Lue keskustelun säännöt.
Lasten liikkumattomuusepidemia - Mitä pitäisi tehdä?
Joulukuussa julkaistiin Move! -testin tulokset, joissa todettiin, että 40 % suomalaisista lapsista ja nuorista on niin huonossa kunnossa, että se haittaa päivittäisestä elämästä selviytymistä. Olen jutellut asiasta parin tutun liikunnanopettajan kanssa ja heidän omat havaintonsa ovat tukeneet tutkimuksen tuloksia ja esimerkit, mitä tämä huono kunto käytännössä tarkoittaa ovat olleet aika pelottavia: ei pystytä juoksemaan liikkasalia päästä päähän, ei toivoakaan päästä kyykkyyn ja ylös jne. Ja näitä tapauksia on paljon.
Asiasta on keskusteltu paljon, julkisuudessa, kahvipöydissä ja tällä palstalla, mutta yhden ryhmän ääni tuntuu jäävän paitsioon: niiden 40 % vanhempien. Pystyisivätkö he avaamaan, miten heidän lapsensa saataisiin liikkumaan sen verran, että he pärjäisivät elämässään. Pystyisikö yhteiskunta, pienemmät yhteisöt, kaverit tai jotkut muut tukemaan jotenkin heidän liikkumistaan? Onko muuta ratkaisua, kuin koululiikunnan määrän moninkertaistaminen?
Usein syyksi tarjotaan sitä, että urheilu on liian kilpaurheilupainotteista ja kyllä heidän lapset liikkuisivat, jos vain saisivat höntsätä. Kuitenkin todellisuus on, että höntsäryhmiä järjestetään aivan valtavasti verovaroin, osa täysin ilmaisia, osa maksaa muutaman kympin vuodessa. Kuitenkin näihin on vaikea saada osallistujia ja pääasiassa osallistujat ovat niitä, jotka muutenkin urheilevat paljon seuroissa. Esimerkiksi meidän lasten koululla pidetään heti koulun jälkeen kaikille avointa sählykerhoa. Siellä ei kuulemma käy yhtään lasta, jotka eivät pelaa jotain lajia joukkueissa.
Pitkä alustus, mutta tiivistettynä kysymykseni on: Miten tämän hetken liikkumattomat lapset saataisiin liikkumaan edes vähän? Erityisesti toivoisin ajatuksia niiden liikkumattomien lasten vanhemmilta. Näitä pitäisi olla kuitenkin lähes puolet vanhemmista.
Kommentit (2282)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä elin lapsuuteni 80- ja 90-luvuilla ja kyllä me silloin juoksimme PALJON. Pienempinä pelattiin kirkkistä, tervapataa ja keinupersistä niin veren maku suussa, että nykyiset futisjannut olisivat ihmeissään. Vähän vanhempina sitten siirryttiin höntsäämään pallopelejä. Nämä olivat siis varsinaisten harrastusten päälle.
Olen huomannut samaa ilmiötä kun ollaan pelattu vaikka puulaakia tms. höntsäfutista nuorempien ikäluokkien edustajien kanssa. He ovat monesti ihan ihmeissään siitä, kuinka "tosissaan" me pelaamme. Omassa lapsuudessa 90-luvulla oli normaalia pelata tosissaan, aina. Inhoan sellaista läpsyttelyä, että muka pelaillaan jotain ja varotaan ja himmaillaan koko ajan. Siinä menee koko pelaamisen idea pilalle. Reilu pitää olla eikä toisia saa vahingoittaa tahallaan, mutta täysillä yritetään aina.
Aika jännä, mutta näin ihmiset vaan ovat erilaisia vuosikymmenestä toiseen. Minä ja kaverit lapsuudessamme 80-l. liikuttiin kyllä ja pelattiinkin, mutta ei ikinä veren maku suussa. En tiedä onko tämä sitten joku kliseinen sukupuoliero, sillä olen nainen, ja sitten taas poikani ovat 2010-luvulla höntsänneet jalkapalloa ihan eri mielellä. Siis maalivahti todella heittäytyy pallon perään mutalammikkoon mustelmia saaden. Siis eivät ole ikinä "virallisesti" harrastaneet urheilua, mutta se meininki on ollut sellainen, että kun pelataan, yritetään täysillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koen suurena ongelmana sekä seuratoiminnassa että koululiikunnassa, ja myös näissä aihetta käsittelevissä julkisissa keskusteluissa, että puhujina ja toiminnan järjestäjinä ovat aina ihmiset, jotka ovat juuri näitä "inhoan sitä ettei pelata aina tosissaan ja täysillä" ja "jos ei viivajuoksussa jaksa edes yrittää niin on kyse jostain ongelmista eikä haluta nähdä todellista tulosta" ynnä muut kommentit, joista paistaa läpi, että ihminen itse on paitsi hyvin urheilullinen myös erittäin kilpailuhenkinen.
Itse en ole, enkä ikinä ole ollut kumpaakaan. Olin lapsena se musikaalinen taiteilija, joka tykkäsi soittaa ja lukea kirjoja. En voinut käsittää näiden "aina pitää pelata täysillä" -tyyppien ajatusmaailmaa, enkä halunnut kuulua tuollaiseen porukkaan, omat kaverit olivat ihan muissa ympyröissä. En usko, että tuollaiset aina liikuntaa rakastaneet ja sitä valtavan tärkeänä elämänsisältönä pitävät ihmiset osaisivat todella antaa vakavasti otettavia vinkkejä ja näkemyksiä, kuinka meidät vähän liikkuvat saataisiin liikkumaan enemmän.
Olen tuosta 100 % samaa mieltä ja juuri siksi avasinkin tämän ketjun. Kysyäkseni teiltä liikkumattomilta ja heidän vanhemmiltaan, mitä olisi tehtävissä. Miten lapset saataisiin liikkumaan enemmän ja myös monipuolisemmin. Kävely on hyvää hyötyliikuntaa, mutta ei yksinään riitä lapselle, koska se ei kehitä mitään muuta kuin matalaa aerobista kuntoa ja sitäkin oikeasti aika vähän, kun kyse on arkiliikunnasta, jos kunto ei ole jo päässyt erittäin huonoksi. Lasten ja nuorten pitäisi jollain tavalla juosta, hyppiä, käyttää voimaa monipuolisesti, hengästyä ja nostaa sykettään jne. Lajilla ei ole mitään väliä, kunhan nuo edellytykset täyttyisivät edes jollain tavalla.
Mikä innostaisi sinua liikkumaan enemmän tai olisi innostanut lapsena?
-ap
Sanotaan vielä selvennyksenä, että olen siis samaa mieltä tämän lauseen kanssa: "En usko, että tuollaiset aina liikuntaa rakastaneet ja sitä valtavan tärkeänä elämänsisältönä pitävät ihmiset osaisivat todella antaa vakavasti otettavia vinkkejä ja näkemyksiä, kuinka meidät vähän liikkuvat saataisiin liikkumaan enemmän."
Tuota ensimmäistä kappaletta en allekirjoita. Koululiikunnassa ja ainakin niissä lajeissa/seuroissa, joissa olen itse ollut ja joissa lapseni ovat olleet on aina ollut hyvin vahva "kaikki pelaa" -meininki pikkujunnuissa. Vähän vanhemmissa ollaan sitten jakauduttu tasoryhmiin niin, että kaikille löytyy sopivat pelikaverit ja vastustajat.
