukasti kiinni omista lahjakkuuksistaan ja toisaalta ovat aika sisäänlämpiäviä niitä lapsia ja nuoria kohtaan, jotka eivät ole harjoitelleet lajitaitoja pienestä pitäen.
Eli, koska vain 40 % 15-vuotiaista urheilee seuroissa, niissä ei kannata urheilla ollenkaan, vai mitä yrität sanoa?
Ensinnäkin ne 10 aktiivista liikuntavuotta ennen teini-iän pahimpia myllerryksiä luovat aivan erilaisen pohjan terveelle aikuisuudelle kuin jos ne oltaisiin vietetty passiivisina.
Toisekseen nuoria alkaa tuossa vaiheessa kiinnostamaan seksi ja päihteet ja niiden vetovoima on sellainen, että eivät seurat välttämättä voisi tehdä mitään, että heidän toimintansa voittaisi nuo kaksi nuoruuden perustarvetta.
Uskon, että tavoitteellisuus on yksi vahvimmista tekijöistä, joka nimenomaan pitää nuoria mukana liikunnassa. Jos se olisi pelkkää tavoitteetonta höntsää ilman mitään sitoutumisia, lopettamisprosentti olisi varmasti vielä suurempi. Varsinkin, kun sitä tavoitteetonta höntsää on tarjolla ihan valtavasti ihan kaikkialla, mutta se ei kiinnosta nuoria.
Yritän sanoa, että tutkijat ovat huolissaan siitä, että niin moni nuori lopettaa urheiluseuroissa eikä omaksu tilalle omaehtoista liikuntaa. Sinua asia ei selvästikään huoleta, mutta asiaan perehtyneitä tutkijoita huolettaa.
No se on varmasti ongelma, mutta mikä olisi ratkaisusi. Eivät ne vanhempien kanssa puistoissa ja kävelyillä käyneet lapset liiku varmasti yhtään enempää. Siitä olen valmis lyömään mitä tahansa vetoa.
Nimenomaan olisi tärkeää, että lapset oppisivat vanhemmiltaan liikunnallisen elämäntavan: että kävely ja pyöräily kuuluisivat joka päivään ja viikonloppuisin virkistäydyttäisiin mieluisien lajien parissa.
Kuten ketjun alussa jo todettiin: Suomalaislapsista 40 prosenttia on niin huonokuntoisia, että heillä on vaikeuksia selviytyä arjesta. Perusmatematiikalla voimme todeta, että myös urheilua seuratasolla harrastavien lasten joukossa on näin huonokuntoisia lapsia. Siis pelkkä urheilu ei riitä, vaan tarvitaan myös arkiliikuntaa.
Millä perusmatikalla? Kuinka monta prosenttia Suomen lapsista ja nuorista kuvittelet harrastavan urheilua aktiivisesti seuratasolla?
Tyhmä ja tekaistu juttu.
Vanhemmat ovat vastuussa, eikä mitään "epidemiaa" ole.
Jos on kersoja hankkinut, niin niistä pitää pitää huolta, ei se sen kummempaa ole.
Liikkeelle!
kun ei ole pakko niin mitäpä sitä turhaa liikkumaan.
tiiä vaikka tulis hikiki vielä.
Onneksi nykyään voi pelata alapäällään nintendoa
niin edes "se" pysyy kunnossa.
https://www.zmonline.com/the-latest/theres-a-game-controller-for-your-v…
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän päivän Hesarissa UKK-instituutin asiantuntija juuri sanoi, että tunnin ohjatuista treeneistä vain 20 minuuttia saattaa olla todellista liikkumista. Kunto rakennetaan arkiliikunnalla ja arjen valinnoilla, vaikka ajatus saakin itkupotkuraivareita palstan urheiluseurauskovaisissa.
Mistä olet kehittänyt sellaisen harhakuvitelman, että aktiivisesti urheilevat lapset liikkuisivat arkenaan jotenkin vähemmän, kuin urheilua harrastamattomat?
Jokainen, joka tietää jotain liikunnan fysiologiasta, tietää, että liikkumisesta 70-90% pitäisi olla pk-liikuntaa ja 10-30 % kehittävää liikuntaa. Mitä pienempi liikunnan kokonaismäärä on, sitä suurempi osuus siitä pitäisi olla kehittävää liikuntaa. Kehittävällä liikunnalla tarkoitetaan tässä yhteydessä sellaista liikuntaa, joka haastaa liikkujaa tavalla tai toisella, eli suomeksi sanottuna syke nousee ja tulee hiki. Jos kehittävä liikunta jätetään kokonaan pois, tulevaisuuden näkymät eivät ole kovin hyvät. Arkiliikunta lasketaan pk-liikunnaksi näissä tapauksissa, missä ei ole mitään erityisiä kestävyysurheiluun liittyviä treenitavoitteita vaan puhutaan terveysliikunnasta.
Tässä keskustelussa on toistuvasti väheksytty arkiliikuntaa, puistoilua, metsässä olemista ja niin edelleen. Sen sijaan on vannottu ohjatun seuraurheilun nimeen. On jankutettu ettei metsässä tule hiki. Taatusti tulee, jos metsässä juoksee, ja kukapa lapsi ei metsässä juoksisi jos vain saa.
Oma empiirinen kokemukseni on, että urheiluseuratoiminta vie usein niin paljon aikaa, että auto on välttämätön useampilapsisen perheen siirtymissä. Kesällä, kun seuratoiminta on tauolla, tulee luonnostaan liikuntaa enemmän.
Itse olen nähnyt tässä keskustelussa kritisoitavan vain sitä, että satunnaiset metsäretket laavulle perheen kanssa olisivat riittävää ja riittävän monipuolista liikuntaa lapselle tai yhtään kenellekään. Toki jos metsäretket ja puistoilu toistuvat ihan joka ikinen päivä ja ohessa on riittävästi muuta arkiliikuntaa, kuten välimatkojen kävelyä ja pyöräilyä ja ulkoleikkejä, aletaan jo puhua riittävästä liikunnasta, ja väitän että kukaan urheiluhullu täälläkään ei tästä ole eri mieltä.
Tässä keskustelussa on ollut ominaista, että kun joku on kuvaillut omaehtoista liikunnallista elämäntapaa ja luetellut esimerkkejä retkeilystä, uimisesta, puistoilusta jne. on trolli tullut mölyämään, miten laavuretki kerran vuodessa ei riitä, tai miten leikkipuistossa kaikki lapset vain näpräävät kännyköitään.
Tuollaisen pelkän perheen yhteisen tekemisen iso ongelma on, että yleensä viimeistään esiteini-iässä lapset eivät enää halua kulkea vanhempiensa kanssa kävelyillä ja metsäretkillä. Jos lapsella ei ole mitään "omaa juttua", liikkuminen jää hyvin helposti, koska tuskinpa kovinkaan monet teiniporukat alkavat käymään monta kertaa viikossa metsäretkillä. Tai jos käyvät, niin eiköhän sieltä metsästä löydy kiljupöntöt tai kannabisviljelmä.
Silloin esiteini-iässä lopetetaan yleensä myös urheilu seurassa. Helpompaa on jatkaa itsenäistä liikuntaa, kun on perheen malli ja kokemusta eri lajeista, kuin jos aina on liikkunut vain siellä seurassa.
Itseasiassa ei lopeteta. Kyseessä on yksinkertaisesti kyvyttömyys lukea tilastoja. On totta, että seuroista erotaan keskimäärin 11-vuotiaina, mutta tämä tilasto ei ota mitenkään huomioon sitä, että liittyykö kyseinen lapsi johonkin toiseen seuraan. Esimerkiksi minun 11-vuotias poikani on jo lopettanut muistaakseni neljässä seurassa ennen kuin löysi oman lajinsa ja pelaa nyt korista erittäin aktiivisesti. Kaikki lajia vaihtaneet, paikkakunnalta toiselle muuttaneet ja muuten vaan seuraa vaihtaneet näkyvät tuossa tilastossa lopettaneina.
Liikkuvien ja fyysisesti aktiivisten nuorten määrä laskee voimakkaasti lähestyttäessä murrosikää, ja 15-vuotiaista enää noin 40 prosenttia liikkuu säännöllisesti urheiluseuroissa 15-vuotiaista 40 prosenttia on lopettanut seuraharrastuksen. (Aira, Blomqvist 2019).
