Muita joilla ikävä muisto jäänyt ajasta synnyttäneiden osastolla?

Minullekin on jäänyt traumat sairaalasta, vaikea kyllä nimetä mitään yksittäistä asiaa, joka ne olisi aiheuttanut...



Hormonit jylläsivät, ja vauvan syntymä oli samanaikaisesti sekä upea että pelottava asia. Sektiohaavan vuoksi en päässyt kunnolla istumaan, eikä maito noussut kuin kolmantena päivänä, joten imetys ei lähtenyt sujumaan hyvin ja pelkäsin, että vauvani kuolee. Ihan oikeasti kuolee.



Hoitaja toi vauvan " vauvalasta" viideltä aamulla jo hysteerisesti huutavana, sudennälkäisenä imemään. Heräsin siihen, että hän työnsi sormeaan kovakouraisesti vauvan suuhun ja sanoi " Hengitäpä nyt sinäkin, eihän sun syömisestä tule muuten yhtään mitään" . Siis mitä, HENGITÄPÄ SINÄKIN - olin varma, että siihen se lapseni nyt kuolee, enkä minä voi asialle mitään.



En päässyt ekoina päivinä kunnolla liikkumaan, ja kun vauva sattui harjoittelemaan imemistä juuri ruoka-aikoina, en saanut ruokaakaan - kukaan ei kertonut, että sitä olisi saaanut keittiöstä ruoka-aikojen ulkopuolellakin.



Vatsassani tuntui olevan solmu, kun ahdisti niin paljon, ja sain kolmantena päivänä elämäni ensimmäisen (ja viimeisen) paniikkikohtauksen (oma diagnoosini): en pystynyt kävelemään käytävällä omaan huoneeseeni asti, vaan jouduin ottamaan seinästä tukea ja yritin hengittää syvään, mutta jotenkin en saanut keuhkoja täyteen. En tiennyt, missä vauvani oli (vauvalassa?), ja luulin että kuolen siihen paikkaan. Hoitaja kyllä huomasi tilanteen, muttei ottanut sitä erityisen vakavasti tai tarjoutunut auttamaan sänkyyn.



Vauva oli muuten vauvalassa sen takia, etten saanut häntä yksin nostettua vauvasängystä omaani. En myöskään voinut nukuttaa tai imettää häntä vierelläni, koska en pystynyt ollenkaan kääntymään kyljelleni - enkä muuten pysty vieläkään olemaan toisella kyljelläni vatsaani tukematta, joten joku siellä meni vinksin vonksin tai ei siis parantunut koskaan kunnolla.



En usko, että monikaan, joka minut tuntee, uskoisi että olen kirjoittanut tämän tekstin. Olen monasti saanut kuulla olevani " uskomattoman vahva" , " sinnikäs sisupussi" , " hankala asiakas" ja " ihailtavan rohkea" - mutta siinä tilanteessa olin täysin avuton, pelokas ja onneton :-(

Synnytys meni muuten hyvin, mutta kätilö käski minun olla liikkumatta kyljellään koko avautumisvaiheen ajan. Ihmettelin vähän, kun kerran oli puhuttu synnytysvalmennuksessa palloista, ammeista yms. ja sitten ei saanu edes liikkua. Mutta en ensisynnyttäjänä osannut sanoa vastaan.



Lapsivuodeosastolla kävi jatkuvasti esittäytymässä uutta kätilöä ja hoitajaa, mutta myöhemmin en heitä enää nähnyt. Vauvan paino ei noussut, mutta minun käskettiin vaan imettää. Sitten lääkäri rähisee minulle, että miksen ole antanut lisämaitoa pullosta. Vauvan painon laskun takia emme päässeet kotiinkaan kun monen päivänä päästä. Tuntui kamalalta, kun myöhemmin synnyttäneet lähtivät kotiin ja itse piti vain olla siellä. Sitten alettiin pelotella valohoidolla, bilirubiiniarvot kuulemma koholla, vaikka myöhemmin minulle selvisi, etteivät olleet vielä lähelläkään raja-arvoja. Sanottiin, että voithan jättää vauvan tänne ja lähteä itse kotiin. Juu, tottakai. Kukaan ei näyttänyt minulle vauvan kylvetystä ym. vaikka monta kertaa pyysin. sanottiin vain, että myöhemmin. No, kyllähän osasin sen sitten kylvettää, mutta kyllä muille käytiin näyttämässä. Synnytyskertomustakaan ei vaivauduttu käymään minun kanssa läpi, kuuntelin vaan kun viereisen sängyn äidin kanssa se käytiin läpi. Paperit tuotiin sitten viime hetkillä kun viimein päästiin kotiin. Hoitaja vielä tokaisi, että kai nyt sitten ymmärrät, että sinun täytyy oikeasti antaa sitä lisämaitoa. Ei kai, ajattelin nälkään lapseni tappaa...