Vierailija kirjoitti:
Koen suurena ongelmana sekä seuratoiminnassa että koululiikunnassa, ja myös näissä aihetta käsittelevissä julkisissa keskusteluissa, että puhujina ja toiminnan järjestäjinä ovat aina ihmiset, jotka ovat juuri näitä "inhoan sitä ettei pelata aina tosissaan ja täysillä" ja "jos ei viivajuoksussa jaksa edes yrittää niin on kyse jostain ongelmista eikä haluta nähdä todellista tulosta" ynnä muut kommentit, joista paistaa läpi, että ihminen itse on paitsi hyvin urheilullinen myös erittäin kilpailuhenkinen.
Itse en ole, enkä ikinä ole ollut kumpaakaan. Olin lapsena se musikaalinen taiteilija, joka tykkäsi soittaa ja lukea kirjoja. En voinut käsittää näiden "aina pitää pelata täysillä" -tyyppien ajatusmaailmaa, enkä halunnut kuulua tuollaiseen porukkaan, omat kaverit olivat ihan muissa ympyröissä. En usko, että tuollaiset aina liikuntaa rakastaneet ja sitä valtavan tärkeänä elämänsisältönä pitävät ihmiset osaisivat todella antaa vakavasti otettavia vinkkejä ja näkemyksiä, kuinka meidät vähän liikkuvat saataisiin liikkumaan enemmän.
Tämä, niin paljon. Tässä ketjussa on toivottu kommenttia vähän liikkuvien lasten vanhemmilta ja heiltä jotka olivat näitä liikkumattomia lapsia, ja kun niitä tulee kertomaan kokemuksiaan, niin heidät lytätään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä elin lapsuuteni 80- ja 90-luvuilla ja kyllä me silloin juoksimme PALJON. Pienempinä pelattiin kirkkistä, tervapataa ja keinupersistä niin veren maku suussa, että nykyiset futisjannut olisivat ihmeissään. Vähän vanhempina sitten siirryttiin höntsäämään pallopelejä. Nämä olivat siis varsinaisten harrastusten päälle.
Olen huomannut samaa ilmiötä kun ollaan pelattu vaikka puulaakia tms. höntsäfutista nuorempien ikäluokkien edustajien kanssa. He ovat monesti ihan ihmeissään siitä, kuinka "tosissaan" me pelaamme. Omassa lapsuudessa 90-luvulla oli normaalia pelata tosissaan, aina. Inhoan sellaista läpsyttelyä, että muka pelaillaan jotain ja varotaan ja himmaillaan koko ajan. Siinä menee koko pelaamisen idea pilalle. Reilu pitää olla eikä toisia saa vahingoittaa tahallaan, mutta täysillä yritetään aina.
Aika jännä, mutta näin ihmiset vaan ovat erilaisia vuosikymmenestä toiseen. Minä ja kaverit lapsuudessamme 80-l. liikuttiin kyllä ja pelattiinkin, mutta ei ikinä veren maku suussa. En tiedä onko tämä sitten joku kliseinen sukupuoliero, sillä olen nainen, ja sitten taas poikani ovat 2010-luvulla höntsänneet jalkapalloa ihan eri mielellä. Siis maalivahti todella heittäytyy pallon perään mutalammikkoon mustelmia saaden. Siis eivät ole ikinä "virallisesti" harrastaneet urheilua, mutta se meininki on ollut sellainen, että kun pelataan, yritetään täysillä.
Voipi olla. Olen tuo, jolle vastasit ja siis mies.
Vierailija kirjoitti:
Koen suurena ongelmana sekä seuratoiminnassa että koululiikunnassa, ja myös näissä aihetta käsittelevissä julkisissa keskusteluissa, että puhujina ja toiminnan järjestäjinä ovat aina ihmiset, jotka ovat juuri näitä "inhoan sitä ettei pelata aina tosissaan ja täysillä" ja "jos ei viivajuoksussa jaksa edes yrittää niin on kyse jostain ongelmista eikä haluta nähdä todellista tulosta" ynnä muut kommentit, joista paistaa läpi, että ihminen itse on paitsi hyvin urheilullinen myös erittäin kilpailuhenkinen.
Itse en ole, enkä ikinä ole ollut kumpaakaan. Olin lapsena se musikaalinen taiteilija, joka tykkäsi soittaa ja lukea kirjoja. En voinut käsittää näiden "aina pitää pelata täysillä" -tyyppien ajatusmaailmaa, enkä halunnut kuulua tuollaiseen porukkaan, omat kaverit olivat ihan muissa ympyröissä. En usko, että tuollaiset aina liikuntaa rakastaneet ja sitä valtavan tärkeänä elämänsisältönä pitävät ihmiset osaisivat todella antaa vakavasti otettavia vinkkejä ja näkemyksiä, kuinka meidät vähän liikkuvat saataisiin liikkumaan enemmän.
Urheilijoiden mielestä jos jokin on hauskaa tai hyödyllistä, niin se ei ole oikeaa urheilua. Viivajuoksu on urheilua, haukkanatta ei. Tahdissa jumppaaminen on urheilua, metsässä kävely ei. Jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä elin lapsuuteni 80- ja 90-luvuilla ja kyllä me silloin juoksimme PALJON. Pienempinä pelattiin kirkkistä, tervapataa ja keinupersistä niin veren maku suussa, että nykyiset futisjannut olisivat ihmeissään. Vähän vanhempina sitten siirryttiin höntsäämään pallopelejä. Nämä olivat siis varsinaisten harrastusten päälle.
Olen huomannut samaa ilmiötä kun ollaan pelattu vaikka puulaakia tms. höntsäfutista nuorempien ikäluokkien edustajien kanssa. He ovat monesti ihan ihmeissään siitä, kuinka "tosissaan" me pelaamme. Omassa lapsuudessa 90-luvulla oli normaalia pelata tosissaan, aina. Inhoan sellaista läpsyttelyä, että muka pelaillaan jotain ja varotaan ja himmaillaan koko ajan. Siinä menee koko pelaamisen idea pilalle. Reilu pitää olla eikä toisia saa vahingoittaa tahallaan, mutta täysillä yritetään aina.
Aika jännä, mutta näin ihmiset vaan ovat erilaisia vuosikymmenestä toiseen. Minä ja kaverit lapsuudessamme 80-l. liikuttiin kyllä ja pelattiinkin, mutta ei ikinä veren maku suussa. En tiedä onko tämä sitten joku kliseinen sukupuoliero, sillä olen nainen, ja sitten taas poikani ovat 2010-luvulla höntsänneet jalkapalloa ihan eri mielellä. Siis maalivahti todella heittäytyy pallon perään mutalammikkoon mustelmia saaden. Siis eivät ole ikinä "virallisesti" harrastaneet urheilua, mutta se meininki on ollut sellainen, että kun pelataan, yritetään täysillä.
Voipi olla. Olen tuo, jolle vastasit ja siis mies.
Olen tuon keskimmäisen lainauksen kirjoittaja ja myös mies. Olen ihan varma, että tässä on vahva sukupuoliero myös. Pojat ovat kilpailuhenkisempiä ja sitä aiheuttaa myös se tuttu testosteroni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä haluaisin ihan oikeasti tietää, mistä move-testien tulkitsijat ovat repineet tuon tulkinnan, että 40 prosentilla testatuista on vaikeuksia selviytyä arjessa.
