Lue keskustelun säännöt.
Olen jo toista vuotta huolehtinut perheen arjesta ja käytännössä elättänyt koko porukan, alan olla jo ihan loppu
10.03.2023 |
Mies sairastui ja joutui luopumaan sukutilan hoidosta. Talo ja pihapiiri jäi asuttavaksi, kaikki muu on myyty ja sillä sai juuri ja juuri katettua velat. Mies on fyysisen sairauden lisäksi masentunut ja apaattinen, koska on "tuhonnut aiempien sukupolvien työn", saa patistettuna hoidettua lääkärikäynnit ja muun pakollisen, mutta ei mitään muuta. Sairauspäiväraha on niin pieni, että minun palkallani kustannetaan oikeastaan ihan kaikki. Työpäivän jälkeen kotona odottaa toinen työpäivä lasten ja kodinhoidon kanssa. Appivanhemmat asuvat sukulaisista ainoina lähellä, mutta heitä ei kiinnosta auttaa, koska tosiaan ollaan tuhottu heidän elämäntyönsä. Olen itsekin jo niin stressaantunut ja uupunut, koko elämä on enää vain selviytymistä, että kävin tänään työterveyslääkärillä itkemässä ja sieltä tuli kuulemma alkuun kolme viikkoa saikkua. En tiedä enää mitä tässä pitäisi tehdä.
Kommentit (66)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muuttakaa halvempaan ja helppohoitoisempaan asuntoon. Ja jos mies ei halua, niin muuta sinä lasten kanssa.
Ne samat kotityöt olisi toisessakin asunnossa, eikä tätä nykyistä saa kaupaksi järkevällä hinnalla. Ja tästä talosta maksetaan vain kulut, velkaa ei onneksi ole.
ap
Miten päädyit moisen kultakimpaleen kanssa kimppaan? Serkku?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Räsähtäisin miehelle ja jos ei auta, niin lähtisin menemään. Elämä on liian lyhyt toisten palvelemiseen. Vaikka kuinka on masentunut, niin pitää silti kyetä näkemään omaa napaa pidemmälle, etenkin kun on lapsia.
Räsähtäisitkö pyörätuolissa istuvallekin, että nyt hänen on pakko lähteä kävelemään, vaikka jalat eivät kanna?
Pyörätuolissa istuva pystyy hoitamaan lapsia ja osallistumaan kotitöihin. Usein myös tekemään työtä joskaan ei aina ihan siinä ammatissa joka olisi ykkösvaihtoehto. Sama onnistuu yleensä myös masentuneelta ainakin tilanteessa jossa ei ole muuta vaihtoehtoa.
Maatilan menetys on varmasti ollut miehelle musertava kokemus, näin se maaseudulla menee. Mies kärsii kun kokee että hän on nyt sukupolvien ketjussa se heikoin lenkki joka ei kyennytkään pitämään sukutilaa pinnalla vaan menetti sen. Se koetaan valtavana häpeänä. Täytyisi kuitenkin muistaa että myös maailma ympärillä on monella tavalla muuttunut, ei välttämättä tässä ajassa ole yhtä helppoa saada maataloudesta elantoa kuin aiemmin, kaikki ei ole kiinni yksilön omista ominaisuuksista tai kyvyistä. Teidän tarinanne ei ole ollenkaan ainoa,tämäntyyppisiä tarinoita on paljon ja ymmärtääkseni siihen on kyllä havahduttu ja apua ja vertaistukea pitäisi olla saatavilla. En tarkemmin osaa neuvoa mutta MTK ja muiden vastaavien järjestöjen kautta se selviää. Miehesi varmasti hyötyisi jos voisi purkaa tuntojaan muiden saman kokeneiden kanssa -heitä kyllä on. Vertaistuki voisi hyödyttää koko perhettä. Voimia ja kaikkea hyvää teille
Äitini on ison maatilan tytär ja päätti nuorena ettei halua mitään maanviljelijää ottaa puolisoksi. Meilläkin eno piti tilaa kunnes sairastui jonka jälkeen maat on myyty ja talo on ollut vuokralla. Ukista, mummista ja enosta on kaikista jo aika jättänytkin.
Olen itse ihan tyytyväinen etten syntynyt maaseudulle vaan kaupunkiin. Ajatus maaseudusta on romanttinen, mutta tulisin viikon jostain pirtinikkunasta peltoa katseltuani varmaan jo hulluksi. Mun mielestä teidän kannattaisi kysyä myös niiltä lapsilta haluavatko asua siellä maalla vai ehkä kaupungissa. Pieniähän ne vielä ovat, mutta voi antaa näkökulmaa.
Muuta kerrostaloon. Pääsee helpommalla. Ei kai omassa talossa ole pakko asua.
Miksi hoidat kodin ja lasten lisäksi miestä ja mitä ilmeisemmin myös appivanhempia?