Lue keskustelun säännöt.
Lasten liikkumattomuusepidemia - Mitä pitäisi tehdä?
Joulukuussa julkaistiin Move! -testin tulokset, joissa todettiin, että 40 % suomalaisista lapsista ja nuorista on niin huonossa kunnossa, että se haittaa päivittäisestä elämästä selviytymistä. Olen jutellut asiasta parin tutun liikunnanopettajan kanssa ja heidän omat havaintonsa ovat tukeneet tutkimuksen tuloksia ja esimerkit, mitä tämä huono kunto käytännössä tarkoittaa ovat olleet aika pelottavia: ei pystytä juoksemaan liikkasalia päästä päähän, ei toivoakaan päästä kyykkyyn ja ylös jne. Ja näitä tapauksia on paljon.
Asiasta on keskusteltu paljon, julkisuudessa, kahvipöydissä ja tällä palstalla, mutta yhden ryhmän ääni tuntuu jäävän paitsioon: niiden 40 % vanhempien. Pystyisivätkö he avaamaan, miten heidän lapsensa saataisiin liikkumaan sen verran, että he pärjäisivät elämässään. Pystyisikö yhteiskunta, pienemmät yhteisöt, kaverit tai jotkut muut tukemaan jotenkin heidän liikkumistaan? Onko muuta ratkaisua, kuin koululiikunnan määrän moninkertaistaminen?
Usein syyksi tarjotaan sitä, että urheilu on liian kilpaurheilupainotteista ja kyllä heidän lapset liikkuisivat, jos vain saisivat höntsätä. Kuitenkin todellisuus on, että höntsäryhmiä järjestetään aivan valtavasti verovaroin, osa täysin ilmaisia, osa maksaa muutaman kympin vuodessa. Kuitenkin näihin on vaikea saada osallistujia ja pääasiassa osallistujat ovat niitä, jotka muutenkin urheilevat paljon seuroissa. Esimerkiksi meidän lasten koululla pidetään heti koulun jälkeen kaikille avointa sählykerhoa. Siellä ei kuulemma käy yhtään lasta, jotka eivät pelaa jotain lajia joukkueissa.
Pitkä alustus, mutta tiivistettynä kysymykseni on: Miten tämän hetken liikkumattomat lapset saataisiin liikkumaan edes vähän? Erityisesti toivoisin ajatuksia niiden liikkumattomien lasten vanhemmilta. Näitä pitäisi olla kuitenkin lähes puolet vanhemmista.
Kommentit (2282)
Itse neuvola- ja koululääkärinä sekä neljän lapsen äitinä törmään usein samaan ongelmaan. Itse ajattelen että suomalainen kulttuuri ei tue liikunnallista elämäntapaa.
- Esimerkiksi asuinalueiden kaavoitus nykyään sellaista että pihat hyvin pieniä, joten tilaa liikkua ja temmeltää tai ihan vai pihatöiden + muun hyötyliikunnan tekoon on vähän
- esimerkin näyttäminen ja lasten kanssa liikkuminen tärkeää. Itse näen ongelmana tässä yleisen melko negatiivisen asenteen lapsia kohden. Esim lapsen ottaminen mukaan omaan liikuntaharrastukseen tai sitä seuraamaan (kuntosali, jumpat jne) tehty lähes mahdottomaksi. Tästä lapset myös näkisivät miten aikuiset liikkuvat, mutta suurimpaan osaan paikoista ei lapsia voi ottaa (kuntosalit lastenhuoneilla asia erikseen), koska aikuiset haluavat olla ilman lapsia, kun liikkumaan lähtevät. Tämä siis vaikka tietäisi että lapsi osaisi olla aikuisten treenejä häiritsemättä. Mistä lapsi oppii asioita jos ne on kiellettyjä lapsille? On ollut kiva huomata luonnonläheisissä lajeissa kuten polkujuoksutapahtumissa, suunnistuksessa ym kuinka lapset saavat olla seuraamassa aikuisten tekemistä ja mahdollisuuksien mukaan osallistua itsekin ja etenkin se että muut harrastajat suhtautuvat lapsiin sydämellisesti.
- puhelin, pelaaminen, ruutuajan rajaaminen, myös aikuisilta.
- ylipäätään luonnon lähellä eläminen lisää lähes automaattisesti liikkumista, tätä on myös Norjassa paljon nähnyt
- meillä lapset käyvät 1x/vko ohjatussa harrastuksessa mutta enemmän liikettä tulee aikuisten kanssa liikkumisesta, pyörällä/kävellen kaupassa käymisestä, trampoliinilla pomppimisesta, kepparitouhuista omalla pihalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämän päivän Hesarissa UKK-instituutin asiantuntija juuri sanoi, että tunnin ohjatuista treeneistä vain 20 minuuttia saattaa olla todellista liikkumista. Kunto rakennetaan arkiliikunnalla ja arjen valinnoilla, vaikka ajatus saakin itkupotkuraivareita palstan urheiluseurauskovaisissa.
Mistä olet kehittänyt sellaisen harhakuvitelman, että aktiivisesti urheilevat lapset liikkuisivat arkenaan jotenkin vähemmän, kuin urheilua harrastamattomat?
Jokainen, joka tietää jotain liikunnan fysiologiasta, tietää, että liikkumisesta 70-90% pitäisi olla pk-liikuntaa ja 10-30 % kehittävää liikuntaa. Mitä pienempi liikunnan kokonaismäärä on, sitä suurempi osuus siitä pitäisi olla kehittävää liikuntaa. Kehittävällä liikunnalla tarkoitetaan tässä yhteydessä sellaista liikuntaa, joka haastaa liikkujaa tavalla tai toisella, eli suomeksi sanottuna syke nousee ja tulee hiki. Jos kehittävä liikunta jätetään kokonaan pois, tulevaisuuden näkymät eivät ole kovin hyvät. Arkiliikunta lasketaan pk-liikunnaksi näissä tapauksissa, missä ei ole mitään erityisiä kestävyysurheiluun liittyviä treenitavoitteita vaan puhutaan terveysliikunnasta.
Vierailija kirjoitti:
Tämän päivän Hesarissa UKK-instituutin asiantuntija juuri sanoi, että tunnin ohjatuista treeneistä vain 20 minuuttia saattaa olla todellista liikkumista. Kunto rakennetaan arkiliikunnalla ja arjen valinnoilla, vaikka ajatus saakin itkupotkuraivareita palstan urheiluseurauskovaisissa.
Miten täällä on säännöllisin väliajoin joku, joka kirjoittaa näin, että palstan urheilu-uskovaiset saavat itkupotkuraivareita arkiliikunnan tärkeydestä puhuttaessa?
Tuskin kukaan edes tässä keskustelussa kiistää arkiliikunnan valtavaa roolia ihmisen terveyteen, jos pitää valita arkiliikunnan ja parina iltana viikossa olevan urheiluharrastuksen välillä, on arkiliikunta ja yleinen aktiivisuus ehdottomasti tärkeämpää, se on kiistaton fakta. Se, mistä täällä on puhuttu on se, että PELKKÄ arkiliikunta ei ole ihan optimia, se kun usein on melko kevyttä, monella lähinnä kävelyä ja paikasta toiseen pyöräilyä. Siinä ei juuri kehity koordinaatio, nopeus ja voima, joita terve keho tarvitsee. Parasta on, kun arjessa olisi mahdollisimman paljon arkiliikuntaa ja LISÄKSI muuta mielekästä, joka kehittää noita osa-alueita, jotka arjessa jäävät vähemmälle. Empiiristen havaintojeni mukaan arjessaankin ovat aktiivisimpia ne, joilla on muitakin liikuntaharrastuksia, kotoa malli siihen arkeen ja harrastuksiin tulee.
Oma lukunsa on toki ne, joilla arkiliikuntaakin on liian vähän, ja heitä lienee noista aloituksen 40 % huonokuntoisimmista suurin osa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän päivän Hesarissa UKK-instituutin asiantuntija juuri sanoi, että tunnin ohjatuista treeneistä vain 20 minuuttia saattaa olla todellista liikkumista. Kunto rakennetaan arkiliikunnalla ja arjen valinnoilla, vaikka ajatus saakin itkupotkuraivareita palstan urheiluseurauskovaisissa.