Veikkaan, ettei kukaan ole kysynyt selviytymisasiaa lapsilta itseltään. Tässä on vain haluttu repiä sensaatio-otsikoita.
Oma viidesluokkalaiseni ei saanut move-testistä varmastikaan kovin hyviä pisteitä. En tietenkään voi olla varma, mutta epäilen, että hänet on laskettu mukaan tähän 40 prosenttiin.
Hän on normaalipainoinen, oikeastaan hoikka, syö terveellisesti, harrastaa ohjattua liikuntaa kerran viikossa, tykkää retkeillä kesäisin, käy uimahallissa perheen kanssa kerran viikossa ja kävelyllä kanssani iltaisin. Taideharrastuksessaan hän on erittäin tavoitteellinen.
En mitenkään näe, miten hänellä olisi vaikeuksia selvitä arjessa. Ei hänen arkeensa kuulu viivajuoksu.
Ei asiaa tietenkään ole kysytty lapsilta. Monet aikuisetkaan eivät tajua, kuinka huonossa kunnossa he ovat, koska koko elämä on sopeutettu toimimaan oman kuntotason ympärillä. Jos vanhemmat kuskaavat lapsen kaikkialle autolla, ainut harrastus on pleikkari ja vanhemmat sattuvat vielä olemaan koululiikuntakielteisiä ja selittävät lapselleen, että niillä liikkatunneilla ie ole mitään väliä eikä edes kannata yrittää, niin miten se lapsi tajuaisi olla huolissaan tilanteestaan.
Tutkijat kyllä tietävät esimerkiksi hapenottokyvyn ja sydänsairauksien yhteyden tai heikkojen vatsalihasten ja selkävaivojen yhteyden ja siltä pohjalta on määritetty minimirajat, minkä sisällä pitäisi olla, että olisi hyvät edellytykset terveeseen elämään. 40 % lapsista ei täytä näitä.
Jep. Voihan nyt helvetti, lapsilta itseltäänhän sitä kuntoa tietenkin pitäisi kysyä, eikä missään tapauksessa testata mitattavissa olevin menetelmin :D. Olivatpa pöljiä tutkijoita, kun eivät tuota tajunneet. Ja lapset tietenkin päättävät täysin, että mitä syövät ja muutenkin kaikesta mitä tekevät. Niinhän sen pitää olla, kyllä lapsi itse tietää mikä on hänelle parhaaksi pitkässä juoksussa.
Luin vähän aikaa sitten mielenkiintoisen tutkimuksen, jonka mukaan ihmisten itse ilmoittaman liikuntamäärän ja sydänsairauksien välillä havaittiin huomattavasti vähemmän korrelaatiota kuin mitatun maksimihapenottokyvyn ja sydänsairauksien välillä. Tästä pääteltiin, että joko ihmisillä ei ole oikeasti realistista kuvaa omasta liikkumisestaan tai he kauniisti sanottuna kaunistelevat totuutta puhuessaan liikkumisestaan.
Kun ihminen sanoo, että heidän perheensä liikkuu kerran viikossa yhdessä niin liikkuuko se joka viikko yhdessä vai silloin, kun aurinko sattuu paistamaan, ei ole parempaa tekemistä ja kenelläkään viidestä ihmisestä ei vuoda yhtään nenä. Veikkaisin, että jos oikeasti tarkasteltaisiin näitä kerta viikossa yhdessä liikkuvia perheitä vaikka vuosi taaksepäin, niin harva pääsisi 26 kertaan.
Kyllä mekin perheenä yritämme liikkua myös yhdessä, mutta jotenkin se elämä tuppaa aika usein tulemaan tielle ja aikataulujen sovittaminen on vaikeaa, joten pelastus on, että kaikilla on myös omat harrastuksensa.
Tästä tuli mieleeni yksi juttu, joka on minua ihmetyttänyt koko ikäni. Vietin lapsuuteni 80-l. hyvin samalla tavalla kuin kaverini. Leikimme välillä leikkejä, joissa liikuttiin, ei yleensä mitenkään valtavasti juosten, välillä paikallaan. Erityisiä urheilulajeja ei harrastanut kukaan, ja voi sanoa, että saimme liikuntaa käytännössä samat määrät. Kaverini olivat koululiikunnassa ihan hyviä, minä umpisurkea. Mitään kestävyyttä ja vauhtia ei ollut. Muistan vielä sen tunteen, kun haukoin happea hädissäni ja kaverit kirmasivat iloisina. Siis mietin vain, mistä tuo johtuu. Vasta nuorena löysin liikunnan ilon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä haluaisin ihan oikeasti tietää, mistä move-testien tulkitsijat ovat repineet tuon tulkinnan, että 40 prosentilla testatuista on vaikeuksia selviytyä arjessa.
Veikkaan, ettei kukaan ole kysynyt selviytymisasiaa lapsilta itseltään. Tässä on vain haluttu repiä sensaatio-otsikoita.
Oma viidesluokkalaiseni ei saanut move-testistä varmastikaan kovin hyviä pisteitä. En tietenkään voi olla varma, mutta epäilen, että hänet on laskettu mukaan tähän 40 prosenttiin.
Hän on normaalipainoinen, oikeastaan hoikka, syö terveellisesti, harrastaa ohjattua liikuntaa kerran viikossa, tykkää retkeillä kesäisin, käy uimahallissa perheen kanssa kerran viikossa ja kävelyllä kanssani iltaisin. Taideharrastuksessaan hän on erittäin tavoitteellinen.
En mitenkään näe, miten hänellä olisi vaikeuksia selvitä arjessa. Ei hänen arkeensa kuulu viivajuoksu.
Ei asiaa tietenkään ole kysytty lapsilta. Monet aikuisetkaan eivät tajua, kuinka huonossa kunnossa he ovat, koska koko elämä on sopeutettu toimimaan oman kuntotason ympärillä. Jos vanhemmat kuskaavat lapsen kaikkialle autolla, ainut harrastus on pleikkari ja vanhemmat sattuvat vielä olemaan koululiikuntakielteisiä ja selittävät lapselleen, että niillä liikkatunneilla ie ole mitään väliä eikä edes kannata yrittää, niin miten se lapsi tajuaisi olla huolissaan tilanteestaan.
Tutkijat kyllä tietävät esimerkiksi hapenottokyvyn ja sydänsairauksien yhteyden tai heikkojen vatsalihasten ja selkävaivojen yhteyden ja siltä pohjalta on määritetty minimirajat, minkä sisällä pitäisi olla, että olisi hyvät edellytykset terveeseen elämään. 40 % lapsista ei täytä näitä.
Jep. Voihan nyt helvetti, lapsilta itseltäänhän sitä kuntoa tietenkin pitäisi kysyä, eikä missään tapauksessa testata mitattavissa olevin menetelmin :D. Olivatpa pöljiä tutkijoita, kun eivät tuota tajunneet. Ja lapset tietenkin päättävät täysin, että mitä syövät ja muutenkin kaikesta mitä tekevät. Niinhän sen pitää olla, kyllä lapsi itse tietää mikä on hänelle parhaaksi pitkässä juoksussa.