Verkosta löytyy runsaasti tietoa asiasta, ja asiantuntijat ovat huolissaan nimenomaan siitä, kuinka moni ei löydä uutta urheiluharrastusta. Tärkeää olisi, että olisi olemassa monenlaisia väyliä tulla uuteen harrastukseen. Tällä hetkellä vaikuttaisi, että monet seurat toisaalta pitävät tiukasti kiinni omista lahjakkuuksistaan ja toisaalta ovat aika sisäänlämpiäviä niitä lapsia ja nuoria kohtaan, jotka eivät ole harjoitelleet lajitaitoja pienestä pitäen.
Eli, koska vain 40 % 15-vuotiaista urheilee seuroissa, niissä ei kannata urheilla ollenkaan, vai mitä yrität sanoa?
Ensinnäkin ne 10 aktiivista liikuntavuotta ennen teini-iän pahimpia myllerryksiä luovat aivan erilaisen pohjan terveelle aikuisuudelle kuin jos ne oltaisiin vietetty passiivisina.
Toisekseen nuoria alkaa tuossa vaiheessa kiinnostamaan seksi ja päihteet ja niiden vetovoima on sellainen, että eivät seurat välttämättä voisi tehdä mitään, että heidän toimintansa voittaisi nuo kaksi nuoruuden perustarvetta.
Uskon, että tavoitteellisuus on yksi vahvimmista tekijöistä, joka nimenomaan pitää nuoria mukana liikunnassa. Jos se olisi pelkkää tavoitteetonta höntsää ilman mitään sitoutumisia, lopettamisprosentti olisi varmasti vielä suurempi. Varsinkin, kun sitä tavoitteetonta höntsää on tarjolla ihan valtavasti ihan kaikkialla, mutta se ei kiinnosta nuoria.
Yritän sanoa, että tutkijat ovat huolissaan siitä, että niin moni nuori lopettaa urheiluseuroissa eikä omaksu tilalle omaehtoista liikuntaa. Sinua asia ei selvästikään huoleta, mutta asiaan perehtyneitä tutkijoita huolettaa.
No se on varmasti ongelma, mutta mikä olisi ratkaisusi. Eivät ne vanhempien kanssa puistoissa ja kävelyillä käyneet lapset liiku varmasti yhtään enempää. Siitä olen valmis lyömään mitä tahansa vetoa.
Nimenomaan olisi tärkeää, että lapset oppisivat vanhemmiltaan liikunnallisen elämäntavan: että kävely ja pyöräily kuuluisivat joka päivään ja viikonloppuisin virkistäydyttäisiin mieluisien lajien parissa.
Kuten ketjun alussa jo todettiin: Suomalaislapsista 40 prosenttia on niin huonokuntoisia, että heillä on vaikeuksia selviytyä arjesta. Perusmatematiikalla voimme todeta, että myös urheilua seuratasolla harrastavien lasten joukossa on näin huonokuntoisia lapsia. Siis pelkkä urheilu ei riitä, vaan tarvitaan myös arkiliikuntaa.
Millä perusmatikalla? Kuinka monta prosenttia Suomen lapsista ja nuorista kuvittelet harrastavan urheilua aktiivisesti seuratasolla?
Vuonna 2022 Helsingin Sanomat uutisoi, että suomalaisista 7-15-vuotiasta lapsista 62 prosenttia osallistuu seuroissa valmennettuun liikuntaan.
Jos 40 prosenttia lapsista on niin huonokuntoisia ettei selviä arjesta, niin täytyy näitä huonokuntoisia olla jonkin verran myös valmennettuun liikuntaan osallistuvien joukossa. Sitä, kuinka paljon heitä siinä porukassa on, en ala arvailla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän päivän Hesarissa UKK-instituutin asiantuntija juuri sanoi, että tunnin ohjatuista treeneistä vain 20 minuuttia saattaa olla todellista liikkumista. Kunto rakennetaan arkiliikunnalla ja arjen valinnoilla, vaikka ajatus saakin itkupotkuraivareita palstan urheiluseurauskovaisissa.
Mistä olet kehittänyt sellaisen harhakuvitelman, että aktiivisesti urheilevat lapset liikkuisivat arkenaan jotenkin vähemmän, kuin urheilua harrastamattomat?
Jokainen, joka tietää jotain liikunnan fysiologiasta, tietää, että liikkumisesta 70-90% pitäisi olla pk-liikuntaa ja 10-30 % kehittävää liikuntaa. Mitä pienempi liikunnan kokonaismäärä on, sitä suurempi osuus siitä pitäisi olla kehittävää liikuntaa. Kehittävällä liikunnalla tarkoitetaan tässä yhteydessä sellaista liikuntaa, joka haastaa liikkujaa tavalla tai toisella, eli suomeksi sanottuna syke nousee ja tulee hiki. Jos kehittävä liikunta jätetään kokonaan pois, tulevaisuuden näkymät eivät ole kovin hyvät. Arkiliikunta lasketaan pk-liikunnaksi näissä tapauksissa, missä ei ole mitään erityisiä kestävyysurheiluun liittyviä treenitavoitteita vaan puhutaan terveysliikunnasta.
Tässä keskustelussa on toistuvasti väheksytty arkiliikuntaa, puistoilua, metsässä olemista ja niin edelleen. Sen sijaan on vannottu ohjatun seuraurheilun nimeen. On jankutettu ettei metsässä tule hiki. Taatusti tulee, jos metsässä juoksee, ja kukapa lapsi ei metsässä juoksisi jos vain saa.
Oma empiirinen kokemukseni on, että urheiluseuratoiminta vie usein niin paljon aikaa, että auto on välttämätön useampilapsisen perheen siirtymissä. Kesällä, kun seuratoiminta on tauolla, tulee luonnostaan liikuntaa enemmän.
Itse olen nähnyt tässä keskustelussa kritisoitavan vain sitä, että satunnaiset metsäretket laavulle perheen kanssa olisivat riittävää ja riittävän monipuolista liikuntaa lapselle tai yhtään kenellekään. Toki jos metsäretket ja puistoilu toistuvat ihan joka ikinen päivä ja ohessa on riittävästi muuta arkiliikuntaa, kuten välimatkojen kävelyä ja pyöräilyä ja ulkoleikkejä, aletaan jo puhua riittävästä liikunnasta, ja väitän että kukaan urheiluhullu täälläkään ei tästä ole eri mieltä.
Tässä keskustelussa on ollut ominaista, että kun joku on kuvaillut omaehtoista liikunnallista elämäntapaa ja luetellut esimerkkejä retkeilystä, uimisesta, puistoilusta jne. on trolli tullut mölyämään, miten laavuretki kerran vuodessa ei riitä, tai miten leikkipuistossa kaikki lapset vain näpräävät kännyköitään.
Tuollaisen pelkän perheen yhteisen tekemisen iso ongelma on, että yleensä viimeistään esiteini-iässä lapset eivät enää halua kulkea vanhempiensa kanssa kävelyillä ja metsäretkillä. Jos lapsella ei ole mitään "omaa juttua", liikkuminen jää hyvin helposti, koska tuskinpa kovinkaan monet teiniporukat alkavat käymään monta kertaa viikossa metsäretkillä. Tai jos käyvät, niin eiköhän sieltä metsästä löydy kiljupöntöt tai kannabisviljelmä.
Silloin esiteini-iässä lopetetaan yleensä myös urheilu seurassa. Helpompaa on jatkaa itsenäistä liikuntaa, kun on perheen malli ja kokemusta eri lajeista, kuin jos aina on liikkunut vain siellä seurassa.
Itseasiassa ei lopeteta. Kyseessä on yksinkertaisesti kyvyttömyys lukea tilastoja. On totta, että seuroista erotaan keskimäärin 11-vuotiaina, mutta tämä tilasto ei ota mitenkään huomioon sitä, että liittyykö kyseinen lapsi johonkin toiseen seuraan. Esimerkiksi minun 11-vuotias poikani on jo lopettanut muistaakseni neljässä seurassa ennen kuin löysi oman lajinsa ja pelaa nyt korista erittäin aktiivisesti. Kaikki lajia vaihtaneet, paikkakunnalta toiselle muuttaneet ja muuten vaan seuraa vaihtaneet näkyvät tuossa tilastossa lopettaneina.