Siitä voi olla 20 minuuttia todellista kovaa liikkumista, mutta kyllä esim. ne futisjunnut ovat jaloillaan ja käveleskelevät koko ajan myös ohjeita kuunnellessaan, eli se on jatkuvasti vähintään saman tasoista liikkumista kuin se koulumatkojen käveleskely. Lisäksi tuossa on tuo taikasana "saattaa". Treenejä on hyvin erilaisia ja joillakin keskitytään enemmän liikkumiseen ja joskus harjoitellaan jotain uuttaa vaativaa taitoa ensimmäistä kertaa, jolloin aikaa kuluu enemmän siihen, kun valmentaja näyttää, selittää ja opettaa. Kannattaa myös muistaa, että se arkiliikunta ei kehitä millään tavalla liikkuvuutta, nopeutta, voimaa, koordinaatiota yms yms. jotka ovat äärimmäisen tärkeitä ominaisuuksia ihmisen normaalin, terveen elämän kannalta.
Lisäksi tuo ei ole uutinen kenellekään muille kuin niille, jotka eivät liiku ikinä mitenkään ja haluavat keksiä tekosyitä omalle liikkumattomuudelleen. Aivan varmasti joka ikinen junnuvalmentaja toitottaa valmennettavilleen kyllästymiseen saakka, että kunto-ominaisuudet ja yksilötaidot hiotaan omatoimisessa harjoittelussa ja yhteistreeneissä keskitytään niihin asioihin, mitä ei voi harjoitella itsenäisesti, eli joukkuepeli ja uusien taitojen opettelu.
Näetkö sillä kyllästymiseen asti toitottamisella mitään yhteyttä siihen, että suurin osa junioreista lopettaa harrastamisen jo ennen teinivuosia?
Tässä juuri ollaan villakoiran ytimessä. Lasten liikunta on valjastettu aikuisten tarpeiden tyydyttämiseen. Lasten pitää kohottaa kuntoaan omatoimisesti omalla ajalla, etteivät veisi hienon valmentajan aikaa turhuuksiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän päivän Hesarissa UKK-instituutin asiantuntija juuri sanoi, että tunnin ohjatuista treeneistä vain 20 minuuttia saattaa olla todellista liikkumista. Kunto rakennetaan arkiliikunnalla ja arjen valinnoilla, vaikka ajatus saakin itkupotkuraivareita palstan urheiluseurauskovaisissa.
Mistä olet kehittänyt sellaisen harhakuvitelman, että aktiivisesti urheilevat lapset liikkuisivat arkenaan jotenkin vähemmän, kuin urheilua harrastamattomat?
Jokainen, joka tietää jotain liikunnan fysiologiasta, tietää, että liikkumisesta 70-90% pitäisi olla pk-liikuntaa ja 10-30 % kehittävää liikuntaa. Mitä pienempi liikunnan kokonaismäärä on, sitä suurempi osuus siitä pitäisi olla kehittävää liikuntaa. Kehittävällä liikunnalla tarkoitetaan tässä yhteydessä sellaista liikuntaa, joka haastaa liikkujaa tavalla tai toisella, eli suomeksi sanottuna syke nousee ja tulee hiki. Jos kehittävä liikunta jätetään kokonaan pois, tulevaisuuden näkymät eivät ole kovin hyvät. Arkiliikunta lasketaan pk-liikunnaksi näissä tapauksissa, missä ei ole mitään erityisiä kestävyysurheiluun liittyviä treenitavoitteita vaan puhutaan terveysliikunnasta.
Tässä keskustelussa on toistuvasti väheksytty arkiliikuntaa, puistoilua, metsässä olemista ja niin edelleen. Sen sijaan on vannottu ohjatun seuraurheilun nimeen. On jankutettu ettei metsässä tule hiki. Taatusti tulee, jos metsässä juoksee, ja kukapa lapsi ei metsässä juoksisi jos vain saa.
Oma empiirinen kokemukseni on, että urheiluseuratoiminta vie usein niin paljon aikaa, että auto on välttämätön useampilapsisen perheen siirtymissä. Kesällä, kun seuratoiminta on tauolla, tulee luonnostaan liikuntaa enemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän päivän Hesarissa UKK-instituutin asiantuntija juuri sanoi, että tunnin ohjatuista treeneistä vain 20 minuuttia saattaa olla todellista liikkumista. Kunto rakennetaan arkiliikunnalla ja arjen valinnoilla, vaikka ajatus saakin itkupotkuraivareita palstan urheiluseurauskovaisissa.
Mistä olet kehittänyt sellaisen harhakuvitelman, että aktiivisesti urheilevat lapset liikkuisivat arkenaan jotenkin vähemmän, kuin urheilua harrastamattomat?
Jokainen, joka tietää jotain liikunnan fysiologiasta, tietää, että liikkumisesta 70-90% pitäisi olla pk-liikuntaa ja 10-30 % kehittävää liikuntaa. Mitä pienempi liikunnan kokonaismäärä on, sitä suurempi osuus siitä pitäisi olla kehittävää liikuntaa. Kehittävällä liikunnalla tarkoitetaan tässä yhteydessä sellaista liikuntaa, joka haastaa liikkujaa tavalla tai toisella, eli suomeksi sanottuna syke nousee ja tulee hiki. Jos kehittävä liikunta jätetään kokonaan pois, tulevaisuuden näkymät eivät ole kovin hyvät. Arkiliikunta lasketaan pk-liikunnaksi näissä tapauksissa, missä ei ole mitään erityisiä kestävyysurheiluun liittyviä treenitavoitteita vaan puhutaan terveysliikunnasta.
Tässä keskustelussa on toistuvasti väheksytty arkiliikuntaa, puistoilua, metsässä olemista ja niin edelleen. Sen sijaan on vannottu ohjatun seuraurheilun nimeen. On jankutettu ettei metsässä tule hiki. Taatusti tulee, jos metsässä juoksee, ja kukapa lapsi ei metsässä juoksisi jos vain saa.
Oma empiirinen kokemukseni on, että urheiluseuratoiminta vie usein niin paljon aikaa, että auto on välttämätön useampilapsisen perheen siirtymissä. Kesällä, kun seuratoiminta on tauolla, tulee luonnostaan liikuntaa enemmän.
Itse olen nähnyt tässä keskustelussa kritisoitavan vain sitä, että satunnaiset metsäretket laavulle perheen kanssa olisivat riittävää ja riittävän monipuolista liikuntaa lapselle tai yhtään kenellekään. Toki jos metsäretket ja puistoilu toistuvat ihan joka ikinen päivä ja ohessa on riittävästi muuta arkiliikuntaa, kuten välimatkojen kävelyä ja pyöräilyä ja ulkoleikkejä, aletaan jo puhua riittävästä liikunnasta, ja väitän että kukaan urheiluhullu täälläkään ei tästä ole eri mieltä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän päivän Hesarissa UKK-instituutin asiantuntija juuri sanoi, että tunnin ohjatuista treeneistä vain 20 minuuttia saattaa olla todellista liikkumista. Kunto rakennetaan arkiliikunnalla ja arjen valinnoilla, vaikka ajatus saakin itkupotkuraivareita palstan urheiluseurauskovaisissa.
Mistä olet kehittänyt sellaisen harhakuvitelman, että aktiivisesti urheilevat lapset liikkuisivat arkenaan jotenkin vähemmän, kuin urheilua harrastamattomat?
Jokainen, joka tietää jotain liikunnan fysiologiasta, tietää, että liikkumisesta 70-90% pitäisi olla pk-liikuntaa ja 10-30 % kehittävää liikuntaa. Mitä pienempi liikunnan kokonaismäärä on, sitä suurempi osuus siitä pitäisi olla kehittävää liikuntaa. Kehittävällä liikunnalla tarkoitetaan tässä yhteydessä sellaista liikuntaa, joka haastaa liikkujaa tavalla tai toisella, eli suomeksi sanottuna syke nousee ja tulee hiki. Jos kehittävä liikunta jätetään kokonaan pois, tulevaisuuden näkymät eivät ole kovin hyvät. Arkiliikunta lasketaan pk-liikunnaksi näissä tapauksissa, missä ei ole mitään erityisiä kestävyysurheiluun liittyviä treenitavoitteita vaan puhutaan terveysliikunnasta.
Tässä keskustelussa on toistuvasti väheksytty arkiliikuntaa, puistoilua, metsässä olemista ja niin edelleen. Sen sijaan on vannottu ohjatun seuraurheilun nimeen. On jankutettu ettei metsässä tule hiki. Taatusti tulee, jos metsässä juoksee, ja kukapa lapsi ei metsässä juoksisi jos vain saa.
Oma empiirinen kokemukseni on, että urheiluseuratoiminta vie usein niin paljon aikaa, että auto on välttämätön useampilapsisen perheen siirtymissä. Kesällä, kun seuratoiminta on tauolla, tulee luonnostaan liikuntaa enemmän.