Luin vähän aikaa sitten mielenkiintoisen tutkimuksen, jonka mukaan ihmisten itse ilmoittaman liikuntamäärän ja sydänsairauksien välillä havaittiin huomattavasti vähemmän korrelaatiota kuin mitatun maksimihapenottokyvyn ja sydänsairauksien välillä. Tästä pääteltiin, että joko ihmisillä ei ole oikeasti realistista kuvaa omasta liikkumisestaan tai he kauniisti sanottuna kaunistelevat totuutta puhuessaan liikkumisestaan.
Kun ihminen sanoo, että heidän perheensä liikkuu kerran viikossa yhdessä niin liikkuuko se joka viikko yhdessä vai silloin, kun aurinko sattuu paistamaan, ei ole parempaa tekemistä ja kenelläkään viidestä ihmisestä ei vuoda yhtään nenä. Veikkaisin, että jos oikeasti tarkasteltaisiin näitä kerta viikossa yhdessä liikkuvia perheitä vaikka vuosi taaksepäin, niin harva pääsisi 26 kertaan.
Kyllä mekin perheenä yritämme liikkua myös yhdessä, mutta jotenkin se elämä tuppaa aika usein tulemaan tielle ja aikataulujen sovittaminen on vaikeaa, joten pelastus on, että kaikilla on myös omat harrastuksensa.
Tästä tuli mieleeni yksi juttu, joka on minua ihmetyttänyt koko ikäni. Vietin lapsuuteni 80-l. hyvin samalla tavalla kuin kaverini. Leikimme välillä leikkejä, joissa liikuttiin, ei yleensä mitenkään valtavasti juosten, välillä paikallaan. Erityisiä urheilulajeja ei harrastanut kukaan, ja voi sanoa, että saimme liikuntaa käytännössä samat määrät. Kaverini olivat koululiikunnassa ihan hyviä, minä umpisurkea. Mitään kestävyyttä ja vauhtia ei ollut. Muistan vielä sen tunteen, kun haukoin happea hädissäni ja kaverit kirmasivat iloisina. Siis mietin vain, mistä tuo johtuu. Vasta nuorena löysin liikunnan ilon.
Todennäköisesti kyseessä ovat olleet pienet, mutta itseään ruokkivat erot. Olet jostain syystä juoksennellut tai muuten liikkunut vähemmän kuin kaverisi. Kavereidesi kunto on kasvanut ja he ovat liikkuneet entistä enemmän ja sinä taas entistä vähemmän. Niinhän se menee, että hyvä kunto innostaa liikkumaan enemmän, koska liikkuminen on helpompaa ja hauskempaa ja kunto paranee entisestään ja huono kunto tekee samaa.
Toki, jos ero on noin dramaattinen kuin kuvasit, niin voi olla, että keuhkoissa tai sydämessä on jotain ihan oikeaa vikaakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koen suurena ongelmana sekä seuratoiminnassa että koululiikunnassa, ja myös näissä aihetta käsittelevissä julkisissa keskusteluissa, että puhujina ja toiminnan järjestäjinä ovat aina ihmiset, jotka ovat juuri näitä "inhoan sitä ettei pelata aina tosissaan ja täysillä" ja "jos ei viivajuoksussa jaksa edes yrittää niin on kyse jostain ongelmista eikä haluta nähdä todellista tulosta" ynnä muut kommentit, joista paistaa läpi, että ihminen itse on paitsi hyvin urheilullinen myös erittäin kilpailuhenkinen.
Itse en ole, enkä ikinä ole ollut kumpaakaan. Olin lapsena se musikaalinen taiteilija, joka tykkäsi soittaa ja lukea kirjoja. En voinut käsittää näiden "aina pitää pelata täysillä" -tyyppien ajatusmaailmaa, enkä halunnut kuulua tuollaiseen porukkaan, omat kaverit olivat ihan muissa ympyröissä. En usko, että tuollaiset aina liikuntaa rakastaneet ja sitä valtavan tärkeänä elämänsisältönä pitävät ihmiset osaisivat todella antaa vakavasti otettavia vinkkejä ja näkemyksiä, kuinka meidät vähän liikkuvat saataisiin liikkumaan enemmän.
Urheilijoiden mielestä jos jokin on hauskaa tai hyödyllistä, niin se ei ole oikeaa urheilua. Viivajuoksu on urheilua, haukkanatta ei. Tahdissa jumppaaminen on urheilua, metsässä kävely ei. Jne.
Ja lisäyksenä, että varmasti urheilun määritelmä onkin, että se on liikuntaa pelkän liikunnan vuoksi. LIIKUNTAA VOI HARRASTAA MUUTENKIN KUIN URHEILEMALLA, esim. leikkimällä ja hyötyliikkumalla.
Siis ratkaisu on harrastaa hyötyliikuntaa ja hauskanpitoa, johon sisältyy liikuntaa (kuten pihaleikit, höntsä ja retkeily). Aikana ennen autokuskausta ja ruutuja tämä hoitui itsestään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koen suurena ongelmana sekä seuratoiminnassa että koululiikunnassa, ja myös näissä aihetta käsittelevissä julkisissa keskusteluissa, että puhujina ja toiminnan järjestäjinä ovat aina ihmiset, jotka ovat juuri näitä "inhoan sitä ettei pelata aina tosissaan ja täysillä" ja "jos ei viivajuoksussa jaksa edes yrittää niin on kyse jostain ongelmista eikä haluta nähdä todellista tulosta" ynnä muut kommentit, joista paistaa läpi, että ihminen itse on paitsi hyvin urheilullinen myös erittäin kilpailuhenkinen.
Itse en ole, enkä ikinä ole ollut kumpaakaan. Olin lapsena se musikaalinen taiteilija, joka tykkäsi soittaa ja lukea kirjoja. En voinut käsittää näiden "aina pitää pelata täysillä" -tyyppien ajatusmaailmaa, enkä halunnut kuulua tuollaiseen porukkaan, omat kaverit olivat ihan muissa ympyröissä. En usko, että tuollaiset aina liikuntaa rakastaneet ja sitä valtavan tärkeänä elämänsisältönä pitävät ihmiset osaisivat todella antaa vakavasti otettavia vinkkejä ja näkemyksiä, kuinka meidät vähän liikkuvat saataisiin liikkumaan enemmän.
Tämä, niin paljon. Tässä ketjussa on toivottu kommenttia vähän liikkuvien lasten vanhemmilta ja heiltä jotka olivat näitä liikkumattomia lapsia, ja kun niitä tulee kertomaan kokemuksiaan, niin heidät lytätään.
En kyllä muista, että tässä olisi lytätty mitään muita mielipiteitä, kuin niitä, joiden mukaan heidän lapsensa ovat täydellisiä kaikin puolin ja testit ovat vain väärässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
oo
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä haluaisin ihan oikeasti tietää, mistä move-testien tulkitsijat ovat repineet tuon tulkinnan, että 40 prosentilla testatuista on vaikeuksia selviytyä arjessa.
Veikkaan, ettei kukaan ole kysynyt selviytymisasiaa lapsilta itseltään. Tässä on vain haluttu repiä sensaatio-otsikoita.
Oma viidesluokkalaiseni ei saanut move-testistä varmastikaan kovin hyviä pisteitä. En tietenkään voi olla varma, mutta epäilen, että hänet on laskettu mukaan tähän 40 prosenttiin.