Liikkuvien ja fyysisesti aktiivisten nuorten määrä laskee voimakkaasti lähestyttäessä murrosikää, ja 15-vuotiaista enää noin 40 prosenttia liikkuu säännöllisesti urheiluseuroissa 15-vuotiaista 40 prosenttia on lopettanut seuraharrastuksen. (Aira, Blomqvist 2019).
Verkosta löytyy runsaasti tietoa asiasta, ja asiantuntijat ovat huolissaan nimenomaan siitä, kuinka moni ei löydä uutta urheiluharrastusta. Tärkeää olisi, että olisi olemassa monenlaisia väyliä tulla uuteen harrastukseen. Tällä hetkellä vaikuttaisi, että monet seurat toisaalta pitävät tiukasti kiinni omista lahjakkuuksistaan ja toisaalta ovat aika sisäänlämpiäviä niitä lapsia ja nuoria kohtaan, jotka eivät ole harjoitelleet lajitaitoja pienestä pitäen.
Eli, koska vain 40 % 15-vuotiaista urheilee seuroissa, niissä ei kannata urheilla ollenkaan, vai mitä yrität sanoa?
Ensinnäkin ne 10 aktiivista liikuntavuotta ennen teini-iän pahimpia myllerryksiä luovat aivan erilaisen pohjan terveelle aikuisuudelle kuin jos ne oltaisiin vietetty passiivisina.
Toisekseen nuoria alkaa tuossa vaiheessa kiinnostamaan seksi ja päihteet ja niiden vetovoima on sellainen, että eivät seurat välttämättä voisi tehdä mitään, että heidän toimintansa voittaisi nuo kaksi nuoruuden perustarvetta.
Uskon, että tavoitteellisuus on yksi vahvimmista tekijöistä, joka nimenomaan pitää nuoria mukana liikunnassa. Jos se olisi pelkkää tavoitteetonta höntsää ilman mitään sitoutumisia, lopettamisprosentti olisi varmasti vielä suurempi. Varsinkin, kun sitä tavoitteetonta höntsää on tarjolla ihan valtavasti ihan kaikkialla, mutta se ei kiinnosta nuoria.
Yritän sanoa, että tutkijat ovat huolissaan siitä, että niin moni nuori lopettaa urheiluseuroissa eikä omaksu tilalle omaehtoista liikuntaa. Sinua asia ei selvästikään huoleta, mutta asiaan perehtyneitä tutkijoita huolettaa.
No se on varmasti ongelma, mutta mikä olisi ratkaisusi. Eivät ne vanhempien kanssa puistoissa ja kävelyillä käyneet lapset liiku varmasti yhtään enempää. Siitä olen valmis lyömään mitä tahansa vetoa.
Nimenomaan olisi tärkeää, että lapset oppisivat vanhemmiltaan liikunnallisen elämäntavan: että kävely ja pyöräily kuuluisivat joka päivään ja viikonloppuisin virkistäydyttäisiin mieluisien lajien parissa.
Kuten ketjun alussa jo todettiin: Suomalaislapsista 40 prosenttia on niin huonokuntoisia, että heillä on vaikeuksia selviytyä arjesta. Perusmatematiikalla voimme todeta, että myös urheilua seuratasolla harrastavien lasten joukossa on näin huonokuntoisia lapsia. Siis pelkkä urheilu ei riitä, vaan tarvitaan myös arkiliikuntaa.
Millä perusmatikalla? Kuinka monta prosenttia Suomen lapsista ja nuorista kuvittelet harrastavan urheilua aktiivisesti seuratasolla?
Vuonna 2022 Helsingin Sanomat uutisoi, että suomalaisista 7-15-vuotiasta lapsista 62 prosenttia osallistuu seuroissa valmennettuun liikuntaan.
Jos 40 prosenttia lapsista on niin huonokuntoisia ettei selviä arjesta, niin täytyy näitä huonokuntoisia olla jonkin verran myös valmennettuun liikuntaan osallistuvien joukossa. Sitä, kuinka paljon heitä siinä porukassa on, en ala arvailla.
Eli n. 60 % lapsista harrastaa aktiiviliikuntaa seuroissa ja 40 % on hälyttävän huonossa kunnossa. Vaadi melkoista luovaa matikkaa alkaa noista luvuista päättelemään, että ongelma on seurojen järjestämässä liikunnassa. Toki siellä joku huonokuntoinen tikanheittäjä tai e-urheilija saattaa olla joukossa, mutta kyllä jokainen järkevä ihminen tekee noista luvuista päätelmän, että seuroissa liikkuvat lapset ovat hyvässä kunnossa ja loput eivät.
Lisäksi täytyy muistaa, että ei se seuraan liittyminen ole mikään taikatemppu. Silti niissä treeneissä pitää käydä, liikkua itsenäisesti omassa arjessa ja huolehtia järkevästä ruokavaliosta. Mikään määrä liikuntaa ei riitä korvaamaan huonoa ruokavaliota (kuten mikään ruokavalio ei korvaa liikunnan puutettakaan).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän päivän Hesarissa UKK-instituutin asiantuntija juuri sanoi, että tunnin ohjatuista treeneistä vain 20 minuuttia saattaa olla todellista liikkumista. Kunto rakennetaan arkiliikunnalla ja arjen valinnoilla, vaikka ajatus saakin itkupotkuraivareita palstan urheiluseurauskovaisissa.
Mistä olet kehittänyt sellaisen harhakuvitelman, että aktiivisesti urheilevat lapset liikkuisivat arkenaan jotenkin vähemmän, kuin urheilua harrastamattomat?
Jokainen, joka tietää jotain liikunnan fysiologiasta, tietää, että liikkumisesta 70-90% pitäisi olla pk-liikuntaa ja 10-30 % kehittävää liikuntaa. Mitä pienempi liikunnan kokonaismäärä on, sitä suurempi osuus siitä pitäisi olla kehittävää liikuntaa. Kehittävällä liikunnalla tarkoitetaan tässä yhteydessä sellaista liikuntaa, joka haastaa liikkujaa tavalla tai toisella, eli suomeksi sanottuna syke nousee ja tulee hiki. Jos kehittävä liikunta jätetään kokonaan pois, tulevaisuuden näkymät eivät ole kovin hyvät. Arkiliikunta lasketaan pk-liikunnaksi näissä tapauksissa, missä ei ole mitään erityisiä kestävyysurheiluun liittyviä treenitavoitteita vaan puhutaan terveysliikunnasta.
Tässä keskustelussa on toistuvasti väheksytty arkiliikuntaa, puistoilua, metsässä olemista ja niin edelleen. Sen sijaan on vannottu ohjatun seuraurheilun nimeen. On jankutettu ettei metsässä tule hiki. Taatusti tulee, jos metsässä juoksee, ja kukapa lapsi ei metsässä juoksisi jos vain saa.
Oma empiirinen kokemukseni on, että urheiluseuratoiminta vie usein niin paljon aikaa, että auto on välttämätön useampilapsisen perheen siirtymissä. Kesällä, kun seuratoiminta on tauolla, tulee luonnostaan liikuntaa enemmän.
Itse olen nähnyt tässä keskustelussa kritisoitavan vain sitä, että satunnaiset metsäretket laavulle perheen kanssa olisivat riittävää ja riittävän monipuolista liikuntaa lapselle tai yhtään kenellekään. Toki jos metsäretket ja puistoilu toistuvat ihan joka ikinen päivä ja ohessa on riittävästi muuta arkiliikuntaa, kuten välimatkojen kävelyä ja pyöräilyä ja ulkoleikkejä, aletaan jo puhua riittävästä liikunnasta, ja väitän että kukaan urheiluhullu täälläkään ei tästä ole eri mieltä.
Tässä keskustelussa on ollut ominaista, että kun joku on kuvaillut omaehtoista liikunnallista elämäntapaa ja luetellut esimerkkejä retkeilystä, uimisesta, puistoilusta jne. on trolli tullut mölyämään, miten laavuretki kerran vuodessa ei riitä, tai miten leikkipuistossa kaikki lapset vain näpräävät kännyköitään.