Kesällä säät sallivat myös omatoimisen liikunnan ihan eri tavalla. On aika ymmärrettävää, että lapset liikkuvat mieluummin ulkona kesällä kuin syys-joulukuussa. Tuollaiset kuukausien tauot liikkumisessa ovat kuitenkin sitä pahinta myrkkyä lasten kunnon kehitykselle. Liikunnassa kaikkein tärkeintä on säännöllisyys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksei joku tee jotain kirjoitti:
Mitä pitäisi tehdä...?
Jos asia sinua kerran vaivaa kysymys kuuluu: Mitä sinä aiot tehdä? Vai onko se aina niin että jonkun muun on tehtävä jotain?
Ei ap:lla tainnut olla mitään henkilökohtaista ongelmaa omien lastensa kanssa, vaan yleinen huoli kansanterveydestä. Toki yksilökin voi omalta pieneltä osaltaan tehdä työtä lähiympäristönsä lasten liikkumisen hyväksi ja se on yksi asia, mihin tässä keskustelussa on kysytty ja jaettu vinkkejä.
Noi voi hellanduudelis ja nyyhkis. Jos asia kerran rassaa niin omia lapsia tai ei, kysymys kuuluu edelleen: Mitä sinä aiot tehdä asialle? Muuta kuin päivitellä? Edelleen lähdetään siis siitä että joku tekee jotain?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän päivän Hesarissa UKK-instituutin asiantuntija juuri sanoi, että tunnin ohjatuista treeneistä vain 20 minuuttia saattaa olla todellista liikkumista. Kunto rakennetaan arkiliikunnalla ja arjen valinnoilla, vaikka ajatus saakin itkupotkuraivareita palstan urheiluseurauskovaisissa.
Mistä olet kehittänyt sellaisen harhakuvitelman, että aktiivisesti urheilevat lapset liikkuisivat arkenaan jotenkin vähemmän, kuin urheilua harrastamattomat?
Jokainen, joka tietää jotain liikunnan fysiologiasta, tietää, että liikkumisesta 70-90% pitäisi olla pk-liikuntaa ja 10-30 % kehittävää liikuntaa. Mitä pienempi liikunnan kokonaismäärä on, sitä suurempi osuus siitä pitäisi olla kehittävää liikuntaa. Kehittävällä liikunnalla tarkoitetaan tässä yhteydessä sellaista liikuntaa, joka haastaa liikkujaa tavalla tai toisella, eli suomeksi sanottuna syke nousee ja tulee hiki. Jos kehittävä liikunta jätetään kokonaan pois, tulevaisuuden näkymät eivät ole kovin hyvät. Arkiliikunta lasketaan pk-liikunnaksi näissä tapauksissa, missä ei ole mitään erityisiä kestävyysurheiluun liittyviä treenitavoitteita vaan puhutaan terveysliikunnasta.
Tässä keskustelussa on toistuvasti väheksytty arkiliikuntaa, puistoilua, metsässä olemista ja niin edelleen. Sen sijaan on vannottu ohjatun seuraurheilun nimeen. On jankutettu ettei metsässä tule hiki. Taatusti tulee, jos metsässä juoksee, ja kukapa lapsi ei metsässä juoksisi jos vain saa.
Oma empiirinen kokemukseni on, että urheiluseuratoiminta vie usein niin paljon aikaa, että auto on välttämätön useampilapsisen perheen siirtymissä. Kesällä, kun seuratoiminta on tauolla, tulee luonnostaan liikuntaa enemmän.
Itse olen nähnyt tässä keskustelussa kritisoitavan vain sitä, että satunnaiset metsäretket laavulle perheen kanssa olisivat riittävää ja riittävän monipuolista liikuntaa lapselle tai yhtään kenellekään. Toki jos metsäretket ja puistoilu toistuvat ihan joka ikinen päivä ja ohessa on riittävästi muuta arkiliikuntaa, kuten välimatkojen kävelyä ja pyöräilyä ja ulkoleikkejä, aletaan jo puhua riittävästä liikunnasta, ja väitän että kukaan urheiluhullu täälläkään ei tästä ole eri mieltä.
Tässä keskustelussa on ollut ominaista, että kun joku on kuvaillut omaehtoista liikunnallista elämäntapaa ja luetellut esimerkkejä retkeilystä, uimisesta, puistoilusta jne. on trolli tullut mölyämään, miten laavuretki kerran vuodessa ei riitä, tai miten leikkipuistossa kaikki lapset vain näpräävät kännyköitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos kun väänsit ratakiskosta kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksei joku tee jotain kirjoitti:
Mitä pitäisi tehdä...?
Jos asia sinua kerran vaivaa kysymys kuuluu: Mitä sinä aiot tehdä? Vai onko se aina niin että jonkun muun on tehtävä jotain?
Ei ap:lla tainnut olla mitään henkilökohtaista ongelmaa omien lastensa kanssa, vaan yleinen huoli kansanterveydestä. Toki yksilökin voi omalta pieneltä osaltaan tehdä työtä lähiympäristönsä lasten liikkumisen hyväksi ja se on yksi asia, mihin tässä keskustelussa on kysytty ja jaettu vinkkejä.
Noi voi hellanduudelis ja nyyhkis. Jos asia kerran rassaa niin omia lapsia tai ei, kysymys kuuluu edelleen: Mitä sinä aiot tehdä asialle? Muuta kuin päivitellä? Edelleen lähdetään siis siitä että joku tekee jotain?
No minä huolehdin, että omat lapseni liikkuvat riittävästi ja lisäksi käytän vapaa-aikaani junnuryhmien vetämiseen yhdessä lajissa. Paljoa enempää en ihan henkilökohtaisesti ajatellut asialle tehdä, mitä nyt pitää asiasta keskustelua yllä.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Kiitos kun väänsit ratakiskosta kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksei joku tee jotain kirjoitti:
Mitä pitäisi tehdä...?
Jos asia sinua kerran vaivaa kysymys kuuluu: Mitä sinä aiot tehdä? Vai onko se aina niin että jonkun muun on tehtävä jotain?
Ei ap:lla tainnut olla mitään henkilökohtaista ongelmaa omien lastensa kanssa, vaan yleinen huoli kansanterveydestä. Toki yksilökin voi omalta pieneltä osaltaan tehdä työtä lähiympäristönsä lasten liikkumisen hyväksi ja se on yksi asia, mihin tässä keskustelussa on kysytty ja jaettu vinkkejä.
Noi voi hellanduudelis ja nyyhkis. Jos asia kerran rassaa niin omia lapsia tai ei, kysymys kuuluu edelleen: Mitä sinä aiot tehdä asialle? Muuta kuin päivitellä? Edelleen lähdetään siis siitä että joku tekee jotain?
No minä huolehdin, että omat lapseni liikkuvat riittävästi ja lisäksi käytän vapaa-aikaani junnuryhmien vetämiseen yhdessä lajissa. Paljoa enempää en ihan henkilökohtaisesti ajatellut asialle tehdä, mitä nyt pitää asiasta keskustelua yllä.
-ap
Se on kyllä huomattavissa, että keskustelun ylläpito on ap:n tavoite, ei niinkään ratkaisujen etsiminen. Älä nyt kuitenkaan unohda saavutuksistasi olkiukkoilua ja itsesi yläpeukutusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän päivän Hesarissa UKK-instituutin asiantuntija juuri sanoi, että tunnin ohjatuista treeneistä vain 20 minuuttia saattaa olla todellista liikkumista. Kunto rakennetaan arkiliikunnalla ja arjen valinnoilla, vaikka ajatus saakin itkupotkuraivareita palstan urheiluseurauskovaisissa.
Mistä olet kehittänyt sellaisen harhakuvitelman, että aktiivisesti urheilevat lapset liikkuisivat arkenaan jotenkin vähemmän, kuin urheilua harrastamattomat?
Jokainen, joka tietää jotain liikunnan fysiologiasta, tietää, että liikkumisesta 70-90% pitäisi olla pk-liikuntaa ja 10-30 % kehittävää liikuntaa. Mitä pienempi liikunnan kokonaismäärä on, sitä suurempi osuus siitä pitäisi olla kehittävää liikuntaa. Kehittävällä liikunnalla tarkoitetaan tässä yhteydessä sellaista liikuntaa, joka haastaa liikkujaa tavalla tai toisella, eli suomeksi sanottuna syke nousee ja tulee hiki. Jos kehittävä liikunta jätetään kokonaan pois, tulevaisuuden näkymät eivät ole kovin hyvät. Arkiliikunta lasketaan pk-liikunnaksi näissä tapauksissa, missä ei ole mitään erityisiä kestävyysurheiluun liittyviä treenitavoitteita vaan puhutaan terveysliikunnasta.