Hän on normaalipainoinen, oikeastaan hoikka, syö terveellisesti, harrastaa ohjattua liikuntaa kerran viikossa, tykkää retkeillä kesäisin, käy uimahallissa perheen kanssa kerran viikossa ja kävelyllä kanssani iltaisin. Taideharrastuksessaan hän on erittäin tavoitteellinen.
En mitenkään näe, miten hänellä olisi vaikeuksia selvitä arjessa. Ei hänen arkeensa kuulu viivajuoksu.
Ei asiaa tietenkään ole kysytty lapsilta. Monet aikuisetkaan eivät tajua, kuinka huonossa kunnossa he ovat, koska koko elämä on sopeutettu toimimaan oman kuntotason ympärillä. Jos vanhemmat kuskaavat lapsen kaikkialle autolla, ainut harrastus on pleikkari ja vanhemmat sattuvat vielä olemaan koululiikuntakielteisiä ja selittävät lapselleen, että niillä liikkatunneilla ie ole mitään väliä eikä edes kannata yrittää, niin miten se lapsi tajuaisi olla huolissaan tilanteestaan.
Tutkijat kyllä tietävät esimerkiksi hapenottokyvyn ja sydänsairauksien yhteyden tai heikkojen vatsalihasten ja selkävaivojen yhteyden ja siltä pohjalta on määritetty minimirajat, minkä sisällä pitäisi olla, että olisi hyvät edellytykset terveeseen elämään. 40 % lapsista ei täytä näitä.
Jep. Voihan nyt helvetti, lapsilta itseltäänhän sitä kuntoa tietenkin pitäisi kysyä, eikä missään tapauksessa testata mitattavissa olevin menetelmin :D. Olivatpa pöljiä tutkijoita, kun eivät tuota tajunneet. Ja lapset tietenkin päättävät täysin, että mitä syövät ja muutenkin kaikesta mitä tekevät. Niinhän sen pitää olla, kyllä lapsi itse tietää mikä on hänelle parhaaksi pitkässä juoksussa.
Luin vähän aikaa sitten mielenkiintoisen tutkimuksen, jonka mukaan ihmisten itse ilmoittaman liikuntamäärän ja sydänsairauksien välillä havaittiin huomattavasti vähemmän korrelaatiota kuin mitatun maksimihapenottokyvyn ja sydänsairauksien välillä. Tästä pääteltiin, että joko ihmisillä ei ole oikeasti realistista kuvaa omasta liikkumisestaan tai he kauniisti sanottuna kaunistelevat totuutta puhuessaan liikkumisestaan.
Kun ihminen sanoo, että heidän perheensä liikkuu kerran viikossa yhdessä niin liikkuuko se joka viikko yhdessä vai silloin, kun aurinko sattuu paistamaan, ei ole parempaa tekemistä ja kenelläkään viidestä ihmisestä ei vuoda yhtään nenä. Veikkaisin, että jos oikeasti tarkasteltaisiin näitä kerta viikossa yhdessä liikkuvia perheitä vaikka vuosi taaksepäin, niin harva pääsisi 26 kertaan.
Kyllä mekin perheenä yritämme liikkua myös yhdessä, mutta jotenkin se elämä tuppaa aika usein tulemaan tielle ja aikataulujen sovittaminen on vaikeaa, joten pelastus on, että kaikilla on myös omat harrastuksensa.
Tästä tuli mieleeni yksi juttu, joka on minua ihmetyttänyt koko ikäni. Vietin lapsuuteni 80-l. hyvin samalla tavalla kuin kaverini. Leikimme välillä leikkejä, joissa liikuttiin, ei yleensä mitenkään valtavasti juosten, välillä paikallaan. Erityisiä urheilulajeja ei harrastanut kukaan, ja voi sanoa, että saimme liikuntaa käytännössä samat määrät. Kaverini olivat koululiikunnassa ihan hyviä, minä umpisurkea. Mitään kestävyyttä ja vauhtia ei ollut. Muistan vielä sen tunteen, kun haukoin happea hädissäni ja kaverit kirmasivat iloisina. Siis mietin vain, mistä tuo johtuu. Vasta nuorena löysin liikunnan ilon.
Anemia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä on ehkä maailman yksinkertaisin ongelma ratkaistavaksi. Puhelimet pois ja mukulat pihalle. Kyllä ne siellä liikkuu niin kuin ennen vanhaankin.
Kylä- ja lähikouluja pitäisi perustaa lisää niiden sulkemisen sijaan. Mitä se hyödyttää lapsen kehitystä, jos joutuu istumaan 3h koulutaksissa joka ikinen arkipäivä. Aikuinen saa valita työmatkan pituuden, mutta lapset ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä haluaisin ihan oikeasti tietää, mistä move-testien tulkitsijat ovat repineet tuon tulkinnan, että 40 prosentilla testatuista on vaikeuksia selviytyä arjessa.
Veikkaan, ettei kukaan ole kysynyt selviytymisasiaa lapsilta itseltään. Tässä on vain haluttu repiä sensaatio-otsikoita.
Oma viidesluokkalaiseni ei saanut move-testistä varmastikaan kovin hyviä pisteitä. En tietenkään voi olla varma, mutta epäilen, että hänet on laskettu mukaan tähän 40 prosenttiin.
Hän on normaalipainoinen, oikeastaan hoikka, syö terveellisesti, harrastaa ohjattua liikuntaa kerran viikossa, tykkää retkeillä kesäisin, käy uimahallissa perheen kanssa kerran viikossa ja kävelyllä kanssani iltaisin. Taideharrastuksessaan hän on erittäin tavoitteellinen.
En mitenkään näe, miten hänellä olisi vaikeuksia selvitä arjessa. Ei hänen arkeensa kuulu viivajuoksu.
Ei asiaa tietenkään ole kysytty lapsilta. Monet aikuisetkaan eivät tajua, kuinka huonossa kunnossa he ovat, koska koko elämä on sopeutettu toimimaan oman kuntotason ympärillä. Jos vanhemmat kuskaavat lapsen kaikkialle autolla, ainut harrastus on pleikkari ja vanhemmat sattuvat vielä olemaan koululiikuntakielteisiä ja selittävät lapselleen, että niillä liikkatunneilla ie ole mitään väliä eikä edes kannata yrittää, niin miten se lapsi tajuaisi olla huolissaan tilanteestaan.
Tutkijat kyllä tietävät esimerkiksi hapenottokyvyn ja sydänsairauksien yhteyden tai heikkojen vatsalihasten ja selkävaivojen yhteyden ja siltä pohjalta on määritetty minimirajat, minkä sisällä pitäisi olla, että olisi hyvät edellytykset terveeseen elämään. 40 % lapsista ei täytä näitä.
Jep. Voihan nyt helvetti, lapsilta itseltäänhän sitä kuntoa tietenkin pitäisi kysyä, eikä missään tapauksessa testata mitattavissa olevin menetelmin :D. Olivatpa pöljiä tutkijoita, kun eivät tuota tajunneet. Ja lapset tietenkin päättävät täysin, että mitä syövät ja muutenkin kaikesta mitä tekevät. Niinhän sen pitää olla, kyllä lapsi itse tietää mikä on hänelle parhaaksi pitkässä juoksussa.
