Oletteko lukeneet viime viikon Talouselaman artikkelin " Kun mikaan ei riita" ; juttu tyonantajien vaatimuksista ja tyontekijoiden pahoinvoinnista

Tulevaisuutta tosiaankin on vaikea ennustaa. Uskon kuitenkin, että liian tiukka työtahti ei voi ikuisesti kiristyä entisestään. Ainakin siis toivon niin.



Tosiasiassahan elämässä loppujen lopuksi tärkeintä ovat itse ihmiset.

Voit vaatia työnantajaa muuttamaan käytöstään, mutta mitä siitä seuraa? Aika usein siinä menee hirveä määrä psyykkistä energiaa itseltä. Jaloilla äänestäminen on myös vaikuttamista toisen tekemiseen.



Tai huolimatta työnantajan vaatimuksista, voin sanoa hänelle, että en voi tehdä ylitöitä, koska minulla on lapsi, josta pitää huolehtia. En siis suostu vaatimuksiin. Sekin on merkki hänelle (työnantajalle), että vaatimus on kohdallani kohtuuton. Tietenkin otan siinä myös tietoisen riskin, sillä saatan joutua mustalle listalle tai hiillostetuksi ulos työyhteisöstäni.



Kaikenkaikkiaan kyseessä on suurempi kuvio kuin vain työnantajan vaatimukset. Kyse on kuluttajien valinnoista, kuten eräs aikaisempi kirjoittaja totesi (ja tällä siis mahdollistetaan ja edesautetaan hurjaa tehokkuusajattelua - " kaikki halvalla mulle heti" ), työnantajien hurjista vaatimuksista, työntekijän suostumisesta oravanpyörään jne.



Muuttamalla jotakin noista, voi itse vaikuttaa.

työnantajan kovenevat vaatimukset lähtevät siitä, että tulosta täytyy parantaa. ts. tuotetta pitää myydä enemmän ja pienemmällä hinnalla koska kuluttaja, eli sinä ja minä, niin vaadimme.



muistatko koska olisit valinnut suomalaisen suunnittelijan vaatteen H&M:n vaatteen tilalle? halusin vain sanoa sitä, että työnantaja ei ole vain yksi iso ja paha, vaikka niin mielellään ajattelisimmekin. tämä siis välikommenttina.



mielenkiintoinen aihe!

Ostammeko asumisen väljyyttä, enemmän elektroniikkaa ja kalliimpia" merkki" vaatteita maksamalla ne siten, että rahan lisäksi uhraamme myös oman vapaa-aikamme sen rahan tienaamiseksi? Onko läksy taas kerran se, että " kaikkea ei voi saada" ? Joko uurastetaan niska limassa, jotta on rahaa tai sitten on enemmän vapaa-aikaa, mutta vähemmän rahaa käytettävänä?

Siis nykyisin maksetaan veroja enemmän kuin ennen ( kun tulot on korkeammat) mutta silti terveydenhoito, sosiaalihuolto ja peruskoulutus ovat rahoituskriisissä?



Me raadetaan hullun lailla " hyvinvointi" yhteiskunnan nimissä ja kaikki vaan kurjistuu koko ajan, yhtälö ei mahdu tähän päähän...

Olen omalla alallani huomannut ihan saman pakkotahtisuuden; sama työ tai vielä enemmän täytyy tehdä vähemmässä ajassa, vahemmällä henkilökuntamäärällä. Jotenkin edelleen ajatellaan, että hoito- ohjaus- ja kuntoutustyö on jollain tavoin " kutsumustyötä" , jossa on väärin ajatella sitä meneekö nyt omien resurssien yli.



Surullista on, että tällä alalla ylimääräinen työ ei näy edes palkassa (ellei nyt puhuta esim. lääkäreistä), vaan työntekijöiden oletetaan saavan palkkionsa siitä että tekevät työnsä " riittävän hyvin" . Missä se raja sitten menee? Koska hoitaja/ohjaaja/kuntouttaja voi sanoa, että olen tehnyt tarpeeksi, minun ei tarvitse tehdä enää enempää. Sosiaalialan ihmisten ammatillista huonoa omatuntoa käytetään häikäilemättä hyväksi.