Tässä keskustelussa on toistuvasti väheksytty arkiliikuntaa, puistoilua, metsässä olemista ja niin edelleen. Sen sijaan on vannottu ohjatun seuraurheilun nimeen. On jankutettu ettei metsässä tule hiki. Taatusti tulee, jos metsässä juoksee, ja kukapa lapsi ei metsässä juoksisi jos vain saa.
Oma empiirinen kokemukseni on, että urheiluseuratoiminta vie usein niin paljon aikaa, että auto on välttämätön useampilapsisen perheen siirtymissä. Kesällä, kun seuratoiminta on tauolla, tulee luonnostaan liikuntaa enemmän.
Itse olen nähnyt tässä keskustelussa kritisoitavan vain sitä, että satunnaiset metsäretket laavulle perheen kanssa olisivat riittävää ja riittävän monipuolista liikuntaa lapselle tai yhtään kenellekään. Toki jos metsäretket ja puistoilu toistuvat ihan joka ikinen päivä ja ohessa on riittävästi muuta arkiliikuntaa, kuten välimatkojen kävelyä ja pyöräilyä ja ulkoleikkejä, aletaan jo puhua riittävästä liikunnasta, ja väitän että kukaan urheiluhullu täälläkään ei tästä ole eri mieltä.
Tässä keskustelussa on ollut ominaista, että kun joku on kuvaillut omaehtoista liikunnallista elämäntapaa ja luetellut esimerkkejä retkeilystä, uimisesta, puistoilusta jne. on trolli tullut mölyämään, miten laavuretki kerran vuodessa ei riitä, tai miten leikkipuistossa kaikki lapset vain näpräävät kännyköitään.
Tuollaisen pelkän perheen yhteisen tekemisen iso ongelma on, että yleensä viimeistään esiteini-iässä lapset eivät enää halua kulkea vanhempiensa kanssa kävelyillä ja metsäretkillä. Jos lapsella ei ole mitään "omaa juttua", liikkuminen jää hyvin helposti, koska tuskinpa kovinkaan monet teiniporukat alkavat käymään monta kertaa viikossa metsäretkillä. Tai jos käyvät, niin eiköhän sieltä metsästä löydy kiljupöntöt tai kannabisviljelmä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen köyhä. Asun alueella, jossa ei toimi yhtään urheiluseuraa kahdenkymmenen kilometrin säteellä. Meillä ei ole autoa, eikä mahdollisuutta näin ollen kuljetella lapsia mihinkään. Bussit eivät kulje ja nuorempi lapsi on uupunut jo koulupäivistä, kun matkoihin menee kolme tuntia.
Kaikilla ei todellakaan ole samanlaiset mahdollisuudet liikuntaan. Sitä voi olla vaikea nähdä omasta keskiluokkaisesta kuplasta.
No kyllä tuossa on aika monta omaa valintaa, jotka tuohon vaikuttavat. Miksi pitää elää aivan keskellä metsää ilman mitään keinoa päästä sieltä pois ja vielä tehdä lapsiakin siihen tilanteeseen.
Ei kukaan mieti asuinpaikkaa sen perusteella, että lasten pitää päästä harrastamaan urheilua. Lapset ovat pieniä vain hetken ja vanhemmilla on myös sekä elämä, että työt.
Tämä on aivan nykypäivän ilmiö, jossa kaikki pyörii lasten urheilemisen ympärillä ja muka sen perusteella pitäisi valita asunnot ja paikkakunnat.
Kaikki mitä aikuiset ovat tähän asti tehneet on johtanut siihen, että urheilu ja liikunta nähdään ohjattuna, määrätyissä paikoissa tehtävänä ja itse maksettuna.Ennen leikittiin pihalla, nyt sellainen ei käy, koska meteli häiritsee ja ärsyttää. Vieraan kerrostalon pihalle ei saa mennä leikkimään kiipeilytelineisiin, koska se ei ole lasten vanhempien omistaman asunnon pihan kiipeilytelineitä. Uiminen on tehty superkalliiksi ja monilapsiset perheen lapset voivat käydä ehkä kerran kuussa.
Se ei ole vanhempien tehtävä mahdollista lasten urheiluharrastamista muuttamalla, etsimällä työpaikka jonkun liikuntahalliin vierestä tms. Jos kunta haluaa, että lapset liikkuvat, niin siihen koulujen viereen ne ilmaiset hallit ja ruokailu siihen mukaan. Ja varmasti joka päivä siellä olisi paljon lapsia liikkumassa.
Joku klo 7.30 alkava pakollinen koululiikunta on ihan tuhoon tuomittu juttu. Teinit tarvitsevat unta ja monella on pitkä koulumatka. Sen lisäksi monet alkaisivat inhota koko juttua. Monelle teinille varsinkin se meikkaaminen ja hiustenlaitto ovat tärkeitä asioita. Jos joku kuvittelee, että nämä ei muutenkaan liikkuvat teinit oikeasti tekisivät aamulla klo7.30 tehokasta liikuntaa erehtyy.
Eka asia mikä tapahtuisi olisi tietysti poissaolot. Joka aamu olisi bussia myöhässä, pahoinvointia, jalkakipua jne. Ketä se auttaisi, että näille sitten annettaisiin siitä rangaistuksia ja huonoja numeroita? Käytöksestä? Liikunnasta?Ehkä joku yleisövuorobussi olisi hyvä? Kaikissa halleissa pitäisi olla yleisövuorot ja niihin kiertäisi bussi hakemassa nuoret ympäri kaupunkia ja veisi heidät myös takaisin.
Itse en oikeastaan enää usko, että nuoret saadaan liikkumaan. Sali oli trendi ja kohta se menee ohi. Jotkut jäävät vielä sitä harrastamaan, mutta suuret massat lopettavat.Lapset eivät ole lapsia vain pientä hetkeä, vaan usein suurimman osan vanhempien aktiivisista aikuisuusvuosista. Meillä on esimerkiksi kolme lasta ja esikoisen syntymästä kolmannen 18-vuotissynttäreihin on 27 vuotta. Se on melko merkittävä osuus opiskelujen ja eläkepäivien välisestä ajasta. Kyllä siinä kannattaa vähän niitä lapsiakin miettiä asuinpaikkaa valittaessa.
Meillä esikoisen syntymän ja kuopuksen (4.) 18v päivän välillä oli 39 vuotta:D Siinä on jo aikamoinen rupeama lapsiperheaikaa ja aktiivisuutta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän päivän Hesarissa UKK-instituutin asiantuntija juuri sanoi, että tunnin ohjatuista treeneistä vain 20 minuuttia saattaa olla todellista liikkumista. Kunto rakennetaan arkiliikunnalla ja arjen valinnoilla, vaikka ajatus saakin itkupotkuraivareita palstan urheiluseurauskovaisissa.
Mistä olet kehittänyt sellaisen harhakuvitelman, että aktiivisesti urheilevat lapset liikkuisivat arkenaan jotenkin vähemmän, kuin urheilua harrastamattomat?
Jokainen, joka tietää jotain liikunnan fysiologiasta, tietää, että liikkumisesta 70-90% pitäisi olla pk-liikuntaa ja 10-30 % kehittävää liikuntaa. Mitä pienempi liikunnan kokonaismäärä on, sitä suurempi osuus siitä pitäisi olla kehittävää liikuntaa. Kehittävällä liikunnalla tarkoitetaan tässä yhteydessä sellaista liikuntaa, joka haastaa liikkujaa tavalla tai toisella, eli suomeksi sanottuna syke nousee ja tulee hiki. Jos kehittävä liikunta jätetään kokonaan pois, tulevaisuuden näkymät eivät ole kovin hyvät. Arkiliikunta lasketaan pk-liikunnaksi näissä tapauksissa, missä ei ole mitään erityisiä kestävyysurheiluun liittyviä treenitavoitteita vaan puhutaan terveysliikunnasta.
Tässä keskustelussa on toistuvasti väheksytty arkiliikuntaa, puistoilua, metsässä olemista ja niin edelleen. Sen sijaan on vannottu ohjatun seuraurheilun nimeen. On jankutettu ettei metsässä tule hiki. Taatusti tulee, jos metsässä juoksee, ja kukapa lapsi ei metsässä juoksisi jos vain saa.
Oma empiirinen kokemukseni on, että urheiluseuratoiminta vie usein niin paljon aikaa, että auto on välttämätön useampilapsisen perheen siirtymissä. Kesällä, kun seuratoiminta on tauolla, tulee luonnostaan liikuntaa enemmän.