Luin vähän aikaa sitten mielenkiintoisen tutkimuksen, jonka mukaan ihmisten itse ilmoittaman liikuntamäärän ja sydänsairauksien välillä havaittiin huomattavasti vähemmän korrelaatiota kuin mitatun maksimihapenottokyvyn ja sydänsairauksien välillä. Tästä pääteltiin, että joko ihmisillä ei ole oikeasti realistista kuvaa omasta liikkumisestaan tai he kauniisti sanottuna kaunistelevat totuutta puhuessaan liikkumisestaan.
Kun ihminen sanoo, että heidän perheensä liikkuu kerran viikossa yhdessä niin liikkuuko se joka viikko yhdessä vai silloin, kun aurinko sattuu paistamaan, ei ole parempaa tekemistä ja kenelläkään viidestä ihmisestä ei vuoda yhtään nenä. Veikkaisin, että jos oikeasti tarkasteltaisiin näitä kerta viikossa yhdessä liikkuvia perheitä vaikka vuosi taaksepäin, niin harva pääsisi 26 kertaan.
Kyllä mekin perheenä yritämme liikkua myös yhdessä, mutta jotenkin se elämä tuppaa aika usein tulemaan tielle ja aikataulujen sovittaminen on vaikeaa, joten pelastus on, että kaikilla on myös omat harrastuksensa.
Tästä tuli mieleeni yksi juttu, joka on minua ihmetyttänyt koko ikäni. Vietin lapsuuteni 80-l. hyvin samalla tavalla kuin kaverini. Leikimme välillä leikkejä, joissa liikuttiin, ei yleensä mitenkään valtavasti juosten, välillä paikallaan. Erityisiä urheilulajeja ei harrastanut kukaan, ja voi sanoa, että saimme liikuntaa käytännössä samat määrät. Kaverini olivat koululiikunnassa ihan hyviä, minä umpisurkea. Mitään kestävyyttä ja vauhtia ei ollut. Muistan vielä sen tunteen, kun haukoin happea hädissäni ja kaverit kirmasivat iloisina. Siis mietin vain, mistä tuo johtuu. Vasta nuorena löysin liikunnan ilon.
Todennäköisesti kyseessä ovat olleet pienet, mutta itseään ruokkivat erot. Olet jostain syystä juoksennellut tai muuten liikkunut vähemmän kuin kaverisi. Kavereidesi kunto on kasvanut ja he ovat liikkuneet entistä enemmän ja sinä taas entistä vähemmän. Niinhän se menee, että hyvä kunto innostaa liikkumaan enemmän, koska liikkuminen on helpompaa ja hauskempaa ja kunto paranee entisestään ja huono kunto tekee samaa.
Toki, jos ero on noin dramaattinen kuin kuvasit, niin voi olla, että keuhkoissa tai sydämessä on jotain ihan oikeaa vikaakin.
Niin, olen tätä asiaa miettinyt mielestäni ihan realistisesti, enkä käsitä, mistä se ero tulee. Kun vaikka pelattiin, liikuimme kyllä kaikki samalla tavalla, ja jos oli jotain kotileikkiä ulkona, siis tyyliin "koti" kaivettiin hankeen, teimme siinäkin kaikki kaikenlaista. Ei meistä kukaan käynyt yksinään millään lenkeillä tms., se kaikki liikunta oli leikkimistä yhdessä. Olen itse asiassa vieläkin sellainen, etten millään viitsisi istua pitkään aloillaan, tulee jotenkin levoton olo, joten en siis lapsenakaan vain istunut aloillani.
Koululiikunta oli ihan myrkkyä, sillä aika harvoin siinä saattoi mitään tehdä ilman, että puoli luokkaa hirnui naurusta suorituksilleni. Sen ajan koulukulttuuri oli sellainen, etteivät opettajat puuttuneet tällaiseen mitenkään, ennemmin vain itsekin pudistelivat huokaillen päätään. Tähän nähden oli mykistävä ero, kun viime syksynä kävelin urheilukentän ohi ja siellä oli ehkä yläkoulun tyttöjen liikuntatunti meneillään. Jotkut juoksivat rataa ympäri ja toiset huusivat kentän laidalla. Oikeasti kesti hetken tajuta, että eivät huutaneet mitään läskeistä tms. vaan KANNUSTIVAT ja nimistä päätellen kannustivat vieläpä kaikkia juoksijoita, ei vain yhtä.
Nuorena aloin käydä aerobicissa ja siitä tykkäsinkin. Jos ei jaksanut tehdä lihaskuntoliikkeitä niin paljon kuin muut, sitten vain lopetti siinä vaiheessa, kun tuntui tosi pahalta, eikä kukaan sanonut mitään. Kunto koheni. Sitten aloin lenkkeillä, juoksin tosi hitaasti tosi lyhyitä lenkkejä ja kunto koheni aivan hurjasti. Tein todellakin jotain, missä en ollut lainkaan mukavuusalueellani. En ikinä verrannut itseäni muihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noi tulokset eivät ole relevantteja. Mun luokan useammat oppilaat veti ihan riman ali koko testin. Liikuntatunneilla suoriutuvat loistavasti, mutta eivät pidä testeistä. Luulen että todella moni tehnyt saman.
Miksi yrität valehdella? 100 % varmuudella et ole liikunnanopettaja, jos et ole huomannut lasten kunnon rapautumista.
Korkeintaan voit olla joku pikkuisen alakoulun luokanope, joka "opettaa liikuntaa" oman duuninsa ohella ja jolla ei ole mitään käsitystä, miten lasten pitäisi liikkua. Käytte vähän kävelyillä haistelemassa kukkia ja ehkä jumppailette ja kun tulee valtakunnalliset kuntotestit ja sinun luokkasi on kokonaisuudessaan hälyyttävän huonossa kunnossa, syytät testejä etkä katso yhtään peiliin.
Olen aivan eri, mutta selvästikään et tajua opettajan työnkuvasta sen enempää kuin noista testeistä.
Jos liikunnanopettaja väittää, että ei ole havainnut mitään ongelmaa lasten liikkumisessa ja syyttää vain testejä vääränlaisiksi, olisin aika huolissani hänen ammattitaidostaan.
Hän puhui omasta luokastaan, joten hän on luokanopettaja, ei liikunnanopettaja. Ja kumpikaan, sen paremmin luokanopettaja kuin liikunnanopettaja, ei ole vastuussa oppilaidensa move-tuloksista. Hän toimii opsin mukaan ja opettaa opsissa mainitut asiat, ja siinäpä se aika meneekin.
Kuten täällä on jo kerrottu, ongelma on syntynyt vapaa-ajalla, ja se on ratkaistava vapaa-ajalla. Moni on jo ehdottanutkin ratkaisuja, sen sijaan että syyllistää opettajia.
Jos luokanopettaja on sitä mieltä, että hänen luokkansa on erittäin liikunnallista porukkaa ja pärjäävät hyvin liikuntatunneilla, mutta valtakunnallinen testaus kertoo päinvastaista, niin olisin valmis epäilemään, että kyseinen opettaja ei ole ihan tehtäviensä tasalla. Tuo on ihan sama kuin, jos opettaja väittäisi luokkansa olevan hyvä matikassa, mutta he eivät selviä kyseisen luokka-asteen kirjojen tehtävistä ja opettaja syyttäisi, että kirjassa on vääränlaisia tehtäviä.