Sairaanhoitajien kohdalla on jo huomattu, että työvoima alkaa vaatia oikeuksiaan, ja hyvä niin. Kaikki ovat kuulleet, että sairaanhoitajat saavat liian pientä palkkaa työn vaativuuteen nähden, mutta koska sama asia nostetaan esiin, vaikkapa lastenkotien ja kehitysvamma-alan työntekijöiden kohdalla? Lisät nostavat alalla työskentelevien lähihoitajienkin palkan sellaiseksi että toimeen jotenkin tulee, mutta alalla työskentelee tuhansia korkeastikin koulutettuja kuntouttavan ja ennalta ehkäisevän (päivä)työn tekijöitä, joiden palkkio on edelleen pääosin se, että jos joskus kaikki menee hyvin ja joskus ehtii riittävästi, niin ei välttämättä saa haukkuja mistään.

Mutta ei tämä elämä, jossa kahlaa työpäivästä toiseen kahvin ja särkylääkkeiden avulla, ole antoisaa kuin palkkapäivänä

Mutta ne hommat ne vasta vaativatkin venymistä! Tlitöitä ei ehkä kerry kaikissa paikoissa niin herkästi, mutta työpäivien sisältö ja työtahti on monin paikoin epäinhimillisiä.



Äänestin jaloillani ja sain aivan loistavan työpaikan.

Ja tietoisena tavoitteenani on koko ajan, että vähemmän työtä suuremmalla rahalla.



Ja näin olen onnistunut myös toimimaan, mutta kauhukseni nyt tässä ajattelussa huomaankin, että se, mitä minä teen vaatii muilta sitä suurempia uhrauksia. Ugh.



Olen siis kouluttaja ja pyydän nykyisin koulutuksistani niin paljon rahaa, ettei minun tarvitse käydä joka päivä töissä. Mutta ellei firmoilla menisi niin hyvin kuin nyt menee, en voisi tehdä näin. Olen siis yksi oravanpyörää luovassa ketjussa enkä koskaan tajunnut tätä ennen.



Siltikin huomaan ajattelevani, että ei se mitään; pääasia, että minä voin toimia näin.



Tämä varmasti kertoo paljon nykyajan mentaliteetista. Ajatuksesta, että jokainen on oman onnensa seppä ja olen vastuussa vain itsestäni ja perheestäni ja läheisistäni, en koko Suomesta tai maailmasta. Talkoohenki on vähentynyt myös omassa ajattelussani.

Muistan opiskeluaikana, kun tulin toimeen silloisella 2000 markalla kuukaudessa ja siitä piti maksaa vuokra, vaatteet, ruoka. Pärjäsin.



Nyt en meinaa pärjätä edes sillä 2000 eurolla enkä millään malttaisi luopua mistään.

niin spesifin, että kukaan toinen ei voi kilpailla taidoistani ja voin siten päättää, mitä ja milloin teen.



Teen tällä hetkellä väitöskirjaa, mutta aiheeni on sellainen, että uskon voivanui siirtää taitoni myös yliopiston ulkopuolelle.



Minulla on pieni lapsi ja teen käytännössä lyhennettyä työpäivää.

Silti saan mielestäni aikaan ihan yhtä paljon, kun moni joka on " aina" töissä.



Tämä ei päde kaikkiin aloihin, mutta osin ihmiset luovat kiirettä itselleen saadakseen olonsa tehokkaaksi. Aivan yhtä hyvin voisi sanoa, että ei oikeastaan ole niin kiire. Aina kahden viikon välein on dead line, mutta ei se voi tarkoittaa sitä, että on koko ajan kiire, vaan oma työ pitää mitoittaa sillä tavalla, että sen ehtii hyvin tekemään siihen kahteen viikkoon työajalla.