Itse olen nähnyt tässä keskustelussa kritisoitavan vain sitä, että satunnaiset metsäretket laavulle perheen kanssa olisivat riittävää ja riittävän monipuolista liikuntaa lapselle tai yhtään kenellekään. Toki jos metsäretket ja puistoilu toistuvat ihan joka ikinen päivä ja ohessa on riittävästi muuta arkiliikuntaa, kuten välimatkojen kävelyä ja pyöräilyä ja ulkoleikkejä, aletaan jo puhua riittävästä liikunnasta, ja väitän että kukaan urheiluhullu täälläkään ei tästä ole eri mieltä.
Tässä keskustelussa on ollut ominaista, että kun joku on kuvaillut omaehtoista liikunnallista elämäntapaa ja luetellut esimerkkejä retkeilystä, uimisesta, puistoilusta jne. on trolli tullut mölyämään, miten laavuretki kerran vuodessa ei riitä, tai miten leikkipuistossa kaikki lapset vain näpräävät kännyköitään.
Tuollaisen pelkän perheen yhteisen tekemisen iso ongelma on, että yleensä viimeistään esiteini-iässä lapset eivät enää halua kulkea vanhempiensa kanssa kävelyillä ja metsäretkillä. Jos lapsella ei ole mitään "omaa juttua", liikkuminen jää hyvin helposti, koska tuskinpa kovinkaan monet teiniporukat alkavat käymään monta kertaa viikossa metsäretkillä. Tai jos käyvät, niin eiköhän sieltä metsästä löydy kiljupöntöt tai kannabisviljelmä.
Silloin esiteini-iässä lopetetaan yleensä myös urheilu seurassa. Helpompaa on jatkaa itsenäistä liikuntaa, kun on perheen malli ja kokemusta eri lajeista, kuin jos aina on liikkunut vain siellä seurassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän päivän Hesarissa UKK-instituutin asiantuntija juuri sanoi, että tunnin ohjatuista treeneistä vain 20 minuuttia saattaa olla todellista liikkumista. Kunto rakennetaan arkiliikunnalla ja arjen valinnoilla, vaikka ajatus saakin itkupotkuraivareita palstan urheiluseurauskovaisissa.
Mistä olet kehittänyt sellaisen harhakuvitelman, että aktiivisesti urheilevat lapset liikkuisivat arkenaan jotenkin vähemmän, kuin urheilua harrastamattomat?
Jokainen, joka tietää jotain liikunnan fysiologiasta, tietää, että liikkumisesta 70-90% pitäisi olla pk-liikuntaa ja 10-30 % kehittävää liikuntaa. Mitä pienempi liikunnan kokonaismäärä on, sitä suurempi osuus siitä pitäisi olla kehittävää liikuntaa. Kehittävällä liikunnalla tarkoitetaan tässä yhteydessä sellaista liikuntaa, joka haastaa liikkujaa tavalla tai toisella, eli suomeksi sanottuna syke nousee ja tulee hiki. Jos kehittävä liikunta jätetään kokonaan pois, tulevaisuuden näkymät eivät ole kovin hyvät. Arkiliikunta lasketaan pk-liikunnaksi näissä tapauksissa, missä ei ole mitään erityisiä kestävyysurheiluun liittyviä treenitavoitteita vaan puhutaan terveysliikunnasta.
Tässä keskustelussa on toistuvasti väheksytty arkiliikuntaa, puistoilua, metsässä olemista ja niin edelleen. Sen sijaan on vannottu ohjatun seuraurheilun nimeen. On jankutettu ettei metsässä tule hiki. Taatusti tulee, jos metsässä juoksee, ja kukapa lapsi ei metsässä juoksisi jos vain saa.
Oma empiirinen kokemukseni on, että urheiluseuratoiminta vie usein niin paljon aikaa, että auto on välttämätön useampilapsisen perheen siirtymissä. Kesällä, kun seuratoiminta on tauolla, tulee luonnostaan liikuntaa enemmän.
Itse olen nähnyt tässä keskustelussa kritisoitavan vain sitä, että satunnaiset metsäretket laavulle perheen kanssa olisivat riittävää ja riittävän monipuolista liikuntaa lapselle tai yhtään kenellekään. Toki jos metsäretket ja puistoilu toistuvat ihan joka ikinen päivä ja ohessa on riittävästi muuta arkiliikuntaa, kuten välimatkojen kävelyä ja pyöräilyä ja ulkoleikkejä, aletaan jo puhua riittävästä liikunnasta, ja väitän että kukaan urheiluhullu täälläkään ei tästä ole eri mieltä.
Tässä keskustelussa on ollut ominaista, että kun joku on kuvaillut omaehtoista liikunnallista elämäntapaa ja luetellut esimerkkejä retkeilystä, uimisesta, puistoilusta jne. on trolli tullut mölyämään, miten laavuretki kerran vuodessa ei riitä, tai miten leikkipuistossa kaikki lapset vain näpräävät kännyköitään.
Tuollaisen pelkän perheen yhteisen tekemisen iso ongelma on, että yleensä viimeistään esiteini-iässä lapset eivät enää halua kulkea vanhempiensa kanssa kävelyillä ja metsäretkillä. Jos lapsella ei ole mitään "omaa juttua", liikkuminen jää hyvin helposti, koska tuskinpa kovinkaan monet teiniporukat alkavat käymään monta kertaa viikossa metsäretkillä. Tai jos käyvät, niin eiköhän sieltä metsästä löydy kiljupöntöt tai kannabisviljelmä.
Silloin esiteini-iässä lopetetaan yleensä myös urheilu seurassa. Helpompaa on jatkaa itsenäistä liikuntaa, kun on perheen malli ja kokemusta eri lajeista, kuin jos aina on liikkunut vain siellä seurassa.
Itseasiassa ei lopeteta. Kyseessä on yksinkertaisesti kyvyttömyys lukea tilastoja. On totta, että seuroista erotaan keskimäärin 11-vuotiaina, mutta tämä tilasto ei ota mitenkään huomioon sitä, että liittyykö kyseinen lapsi johonkin toiseen seuraan. Esimerkiksi minun 11-vuotias poikani on jo lopettanut muistaakseni neljässä seurassa ennen kuin löysi oman lajinsa ja pelaa nyt korista erittäin aktiivisesti. Kaikki lajia vaihtaneet, paikkakunnalta toiselle muuttaneet ja muuten vaan seuraa vaihtaneet näkyvät tuossa tilastossa lopettaneina.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän päivän Hesarissa UKK-instituutin asiantuntija juuri sanoi, että tunnin ohjatuista treeneistä vain 20 minuuttia saattaa olla todellista liikkumista. Kunto rakennetaan arkiliikunnalla ja arjen valinnoilla, vaikka ajatus saakin itkupotkuraivareita palstan urheiluseurauskovaisissa.
Mistä olet kehittänyt sellaisen harhakuvitelman, että aktiivisesti urheilevat lapset liikkuisivat arkenaan jotenkin vähemmän, kuin urheilua harrastamattomat?
Jokainen, joka tietää jotain liikunnan fysiologiasta, tietää, että liikkumisesta 70-90% pitäisi olla pk-liikuntaa ja 10-30 % kehittävää liikuntaa. Mitä pienempi liikunnan kokonaismäärä on, sitä suurempi osuus siitä pitäisi olla kehittävää liikuntaa. Kehittävällä liikunnalla tarkoitetaan tässä yhteydessä sellaista liikuntaa, joka haastaa liikkujaa tavalla tai toisella, eli suomeksi sanottuna syke nousee ja tulee hiki. Jos kehittävä liikunta jätetään kokonaan pois, tulevaisuuden näkymät eivät ole kovin hyvät. Arkiliikunta lasketaan pk-liikunnaksi näissä tapauksissa, missä ei ole mitään erityisiä kestävyysurheiluun liittyviä treenitavoitteita vaan puhutaan terveysliikunnasta.
Tässä keskustelussa on toistuvasti väheksytty arkiliikuntaa, puistoilua, metsässä olemista ja niin edelleen. Sen sijaan on vannottu ohjatun seuraurheilun nimeen. On jankutettu ettei metsässä tule hiki. Taatusti tulee, jos metsässä juoksee, ja kukapa lapsi ei metsässä juoksisi jos vain saa.
Oma empiirinen kokemukseni on, että urheiluseuratoiminta vie usein niin paljon aikaa, että auto on välttämätön useampilapsisen perheen siirtymissä. Kesällä, kun seuratoiminta on tauolla, tulee luonnostaan liikuntaa enemmän.
Itse olen nähnyt tässä keskustelussa kritisoitavan vain sitä, että satunnaiset metsäretket laavulle perheen kanssa olisivat riittävää ja riittävän monipuolista liikuntaa lapselle tai yhtään kenellekään. Toki jos metsäretket ja puistoilu toistuvat ihan joka ikinen päivä ja ohessa on riittävästi muuta arkiliikuntaa, kuten välimatkojen kävelyä ja pyöräilyä ja ulkoleikkejä, aletaan jo puhua riittävästä liikunnasta, ja väitän että kukaan urheiluhullu täälläkään ei tästä ole eri mieltä.