OPS antaa tietyt raamit opetukselle, mutta jättää myös paljon liikkumavaraa. Esimerkiksi liikunnassa vaatimustaso voi olla hyvinkin erilainen opettajien välillä, koska liikunnassa on vaikea antaa mitään tarkkoja suoritusvaatimuksia. Yksi opettaja voi kannustaa lapsia juoksemaan täysillä sählypelissä pallon perässä ja toiselle riittää, että he vähän syöttelevät palloa toisilleen. Sitten jälkimmäinen on sitä mieltä, että on väärin pistää lapset testissä juoksemaan, kun eiväthän he juokse liikkatunneillakaan.
Tässä on sellainen pikkuinen ero, että matematiikassa tehtävien teko vaikuttaa numeroon. Move-testien tulokset eivät vaikuta, mikä luonnollisesti vaikuttaa motivaatioon.
Opettaja, joka vain kannustaa lapsia juoksemaan täysillä sählypallon perässä kuulostaa tosi kurjalta ja vanhanaikaiselta. Tuolla asenteella ruokitaan tarpeetonta eriarvoisuutta: ne täysillä juoksevat käytännössä satuttavat toisia, kun kokoerot kasvuiässä ovat suuria ja temperamenttierot kaiken ikäisillä merkittäviä. Osa ei opi muuta kuin juoksua, osa oppii että on parempi edes olla yrittämättä. Tuohon kun lisätään vielä huutamalla valittavat joukkueet, niin ollaan ymmärtämättömyyden ytimessä.
Mikäs sitten olisi mukavaa ja modernia koululiikuntaa, jos pallopelit ovat niin vanhanaikaisia? Pelkkää kävelyä ja rentoutusharjoituksia? Mitä tahansa, missä ei vahingossakaan voi tulla hiki tai hengästyä? Jotain, missä ei ole mitenkään mahdollista, että oppilaiden välille tulisi mitään eroja? Onko paikoillaan makaaminen epäreilua, kun ADHD-lapset eivät osaa pysyä paikoillaan?
Minä pidin koululiikunnassa esim. polttopallosta (Kahden tulen välissä), itsenäisestä luistelusta, uimisesta, pulkkamäestä ja suunnistuksesta (rasteja ei yleensä löytynyt) sekä kuntopiiristä. Pari kertaa hypittiin narua, mikä oli ihan parasta. Mutta ei kelvannut, kun ei ole Olympialaji. Moni laji oli ihan ok vaikka olin niissä huono, mutta olivathan muutkin. Ihan mukavaa se koululiikunta oli. Vihasin pesäpalloa, lentopalloa, jonossa hiihtämistä eli lajeja joissa focus on muussa kuin liikkumisessa, kuten monimutkaisissa säännöissä ja joissa ei juurikaan tehdä muuta kuin seisoskellaan ja odotellaan. Mutta varmasti nämä kehittivät minua ihmisenä. Pallopelejä en ole juuri pelannut enää koulun jälkeen. Olen joka päivä iloinen ettei enää tarvitse.
Ei ole ohjattuja liikuntaharrastuksia. Kerran kävin työväenopiston mummojumpassa, mutta siellä oli jotain tanssisarjoja, joiden opetteluun menee puoli vuotta. Eikä tullut hiki.
Eli pidit kaikista sellaisista asioista, joissa sait olla yksin, mielellään jossain metsässä kaukana muista ihmisistä? Ja sellaisista, joissa sait itse määrittää tekemisen tahdin. Ihan mielenkiinnosta: kun olit vaikka suunnistamassa, juoksitko vai kävelitkö metsässä? Yritän tässä vain miettiä, että tykkäsitkö niistä lajeista, joissa jouduit liikkumaan kaikkein vähiten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
oo
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä haluaisin ihan oikeasti tietää, mistä move-testien tulkitsijat ovat repineet tuon tulkinnan, että 40 prosentilla testatuista on vaikeuksia selviytyä arjessa.
Veikkaan, ettei kukaan ole kysynyt selviytymisasiaa lapsilta itseltään. Tässä on vain haluttu repiä sensaatio-otsikoita.
Oma viidesluokkalaiseni ei saanut move-testistä varmastikaan kovin hyviä pisteitä. En tietenkään voi olla varma, mutta epäilen, että hänet on laskettu mukaan tähän 40 prosenttiin.
Hän on normaalipainoinen, oikeastaan hoikka, syö terveellisesti, harrastaa ohjattua liikuntaa kerran viikossa, tykkää retkeillä kesäisin, käy uimahallissa perheen kanssa kerran viikossa ja kävelyllä kanssani iltaisin. Taideharrastuksessaan hän on erittäin tavoitteellinen.
En mitenkään näe, miten hänellä olisi vaikeuksia selvitä arjessa. Ei hänen arkeensa kuulu viivajuoksu.
Ei asiaa tietenkään ole kysytty lapsilta. Monet aikuisetkaan eivät tajua, kuinka huonossa kunnossa he ovat, koska koko elämä on sopeutettu toimimaan oman kuntotason ympärillä. Jos vanhemmat kuskaavat lapsen kaikkialle autolla, ainut harrastus on pleikkari ja vanhemmat sattuvat vielä olemaan koululiikuntakielteisiä ja selittävät lapselleen, että niillä liikkatunneilla ie ole mitään väliä eikä edes kannata yrittää, niin miten se lapsi tajuaisi olla huolissaan tilanteestaan.
Tutkijat kyllä tietävät esimerkiksi hapenottokyvyn ja sydänsairauksien yhteyden tai heikkojen vatsalihasten ja selkävaivojen yhteyden ja siltä pohjalta on määritetty minimirajat, minkä sisällä pitäisi olla, että olisi hyvät edellytykset terveeseen elämään. 40 % lapsista ei täytä näitä.
Jep. Voihan nyt helvetti, lapsilta itseltäänhän sitä kuntoa tietenkin pitäisi kysyä, eikä missään tapauksessa testata mitattavissa olevin menetelmin :D. Olivatpa pöljiä tutkijoita, kun eivät tuota tajunneet. Ja lapset tietenkin päättävät täysin, että mitä syövät ja muutenkin kaikesta mitä tekevät. Niinhän sen pitää olla, kyllä lapsi itse tietää mikä on hänelle parhaaksi pitkässä juoksussa.
Luin vähän aikaa sitten mielenkiintoisen tutkimuksen, jonka mukaan ihmisten itse ilmoittaman liikuntamäärän ja sydänsairauksien välillä havaittiin huomattavasti vähemmän korrelaatiota kuin mitatun maksimihapenottokyvyn ja sydänsairauksien välillä. Tästä pääteltiin, että joko ihmisillä ei ole oikeasti realistista kuvaa omasta liikkumisestaan tai he kauniisti sanottuna kaunistelevat totuutta puhuessaan liikkumisestaan.
Kun ihminen sanoo, että heidän perheensä liikkuu kerran viikossa yhdessä niin liikkuuko se joka viikko yhdessä vai silloin, kun aurinko sattuu paistamaan, ei ole parempaa tekemistä ja kenelläkään viidestä ihmisestä ei vuoda yhtään nenä. Veikkaisin, että jos oikeasti tarkasteltaisiin näitä kerta viikossa yhdessä liikkuvia perheitä vaikka vuosi taaksepäin, niin harva pääsisi 26 kertaan.
