Ero sen takia, että saisi joskus levätä ilman lapsia?

Minä kyllä vain lähtisin joskus ja jättäisin ne lapset isälleen

Jos ei saa kosketuksia ja ehdotonta ihailua niin silloin pitää hakea niitä muualta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi pidät itsestäänselvyytenä sitä, että saisit ns. lapsivapaata? Luultavasti kuitenkin haluat lähivanhemmuuden ja näin ollen etäisällä on ainoastaan elatusvelvollisuus, ei siis ole mikään pakko nähdä ollenkaan lapsia.

Viikko-viikko -systeemillähän nuo käytännössä nykyään menee. Ellei sitten toinen (l.isä) ole joku alkoholiongelmainen tms.

Ei tuollaiseen voi mitenkään tuudittautua. Eikä tuo pidä edes paikkaansa. Monet käyvät etävanhemmalla myös esim. joka toinen vklp. Tai vielä harvemmin.

Niin, työläistaustaisilla voi mennä miten sattuu. Tiedän vain meidän akateemisten tilanteen ja se on poikkeuksetta viikko-viikko.

Ei välttämättä. Kun me kaksi akateemista rakastuimme mieheni kanssa, hänen raskaana ollut vaimo yritti viikko-viikko järjestelmää. Mutta onneksi rakkaani pysyi lujana eikä suostunut siihen parisuhteemme edun vuoksi. Itse olen vela.

T:terveystieteiden maisterit

No mistä tiedät, jos mies ei vaikka halua nähdä lapsia kuin pari kertaa vuodessa. 

Ymmärrän että rankkaa, mutta lapset kasvaa. Toki huonosta suhteesta pitääkin erota ellei esim terapia auta.

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt samaa. Ei koskaan omaa lomaa, lapsivapaata viikkoa. Ja omat lapseni ovat jo isoja koululaisia.

Täh? Et saa ikinä olla kotona rauhassa vaikka lapset ovat isoja? Miten?? Roikkuvat sinussa koko ajan?

Vierailija kirjoitti:

Olen eronnut 8 vuotta sitten ja meillä yhteishuoltajuus. Lapset ovat 50/50. Kyllä - lapsivapailla viikoilla voin tehdä mitä vain. Olen levännyt, stressi on kadonnut ja elämä vapaampaa. MUTTA en koe itseni kokonaiseksi äidiksi. En pääse osallistumaan kaikkiin heidän elämänvaiheisiin, jään ulkopuolelle synttäreistä (joka toinen vuosi toinen pitää toiselle), enkä saa esim kaikkia heidän muistojaan mitä tuovat koulusta tms. Lapsilla on täysin eri elämä isänsä luona, mitä en koskaan tule näkemään. En voi vaikuttaa heidän kasvatukseen siellä, sääntöihin, käytökseen etc. Itse ottaisin kyllä milloin tahansa ydinperheen elämän (jos suhde on vain onnellinen) kuin tälläisen puolikkaan lapsiperhe-elämän.

Kiitos rehellisestä tekstistä. Harvoin eronneet myöntävät mitään tällaista, vaan jutut ovat vapauden hehkutusta ja sitä, että lapsetkin riemusta kiljuen muuttavat viikon välein (mutta aikuinen ei tietenkään voi kokeilla vuoroviikkoasumista, koska "se ei toimisi"). Itselleni lasten tuska erossa veisi pois myös ilon vapaudesta lapsettomilla viikoilla.