Tässä keskustelussa on ollut ominaista, että kun joku on kuvaillut omaehtoista liikunnallista elämäntapaa ja luetellut esimerkkejä retkeilystä, uimisesta, puistoilusta jne. on trolli tullut mölyämään, miten laavuretki kerran vuodessa ei riitä, tai miten leikkipuistossa kaikki lapset vain näpräävät kännyköitään.
Tuollaisen pelkän perheen yhteisen tekemisen iso ongelma on, että yleensä viimeistään esiteini-iässä lapset eivät enää halua kulkea vanhempiensa kanssa kävelyillä ja metsäretkillä. Jos lapsella ei ole mitään "omaa juttua", liikkuminen jää hyvin helposti, koska tuskinpa kovinkaan monet teiniporukat alkavat käymään monta kertaa viikossa metsäretkillä. Tai jos käyvät, niin eiköhän sieltä metsästä löydy kiljupöntöt tai kannabisviljelmä.
Silloin esiteini-iässä lopetetaan yleensä myös urheilu seurassa. Helpompaa on jatkaa itsenäistä liikuntaa, kun on perheen malli ja kokemusta eri lajeista, kuin jos aina on liikkunut vain siellä seurassa.
Itseasiassa ei lopeteta. Kyseessä on yksinkertaisesti kyvyttömyys lukea tilastoja. On totta, että seuroista erotaan keskimäärin 11-vuotiaina, mutta tämä tilasto ei ota mitenkään huomioon sitä, että liittyykö kyseinen lapsi johonkin toiseen seuraan. Esimerkiksi minun 11-vuotias poikani on jo lopettanut muistaakseni neljässä seurassa ennen kuin löysi oman lajinsa ja pelaa nyt korista erittäin aktiivisesti. Kaikki lajia vaihtaneet, paikkakunnalta toiselle muuttaneet ja muuten vaan seuraa vaihtaneet näkyvät tuossa tilastossa lopettaneina.
Liikkuvien ja fyysisesti aktiivisten nuorten määrä laskee voimakkaasti lähestyttäessä murrosikää, ja 15-vuotiaista enää noin 40 prosenttia liikkuu säännöllisesti urheiluseuroissa 15-vuotiaista 40 prosenttia on lopettanut seuraharrastuksen. (Aira, Blomqvist 2019).
Verkosta löytyy runsaasti tietoa asiasta, ja asiantuntijat ovat huolissaan nimenomaan siitä, kuinka moni ei löydä uutta urheiluharrastusta. Tärkeää olisi, että olisi olemassa monenlaisia väyliä tulla uuteen harrastukseen. Tällä hetkellä vaikuttaisi, että monet seurat toisaalta pitävät tiukasti kiinni omista lahjakkuuksistaan ja toisaalta ovat aika sisäänlämpiäviä niitä lapsia ja nuoria kohtaan, jotka eivät ole harjoitelleet lajitaitoja pienestä pitäen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän päivän Hesarissa UKK-instituutin asiantuntija juuri sanoi, että tunnin ohjatuista treeneistä vain 20 minuuttia saattaa olla todellista liikkumista. Kunto rakennetaan arkiliikunnalla ja arjen valinnoilla, vaikka ajatus saakin itkupotkuraivareita palstan urheiluseurauskovaisissa.
Mistä olet kehittänyt sellaisen harhakuvitelman, että aktiivisesti urheilevat lapset liikkuisivat arkenaan jotenkin vähemmän, kuin urheilua harrastamattomat?
Jokainen, joka tietää jotain liikunnan fysiologiasta, tietää, että liikkumisesta 70-90% pitäisi olla pk-liikuntaa ja 10-30 % kehittävää liikuntaa. Mitä pienempi liikunnan kokonaismäärä on, sitä suurempi osuus siitä pitäisi olla kehittävää liikuntaa. Kehittävällä liikunnalla tarkoitetaan tässä yhteydessä sellaista liikuntaa, joka haastaa liikkujaa tavalla tai toisella, eli suomeksi sanottuna syke nousee ja tulee hiki. Jos kehittävä liikunta jätetään kokonaan pois, tulevaisuuden näkymät eivät ole kovin hyvät. Arkiliikunta lasketaan pk-liikunnaksi näissä tapauksissa, missä ei ole mitään erityisiä kestävyysurheiluun liittyviä treenitavoitteita vaan puhutaan terveysliikunnasta.
Tässä keskustelussa on toistuvasti väheksytty arkiliikuntaa, puistoilua, metsässä olemista ja niin edelleen. Sen sijaan on vannottu ohjatun seuraurheilun nimeen. On jankutettu ettei metsässä tule hiki. Taatusti tulee, jos metsässä juoksee, ja kukapa lapsi ei metsässä juoksisi jos vain saa.
Oma empiirinen kokemukseni on, että urheiluseuratoiminta vie usein niin paljon aikaa, että auto on välttämätön useampilapsisen perheen siirtymissä. Kesällä, kun seuratoiminta on tauolla, tulee luonnostaan liikuntaa enemmän.
Itse olen nähnyt tässä keskustelussa kritisoitavan vain sitä, että satunnaiset metsäretket laavulle perheen kanssa olisivat riittävää ja riittävän monipuolista liikuntaa lapselle tai yhtään kenellekään. Toki jos metsäretket ja puistoilu toistuvat ihan joka ikinen päivä ja ohessa on riittävästi muuta arkiliikuntaa, kuten välimatkojen kävelyä ja pyöräilyä ja ulkoleikkejä, aletaan jo puhua riittävästä liikunnasta, ja väitän että kukaan urheiluhullu täälläkään ei tästä ole eri mieltä.
Tässä keskustelussa on ollut ominaista, että kun joku on kuvaillut omaehtoista liikunnallista elämäntapaa ja luetellut esimerkkejä retkeilystä, uimisesta, puistoilusta jne. on trolli tullut mölyämään, miten laavuretki kerran vuodessa ei riitä, tai miten leikkipuistossa kaikki lapset vain näpräävät kännyköitään.
Tuollaisen pelkän perheen yhteisen tekemisen iso ongelma on, että yleensä viimeistään esiteini-iässä lapset eivät enää halua kulkea vanhempiensa kanssa kävelyillä ja metsäretkillä. Jos lapsella ei ole mitään "omaa juttua", liikkuminen jää hyvin helposti, koska tuskinpa kovinkaan monet teiniporukat alkavat käymään monta kertaa viikossa metsäretkillä. Tai jos käyvät, niin eiköhän sieltä metsästä löydy kiljupöntöt tai kannabisviljelmä.
Silloin esiteini-iässä lopetetaan yleensä myös urheilu seurassa. Helpompaa on jatkaa itsenäistä liikuntaa, kun on perheen malli ja kokemusta eri lajeista, kuin jos aina on liikkunut vain siellä seurassa.
Itseasiassa ei lopeteta. Kyseessä on yksinkertaisesti kyvyttömyys lukea tilastoja. On totta, että seuroista erotaan keskimäärin 11-vuotiaina, mutta tämä tilasto ei ota mitenkään huomioon sitä, että liittyykö kyseinen lapsi johonkin toiseen seuraan. Esimerkiksi minun 11-vuotias poikani on jo lopettanut muistaakseni neljässä seurassa ennen kuin löysi oman lajinsa ja pelaa nyt korista erittäin aktiivisesti. Kaikki lajia vaihtaneet, paikkakunnalta toiselle muuttaneet ja muuten vaan seuraa vaihtaneet näkyvät tuossa tilastossa lopettaneina.
Liikkuvien ja fyysisesti aktiivisten nuorten määrä laskee voimakkaasti lähestyttäessä murrosikää, ja 15-vuotiaista enää noin 40 prosenttia liikkuu säännöllisesti urheiluseuroissa 15-vuotiaista 40 prosenttia on lopettanut seuraharrastuksen. (Aira, Blomqvist 2019).
Verkosta löytyy runsaasti tietoa asiasta, ja asiantuntijat ovat huolissaan nimenomaan siitä, kuinka moni ei löydä uutta urheiluharrastusta. Tärkeää olisi, että olisi olemassa monenlaisia väyliä tulla uuteen harrastukseen. Tällä hetkellä vaikuttaisi, että monet seurat toisaalta pitävät tiukasti kiinni omista lahjakkuuksistaan ja toisaalta ovat aika sisäänlämpiäviä niitä lapsia ja nuoria kohtaan, jotka eivät ole harjoitelleet lajitaitoja pienestä pitäen.