Kyllä mekin perheenä yritämme liikkua myös yhdessä, mutta jotenkin se elämä tuppaa aika usein tulemaan tielle ja aikataulujen sovittaminen on vaikeaa, joten pelastus on, että kaikilla on myös omat harrastuksensa.
Tästä tuli mieleeni yksi juttu, joka on minua ihmetyttänyt koko ikäni. Vietin lapsuuteni 80-l. hyvin samalla tavalla kuin kaverini. Leikimme välillä leikkejä, joissa liikuttiin, ei yleensä mitenkään valtavasti juosten, välillä paikallaan. Erityisiä urheilulajeja ei harrastanut kukaan, ja voi sanoa, että saimme liikuntaa käytännössä samat määrät. Kaverini olivat koululiikunnassa ihan hyviä, minä umpisurkea. Mitään kestävyyttä ja vauhtia ei ollut. Muistan vielä sen tunteen, kun haukoin happea hädissäni ja kaverit kirmasivat iloisina. Siis mietin vain, mistä tuo johtuu. Vasta nuorena löysin liikunnan ilon.
Anemia?
En nyt suoraan sanoen muista testattiinko hemoglobiini kouluterveydenhuollossa ala-asteella 80-luvulla, mutta jos testattiin, se oli ok. Yläasteella se ei kyllä ollut ok, sillä kuukautiseni olivat todella runsaat ja söin sitten rautaa, mutta ala-asteen hengästymisiä tuo ei selitä. Huvittavaa tavallaan muuten oli, että sain tietysti terveydenhoitajalta lehtisen huonosta hemoglobiinista. Siinä oli tarina munkkeja mussuttavasta tytöstä, jonka hemoglobiini oli huono niiden munkkien takia. Minä vuosin kuin hana, syyllistämistä en olisi ehkä tarvinnut :(
Vierailija kirjoitti:
Kylä- ja lähikouluja pitäisi perustaa lisää niiden sulkemisen sijaan. Mitä se hyödyttää lapsen kehitystä, jos joutuu istumaan 3h koulutaksissa joka ikinen arkipäivä. Aikuinen saa valita työmatkan pituuden, mutta lapset ei.
Ne kyläkoulut lakkautettiin siksi, että siellä kylällä ei ole luokkakaveria lapsellesi.
Lapsi ei saa valita koulumatkansa pituutta, mutta aikuinen saa valita lapsensa koulumatkan pituuden. Jos muuttaa 1,5 tunnin päähän lähimmästä koulusta, niin se on aivan ikioma valinta ja siitä on aivan turha syyttää yhteiskuntaa. Tuskinpa siellä kylällä on montaa leikkikaveriakaan lapsellesi, joten ei tarvitse hämmästyä, jos lapsella ei ole ystäviä. Aikuisen ja erityisesti lapsen vanhemman pitää kantaa vastuu valinnoistaan ja olla kiitollinen, että yhteiskunta sentään hoitaa sen lapsesi roudaamisen sinne kouluun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koen suurena ongelmana sekä seuratoiminnassa että koululiikunnassa, ja myös näissä aihetta käsittelevissä julkisissa keskusteluissa, että puhujina ja toiminnan järjestäjinä ovat aina ihmiset, jotka ovat juuri näitä "inhoan sitä ettei pelata aina tosissaan ja täysillä" ja "jos ei viivajuoksussa jaksa edes yrittää niin on kyse jostain ongelmista eikä haluta nähdä todellista tulosta" ynnä muut kommentit, joista paistaa läpi, että ihminen itse on paitsi hyvin urheilullinen myös erittäin kilpailuhenkinen.
Itse en ole, enkä ikinä ole ollut kumpaakaan. Olin lapsena se musikaalinen taiteilija, joka tykkäsi soittaa ja lukea kirjoja. En voinut käsittää näiden "aina pitää pelata täysillä" -tyyppien ajatusmaailmaa, enkä halunnut kuulua tuollaiseen porukkaan, omat kaverit olivat ihan muissa ympyröissä. En usko, että tuollaiset aina liikuntaa rakastaneet ja sitä valtavan tärkeänä elämänsisältönä pitävät ihmiset osaisivat todella antaa vakavasti otettavia vinkkejä ja näkemyksiä, kuinka meidät vähän liikkuvat saataisiin liikkumaan enemmän.
Tämä, niin paljon. Tässä ketjussa on toivottu kommenttia vähän liikkuvien lasten vanhemmilta ja heiltä jotka olivat näitä liikkumattomia lapsia, ja kun niitä tulee kertomaan kokemuksiaan, niin heidät lytätään.
En kyllä muista, että tässä olisi lytätty mitään muita mielipiteitä, kuin niitä, joiden mukaan heidän lapsensa ovat täydellisiä kaikin puolin ja testit ovat vain väärässä.
Kuka täällä on sanonut lapsensa olevan kaikin puolin täydellinen?
Ehkä pitäisi vain hyväksyä se, että kaikki eivät ole erityisen kiinnostuneita liikunnasta eivätkä halua harrastaa urheilua. Tietysti tekee sellaisellekin lapselle ja nuorelle ihan hyvää esimerkiksi pyöräillä tai kävellä se koulumatka ja kiva, jos hyppii trampalla pihalla ja skoottailee kotikadulla, mutta turha täällä on marista siitä, että jonkun viivajuoksun testitulokset on niin huonoja ja kaikki ei vaan innostu edes yrittämään. Sellaista se on.
Itse olen jo aikoja sitten hyväksynyt esimerkiksi noita jääkiekko- ja jalkapallojoukkueiden nuoria poikia katsoessani, että kaikki nyt eivät ilmeisesti pysty lukemaan lukukauden aikana edes sitä yhtä lukupassissa olevaa kirjaa tai eivät ole vielä lukioikäisinäkään pätkääkään kiinnostuneita seuraamaan yhteiskunnallisia asioita, eivät sen vertaa, että voisivat osallistua keskusteluun saman ikäisten kanssa yhteiskuntaopin tunnilla edes vähän alusta. Aika kuluu treeneissä treeneissä treeneissä. Viivajuoksussa varmaan pärjäävät tosi hienosti. Sellaista se on.
Olen tuosta 100 % samaa mieltä ja juuri siksi avasinkin tämän ketjun. Kysyäkseni teiltä liikkumattomilta ja heidän vanhemmiltaan, mitä olisi tehtävissä. Miten lapset saataisiin liikkumaan enemmän ja myös monipuolisemmin. Kävely on hyvää hyötyliikuntaa, mutta ei yksinään riitä lapselle, koska se ei kehitä mitään muuta kuin matalaa aerobista kuntoa ja sitäkin oikeasti aika vähän, kun kyse on arkiliikunnasta, jos kunto ei ole jo päässyt erittäin huonoksi. Lasten ja nuorten pitäisi jollain tavalla juosta, hyppiä, käyttää voimaa monipuolisesti, hengästyä ja nostaa sykettään jne. Lajilla ei ole mitään väliä, kunhan nuo edellytykset täyttyisivät edes jollain tavalla.
Mikä innostaisi sinua liikkumaan enemmän tai olisi innostanut lapsena?
-ap