Miksi joillain ihmisillä ystävyyssuhteet katkeaa/hiipuu, toisilla ei?

Jos toinen on vielä 50-vuotiaanakin samanlainen kuin 15-vuotiaana, ei sitä välttämättä jaksa, ellei itsekin ole jämähtänyt lapsuuteen.

Vierailija kirjoitti:

Ystävyydet päättyvät, koska mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä vähemmän hän tarvitsee ystäviä. Nuorena ystävät ovat tärkeitä identiteetiin luomisessa, mutta sen jälkeen koko ajan vain vähemmän ja vähemmän.

Luin sattumoisin juuri tämän saman ajatuksen geropsykologian oppikirjasta. Vanhemmiten ystävyyssuhteita katkaistaan, koska halutaan keskittyä olennaisempiin ihmissuhteisiin. Yleensä oma perhe ja ne aivan läheisimmät ystävät. Olen huomannut saman sekä omien vanhempien että omassakin elämässä. Pinnallisempia ihmissuhteita ei enää jaksa, mutta onhan tässä isoja eroja ihmisten välillä. Jotkut ovat hyvin sosiaalisia perhosia myös vanhuusiässä. Mutta kun ikä lähenee 90, ovat läheisimmät ystävät monilta jo kuolleet.

Itse olen lähellä eläkeikää jo, olen katkaissut monia ystävyyssuhteita, joissa en ole kokenut ystävyyden tunnetta. Jäljellä on yksi lapsuudenystävä ja tuttavia sekä tuttavapariskuntia muutamia. Välilllä tuntuu, että niissäkin on liikaa. Olen hyvä tutustumaan ihmisiin, en usko tuntevani yksinäisyyttä vanhanakaan, tuttavuudet riittävät. Niitä voi solmia nuorempiinkin ihmisiin, niin saa vaihtelua ja uusia näkökulmia. Olen aina kokenut ripustautuvan ystävyyden (jossa pitäisi jakaa ns. kaikki) ja tavata usein erittäin raskaana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystävyydet päättyvät, koska mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä vähemmän hän tarvitsee ystäviä. Nuorena ystävät ovat tärkeitä identiteetiin luomisessa, mutta sen jälkeen koko ajan vain vähemmän ja vähemmän.

 

Tuo on järkyttävä virhe. Minun äitini ei koskaan aikuisiällä pitänyt huolta ystävyysssuhteistaan koska ne olivat hänestä turhia, oli vain isän kanssa. Nyt vanhuksena todella yksinäinen, eikä ketään jonka kanssa puhua puhelimessa/kahvitella tms. Ihminen elämänsä voimissa kuvittelee, ettei tarvitse ketään tai mitään, mutta se ei ole totta.

Ehkä äidilläsi on ongelmana enemmänkin se, ettei hän osaa solmia uusia tuttavuuksia, joista sitten syntyy välillä ystävyyttäkin. Ystävyydet lapsuudesta tai nuoruudesta eivät aina kestä, eivätkä ne ole hyvää ystävyyttä. Mutta vanhanakin voi saada uusia ystäviä, omakin äitini on ystävystynyt lenkkikaverinsa kanssa vähän alle 80v. iässä. Eli en näkisi äitisi ystävättömyyttä menneissä, vaan enemmänkin tämän päivän elämäntyylissä ja ystävyystaidoissa.

Johtunee lapsuudessa kotona opitusta mallista ja sosiaalisista taidoista, tahtotilasta ja elämäntilanteesta.

Monesti siinä kohtaa, kun aletaan perustaa perhettä, nuoruus jää taakse ja keskitytään omiin lapsiin ja perheeseen ystävät jäävät. Tosin joillekin ei pelkkä perhe riitä, osa haluaa sailyttää edes muutaman vanhan ystävän. Joskus vanhat ystävyydet katkeaa ilman mitään syytä mutta palaavat kun jälkikasvu on muuttanut jo omilleen ja taas tarvitaankin muuta elämää. Tai jos tulee ero, niin ystäviin tukeudutaan taas.

Monet sellaiset jotka ei halua tai saa perhettä ovat usein niitä jotka kantaa koko elämänkaaren ystäviä mukanaan. Muutenhan sitä olisi ihan hiton yksinäinen. 

Olen miettinyt ystävyyttä todella paljon viime aikoina. Ja sitä, millaisia ihmissuhteita olen vetänyt puoleeni. Olen ollut rajaton ja vetänyt puoleeni ihmisiä, jotka eivät ole oikeita ystäviäni. Kaksi vuotta sitten vihdoin viimein yksipuolisesti "irtisanouduin" kaveriporukasta, jossa olin saanut sen henkilön roolin, jonka mielipiteet ja tapa elää olivat ns. väärät. Olin aina liikaa jotakin. Siinä vaiheessa, kun kävin liikaa suihkussa, kuuntelin paskaa musiikkia ja perseeni oli liian pieni, niin päätin, että nyt saa riittää. Oli todella surullista häipyä porukasta, jossa olen ollut mukana teini-ikäisestä. Roikkunut siis mukana, kun muutakaan ei ollut. Puhelimesta poistui kerralla viiden henkilön yhteystiedot. Tyhjiö oli melkoinen ja olen rakentanut itseäni pala palalta uudestaan. Välillä on ollut todella rankkaa. Nyt tilalle on tullut tyytyväisyys ja onnellisuus. Mutta myös yksinäisyys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystävyydet päättyvät, koska mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä vähemmän hän tarvitsee ystäviä. Nuorena ystävät ovat tärkeitä identiteetiin luomisessa, mutta sen jälkeen koko ajan vain vähemmän ja vähemmän.