Eli, koska vain 40 % 15-vuotiaista urheilee seuroissa, niissä ei kannata urheilla ollenkaan, vai mitä yrität sanoa?
Ensinnäkin ne 10 aktiivista liikuntavuotta ennen teini-iän pahimpia myllerryksiä luovat aivan erilaisen pohjan terveelle aikuisuudelle kuin jos ne oltaisiin vietetty passiivisina.
Toisekseen nuoria alkaa tuossa vaiheessa kiinnostamaan seksi ja päihteet ja niiden vetovoima on sellainen, että eivät seurat välttämättä voisi tehdä mitään, että heidän toimintansa voittaisi nuo kaksi nuoruuden perustarvetta.
Uskon, että tavoitteellisuus on yksi vahvimmista tekijöistä, joka nimenomaan pitää nuoria mukana liikunnassa. Jos se olisi pelkkää tavoitteetonta höntsää ilman mitään sitoutumisia, lopettamisprosentti olisi varmasti vielä suurempi. Varsinkin, kun sitä tavoitteetonta höntsää on tarjolla ihan valtavasti ihan kaikkialla, mutta se ei kiinnosta nuoria.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän päivän Hesarissa UKK-instituutin asiantuntija juuri sanoi, että tunnin ohjatuista treeneistä vain 20 minuuttia saattaa olla todellista liikkumista. Kunto rakennetaan arkiliikunnalla ja arjen valinnoilla, vaikka ajatus saakin itkupotkuraivareita palstan urheiluseurauskovaisissa.
Mistä olet kehittänyt sellaisen harhakuvitelman, että aktiivisesti urheilevat lapset liikkuisivat arkenaan jotenkin vähemmän, kuin urheilua harrastamattomat?
Jokainen, joka tietää jotain liikunnan fysiologiasta, tietää, että liikkumisesta 70-90% pitäisi olla pk-liikuntaa ja 10-30 % kehittävää liikuntaa. Mitä pienempi liikunnan kokonaismäärä on, sitä suurempi osuus siitä pitäisi olla kehittävää liikuntaa. Kehittävällä liikunnalla tarkoitetaan tässä yhteydessä sellaista liikuntaa, joka haastaa liikkujaa tavalla tai toisella, eli suomeksi sanottuna syke nousee ja tulee hiki. Jos kehittävä liikunta jätetään kokonaan pois, tulevaisuuden näkymät eivät ole kovin hyvät. Arkiliikunta lasketaan pk-liikunnaksi näissä tapauksissa, missä ei ole mitään erityisiä kestävyysurheiluun liittyviä treenitavoitteita vaan puhutaan terveysliikunnasta.
Tässä keskustelussa on toistuvasti väheksytty arkiliikuntaa, puistoilua, metsässä olemista ja niin edelleen. Sen sijaan on vannottu ohjatun seuraurheilun nimeen. On jankutettu ettei metsässä tule hiki. Taatusti tulee, jos metsässä juoksee, ja kukapa lapsi ei metsässä juoksisi jos vain saa.
Oma empiirinen kokemukseni on, että urheiluseuratoiminta vie usein niin paljon aikaa, että auto on välttämätön useampilapsisen perheen siirtymissä. Kesällä, kun seuratoiminta on tauolla, tulee luonnostaan liikuntaa enemmän.
Itse olen nähnyt tässä keskustelussa kritisoitavan vain sitä, että satunnaiset metsäretket laavulle perheen kanssa olisivat riittävää ja riittävän monipuolista liikuntaa lapselle tai yhtään kenellekään. Toki jos metsäretket ja puistoilu toistuvat ihan joka ikinen päivä ja ohessa on riittävästi muuta arkiliikuntaa, kuten välimatkojen kävelyä ja pyöräilyä ja ulkoleikkejä, aletaan jo puhua riittävästä liikunnasta, ja väitän että kukaan urheiluhullu täälläkään ei tästä ole eri mieltä.
Tässä keskustelussa on ollut ominaista, että kun joku on kuvaillut omaehtoista liikunnallista elämäntapaa ja luetellut esimerkkejä retkeilystä, uimisesta, puistoilusta jne. on trolli tullut mölyämään, miten laavuretki kerran vuodessa ei riitä, tai miten leikkipuistossa kaikki lapset vain näpräävät kännyköitään.
Tuollaisen pelkän perheen yhteisen tekemisen iso ongelma on, että yleensä viimeistään esiteini-iässä lapset eivät enää halua kulkea vanhempiensa kanssa kävelyillä ja metsäretkillä. Jos lapsella ei ole mitään "omaa juttua", liikkuminen jää hyvin helposti, koska tuskinpa kovinkaan monet teiniporukat alkavat käymään monta kertaa viikossa metsäretkillä. Tai jos käyvät, niin eiköhän sieltä metsästä löydy kiljupöntöt tai kannabisviljelmä.
Silloin esiteini-iässä lopetetaan yleensä myös urheilu seurassa. Helpompaa on jatkaa itsenäistä liikuntaa, kun on perheen malli ja kokemusta eri lajeista, kuin jos aina on liikkunut vain siellä seurassa.
Itseasiassa ei lopeteta. Kyseessä on yksinkertaisesti kyvyttömyys lukea tilastoja. On totta, että seuroista erotaan keskimäärin 11-vuotiaina, mutta tämä tilasto ei ota mitenkään huomioon sitä, että liittyykö kyseinen lapsi johonkin toiseen seuraan. Esimerkiksi minun 11-vuotias poikani on jo lopettanut muistaakseni neljässä seurassa ennen kuin löysi oman lajinsa ja pelaa nyt korista erittäin aktiivisesti. Kaikki lajia vaihtaneet, paikkakunnalta toiselle muuttaneet ja muuten vaan seuraa vaihtaneet näkyvät tuossa tilastossa lopettaneina.
Liikkuvien ja fyysisesti aktiivisten nuorten määrä laskee voimakkaasti lähestyttäessä murrosikää, ja 15-vuotiaista enää noin 40 prosenttia liikkuu säännöllisesti urheiluseuroissa 15-vuotiaista 40 prosenttia on lopettanut seuraharrastuksen. (Aira, Blomqvist 2019).
Verkosta löytyy runsaasti tietoa asiasta, ja asiantuntijat ovat huolissaan nimenomaan siitä, kuinka moni ei löydä uutta urheiluharrastusta. Tärkeää olisi, että olisi olemassa monenlaisia väyliä tulla uuteen harrastukseen. Tällä hetkellä vaikuttaisi, että monet seurat toisaalta pitävät tiukasti kiinni omista lahjakkuuksistaan ja toisaalta ovat aika sisäänlämpiäviä niitä lapsia ja nuoria kohtaan, jotka eivät ole harjoitelleet lajitaitoja pienestä pitäen.
Eli, koska vain 40 % 15-vuotiaista urheilee seuroissa, niissä ei kannata urheilla ollenkaan, vai mitä yrität sanoa?
Ensinnäkin ne 10 aktiivista liikuntavuotta ennen teini-iän pahimpia myllerryksiä luovat aivan erilaisen pohjan terveelle aikuisuudelle kuin jos ne oltaisiin vietetty passiivisina.
Toisekseen nuoria alkaa tuossa vaiheessa kiinnostamaan seksi ja päihteet ja niiden vetovoima on sellainen, että eivät seurat välttämättä voisi tehdä mitään, että heidän toimintansa voittaisi nuo kaksi nuoruuden perustarvetta.
Uskon, että tavoitteellisuus on yksi vahvimmista tekijöistä, joka nimenomaan pitää nuoria mukana liikunnassa. Jos se olisi pelkkää tavoitteetonta höntsää ilman mitään sitoutumisia, lopettamisprosentti olisi varmasti vielä suurempi. Varsinkin, kun sitä tavoitteetonta höntsää on tarjolla ihan valtavasti ihan kaikkialla, mutta se ei kiinnosta nuoria.
Yritän sanoa, että tutkijat ovat huolissaan siitä, että niin moni nuori lopettaa urheiluseuroissa eikä omaksu tilalle omaehtoista liikuntaa. Sinua asia ei selvästikään huoleta, mutta asiaan perehtyneitä tutkijoita huolettaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän päivän Hesarissa UKK-instituutin asiantuntija juuri sanoi, että tunnin ohjatuista treeneistä vain 20 minuuttia saattaa olla todellista liikkumista. Kunto rakennetaan arkiliikunnalla ja arjen valinnoilla, vaikka ajatus saakin itkupotkuraivareita palstan urheiluseurauskovaisissa.