Ei vika ole vain työntekijässä, jos se ei onnistu, vaan esimiehissä, jotka mitoittavat työt väärin.

Se on kuitenkin hyvin pitkäjänteinen projekti eikä sittenkään takuuvarma tulevaisuuden tulonlähde. Mulla on tuttu, joka teki väikkäriä 7 vuotta ja uskoi sen tuovan mainetta ja kunniaa loppuelämäksi ja kuinkas kävikään? Kaksi viikkoa oli pientä pyöritystä mediassa ja sen jälkeen ei mitään. Pitää siis olla tarkkana, millaisen aiheen valitsee, jotta se tuottaa pitkään.



Esimiehet ovat tietysti avainasemassa kiireen luomisessa, mutta niin ovat työntekijätkin. Monet juoksevat kilpaa kollegoiden kanssa, jotta urakehitys olisi itselle suotuisaa ja samalla uhraavat paljon muita asioita matkan varrella. Kyse onkin kai siitä, että on tietoinen uhrauksistaan ja siitä, onko prioriteetit itsellä oikein. Ettei sitten tarvitsisi myöhemmin katua valintojaan. Kas, kun en tullut ajatelleeksi -asenteella.



Valintoja tehdään ja ne ovat aina omia. Me olemme itse vastuussa ajankäytöstämme.

Tästä tuli kai joku akateemisten kohtaamispaikka, vai?

kaikki, väittäisin jopa suurin osa, suomalaisista ei työskentele akateemista koulutusta vaativalla alalla. joten en ymmärrä miten väitöskirjan tekeminen joltain erikoisosaamista vaativalta alalta liittyy varsinaiseen aiheeseen?



sivistystä sekin on että jaksaa pysyä aiheessa.

Itse heräsi miettimään tätä työelämän vaativuutta taas kerran, kun tapasin vanhoja opiskelukavereitani yliopistoajoilta. Itseäni ihmetytti etenkin se, miten erilaista työnteko on pääkaupunkiseudulla ja sen ulkopuolella. Jotenkin tuntuu siltä, että kaikista kiireisempiä ja stressaantuneimpia ovat ne opiskelutoverit, jotka ovat rakentaneet elämänsä pääkaupunkiseudulle.



Tottahan se tietenkin onkin, että työelämän vaatimukset siellä ehkä ovatkin kovemmat, samoin kuin palkat. Hassuinta kuitenkin oli se, että vaikka palkat ovat kovemmat, ei ihmisten elintaso kuitenkaan ole sen korkeampi kuin pääkaupunkiseudun ulkopuolella asuvilla opiskelutovereilla. Puhumattakaan siitä, että sen isomman palkan avaamista mahdollisuuksista ehdittäisiin nauttiakaan, kun työantajat vaativat tekemään pitkää päivää ja työskentelemään jopa lomilla.



Olen säälien seurannut pienten lasten äitejä, jotka lähtevät töihin ennen seitsemää aamulla ja palaavat illalla vasta kuuden ja seitsemän välillä. Aupair tai mummo hakee lapset hoidosta. Äiti ehkä ehtii juuri toivottaa lapsillen hyvät yöt.



Olen entistä tyytyväisempi tekemiini valintoihin ja päätökseen asettua asumaan keskikokoiseen pohjoiseen kaupunkiin. Valinnanvara työmahdollisuuksien suhteen, etenemismahdollisuudet ja palkka eivät ehkä ole hirveän suuret, mutta ainakin ehdin olla lasteni kanssa. Lisäksi olen saavuttanut mukavan elintason, jonka eteen ei kuitenkaan tarvitse uhrata ympäripyöreitä päiviä.

Asunnot maksavat niin hirveästi, ettei mitään tolkkua. Palkkojen pitäisi siellä olla kolminkertaiset verrattuna pieniin paikkoihin ja siltikään ei pystyttäisi ylläpitämään yhtä hyvää elintasoa. Surkeaa.