Luin kauhistuneena kokemuksianne. Minä kun kuvittelin, ettei vauvoja enää pidetä vauvaloissa eivätkä vierailuajat koske missään isää!



Itse synnytin esikoiseni hiljattain kätilöopistolla. Ajasta jäi todella hyvä muisto, hoitajat olivat mukavia, neuvoivat lapsen hoitoa perusteellisesti. Mies sai olla päivät osastolla, vaikkei perhehuonetta heti järjestynytkään. Imetin itse, eikä lasta viety muualle. Synnytyksen jälkeisenä yönä otettiin hetkeksi hoitoon, kun pyysin että saisin nukuttua.



Kättärillä oltiin todella imetysmyönteisiä. Varmaan olisi tuntunut painostavalta, jos ei olisi halunnut tai voinut imettää. Pumppaamista ei suositeltu, kuten joissain paikoissa ilmeisesti tehdään.

Apua ei paljon tyrkytetty, mikä sopi minulle, kun olin ihan hyvässä kunnossa. Olisi varmaan ollut huono puoli, jos olisi ollut raihnaisempi.



Totta on, että synnytyksen jälkeen on niin pöllämystyneessä tilassa, ettei pitäisi joutua hoitajien kanssa tappelemaan. Ekan lapsen kanssa on vielä tosi epävarma, ettei oikein uskallakaan toimia vastoin ohjeita, ettei lapselle tule vahinkoa.



Onneksi huonoja kokemuksia saaneet ovat ensi kerralla kokeneempia ja osaavat toivottavasti ajaa paremmin etuaan. Kannattaa heti alussa sanoa, että tätä lasta ei ruokita korvikkeilla. Onhan imetyksen kannalta tosi tärkeää, että kysyntä ja tarjonta saadaan heti alussa vastaamaan toisiaan!

Ekalla kerralla olin valvonut supistuksissa kolme vuorokautta ennen synnytystä. Osastolla sain nukuttua kolmen vuorokauden aikana yhteensä kahdeksan tuntia. Sama toisella kerralla, eli yhteensä kolme vuorokautta ja kahdeksan tuntia. Koko ajan oli joku ramppaamassa huoneessa. Vauva oli sokeriseurannassa: verikokeita neljän tunnin välein, sitä ennen imetys ja lisämaito, mihin ruljanssiin meni aina noin puolitoista tuntia, sitten piti rauhoittaa ja nukuttaa verikokeen jälkeen huutava vauva. Kaden tunnin torkut ja taas herätys imettämään ja lisämaidolle... Aloin olla ihan pihalla unenpuutteen takia. Sokerit olivat koko ajan ihan hyvät, mutta yhden kamalan hoitajan mielestä niitä piti mittailla kaksi vuorokautta, koska olivat synnytyksen jälkeen olleet hetken matalat.

Siellä tunsi olevansa heitteillä. Mitään ei saanut ellei ymmärtänyt itse pyytää, ja eihän sitä ensikertalainen nyt kaikkea voi tajuta.. Ahdistavaa oli ne 5 päivää mitkä synnärillä vietin. Ja nyt menossa toistamiseen...

Vierailija:

niin:

a) neuvolassahan ei ole pakko käydä kuin se yks kerta ennen 16 raskausviikkoa, että saa kelan etuudet. Ja on olemassa myös yksityinen puoli...

b) synnytyssairaalankin kai saa jo nykyään valita, joten pakko ei ole mennä sinne missä on kokenut huonoa " palvelua"

valituksia vaan, suoraan sinne sairaalaan ja vaikka yleisönosastokirjoituksia lehtiin. Eihän ne hoitajat koskaan tapojaan muuta, jos kaikki vaan ottaa vastaan paskaa kohtelua eikä tee mitään...

Mutta osaston muu henkilökunta todella tympeää, imetysneuvonta olematonta ja huonekaverikaan ei ollut kovin " hauska" tyyppi, oli lähes mykkä ja vierailuaikoina huoneeseen tuli noin 10 henkeä...

molemmat ja kun toipmisemme kesti pitkän ajan, jonka jälkeen edessä monia leikkauksia, niin en jaksa uskoa moista turhaa rutinaa. Jos vauva ja äiti on terveitä: kaikki on ok. Miten niin onnellisesta ja ihanasta lopputuloksesta viitsii kehittää itselleen muka traumoja.

Tämä on tätä, aina pitää eräiden jostakin valittaa.