Tuollaisen pelkän perheen yhteisen tekemisen iso ongelma on, että yleensä viimeistään esiteini-iässä lapset eivät enää halua kulkea vanhempiensa kanssa kävelyillä ja metsäretkillä. Jos lapsella ei ole mitään "omaa juttua", liikkuminen jää hyvin helposti, koska tuskinpa kovinkaan monet teiniporukat alkavat käymään monta kertaa viikossa metsäretkillä. Tai jos käyvät, niin eiköhän sieltä metsästä löydy kiljupöntöt tai kannabisviljelmä.
Silloin esiteini-iässä lopetetaan yleensä myös urheilu seurassa. Helpompaa on jatkaa itsenäistä liikuntaa, kun on perheen malli ja kokemusta eri lajeista, kuin jos aina on liikkunut vain siellä seurassa.
Itseasiassa ei lopeteta. Kyseessä on yksinkertaisesti kyvyttömyys lukea tilastoja. On totta, että seuroista erotaan keskimäärin 11-vuotiaina, mutta tämä tilasto ei ota mitenkään huomioon sitä, että liittyykö kyseinen lapsi johonkin toiseen seuraan. Esimerkiksi minun 11-vuotias poikani on jo lopettanut muistaakseni neljässä seurassa ennen kuin löysi oman lajinsa ja pelaa nyt korista erittäin aktiivisesti. Kaikki lajia vaihtaneet, paikkakunnalta toiselle muuttaneet ja muuten vaan seuraa vaihtaneet näkyvät tuossa tilastossa lopettaneina.
Liikkuvien ja fyysisesti aktiivisten nuorten määrä laskee voimakkaasti lähestyttäessä murrosikää, ja 15-vuotiaista enää noin 40 prosenttia liikkuu säännöllisesti urheiluseuroissa 15-vuotiaista 40 prosenttia on lopettanut seuraharrastuksen. (Aira, Blomqvist 2019).
Verkosta löytyy runsaasti tietoa asiasta, ja asiantuntijat ovat huolissaan nimenomaan siitä, kuinka moni ei löydä uutta urheiluharrastusta. Tärkeää olisi, että olisi olemassa monenlaisia väyliä tulla uuteen harrastukseen. Tällä hetkellä vaikuttaisi, että monet seurat toisaalta pitävät tiukasti kiinni omista lahjakkuuksistaan ja toisaalta ovat aika sisäänlämpiäviä niitä lapsia ja nuoria kohtaan, jotka eivät ole harjoitelleet lajitaitoja pienestä pitäen.
Eli, koska vain 40 % 15-vuotiaista urheilee seuroissa, niissä ei kannata urheilla ollenkaan, vai mitä yrität sanoa?
Ensinnäkin ne 10 aktiivista liikuntavuotta ennen teini-iän pahimpia myllerryksiä luovat aivan erilaisen pohjan terveelle aikuisuudelle kuin jos ne oltaisiin vietetty passiivisina.
Toisekseen nuoria alkaa tuossa vaiheessa kiinnostamaan seksi ja päihteet ja niiden vetovoima on sellainen, että eivät seurat välttämättä voisi tehdä mitään, että heidän toimintansa voittaisi nuo kaksi nuoruuden perustarvetta.
Uskon, että tavoitteellisuus on yksi vahvimmista tekijöistä, joka nimenomaan pitää nuoria mukana liikunnassa. Jos se olisi pelkkää tavoitteetonta höntsää ilman mitään sitoutumisia, lopettamisprosentti olisi varmasti vielä suurempi. Varsinkin, kun sitä tavoitteetonta höntsää on tarjolla ihan valtavasti ihan kaikkialla, mutta se ei kiinnosta nuoria.
Yritän sanoa, että tutkijat ovat huolissaan siitä, että niin moni nuori lopettaa urheiluseuroissa eikä omaksu tilalle omaehtoista liikuntaa. Sinua asia ei selvästikään huoleta, mutta asiaan perehtyneitä tutkijoita huolettaa.
No se on varmasti ongelma, mutta mikä olisi ratkaisusi. Eivät ne vanhempien kanssa puistoissa ja kävelyillä käyneet lapset liiku varmasti yhtään enempää. Siitä olen valmis lyömään mitä tahansa vetoa.
Nimenomaan olisi tärkeää, että lapset oppisivat vanhemmiltaan liikunnallisen elämäntavan: että kävely ja pyöräily kuuluisivat joka päivään ja viikonloppuisin virkistäydyttäisiin mieluisien lajien parissa.
Kuten ketjun alussa jo todettiin: Suomalaislapsista 40 prosenttia on niin huonokuntoisia, että heillä on vaikeuksia selviytyä arjesta. Perusmatematiikalla voimme todeta, että myös urheilua seuratasolla harrastavien lasten joukossa on näin huonokuntoisia lapsia. Siis pelkkä urheilu ei riitä, vaan tarvitaan myös arkiliikuntaa.
Millä perusmatikalla? Kuinka monta prosenttia Suomen lapsista ja nuorista kuvittelet harrastavan urheilua aktiivisesti seuratasolla?
Vuonna 2022 Helsingin Sanomat uutisoi, että suomalaisista 7-15-vuotiasta lapsista 62 prosenttia osallistuu seuroissa valmennettuun liikuntaan.
Jos 40 prosenttia lapsista on niin huonokuntoisia ettei selviä arjesta, niin täytyy näitä huonokuntoisia olla jonkin verran myös valmennettuun liikuntaan osallistuvien joukossa. Sitä, kuinka paljon heitä siinä porukassa on, en ala arvailla.
Eli n. 60 % lapsista harrastaa aktiiviliikuntaa seuroissa ja 40 % on hälyttävän huonossa kunnossa. Vaadi melkoista luovaa matikkaa alkaa noista luvuista päättelemään, että ongelma on seurojen järjestämässä liikunnassa. Toki siellä joku huonokuntoinen tikanheittäjä tai e-urheilija saattaa olla joukossa, mutta kyllä jokainen järkevä ihminen tekee noista luvuista päätelmän, että seuroissa liikkuvat lapset ovat hyvässä kunnossa ja loput eivät.
Lisäksi täytyy muistaa, että ei se seuraan liittyminen ole mikään taikatemppu. Silti niissä treeneissä pitää käydä, liikkua itsenäisesti omassa arjessa ja huolehtia järkevästä ruokavaliosta. Mikään määrä liikuntaa ei riitä korvaamaan huonoa ruokavaliota (kuten mikään ruokavalio ei korvaa liikunnan puutettakaan).
Ongelma ei ole seuroissa. Ongelma on päättelykyvyssäsi. Kuvitellaan kymmenen lasta. Viidellä heistä on huono kunto. Kuudella heistä on punainen paita. Sinä väität, että ongelma on siinä, että osalla lapsista on muunvärisiä kuin punaisia paitoja.
Ne 38 prosenttia lapsista, jotka eivät harrasta liikuntaa seuroissa, eivät suinkaan ole kokonaan harrastamatta liikuntaa. Yli 90 prosenttia suomalaisista kertoo harrastavansa liikuntaa.
Näillä tiedoilla ei pystytä sanomaan, kuinka moni niistä, jotka harrastavat valmennettua liikuntaa, on huonokuntoinen. Mutta heitäkin aivan varmasti on, aivan kuten myös hyväkuntoisia, jotka eivät harrasta valmennettua liikuntaa.
Tässä ei nyt väitetä, että valmennettu liikunta johtaisi huonokuntoisuuteen. Tässä vain todetaan ettei se yksin riitä hyvään kuntoon. Meidän pitäisi pohtia oikeasti sitä, miten kaikkien arkeen saataisiin enemmän liikuntaa, joka päivä, luontevana osana arkea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhempien syyllistäminen lasten liikkumattomuudesta menee pieleen.
Miksi me 60-luvulla syntyneet harrastimme vaikka mitä liikuntaa? Ei minun, eikä kenenkään kaverieni
vanhemmat olleet meidän kanssa urheilemassa, eivätkä patistelleet kentille.
Silloin esim. urheilukentälle pääsi koska vaan ja siellä oli vapaasti käytettävissä kuulat, keihäät, aidat yms.
Nythän ne ovat lukkojen takana ja niitä saa käyttää vain erikoistapauksissa.
Urheilupaikkamaksuja ei tunnettu, sai mennä pelaamaan koska vain ja oli enemmän porukkaa, niin jaettiin kenttiä sulassa sovussa.
Koulujen pihoille oli laitettu esim. koripallotelineitä ja siellä voitiin pelailla ja heitellä.