Minua kylmää Ap:n ajattelumaailma. On se nyt helvetti, että aikuinen ihminen ei lapsia hankkiessaan ymmärrä, että niistä on vaivaa ja vastusta ja rahanmenoa. Pienten lasten kanssa eläminen on rankkaa ja tylsää ja voimille käyvää, mutta jos siihen kelkkaan hyppää niin ei kai sitä nyt jonkun oman lepäämisen tarpeen takia eroamaan lähdetä. Kyllä siihen on ihan jotkut muut keinot esim. se että toinen vanhempi saa nukkua vuoroviikonloppuaamuina pitkään, toinen vanhempi vie välillä yksin lapset puistoon tai lähtee viikonlopuksi isovanhempien luokse jne jne. Haloo, valot päälle nyt ja lasten etu oman perseen edelle!!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen eronnut 8 vuotta sitten ja meillä yhteishuoltajuus. Lapset ovat 50/50. Kyllä - lapsivapailla viikoilla voin tehdä mitä vain. Olen levännyt, stressi on kadonnut ja elämä vapaampaa. MUTTA en koe itseni kokonaiseksi äidiksi. En pääse osallistumaan kaikkiin heidän elämänvaiheisiin, jään ulkopuolelle synttäreistä (joka toinen vuosi toinen pitää toiselle), enkä saa esim kaikkia heidän muistojaan mitä tuovat koulusta tms. Lapsilla on täysin eri elämä isänsä luona, mitä en koskaan tule näkemään. En voi vaikuttaa heidän kasvatukseen siellä, sääntöihin, käytökseen etc. Itse ottaisin kyllä milloin tahansa ydinperheen elämän (jos suhde on vain onnellinen) kuin tälläisen puolikkaan lapsiperhe-elämän.

Kiitos rehellisestä tekstistä. Harvoin eronneet myöntävät mitään tällaista, vaan jutut ovat vapauden hehkutusta ja sitä, että lapsetkin riemusta kiljuen muuttavat viikon välein (mutta aikuinen ei tietenkään voi kokeilla vuoroviikkoasumista, koska "se ei toimisi"). Itselleni lasten tuska erossa veisi pois myös ilon vapaudesta lapsettomilla viikoilla.

Minä allekirjoitan myös tuon tekstin. Ydinperhe kyllä olisi se paras vaihtoehto jos se parisuhde olisi vain ollut hyvä tai edes tyydyttävä. Nyt on hyvä parisuhde mutta se ja joka toinen viikko lasten kanssa ovat kaksi erillistä elämää, joita en pysty yhdistämään. Ja tämä repii yllättävän paljon.

Etäisän näkökulma: meistä tuli lasten kanssa paljon läheisemmät, kun alettiin tavata vartavasten silloin kun huvittaa. Nähdään lyhyemmin mutta tiheämmin. Jutellaan paljon enemmän asioista. Ennen ne tuli luokseni ja linnoittautui huoneisiinsa, nyt käydään syömässä, kahviloissa jne. ja kohdataan oikeasti. Äitinsä pisti hanttiin myös ja yritti jopa lastensuojeluilmoitusta tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen eronnut 8 vuotta sitten ja meillä yhteishuoltajuus. Lapset ovat 50/50. Kyllä - lapsivapailla viikoilla voin tehdä mitä vain. Olen levännyt, stressi on kadonnut ja elämä vapaampaa. MUTTA en koe itseni kokonaiseksi äidiksi. En pääse osallistumaan kaikkiin heidän elämänvaiheisiin, jään ulkopuolelle synttäreistä (joka toinen vuosi toinen pitää toiselle), enkä saa esim kaikkia heidän muistojaan mitä tuovat koulusta tms. Lapsilla on täysin eri elämä isänsä luona, mitä en koskaan tule näkemään. En voi vaikuttaa heidän kasvatukseen siellä, sääntöihin, käytökseen etc. Itse ottaisin kyllä milloin tahansa ydinperheen elämän (jos suhde on vain onnellinen) kuin tälläisen puolikkaan lapsiperhe-elämän.

Kiitos rehellisestä tekstistä. Harvoin eronneet myöntävät mitään tällaista, vaan jutut ovat vapauden hehkutusta ja sitä, että lapsetkin riemusta kiljuen muuttavat viikon välein (mutta aikuinen ei tietenkään voi kokeilla vuoroviikkoasumista, koska "se ei toimisi"). Itselleni lasten tuska erossa veisi pois myös ilon vapaudesta lapsettomilla viikoilla.

Minä allekirjoitan myös tuon tekstin. Ydinperhe kyllä olisi se paras vaihtoehto jos se parisuhde olisi vain ollut hyvä tai edes tyydyttävä. Nyt on hyvä parisuhde mutta se ja joka toinen viikko lasten kanssa ovat kaksi erillistä elämää, joita en pysty yhdistämään. Ja tämä repii yllättävän paljon.