Olin siis yksityisessa sairaalassa kahden hengen huoneessa ja vauvat nukkuivat yönsä vauvalassa. Imetimme toki öisin kerran. Hoitajat olivat ihania ja hoitajilla oli aikaa neuvoa imetyksessä, näyttää kylvetys yms. Hoitajat toivat vauvat huoneeseen kun vaan soitti ja pyysi, sama esim tutin kanssa jos oli unohtunut. Ruuan sain valita 5 eri meny vaihtoehdosta ja ruuat tuotiin aina huoneeseen. Oli kuin lomaa ja sain kunnolla levättyä että jaksoin sit taas aloittaa arjen.

Elikkä kun sulla on ollut kamalin kokemus niin muilla ei voi olla mitään murheita??!



On tässä muutkin olleet kuolemassa, mutta ei silti tarvitse sietää mitä tahansa kohtelua.. Ei kenenkään tartte antaa ylitte kävellä!!



Ja jos me oltais narisioita ois jokanen tehny meistä valituksen jne.. tässä ketjussa oli kyse pahoista kokemuksista joita kenelle tahansa voi tulla.. Ehkä sinua on vaikka kiusattu koulussa, etkä haluaisi niihin aikoihin palata??



Tarkoitus oli vaan kertoa, ettei ole mitenkään hullu tai sekopäinen.. Sitä sattuu ja siitä pääsee yli!! Jos ei tästä keskusteltais, ties kuinka moni tuolla päättäis olla tekemättä lapsia, koska luulee olevansa niin herkkänahkainen, ettei kesttä synnytysosaston muutamia päiviä..



Onnea sulle! Onnistuit ainakin tavoitteessas... Sait huomion itseesi ja sinun kamalaan kokemukseesi.. Ehkä se kuitenkin kuuluisi toiseen ketjuun.. Ei ole oikein vähätellä toisten tunteita! Voin se minäkin väittää, ette varmasti rakasta miestäs yhtä paljon kun minä omaani.. Ehkä oot kohdannu vähemmän vaikeuksia miehes kanssa?? Näinkö se kokemus ja tunteet mitataan??

Mun lapsi ei ainakaan ole terve, eikä tule koskaan olemaankaan.

Mene pätemään jonnekin muualle sun täydellisessä marttyyriäitiydelläsi. Että oikein sairas vauva, kiviäkin kiinnostaa kuule...

Sehän tarkoittaakin että kenekään ei pidä valittaa yhtään minkäänlaisesta kohtelusta koska sulla oli vaikeaa.

Olet tainnut itsekin kehitellä itsellesi jotain mukatraumoja kun pitää tänne tulla lässyttämään sormi pystyssä.

Vierailija:

molemmat ja kun toipmisemme kesti pitkän ajan, jonka jälkeen edessä monia leikkauksia, niin en jaksa uskoa moista turhaa rutinaa. Jos vauva ja äiti on terveitä: kaikki on ok. Miten niin onnellisesta ja ihanasta lopputuloksesta viitsii kehittää itselleen muka traumoja.

Tämä on tätä, aina pitää eräiden jostakin valittaa.

Ja näitähän riittää. Ei kellään voi olla oikeeasti vaikeeta, kun mulla on kuitenkin ollut kaikista vaikeinta ja silti vaan mennä porskutan kuin hinaaja.

Yleensähän nämä ketjut on sitä kun kukaan ei ottanut lasta hoitaakseen.. Tässä on valitettu siitä, että halusta huolimatta lasta ei ole saatu välttämättä hoitaa! Sairaanakin olisi haluttu lasta hoitaa, mutta ei ole edes nähdä annettu! Joo ja syynsä on ollu vaan, ei oo äitille sitä kerrottu!



Ei ole mikään narisemisketju huonosta palvelusta, vaan huonosta kohtelusta!

Mä taas oli äärettömän kipeä. En päässyt kävelemää, pystynyt istumaan tai sitten kunnolla edes kääntämään kylkeä sängyssä.

Ja mitään apua ei herunut enkä sitä osannut vaatiakkaan. Vauvan halusin itse hoitaa, mutta ei kyllä apua tarjottukkaan. Kerran kävelin (mikä oli mulla suuri ponnistus) kansliaan kysymään maitoa ja huudettiin et ei sitä kuule turhaan täällä jaella.



Nyt selvinnyt et synnytyksessä ompelun yhteydessä tehty hoitovirhe. Mulla lähete Naikkarille jatkotutkimuksiin ja olen menossa osastonhoitajan kanssa kohtelusta keskustelemaan.



Kun joku vain olisi ottanut todesta että olen niin kipeä!!

Kaikenlaista olen nähnyt, lukuisia toimenpiteitä ja sairaalajaksoja takana ja herkkänahkaisuus on karissut terveyden myötä. Mutta mitään tuollaista en ollut aiemmin kokenut kuin synnytyksen jälkeen osastolla.