Lapset pystyivät menemään vaikkapa pyörillä uimapaikoille ja polskimaan keskenään, ilman kellukkeita, pelastusliivejä ja uimavalvojia ( ja ilman aurinkorasvoja.. )
Kävellen ja pyörillä mentiin ilman kypärää joka paikkaan, kunto pysyi ihan huomaamatta ihan hyvänä.
Ehkä meitä vanhempia voidaan syyttää liiallisesta huolehtimisesta? Tuntuu vain, että ajatus " Kyllä ne lapset pärjää keskenäänkin ! " saa aikaan lasun tms.
Olen koulun/päiväkodin keittiössä töissä, juuri enne kesäloman alkuja kuuntelin ovensuussa iltapäiväkerhon juttuja, kuinka ohjaajat kertoivat lapsille että välipalan jälkeen mennään läheiseen puistoon. Se tyytymättömyys lapsissa ja kuinka olivat ettei jaksa sinne asti. Ohjaaja joutui sanomaan että puistoon on vain 700m matka, jotenka ei pitkä matka. Ei ne nykyajan lapset meinaa jaksaa edes puistoon kävellä. Toinen juttu jota olen huomannut, kun vanhemmat tuovat lapsensa päiväkotiin/kouluun ajavat mahd lähelle ovea, eli meidän lastauslaiturille johon ei edes saisi pysäköidä, kunhan saadaan lapsi mahd vähällä kävelyllä kouluun. Parhaimmillaan olen nähnyt auton ajavan tien toiselle puolelle (siinä parkki) vanhempi ottanut lapsen syliin autosta ja kantanut lapsen päiväkotiin (sen verran iso lapsi että varmasti olisi kävellyt itse) Ei ihme että lapset ei jaksa enää liikkua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitäisikö kieltää kaikki sähköiset liikkumisvälineet. Kersat ja teinit liikkumaan lihasvoimin - yksinkertaista.
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien syyllistäminen lasten liikkumattomuudesta menee pieleen.
Miksi me 60-luvulla syntyneet harrastimme vaikka mitä liikuntaa? Ei minun, eikä kenenkään kaverieni
vanhemmat olleet meidän kanssa urheilemassa, eivätkä patistelleet kentille.
Silloin esim. urheilukentälle pääsi koska vaan ja siellä oli vapaasti käytettävissä kuulat, keihäät, aidat yms.
Nythän ne ovat lukkojen takana ja niitä saa käyttää vain erikoistapauksissa.
Urheilupaikkamaksuja ei tunnettu, sai mennä pelaamaan koska vain ja oli enemmän porukkaa, niin jaettiin kenttiä sulassa sovussa.
Koulujen pihoille oli laitettu esim. koripallotelineitä ja siellä voitiin pelailla ja heitellä.
Lapset pystyivät menemään vaikkapa pyörillä uimapaikoille ja polskimaan keskenään, ilman kellukkeita, pelastusliivejä ja uimavalvojia ( ja ilman aurinkorasvoja.. )
Kävellen ja pyörillä mentiin ilman kypärää joka paikkaan, kunto pysyi ihan huomaamatta ihan hyvänä.
Ehkä meitä vanhempia voidaan syyttää liiallisesta huolehtimisesta? Tuntuu vain, että ajatus " Kyllä ne lapset pärjää keskenäänkin ! " saa aikaan lasun tms.
Entisaikaankin oli niitä, jotka eivät liikkuneet juuri yhtään. Nykyään heitä todennäköisesti olisi vielä enemmän, koska on niin paljon erilaista viihdettä.
Ja kuten itsekin totesit, liikuntapaikat ovat nykyään suljettuja ja lukittuja ja kaupunkitiloissa vartijat koko ajan hätistelemässä skeittaajia. Ihannelapsi tai -nuori on hiljaa ja pelaa kännykällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän päivän Hesarissa UKK-instituutin asiantuntija juuri sanoi, että tunnin ohjatuista treeneistä vain 20 minuuttia saattaa olla todellista liikkumista. Kunto rakennetaan arkiliikunnalla ja arjen valinnoilla, vaikka ajatus saakin itkupotkuraivareita palstan urheiluseurauskovaisissa.
Mistä olet kehittänyt sellaisen harhakuvitelman, että aktiivisesti urheilevat lapset liikkuisivat arkenaan jotenkin vähemmän, kuin urheilua harrastamattomat?
Jokainen, joka tietää jotain liikunnan fysiologiasta, tietää, että liikkumisesta 70-90% pitäisi olla pk-liikuntaa ja 10-30 % kehittävää liikuntaa. Mitä pienempi liikunnan kokonaismäärä on, sitä suurempi osuus siitä pitäisi olla kehittävää liikuntaa. Kehittävällä liikunnalla tarkoitetaan tässä yhteydessä sellaista liikuntaa, joka haastaa liikkujaa tavalla tai toisella, eli suomeksi sanottuna syke nousee ja tulee hiki. Jos kehittävä liikunta jätetään kokonaan pois, tulevaisuuden näkymät eivät ole kovin hyvät. Arkiliikunta lasketaan pk-liikunnaksi näissä tapauksissa, missä ei ole mitään erityisiä kestävyysurheiluun liittyviä treenitavoitteita vaan puhutaan terveysliikunnasta.
Tässä keskustelussa on toistuvasti väheksytty arkiliikuntaa, puistoilua, metsässä olemista ja niin edelleen. Sen sijaan on vannottu ohjatun seuraurheilun nimeen. On jankutettu ettei metsässä tule hiki. Taatusti tulee, jos metsässä juoksee, ja kukapa lapsi ei metsässä juoksisi jos vain saa.
Oma empiirinen kokemukseni on, että urheiluseuratoiminta vie usein niin paljon aikaa, että auto on välttämätön useampilapsisen perheen siirtymissä. Kesällä, kun seuratoiminta on tauolla, tulee luonnostaan liikuntaa enemmän.
Itse olen nähnyt tässä keskustelussa kritisoitavan vain sitä, että satunnaiset metsäretket laavulle perheen kanssa olisivat riittävää ja riittävän monipuolista liikuntaa lapselle tai yhtään kenellekään. Toki jos metsäretket ja puistoilu toistuvat ihan joka ikinen päivä ja ohessa on riittävästi muuta arkiliikuntaa, kuten välimatkojen kävelyä ja pyöräilyä ja ulkoleikkejä, aletaan jo puhua riittävästä liikunnasta, ja väitän että kukaan urheiluhullu täälläkään ei tästä ole eri mieltä.
Tässä keskustelussa on ollut ominaista, että kun joku on kuvaillut omaehtoista liikunnallista elämäntapaa ja luetellut esimerkkejä retkeilystä, uimisesta, puistoilusta jne. on trolli tullut mölyämään, miten laavuretki kerran vuodessa ei riitä, tai miten leikkipuistossa kaikki lapset vain näpräävät kännyköitään.
Tuollaisen pelkän perheen yhteisen tekemisen iso ongelma on, että yleensä viimeistään esiteini-iässä lapset eivät enää halua kulkea vanhempiensa kanssa kävelyillä ja metsäretkillä. Jos lapsella ei ole mitään "omaa juttua", liikkuminen jää hyvin helposti, koska tuskinpa kovinkaan monet teiniporukat alkavat käymään monta kertaa viikossa metsäretkillä. Tai jos käyvät, niin eiköhän sieltä metsästä löydy kiljupöntöt tai kannabisviljelmä.
Silloin esiteini-iässä lopetetaan yleensä myös urheilu seurassa. Helpompaa on jatkaa itsenäistä liikuntaa, kun on perheen malli ja kokemusta eri lajeista, kuin jos aina on liikkunut vain siellä seurassa.
Itseasiassa ei lopeteta. Kyseessä on yksinkertaisesti kyvyttömyys lukea tilastoja. On totta, että seuroista erotaan keskimäärin 11-vuotiaina, mutta tämä tilasto ei ota mitenkään huomioon sitä, että liittyykö kyseinen lapsi johonkin toiseen seuraan. Esimerkiksi minun 11-vuotias poikani on jo lopettanut muistaakseni neljässä seurassa ennen kuin löysi oman lajinsa ja pelaa nyt korista erittäin aktiivisesti. Kaikki lajia vaihtaneet, paikkakunnalta toiselle muuttaneet ja muuten vaan seuraa vaihtaneet näkyvät tuossa tilastossa lopettaneina.