Mistä olet kehittänyt sellaisen harhakuvitelman, että aktiivisesti urheilevat lapset liikkuisivat arkenaan jotenkin vähemmän, kuin urheilua harrastamattomat?
Jokainen, joka tietää jotain liikunnan fysiologiasta, tietää, että liikkumisesta 70-90% pitäisi olla pk-liikuntaa ja 10-30 % kehittävää liikuntaa. Mitä pienempi liikunnan kokonaismäärä on, sitä suurempi osuus siitä pitäisi olla kehittävää liikuntaa. Kehittävällä liikunnalla tarkoitetaan tässä yhteydessä sellaista liikuntaa, joka haastaa liikkujaa tavalla tai toisella, eli suomeksi sanottuna syke nousee ja tulee hiki. Jos kehittävä liikunta jätetään kokonaan pois, tulevaisuuden näkymät eivät ole kovin hyvät. Arkiliikunta lasketaan pk-liikunnaksi näissä tapauksissa, missä ei ole mitään erityisiä kestävyysurheiluun liittyviä treenitavoitteita vaan puhutaan terveysliikunnasta.
Tässä keskustelussa on toistuvasti väheksytty arkiliikuntaa, puistoilua, metsässä olemista ja niin edelleen. Sen sijaan on vannottu ohjatun seuraurheilun nimeen. On jankutettu ettei metsässä tule hiki. Taatusti tulee, jos metsässä juoksee, ja kukapa lapsi ei metsässä juoksisi jos vain saa.
Oma empiirinen kokemukseni on, että urheiluseuratoiminta vie usein niin paljon aikaa, että auto on välttämätön useampilapsisen perheen siirtymissä. Kesällä, kun seuratoiminta on tauolla, tulee luonnostaan liikuntaa enemmän.
Itse olen nähnyt tässä keskustelussa kritisoitavan vain sitä, että satunnaiset metsäretket laavulle perheen kanssa olisivat riittävää ja riittävän monipuolista liikuntaa lapselle tai yhtään kenellekään. Toki jos metsäretket ja puistoilu toistuvat ihan joka ikinen päivä ja ohessa on riittävästi muuta arkiliikuntaa, kuten välimatkojen kävelyä ja pyöräilyä ja ulkoleikkejä, aletaan jo puhua riittävästä liikunnasta, ja väitän että kukaan urheiluhullu täälläkään ei tästä ole eri mieltä.
Tässä keskustelussa on ollut ominaista, että kun joku on kuvaillut omaehtoista liikunnallista elämäntapaa ja luetellut esimerkkejä retkeilystä, uimisesta, puistoilusta jne. on trolli tullut mölyämään, miten laavuretki kerran vuodessa ei riitä, tai miten leikkipuistossa kaikki lapset vain näpräävät kännyköitään.
Tuollaisen pelkän perheen yhteisen tekemisen iso ongelma on, että yleensä viimeistään esiteini-iässä lapset eivät enää halua kulkea vanhempiensa kanssa kävelyillä ja metsäretkillä. Jos lapsella ei ole mitään "omaa juttua", liikkuminen jää hyvin helposti, koska tuskinpa kovinkaan monet teiniporukat alkavat käymään monta kertaa viikossa metsäretkillä. Tai jos käyvät, niin eiköhän sieltä metsästä löydy kiljupöntöt tai kannabisviljelmä.
Silloin esiteini-iässä lopetetaan yleensä myös urheilu seurassa. Helpompaa on jatkaa itsenäistä liikuntaa, kun on perheen malli ja kokemusta eri lajeista, kuin jos aina on liikkunut vain siellä seurassa.
Itseasiassa ei lopeteta. Kyseessä on yksinkertaisesti kyvyttömyys lukea tilastoja. On totta, että seuroista erotaan keskimäärin 11-vuotiaina, mutta tämä tilasto ei ota mitenkään huomioon sitä, että liittyykö kyseinen lapsi johonkin toiseen seuraan. Esimerkiksi minun 11-vuotias poikani on jo lopettanut muistaakseni neljässä seurassa ennen kuin löysi oman lajinsa ja pelaa nyt korista erittäin aktiivisesti. Kaikki lajia vaihtaneet, paikkakunnalta toiselle muuttaneet ja muuten vaan seuraa vaihtaneet näkyvät tuossa tilastossa lopettaneina.
Liikkuvien ja fyysisesti aktiivisten nuorten määrä laskee voimakkaasti lähestyttäessä murrosikää, ja 15-vuotiaista enää noin 40 prosenttia liikkuu säännöllisesti urheiluseuroissa 15-vuotiaista 40 prosenttia on lopettanut seuraharrastuksen. (Aira, Blomqvist 2019).
Verkosta löytyy runsaasti tietoa asiasta, ja asiantuntijat ovat huolissaan nimenomaan siitä, kuinka moni ei löydä uutta urheiluharrastusta. Tärkeää olisi, että olisi olemassa monenlaisia väyliä tulla uuteen harrastukseen. Tällä hetkellä vaikuttaisi, että monet seurat toisaalta pitävät tiukasti kiinni omista lahjakkuuksistaan ja toisaalta ovat aika sisäänlämpiäviä niitä lapsia ja nuoria kohtaan, jotka eivät ole harjoitelleet lajitaitoja pienestä pitäen.
Eli, koska vain 40 % 15-vuotiaista urheilee seuroissa, niissä ei kannata urheilla ollenkaan, vai mitä yrität sanoa?
Ensinnäkin ne 10 aktiivista liikuntavuotta ennen teini-iän pahimpia myllerryksiä luovat aivan erilaisen pohjan terveelle aikuisuudelle kuin jos ne oltaisiin vietetty passiivisina.
Toisekseen nuoria alkaa tuossa vaiheessa kiinnostamaan seksi ja päihteet ja niiden vetovoima on sellainen, että eivät seurat välttämättä voisi tehdä mitään, että heidän toimintansa voittaisi nuo kaksi nuoruuden perustarvetta.
Uskon, että tavoitteellisuus on yksi vahvimmista tekijöistä, joka nimenomaan pitää nuoria mukana liikunnassa. Jos se olisi pelkkää tavoitteetonta höntsää ilman mitään sitoutumisia, lopettamisprosentti olisi varmasti vielä suurempi. Varsinkin, kun sitä tavoitteetonta höntsää on tarjolla ihan valtavasti ihan kaikkialla, mutta se ei kiinnosta nuoria.
Yritän sanoa, että tutkijat ovat huolissaan siitä, että niin moni nuori lopettaa urheiluseuroissa eikä omaksu tilalle omaehtoista liikuntaa. Sinua asia ei selvästikään huoleta, mutta asiaan perehtyneitä tutkijoita huolettaa.
No se on varmasti ongelma, mutta mikä olisi ratkaisusi. Eivät ne vanhempien kanssa puistoissa ja kävelyillä käyneet lapset liiku varmasti yhtään enempää. Siitä olen valmis lyömään mitä tahansa vetoa.
En ymmärrä, miten tää ketju on näin pitkä, kun ekassa kommentissa oli ainoa oikea vastaus.
Vanhemmista tää on kaikki kiinni. Perse irti penkistä ja ulos niiden muksujenkaa. Olkaa esimerkkinä niille pihaleikeille. Menkää tervapataa, kirkkistä, persistä, pesistä, jalista...
Näin teki mun vanhemmat ja mekin. Nyt tuolla isommat muksut juoksuttaa pienempiään.
Eikä tarvii edes joka päivä olla leikeissä mukana. Muutaman kerran viikossa ja sitten menevät keskenäänkin.
Meilläkin suht pieni piha, mutta läheltä löytyy muutamia hiekkakenttiä, leikkipuistoa.. lisäksi tuommoinen pikku metsä, jossa on kiva leikkiä aarteen kätkentää. Tulee muitakin muksuja mielellään mukaan.
Nyt meillä valmistaudutaan juhannusolympiaisiin kahdettakymmenettä kertaa. Juhlavuosi. Huomattiin silloin aikanaan, että meidän taloyhtiössä on paljon kaupunkijuhannuksen viettäjiä. Sen sijaan, että nyhjättäis omissa poteroissamme yhdistimme voimat.
Pientä yhteilöllisyyttä vaaditaan muutamalta, eikä pakko ole osallistua. Onhan tässä jengiä vaihtunut, mutta järjestään uudet lapsiperheet ovat olleet tyytyväisiä. Lapsia ja touhua riittää ja silmäpareja.
Omat lapset ovat lukiolaisia ja yksi juuri muutti pois, mutta kyllä mä tossa vielä toisinaan käyn leikkimässä. Tulee tutuksi ja saan itekin liikuntaa. Lukiolaisetkin joskus intoutuu palloa potkimaan pienempien kanssa.