Ydinperhe on rajoittava. Aina. Vain vapaus on ainoa oikea vaihtoehto. Kaikille.

Mä aikoinani sanoin lapsen hoitoon pitkin hampain osallistuneelle miehelleni, että saan varmaan nukkua ensimmäisen kerran niin pitkään kun nukuttaa, jos otan eron.

No näinhän siinä kävi. Tosin mies otti lapsen hoitoonsa ensimmäisenä erovuonna vain kahdesti ja kaikenkaikkiaan ehkä korkeintaan parikymmentä kertaa, kunnes lapsi ei enää halunnut mennä. Yhden kerran oli jopa talvilomalla kolme päivää ja kesälomalla kerran viikon.

Elämämme lapsen kanssa kuitenkin rauhoittui ja selkeytyi, eli se oli reilu parannus entiseen. En kadu. Jäi kaikki miehen harrastama päivittäinen huorittelukin pois.

Näitä kun lukee niin ei voi kuin kiittää luojaansa siitä, että lapsia ei ole mikään pakko tehdä eikä parisuhteessa ole mikään pakko olla.

-N33, onnellinen sinkku ja vela

Vierailija kirjoitti:

Ehkä maailman typerin idea, mutta olen miettinyt sitä joskus itsekin.

Ei tuo typerältä kuulosta, oma terveys on tärkeää. Jos ei toinen vanhempi osallistu lastenhoitoon niin että kumppanikin saisi välillä levätä, eikä edes parisuhteessa enää ole erityistä kiintymystä, kuulostaa oudommalta olla eroamatta.

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt samaa. Ei koskaan omaa lomaa, lapsivapaata viikkoa. Ja omat lapseni ovat jo isoja koululaisia.

Mikä ihmeen lapsivapaa viikko? Hei perheenäiti tai -isä, haloo! Elämää eletään, ei suoriteta.

Vierailija kirjoitti:

Jos mahdollista, ota muutama lomapäivä siten, että mies on töissä ja lapset hoidossa. Itse tiedät, ottaisitko ne peräkkäin vai silloin tällöin yksittäisen arkivapaan. Silloin saat olla yksin kotona ja tehdä haluamasi asioita. Edellyttää, että mies suostuu silti viemään ja hakemaan lapset.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä maailman typerin idea, mutta olen miettinyt sitä joskus itsekin.

Ota muutama lomapäivä että saat levät kotona yksin? Sitten miehen kanssa vakava keskustelu sinun väsymyksestäsi ja työnjaosta. Eli nyt miehellä on "omaa aikaa" joka päivä sen jälkeen kun sinä tulet töistä? Ja mies perustelee tätä sillä, että hän on työmatkasi ajan huolehtinut lapsista? Ei mene reilusti näin. Lapsien hoitoa ei jaeta tasan minuuttimittarilla. Kummallekin vanhemmalle kuuluu vapaa-aikaa.

Sopikaa, että kummallakin on esim. yksi tietty ilta viikosta "omaa aikaa". Arki-iltaisin pikkulapsiperheessä ei ole realistista, että muu perhe poistuisi paikalta että sinä saisit jäädä kotiin harrastaaksesi yksin. Mene sinä vaikka kirjan kanssa kivaan kahvilaan/kirjastoon/uimahalliin/kävelylle/ystävälle kylään. Tai korvatulppien kanssa (lukolliseen) makuuhuoneeseen päiväunille. Joskus viikonloppuisin voisit ehdottaa, että mies veisi lapset vaikka HopLopiin ja sinä jäisit kotiin (ja sama tarvittaessa toiste päin).