Liikkuvien ja fyysisesti aktiivisten nuorten määrä laskee voimakkaasti lähestyttäessä murrosikää, ja 15-vuotiaista enää noin 40 prosenttia liikkuu säännöllisesti urheiluseuroissa 15-vuotiaista 40 prosenttia on lopettanut seuraharrastuksen. (Aira, Blomqvist 2019).
Verkosta löytyy runsaasti tietoa asiasta, ja asiantuntijat ovat huolissaan nimenomaan siitä, kuinka moni ei löydä uutta urheiluharrastusta. Tärkeää olisi, että olisi olemassa monenlaisia väyliä tulla uuteen harrastukseen. Tällä hetkellä vaikuttaisi, että monet seurat toisaalta pitävät tiukasti kiinni omista lahjakkuuksistaan ja toisaalta ovat aika sisäänlämpiäviä niitä lapsia ja nuoria kohtaan, jotka eivät ole harjoitelleet lajitaitoja pienestä pitäen.
Eli, koska vain 40 % 15-vuotiaista urheilee seuroissa, niissä ei kannata urheilla ollenkaan, vai mitä yrität sanoa?
Ensinnäkin ne 10 aktiivista liikuntavuotta ennen teini-iän pahimpia myllerryksiä luovat aivan erilaisen pohjan terveelle aikuisuudelle kuin jos ne oltaisiin vietetty passiivisina.
Toisekseen nuoria alkaa tuossa vaiheessa kiinnostamaan seksi ja päihteet ja niiden vetovoima on sellainen, että eivät seurat välttämättä voisi tehdä mitään, että heidän toimintansa voittaisi nuo kaksi nuoruuden perustarvetta.
Uskon, että tavoitteellisuus on yksi vahvimmista tekijöistä, joka nimenomaan pitää nuoria mukana liikunnassa. Jos se olisi pelkkää tavoitteetonta höntsää ilman mitään sitoutumisia, lopettamisprosentti olisi varmasti vielä suurempi. Varsinkin, kun sitä tavoitteetonta höntsää on tarjolla ihan valtavasti ihan kaikkialla, mutta se ei kiinnosta nuoria.
Yritän sanoa, että tutkijat ovat huolissaan siitä, että niin moni nuori lopettaa urheiluseuroissa eikä omaksu tilalle omaehtoista liikuntaa. Sinua asia ei selvästikään huoleta, mutta asiaan perehtyneitä tutkijoita huolettaa.
No se on varmasti ongelma, mutta mikä olisi ratkaisusi. Eivät ne vanhempien kanssa puistoissa ja kävelyillä käyneet lapset liiku varmasti yhtään enempää. Siitä olen valmis lyömään mitä tahansa vetoa.
Nimenomaan olisi tärkeää, että lapset oppisivat vanhemmiltaan liikunnallisen elämäntavan: että kävely ja pyöräily kuuluisivat joka päivään ja viikonloppuisin virkistäydyttäisiin mieluisien lajien parissa.
Kuten ketjun alussa jo todettiin: Suomalaislapsista 40 prosenttia on niin huonokuntoisia, että heillä on vaikeuksia selviytyä arjesta. Perusmatematiikalla voimme todeta, että myös urheilua seuratasolla harrastavien lasten joukossa on näin huonokuntoisia lapsia. Siis pelkkä urheilu ei riitä, vaan tarvitaan myös arkiliikuntaa.
Millä perusmatikalla? Kuinka monta prosenttia Suomen lapsista ja nuorista kuvittelet harrastavan urheilua aktiivisesti seuratasolla?
Vuonna 2022 Helsingin Sanomat uutisoi, että suomalaisista 7-15-vuotiasta lapsista 62 prosenttia osallistuu seuroissa valmennettuun liikuntaan.
Jos 40 prosenttia lapsista on niin huonokuntoisia ettei selviä arjesta, niin täytyy näitä huonokuntoisia olla jonkin verran myös valmennettuun liikuntaan osallistuvien joukossa. Sitä, kuinka paljon heitä siinä porukassa on, en ala arvailla.
Eli n. 60 % lapsista harrastaa aktiiviliikuntaa seuroissa ja 40 % on hälyttävän huonossa kunnossa. Vaadi melkoista luovaa matikkaa alkaa noista luvuista päättelemään, että ongelma on seurojen järjestämässä liikunnassa. Toki siellä joku huonokuntoinen tikanheittäjä tai e-urheilija saattaa olla joukossa, mutta kyllä jokainen järkevä ihminen tekee noista luvuista päätelmän, että seuroissa liikkuvat lapset ovat hyvässä kunnossa ja loput eivät.
Lisäksi täytyy muistaa, että ei se seuraan liittyminen ole mikään taikatemppu. Silti niissä treeneissä pitää käydä, liikkua itsenäisesti omassa arjessa ja huolehtia järkevästä ruokavaliosta. Mikään määrä liikuntaa ei riitä korvaamaan huonoa ruokavaliota (kuten mikään ruokavalio ei korvaa liikunnan puutettakaan).
Ongelma ei ole seuroissa. Ongelma on päättelykyvyssäsi. Kuvitellaan kymmenen lasta. Viidellä heistä on huono kunto. Kuudella heistä on punainen paita. Sinä väität, että ongelma on siinä, että osalla lapsista on muunvärisiä kuin punaisia paitoja.
Ne 38 prosenttia lapsista, jotka eivät harrasta liikuntaa seuroissa, eivät suinkaan ole kokonaan harrastamatta liikuntaa. Yli 90 prosenttia suomalaisista kertoo harrastavansa liikuntaa.
Näillä tiedoilla ei pystytä sanomaan, kuinka moni niistä, jotka harrastavat valmennettua liikuntaa, on huonokuntoinen. Mutta heitäkin aivan varmasti on, aivan kuten myös hyväkuntoisia, jotka eivät harrasta valmennettua liikuntaa.
Tässä ei nyt väitetä, että valmennettu liikunta johtaisi huonokuntoisuuteen. Tässä vain todetaan ettei se yksin riitä hyvään kuntoon. Meidän pitäisi pohtia oikeasti sitä, miten kaikkien arkeen saataisiin enemmän liikuntaa, joka päivä, luontevana osana arkea.
Lisäksi täytyy muistaa, että valmennettujen liikuntaharrastuksien hinnat ovat kaksin- jopa kolminkertaistuneet 20 vuoden aikana. Tulevaisuudessa yhä harvemmalla perheellä on varaa sellaisiin. Lisäksi on paljon lapsia ja nuoria, jotka haluavat harrastaa ohjatusti mieluummin muita asioita, kuten taiteita. Osa kokee kilpailemisen vastenmielisenä, vaikka pitäisi liikunnasta.
Näin ollen emme voi ripustaa nuorten kuntoa kilpailemiseen ja kilpaurheiluvalmennukseen. Ratkaisun on löydyttävä muualta, joka ainoan lapsen ja nuoren arjesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Porkkanaa on kokeiltu, nyt on kepin vuoro.
Alakoulusta yläkouluun saakka kouluissa pitäisi olls pakollinen jumppahetki joka aamu ma-pe klo 7:30-8:00.
Jokapäiväisyydestä voitaisiin tinkiä siten, että riittäisi jos olisi 3x viikossa paikalla. Paikalle pitäisi ilmoittautua lukemalla qr-koodi yms. kännykällä.
Jos treenejä jää väliin, niin lääkärintodistus tai arvosanojen lasku. Jos oppilaalla jo tavoitteellista liikuntaa useita kertoja viikossa muuten, niin määrää voi vähentää.
Rahat saadaan lakkauttamalla kaikki valtion tuet ammattilaisurheilijoille ja ammattilaisurheilulle ylipäätään.
Tuo olisi ehkä maailman paras tapa saada lapset vihaamaan jumppaamista. Muutenkin rättiväsyneet teinit aamulla vielä aamujumppaan. Voin sanoa, että näin kohtuullisen ikääntyneenä aamuntorkkuna ja iltavirkkuna aikuisenakin en mitään pahempaa aamulleni keksisi kuin joku pakkojumppa.
Ja yhtään mikään tuossa ei myöskään pakottaisi niitä lapsia oikeasti tekemään mitään. Ja suurin osa pelleilisi tuossa pakkojumpassa niin vähän kuin ikinä mahdollista.