Itse olen suuresta kaupungista (siis Suomen mittakaavassa), mutten onneksi Helsingistä. Käyn siellä kuitenkin säännöllisesti.



Siis alkuperäiseen aiheeseen: onhan työtahti kiristynyt ihan objektiivisestikin mitattuna ja yhä usemmat nuoret kokevat burn outia tai merkityksettömyyden tunnetta työssään. Työnantajat vaativat paljon, ja samalla työntekijät ovat valmiita antamaan kaikkensa työlle.



Mitä tälle sitten voisi tehdä? Se on mielestäni avainkysymys. Mitä se auttaa ruikuttaa, että työnantajat riistävät. Käytännön keinojen miettiminen omaan tilanteeseen on se, josta tulee voimaa. Ja siinä mielessä esim. tuo väikkärin tekemisen keskustelu ei ole aiheen vierestä. Sehän on juuri yksilön vastaisku nykymarkkinoita kohtaan.



Itse tulin iloiseksi, kun huomasin, että vaikka ostan H&M:ltäkin vaatteita lapselleni, niin shoppailen myös Marimekossa säännöllisesti ja sitä kautta tuen suomalaista yrittäjyyttä. Olen siis omilla valinnoillani osittain vaikuttamassa siihen, että Suomessa on työpaikkoja. Ainakin toivon niin.

Vaikka kaikkeen ei voi vaikuttaa niin moneen asiaan kuitenkin voi. Tehtäisi elämistämme sellaista kuin toivomme sen olevan ja lakkaisimme palvomasta " epäjumalia" (rahaa, valtaa, parempia vaatteita tai autoa kuin naapurilla...) Olisimme enemmän läsnä läheisillemme ja pitäisimme ihmisistä huolta.

Ei siinä voi sanoa ettemmä tee.

Valintoja tehtäessä niin palveluiden tai tavaroiden ostamisessa ollessa kyseessä suurin vaikeus on se, ettei tiedä tarjoajasta/myyjästä tarpeeksi. En todellakaan jätä huomioimatta lehtien yt-neuvotteluilmoituksia tai muita artikkeleita firmojen käytännöistä työntekijöitään kohden. Boikotoin yrityksiä, joissa tiedän harjoitettavan kestämättömän kehityksen työntekijäpolitiikkaa - irtisanomisilla tulosta lisää, jne. Luulisi olevan yrityksienkin ehdoton etu saada mainosta - ja jopa markkinoida itseään - yrityksenä, joka todella arvostaa tärkeimmän voimavaransa menestystekijä ykköseksi! Ja viidakkorumpuhan puhuu myös! Ei kiinnosta pätkääkään firmat, joista jo etukäteen saa kuulla jutut palkattomista ylitöistä ja ylimitoitetuista vaatimuksista henkilöstön määrään nähden. No, ajan saatossa nämä firmat eivät kerääkään sitä työntekijäkermaa, vaan häviävät osaamisensa tasossa. Iso huoli on varsinkin julkisen sektorin puolella, jossa taitamattomalla hallinnoimisella ja yksityiseltä puolelta opituilla liikkenjohdon-metodeilla yritetään räpistellä koko ajan rimaa hipoen.



Toivon todella, että työntekijöissä (ja kaikissa muissakin ryhmittymissä) oman tien kulkijat kuuntelisivat itseään, eivät omaksuisi yhteiskunnassa hoettuja mantroja tuottavuudesta, vaan asettaisivat omat itselleen sopivammat arvot ja uskaltautuisivat jopa elää niiden mukaisesti.



Nimimerkillä vastarintaan kuljen...toivottavasti muitakin yhtyy matkaani!

Kai teitäkin on, jotka tekevät 50-60tuntista työviikkoa ja ovat sitä mieltä että näin se vaan on, ja jos urallaan halua edetä, niin on pakko jaksaa?