Voisihan muu perhe mennä vaikka ulkoilemaan, jotta äiti saisi lepo/harrastusaikaa yksikseen kotona?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen eronnut 8 vuotta sitten ja meillä yhteishuoltajuus. Lapset ovat 50/50. Kyllä - lapsivapailla viikoilla voin tehdä mitä vain. Olen levännyt, stressi on kadonnut ja elämä vapaampaa. MUTTA en koe itseni kokonaiseksi äidiksi. En pääse osallistumaan kaikkiin heidän elämänvaiheisiin, jään ulkopuolelle synttäreistä (joka toinen vuosi toinen pitää toiselle), enkä saa esim kaikkia heidän muistojaan mitä tuovat koulusta tms. Lapsilla on täysin eri elämä isänsä luona, mitä en koskaan tule näkemään. En voi vaikuttaa heidän kasvatukseen siellä, sääntöihin, käytökseen etc. Itse ottaisin kyllä milloin tahansa ydinperheen elämän (jos suhde on vain onnellinen) kuin tälläisen puolikkaan lapsiperhe-elämän.

Mä mietin että pitäisikö tyytyä puolikkaaseen lapsiperhe-elämään kun miehen valinnasta olen tällä hetkellä yksin lasten kanssa 90% vapaa-ajasta ja loput 10% täytyy olla miehen ja lasten kanssa. Ei ole varsinaisesti mikään mieslapsi, mutta rento ja hauska mies päätti alkaa megamenestyväksi yrittäjäksi, jonka kaikki aika menee tärkeämpien asioiden parissa eikä siitä neuvotella. Jos yrittää niin alkaa henkinen, pari kertaa fyysinen väkivalta. Oon ihan lopen kyllästynyt elämään "perhe-elämää" tän kanssa. Enkä koe, että jäisin paljosta paitsi jos en näkisi kaikkea mitä mies lasten kanssa tekee. Hän tuppaa tekemään kaikkea spesiaalia lasten kanssa jos joskus harvoin en ole paikalla. Vaikka mielestäni sellainen poissaolon hyvittäminen ei ole paras vaihtoehto, mutta ei hän jousta. Hänestä on tullut tosi kova ja joustamaton vaikka nuorena oli hauska ja rento. Sellainen 80-20 huoltajuus olisi varmaan ihan hyvä.

Muista, että jokaisesta asiasta pitää edelleenkin sopia sen toisen kanssa.. meillä miehestä tullut todella joustamaton ja yhteistyökyvytön eron jälkeen ja jokaisesta aikataulusta pitää vääntää, koska kaikki pitää mennä tasan. Eli jos nyt on jo vaikeaa esim joustavuuden kanssa - lupaan ettei se helpotu eron jälkeen. Meillä tosiaan erosta 8 vuotta ja itse yrittänyt tehdä kaiken helpoksi - kumpikaan ei maksa elatusmaksu, lapset menee tosiaan tasan puoliksi jne jne SILTI toinen keksii jatkuvasti uutta. Esim ei sovi että lapset on joka toinen joulu toisella ja joka toinen uusi vuosi toisella vaan joulu pitää vetää puoliksi ja uusi vuosi ei koskaan osu minun viikolle tämän takia.. ja kyllä tästä on väännetty jo vuosia 😅

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osallistuuko miehesi lastenhoitoon? Onko sinulla mahdollisuus osa-aikatöihin tai hoitovapaaseen? Onko ero ainoa oikea ratkaisu, vai pystyisitkö välillä pitämään hengähdysviikonloppuja itseksesi, tai vuokraamaan pienen yksiön jossa saisit tarvittaessa levätä?

Mulla on pidempi työmatka kuin miehellä, joten mies hoitaa lapset aamut ja iltapäivät. Tästä syystä mies on sitä mieltä, että näiden aikojen ulkopuolella lapset ovat pääasiassa mun vastuulla. Töistä sanottiin, että voin tehdä osa-aikaa, mutta työtehtävät säilyy samana. Samat työt pienemmällä palkalla siis. Hoitovapaa ei onnistu lasten iän takia.

Haluaisin joskus puuhata omia harrastuksia kotona, nyt se ei onnistu. Kai voisin lähteä jonnekin joskus yksin, mutta se ei ole oikeastaan se, mitä kaipaan.

Eikö niitä omia harrastuksia voi sitten tehdä missään kodin ulkopuolella? Kaiken maailman kokki- ja käsityökurssit on olemassa.