Hyvää ja mukaansa tempaavaa musiikkia ja sen tahdissa lupa liikkua vapaasti. Rytmi vetoaa ihmiseen. Jo juuri seisomaan oppinut lapsikin alkaa nytkähdellä kun kuulee musiikkia. Itseäni kun väsyttää aamulla niin kun laitan jonkun energisen biisin niin piristyn itsekin. Ihan vaikka Käärijän biisi on hyvä tällaiseen. Illalla taas ei kannata kuunnella.
Musiikkiin liittyviä leikkejä: tee näin ja näin kun kuulet kitaran, mene kyykkyyn kun kuulet rummut, lennä kuin lintu kun kuulet korkeita ääniä, konttaa karhuna kun kuulet matalia ääniä jne. Teineille hip hoppia tms.
t. tanssi-/musaope
Tanssiopena kohtaat varmaan lähinnä nuoria, jotka haluavat tanssia. Jos menet mankkasi kanssa yläasteen poikien liikkatunnille, pistät musan soimaan ja sanot, että saa liikkua vapaasti, niin oppilaat liikkuvat ovesta ulos.
Itse asiassa musamaikkana kun nuoret pojat saivat levyraadissa soittaa haluamaansa musiikkia niin he alkoivat ringissä tanssimaan, se oli ihanaa! En tanssissa opeta nuoria vaan aikuisia naisia. Nykyään on monenlaista street-tanssia jota pojatkin tanssii. Yläastelaisia poikia voisi kiinnostaa parkouraaminen, skeittailu? Pesäpallo? Jos olisin liikuntamaikka niin keskittyisin siihen että kenellekään ei jää traumoja. Olen saanut pari liikuntatraumaista tulemaan tanssitunnille ja he ovat tykänneet.
Voi myös moshata, soittaa ilmakitaraa tai -rumpuja.
Kerropa ihan konkreettisesti, miten keskittyisit siihen, että kukaan ei saa traumoja? Tuo on hirveän helppo lause sanoa, mutta miten hoitaisit sen aivan konkreettisesti.
Itselläni miehenä on kokemusta vain poikien liikunnasta ja heittäisin hihastani, että tyypillisessä poikien liikuntaryhmässä 70 % haluaa lähinnä pelata pallopelejä höystettynä jollain trampalla hyppimisellä yms satunnaisesti, 25 % on "ihan sama" mitä tehdään ja 5 % vihaa kaikkea liikkumista sydämensä pohjasta, koska he eivät halua rasittaa itseään millään tavalla. Tuo 5 % on sitä porukkaa, joka "trumatisoituu" liikuntatunneilla.
Mitä tekisit? Räätälöisitkö kaikki tunnit tuon 5 % mukaan niin, että kenellekään ei tulisi ikinä hiki? Eriyttäisitkö tuon 5 % pois ryhmästä ja pistäisi heidät aina kävelylle? Niin tehtiin minun nuoruudessani näille, jotka kroonisesti "unohtivat" liikkakamat. Se kulman takana röökin vetäminen ei varmasti tehnyt hyvää heidän kunnolleen. Jotain muuta, mitä?
Toi olis kyllä mielenkiintoista kuulla. Koululiikunnan vastustajilta tulee aina kyllä pitkä EI-lista, mitä ei saa olla, mutta ei ikinä mitään rakentavaa. Sanotaan vain, että koululiikunnassa ei saa missään tapauksessa olla joukkuepelejä, lenkkeilyä, hiihtoa, voimistelua, uintia, tanssia, jumppaa jne jne, mutta kun kysytään, mitä sen sitten pitäisi olla, vastaus on luokkaa "jotain kivaa".
Yläkouluissa voisi esimerkiksi olla koululiikunnassa valinnaisuutta niin, että voi valita, haluaako pelata joukkuepeliä, mennä lenkille, kuntosalille, kävelylle jne. Monelle joukkuelajit ovat todella ikäviä, mutta he mielellään liikkuisivat jollain muulla tavalla. En tiedä, ymmärtävätkö liikuntapriimukset, miten nöyryyttävää ja ahdistavaa se on, kun kömpelömmät oppilaat laitetaan suorittamaan niitä asioita, mitä he eivät osaa, koko luokan edessä. Vastaa sitä, kuin joka musiikin tunnilla järjestettäisiin laulukilpailu. Ne nörtit ja huonokuntoiset kyllä haluaisivat liikkua, mutta eivät koulukiusaajien pilkattavana.
t. koululiikunnasta traumatisoitunut, mutta nykyään liikkuva
Osaisitko kertoa, miten niistä kömpelömmistä lapsista soisi ikinä kehittyä vähemmän kömpelöitä, jos he eivät ikinä joudu haastamaan esimerkiksi tasapainoaan tai liikkuvuuttaan. Nimenomaan nämä lapset tarvitsevat eniten sitä koululiikuntaa ja sen monipuolisuutta, koska he eivät liiku muuten tarpeeksi tai ainakaan riittävän monipuolisesti. Ei se telinevoimistelua kilpatasolla harrastava lapsi tarvitse niitä koulun voikkatunteja vaan nimenomaan se liikkumaton, kömpelö lapsi.
Ei missään muussakaan asiassa laiteta osaamatonta lasta heti suorittamaan taitotasonsa yläpuolelle. Matikka ei ala yhtälöistä, englanti ei ala englanninkielisten romaanien kuuntelusta jne.
On lapsia jotka ovat ihan syntyjään kömpelömpiä, matala lihasjäntevyys, kävely on hajareisin menevää jne. Joka luokalta löytyy tällaisia tottakai, me ollaan erilaisia. On vaan aika lannistavaa laittaa tällainen, jolle on isoja vaikeuksia ihan lihasvoiman ylläpidossa (koska matalampi jäntevyys), laittaa tällainen samoihin juttuihin kuin se, joka jo osaa tai kenties tavoitteellisesti harrastaa.
Eihän lapsen ilo liikuntaan tule siitä, että saa epäonnistua.
Moni koululiikunnan laji edellyttää osaamista, ketteryyttä, aiempaa harjoittelua, voimaa, hyvää motorikkaa. Ne kenellä näitä haasteita on, tietenkin huomaavat olevansa huonompia eivätkä taatusti edes odota liikuntatunteja.
Eräs pikkukoulu tekee hienosti, suuri osa liikuntatunneista on liikuntaleikkejä, metsässä ym ympäristössä. Vain vähän niitä erityistaitoja vaativia joukkulajeja, vaan pääosin leikkejä. Ja hiki päässä ne menee ne kömpelömmätkin ja kaikilla on hauskaa.
Kyllä se ekan luokan liikunta lähtee aika alusta. Lisäksi uskallan väittää, että 99 % näissä tapauksissa kyse ei ole mistään rakenteellisesta vammasta vaan yksinkertaisesti siitä, että vanhemmat ovat laiminlyöneet lapsensa liikuttamisen varhaislapsuudessa. Lasta ei ole jaksettu viedä leikkipuistoihin tai uimahalleihin ja lapsen ei ole annettu itse kävellä paikasta toiseen, koska vanhemmat eivät ole jaksaneet sitä haahuilua ja kaikkialle on aina kuljettu autolla.
Sitten nämä vanhemmat vaativat myös koululta lapsen laiminlyönnin jatkamista, ettei lapselle vain selviäisi vanhempien laiminlyönnit ja tulisi paha mieli.
Lapsi ei ikinä pääse ikätasoiselle kyvykkyydelle liikunnassa, jos koululiikunnassa ei joudu tekemään ikätasoisia asioita. Se vaadittu oppimiskäyrä on valitettavasti jyrkempi näillä laiminlyödyillä lapsilla, mutta siitä voi syyttää vain vanhempia.
Se 1 %, joilla on joku oikea syy, että he eivät pysty liikkumaan saa varmasti nykypäivänä mukautetun ohjelman koululiikuntaan.
Uskalla vaan, mutta olet väärässä. En puhunut vammoista, jotka estävät liikkumisen, vaan motorisesta kömpelyydestä.
Sen pitäisi olla käsitteenä päivänselvä, jos tulet puhumaan lasten liikunnasta ja haasteista siinä.