Luin sattumoisin juuri tämän saman ajatuksen geropsykologian oppikirjasta. Vanhemmiten ystävyyssuhteita katkaistaan, koska halutaan keskittyä olennaisempiin ihmissuhteisiin. Yleensä oma perhe ja ne aivan läheisimmät ystävät. Olen huomannut saman sekä omien vanhempien että omassakin elämässä. Pinnallisempia ihmissuhteita ei enää jaksa, mutta onhan tässä isoja eroja ihmisten välillä. Jotkut ovat hyvin sosiaalisia perhosia myös vanhuusiässä. Mutta kun ikä lähenee 90, ovat läheisimmät ystävät monilta jo kuolleet.

Itse olen lähellä eläkeikää jo, olen katkaissut monia ystävyyssuhteita, joissa en ole kokenut ystävyyden tunnetta. Jäljellä on yk

Jännä, minä ajattelen asiasta ihan toisin päin. Kun vanhemmiten elämä hidastuu, ei ole lapsia eikä miestä, ystävät ovat elintärkeitä ja ainoa tukeni jos tarvitsen apua. Äitini on jo ikäloppu ja ainoa siskoni on ollut aina niin eri planeetalta ettemme ole oikeastaan muuta kuin näennäisesti tekemisissä ja joulun toivotukset vaihdetaan....tai oikeastaan minä laitan hänelle, hän ei edes kiitä kortista. Joten hänestä ei taatusti ole mitään apua, ei korvaansa lotkauta vaikka olisin missä pulassa.

  Yritän roikottaa mukana niitäkin tuttuja joita en ystäviksi kutsu mutta ovat kuitenkin jotenkin edes siedettäviä ja on mukava muutama kerta vuodessa nähdä pikaisesti vaikka kahvittelun merkeissä ja vaihtaa kuulumisia.

Niin kauan olet hyvä tyyppi, kun sanot kaikkeen kyllä, ja olet samaa mieltä. Jos erehdyt olemaan eri mieltä, niin siitä alkaa erottautuminen. Näin harrastusporukassamme kävi, kun toiset halusivat vetää värit selkäänsä, alkoivat näyttää rikollisilta. Itse en niitä halunnut, ja näin olin porukan petturi. Osa ei ole kanssani missään tekemisissä, osa taas pitää puolisalaa yhteyttä. Ja nämä niitä, jolla ei ollut omaa mielipidettä, vaan menivät sakin mukana. Hävettäisi kulkea julkisella paikalla, tälläiset merkit selässä.

Oma tilanteeni on sellainen että tulen olemaan loppuelämäni ajan täysin yksin. Tiedän sen jo nyt. Haluanko sitä? En tietenkään!

Ongelmat johtuvat kahdesta syystä. Ensimmäinen on sairaus. Sairaus vei työkyvyn, ja kun kaverit ovat tehneet töitä ja pystyneet kouluttautua niin että heillä on omat asunnot ja kulkupelit jne. minulla ei ole edes autoa, ja asuntona on pelkkä vuokrakämppä.

Toinen syy on avovaimo. Kaikki nämä vuodet avovaimo on aiheuttanut pelkkiä ongelmia. Hän esimerkiksi ei siivoa, ja laittaa esimerkiksi roskapussin lattialle tai tuolin kulmalle, eikä siis keittiötason alle kaappiin missä sen paikka pitäisi olla. Hän ei järjestele tavaroitaan, vaan koko kämppä on kuin hävityksen kauhistus. Kun olin vuosikaudet niin sairaana etten pystynyt pitämään itse huolta ja juoksemaan koko ajan toisen perässä, lopulta hävetti tilanne niin paljon etten enää kehdannut kutsua ketään kavereistani kylään ja sen jälkeen alkoi kaverisuhteet hiipumaan hyvin nopeasti. Kun sen lisäksi avovaimo sai aina käännettyä tilanteet minun syyksi, mutta ei suoraan syyttelemällä vaan hyvin kevyesti, siellä täällä kritisoimalla, yritin koko suhteemme ajan parantaa sitä, kuvitellen että tosiaan minussa voisi olla se syy siihen että hän laittaa roskapussin tuolin kulmalle tai lattialle, ja että hän ei "jaksa" laittaa omia tavaroitaan paikoilleen. Yritin siis kaikki nämä vuodet tehdä parhaani että saisin häneltä jotain, eli rakkautta ja tunnustusta. 2022 hän lopetti sanomasta rakastan sinua, koska olin ottanut asioita esiin ja alkanut kertomaan niistä tunteista mitä minulla oli ja miten tunsin että olin jäänyt yksin ja että minua ei rakastettu. Eli siinäkin, kun minä pyysin rakkautta, hän lopetti rakastamasta ja käänsi sen minun syyksi. Kuukausi sitten hän kutsui minua "asuinkumppaniksi". Että sellaista.

Minulla ei ole tässä elämässä enää mitään. Ei ystäviä, ei sukulaisia joilta saisi sosiaalista tukea ja ystävyyttä, ei kulkuvälineitä, ei rakkautta, ei mitään. Minulla ei ole enää edes väylää hankkia asetta jolla lopettaisin itseni ja siitä on ihan turha unelmoida että esimerkiksi ero olisi jokin ratkaisu ja uuden elämän kynnys, tai että löytäisin uuden rakkaan. Sitä ei tule tapahtumaan, joten ainoa on istua, jatkaa istumista, välillä syödä ja nukkua, ja toivoa että kuolema tulisi nopeasti vaikka minun tuurillani siinäkin tulee kestämään varmaan vielä kolmekymmentä vuotta ja kaikki ne vuodet pelkkänä "asuinkumppanina".