Kolmesta kohdasta olisi tullut takuuvarma huomautus osastolle, yksi olisi täyttänyt hoitovirheen kriteerit. Tiedän, koska olen alalla itsekin.



En saanut silti tehtyä valitusta, mistä olen nyt useamman vuoden jälkeen soimannut itseäni. Muistelu teki silloin niin pahaa, että halusin vain unohtaa äkkiä.

jäänyt. Mutta en voi kyllä kehua saaneeni mitenkään erityisen hyvää palvelua. Olin todella huonossa kunnossa synnytyksen jälkeen suuren verenhukan vuoksi, enkä päässyt kolmeen päivään kunnolla ylös sängystä. Osastolla oli silloin todella kiirettä, eikä kukaan opettanut talon tavoille. Ei kerrottu missä on wc, suihku, puhtaat vaatteet jne. Soittelin kelloa jatkuvasti ja kyselin alati vaihtuvilta huonetovereilta neuvoja. Henkilökunta oli todella ärtyisää ja kiireisen tuntoista. Ensimmäiseen kolmeen päivään jäi puolet tarjotuista ateroistakin syömättä, kun en tiennyt ruoka-aikoja, eikä niitä ollut mainittu missään potilashuoneissa, vaan ainoastaan käytävän seinällä. Paremminkin olisi voinut mennä.



Imetystä ei kukaan ehtinyt neuvoa, rintakumin käyttö kiellettiin ja nukkua ei saanut alituisen metelin vuoksi.

ei ole niitä kaikkein neuvokkaimpia valittajia! Missään muualla ei ihmisiä teilata samalla tavalla. Kaiken lisäksi äidit myös pelkää että jos ne valittaa niin sitten hoitajat säikäyttää tai satuttaa vauvaa " vahingossa" .



Apua. Toivottavasti en tule enää ikinä raskaaksi ettei tarvitse taas joutua avuttomaan tilaan niin että itse on heikko ja vauvakin on toisten armoilla.



Apua. Nyt alkaa paniikkikohtaus, joita mulle ei siis KOSKAAN tule normaalisti.

Olen itse kätilö ja kahden lapsen äiti. Minulla on kokemusta kahdesta eri sairaalasta, joissa molemmissa olin ollut töissä samaisella osastolla, jonne synnytyksen jälkeen menin.



Olin (ennen ensimmäistä lastani) kuvitellut, että sairaalassa olo vauvan saamisen jälkeen on oikeaa " onnen kulta-aikaa" , elämä hymyilee ja olen onneni kukkuloilla. Olihan se tuotakin ja ilo vauavsta oli aina valtavan suuri, mutta sairaalassa olemista en kokenut kertaakaan miellyttäväksi kokemukseksi.



Henkilökunta oli mukavaa, asiansa osaavaa ja tuttua, toki tutussakin joukossa on aina niitä, joiden kanssa ei niin hyvin tule toimeen. Mutta siinä tilanteessa hormoonit säätelevät ihmistä niin voimakkaasti, että silloin ei vain ole normaalissa tilassa. Vauvan hoito ei välttämättä ota heti onnistuakseen (edes ammattilaiselta) saati imetys ja muut kommervinkit. Kaikki tunteet tuntuvat tuhat- ellei miljoonkertaisilta. Niin ilo, suru kuin epätoivokin.



En yhtään ihmettele, ettei sairaalassa oleminen jätä mitään hyviä muistoja sellaiselle, joka ei ole sairaalaan tottunut, kun se ei sitä aina tee, vaikka sairaala olisi melkein kuin toinen koti. Mutta teidän täytyy vain ajatella, että se on erittäin lyhyt ajanjakso ihmisen elämässä. Siitä kyllä selviää hengissä, kunhan vain päättää selvitä. Siltä ei kannata odottaa liikoja, varsinkaan ensikertalaisen, joka ei ole vielä kokenut hormoonimyrskyjä tms vastaavaa.



Mutta tsemppiä kaikille, kyllä niitä vauvoja kannatta tehdä. Eihän siellä sairaalassa mene kuin muutama päivä.



klö

Osa jutuista menee hormonien piikkiin, mutta kyllä siellä aika liukuhihnameininki oli. Kyseessä iso yliopistollinen sairaala.

Itse synnytys sujui hyvin ja nopeasti, siellä osastolla oli hirveää! Mukavaa ei ollut myöskään raskausajan neuvolakäynneillä, v-mäinen akka th:na. Vauvakuume kasvaa vuosi vuodelta, mutta en uskalla jättää ehkäisyä pois! Täällä ei ole mahdollisuutta vaihtaa edes tuota th:ta.