Esim monille nepsyille se kömpelyys kuuluu osana oirekuvaan, on siis ihan lääketieteellisesti todettu juttu että esim kielellisen kehityshäiriön lapsilla on ikäisiään enemmän motorista kömpelyyttä. Yhtenä esimerkkinä. On muutakin, toki.
Nepsyjä on lapsista paljon enemmän kuin 1%. Eri arvioiden mukaan 10-15%. Siihen päälle vielä muut "vammat" ja kehityshäiriöt, niin aika monilla on synnynnäistä haastetta liikkumisessa, mutta mitenkään sitä ei koululiikunnassa kyllä huomioida.
Ne lapset lähtee sitten vain takamatkalta muihin nähden.
Meillä on kaksi nepsyä, sekä fysioterapia että toimintaterapia ovat tuttuja.
Ei ole olemassakaan sellaista kuin "mukautettu liikunta", ellei ole todettu liikuntavammaa. Nykypäivän liikunnanopetus on onneksi kyllä aivan eri tavalla kannustavaa kuin omassa lapsuudessa. Meidän molemmat lapset pitävät koululiikunnasta, on paljon juuri niitä liikuntaleikkejä ja hyvin harvoin mitään vertailuita / kilpailuita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien syyllistäminen lasten liikkumattomuudesta menee pieleen.
Miksi me 60-luvulla syntyneet harrastimme vaikka mitä liikuntaa? Ei minun, eikä kenenkään kaverieni
vanhemmat olleet meidän kanssa urheilemassa, eivätkä patistelleet kentille.
Silloin esim. urheilukentälle pääsi koska vaan ja siellä oli vapaasti käytettävissä kuulat, keihäät, aidat yms.
Nythän ne ovat lukkojen takana ja niitä saa käyttää vain erikoistapauksissa.
Urheilupaikkamaksuja ei tunnettu, sai mennä pelaamaan koska vain ja oli enemmän porukkaa, niin jaettiin kenttiä sulassa sovussa.
Koulujen pihoille oli laitettu esim. koripallotelineitä ja siellä voitiin pelailla ja heitellä.
Lapset pystyivät menemään vaikkapa pyörillä uimapaikoille ja polskimaan keskenään, ilman kellukkeita, pelastusliivejä ja uimavalvojia ( ja ilman aurinkorasvoja.. )
Kävellen ja pyörillä mentiin ilman kypärää joka paikkaan, kunto pysyi ihan huomaamatta ihan hyvänä.
Ehkä meitä vanhempia voidaan syyttää liiallisesta huolehtimisesta? Tuntuu vain, että ajatus " Kyllä ne lapset pärjää keskenäänkin ! " saa aikaan lasun tms.
Mun perhe oli varmaan poikkeus, koska muistan, että äitini patisti mua usein ulos ja liikkumaan. Hän oli huolissaan, ettei aivoni saa tarpeeksi happea, koska halusin mieluiten olla aina sisällä. Mutsi pakotti kanssaan uimaan ja hiihtämään ja sitten kun tuli itse teiniksi, alkoi tajuta, että on pakko käydä lenkillä, jotta jaksaa. Abivuonna juoksin metsälenkkejä, jotta jaksaisin kirjoitukset.
On vaikea uskoa, että me oltaisiin oltu jotenkin ainutlaatuisia silloin.
T. Toinen 60-luvun lapsi
Move-testi ei aina kerro siitä liikkuuko lapsi vai ei. Meillä kaksi, samaa sukupuolta olevaa lasta, joista toinen vetäisi vaivatta sen korkeimman tason tuloksen melkein kaikissa move-testin osa-alueissa. Toinen taas jäi yhtä lukuun ottamatta kaikissa sille alimmalle tasolle. Kumpikin liikkuu mielellään, on aina harrastanut yhtä paljon sekä ohjattua liikuntaa että kavereiden kanssa ulkona liikkuen leikkimistä. Se huonommin pärjännyt jopa enemmän. En keksi muuta selitystä erolle kuin geenit. Pienestä asti toinen on aina ollut hitaampi ja heikompi.
Vierailija kirjoitti:
Move-testi ei aina kerro siitä liikkuuko lapsi vai ei. Meillä kaksi, samaa sukupuolta olevaa lasta, joista toinen vetäisi vaivatta sen korkeimman tason tuloksen melkein kaikissa move-testin osa-alueissa. Toinen taas jäi yhtä lukuun ottamatta kaikissa sille alimmalle tasolle. Kumpikin liikkuu mielellään, on aina harrastanut yhtä paljon sekä ohjattua liikuntaa että kavereiden kanssa ulkona liikkuen leikkimistä. Se huonommin pärjännyt jopa enemmän. En keksi muuta selitystä erolle kuin geenit. Pienestä asti toinen on aina ollut hitaampi ja heikompi.
Peesi tälle. Samassa perheessäkin kasvaneilla lapsilla voi olla ihan erilaiset move-tulokset. Meillä myös tällainen tilanne. Molemmat lapset ovat eläneet liikunnallisen lapsuuden. Eron huomasi jo varhaislapsuuden vapaissa leikeissä. Molemmista oli tosi vitsikästä, kun pienempi kantoi isompaa reppuselässä. Sitten kun isompi otti pienemmän reppuselkään, ei enää kummallakaan ollut kivaa.
Olemme tutkituttaneet lasta, esimerkiksi astmatutkimuksissa käytiin alhaisen hapenottokyvyn vuoksi. Mitään kummempaa syytä ei löytynyt: lääkärin sanoin: toiset ei vaan tykkää hikoilla. Paitsi että kyllä lapsi hikoileekin, sekä ohjatuissa urheiluharrastuksissa että perheen kanssa.
Minun olisi helppoa yhtyä näihin keskustelijoihin, joiden mukaan kaikki on laiskojen vanhempien syytä, jos molemmat lapseni olisivat samanlaisia kuin tämä nuorempi. Mutta nyt voin vain todeta, että ihmiset ovat yksilöitä.
Ikävä kyllä tämä huonokuntoinen lapseni on myös erittäin tunnollinen. Move-testin tuloksia on itketty muutamakin kerta. Siiispä toivoisin tahdikkuutta jokaiselta, joka IRL kommentoi lasten ja nuorten heikkoa kuntoa.
Lasten pitäisi kulkea koulumatkat kävellen tai pyörällä jos matkaa on noin kikometrin verran. Nyt vanhemmat kyytsää nämäkin matkat autolla.
Vierailija kirjoitti:
Lasten pitäisi kulkea koulumatkat kävellen tai pyörällä jos matkaa on noin kikometrin verran. Nyt vanhemmat kyytsää nämäkin matkat autolla.
Pitää muistaa myös, että lasten tapaturmaiset kuolemat ovat vähentyneet 95 prosenttia 1960-luvulta. Kaikella on puolensa. Omat lapseni kävelevät kouluun, koska koulutie on turvallinen, mutta tiedän kyllä reittejä, joille en itse ekaluokkalaista päästäisi.
Vierailija kirjoitti:
Lasten pitäisi kulkea koulumatkat kävellen tai pyörällä jos matkaa on noin kikometrin verran. Nyt vanhemmat kyytsää nämäkin matkat autolla.
Kouluverkkoja niin sanotusti kehitetään koko ajan. Tällä hetkellä ainakin minun kotikaupungissani, joka on yksi maan kymmenestä suurimmasta, lopetusuhan alla ovat noin 200 oppilaan koulut 5-10 kilometrin säteellä keskustasta.
Kun nyt syntyvät pikkuruiset ikäluokat ovat kouluiässä, on enää muutama jättiyksikkö, joihin lapset viedään taksilla niistä kaupunginosista, joissa lapsiperheillä on varaa asua.
Nimenomaan olisi tärkeää, että lapset oppisivat vanhemmiltaan liikunnallisen elämäntavan: että kävely ja pyöräily kuuluisivat joka päivään ja viikonloppuisin virkistäydyttäisiin mieluisien lajien parissa.
Kuten ketjun alussa jo todettiin: Suomalaislapsista 40 prosenttia on niin huonokuntoisia, että heillä on vaikeuksia selviytyä arjesta. Perusmatematiikalla voimme todeta, että myös urheilua seuratasolla harrastavien lasten joukossa on näin huonokuntoisia lapsia. Siis pelkkä urheilu ei riitä, vaan tarvitaan myös arkiliikuntaa.