Tuo kirjoittaja ei halunnut harrastaa kodin ulkopuolella, vaan hän kaipasi omaa aikaa kotona ja mahdollisuuden tehdä siellä itsekseen omia juttujaan. Ymmärrän häntä, sillä olen samanlainen. En halua mennä ryhmäharrastuksiin, vaan tykkään tehdä omia taidejuttuja kotona ilman, että joku koko ajan keskeyttää ja häiritsee.

Ymmärsin tuon että kaipaa nimenomaan omia juttujaan. Siksi ihmettelin että jos niitä ei voi tehdä kotona (mission impossible) niin eikö niitä juttujaan saa siirrettyä kodin ulkopuolelle, kerran oma aika siellä onnistuu? Itse neulon silloin tällöin kirjastossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osallistuuko miehesi lastenhoitoon? Onko sinulla mahdollisuus osa-aikatöihin tai hoitovapaaseen? Onko ero ainoa oikea ratkaisu, vai pystyisitkö välillä pitämään hengähdysviikonloppuja itseksesi, tai vuokraamaan pienen yksiön jossa saisit tarvittaessa levätä?

Mulla on pidempi työmatka kuin miehellä, joten mies hoitaa lapset aamut ja iltapäivät. Tästä syystä mies on sitä mieltä, että näiden aikojen ulkopuolella lapset ovat pääasiassa mun vastuulla. Töistä sanottiin, että voin tehdä osa-aikaa, mutta työtehtävät säilyy samana. Samat työt pienemmällä palkalla siis. Hoitovapaa ei onnistu lasten iän takia.

Haluaisin joskus puuhata omia harrastuksia kotona, nyt se ei onnistu. Kai voisin lähteä jonnekin joskus yksin, mutta se ei ole oikeastaan se, mitä kaipaan.

Eikö niitä omia harrastuksia voi sitten tehdä missään kodin ulkopuolella? Kaiken maailman kokki- ja käsityökurssit on olemassa.

Tuo kirjoittaja ei halunnut harrastaa kodin ulkopuolella, vaan hän kaipasi omaa aikaa kotona ja mahdollisuuden tehdä siellä itsekseen omia juttujaan. Ymmärrän häntä, sillä olen samanlainen. En halua mennä ryhmäharrastuksiin, vaan tykkään tehdä omia taidejuttuja kotona ilman, että joku koko ajan keskeyttää ja häiritsee.

Ymmärsin tuon että kaipaa nimenomaan omia juttujaan. Siksi ihmettelin että jos niitä ei voi tehdä kotona (mission impossible) niin eikö niitä juttujaan saa siirrettyä kodin ulkopuolelle, kerran oma aika siellä onnistuu? Itse neulon silloin tällöin kirjastossa.

Minä taas ihmettelen, miksi niitä ei voisi tehdä kotona? Meniköhän minulta jotain ohi.

Vierailija kirjoitti:

Etäisän näkökulma: meistä tuli lasten kanssa paljon läheisemmät, kun alettiin tavata vartavasten silloin kun huvittaa. Nähdään lyhyemmin mutta tiheämmin. Jutellaan paljon enemmän asioista. Ennen ne tuli luokseni ja linnoittautui huoneisiinsa, nyt käydään syömässä, kahviloissa jne. ja kohdataan oikeasti. Äitinsä pisti hanttiin myös ja yritti jopa lastensuojeluilmoitusta tehdä.

Kuulostaa reilulta. Etäisä tapaa lapsia kivojen asioiden merkeissä. Äiti voi varata kaiken aikansa lasten tylsien ja arkisten asioiden hoitamiseen, koska eihän sitä etukäteen voi tietää, milloin inspiraatio aitoihin kohtaamisiin iskee. Oma isäni on ollut samanlainen ja vaikka meillä nykyään onkin ihan ok välit, arvostukseni häntä kohtaan vanhempana on nollissa. Äitini hoiti kaikki ikävät asiat yksin ja hänen asioitaan hoidan ihan mielelläni nyt, kun hän ikääntyy.