Lue keskustelun säännöt.
Monet ovat kestäneet vanhemmaltaan kamalaa kohtelua
08.03.2023 |
Myrkyllisen vanhempi-lapsisuhteen taustalla on monesti vanhemman hoitamaton päihdeongelma tai persoonallisuushäiriö, kertoo psykoterapeutti Katriina Järvinen.
https://www.hs.fi/perhe/art-2000009382324.html?share=bf62b9bec30c1c6601…
Kommentit (163)
Vierailija kirjoitti:
Mieheni äidillä on varmasti joku persoonallisuushäiriö. Narsisti ei ole, mutta epävakaa tai huomiohakuinen, jos nyt keittiönpöydän äärestä diagnosoin.
Hänellä on pakonomainen tarve kääntää kaikki asiat itseensä. Maailmassa ei ole muita kuin minäminä, silti hän kovasti esittää huolehtivansa lapsistaan ja lapsenlapsistaan. Tosiasiassa vain koittaa lievittää ahdistustaan ja kontrolloida. Jos hän ei saa kontrolloida, soittelee itkupuheluita.
Viimeksi itki kaksivuotiaallemme, joka ei suostunut leikkimään hänen kanssaan nukeilla. Lapsi olisi halunnut leikkiä muita leikkejä, mutta isoäiti itki, kun hän niin halusi nukkeleikkejä tytön kanssa. Ihan järjetöntä, koittaa syyllistää kaksivuotiasta leikeistä. Ja tällä tavalla mies on kasvatettu... joutunut käymään kovan koulun sen suhteen, ettei hypi äidin mielen mukaan enää. Sekös äippää ahdistaa.
Meillä mies on tekemässä pesäeroa syyllistävään äippäänsä vasta nyt lähemmäs nelikymppisenä. Itse laitoin niin sanotusti luun kurkkuun omalle äidilleni jo parikymppisenä, kun muutin kotoa. Nyt meillä on äitini kanssa paremmat välit kuin koskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni äidillä on varmasti joku persoonallisuushäiriö. Narsisti ei ole, mutta epävakaa tai huomiohakuinen, jos nyt keittiönpöydän äärestä diagnosoin.
Hänellä on pakonomainen tarve kääntää kaikki asiat itseensä. Maailmassa ei ole muita kuin minäminä, silti hän kovasti esittää huolehtivansa lapsistaan ja lapsenlapsistaan. Tosiasiassa vain koittaa lievittää ahdistustaan ja kontrolloida. Jos hän ei saa kontrolloida, soittelee itkupuheluita.
Viimeksi itki kaksivuotiaallemme, joka ei suostunut leikkimään hänen kanssaan nukeilla. Lapsi olisi halunnut leikkiä muita leikkejä, mutta isoäiti itki, kun hän niin halusi nukkeleikkejä tytön kanssa. Ihan järjetöntä, koittaa syyllistää kaksivuotiasta leikeistä. Ja tällä tavalla mies on kasvatettu... joutunut käymään kovan koulun sen suhteen, ettei hypi äidin mielen mukaan enää. Sekös äippää ahdistaa.
Meillä mies on tekemässä pesäeroa syyllistävään äippäänsä vasta nyt lähemmäs nelikymppisenä. Itse laitoin niin sanotusti luun kurkkuun omalle äidilleni jo parikymppisenä, kun muutin kotoa. Nyt meillä on äitini kanssa paremmat välit kuin koskaan.
Jatkan vielä sen verran, että olen joutunut tekemään saman myös isoäitini kanssa. Onneksi hänkin on ymmärtänyt, että lastenlapset eivät ole olemassa vain hänen huvitustaan ja huomionkaipuutaan varten. Ollaan kuitenkin kaikki aikuisia ihmisiä. Ja kivempi on nähdä sukulaisia oikeasti omasta tahdosta eikä syyllistämisen seurauksena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni äidillä on varmasti joku persoonallisuushäiriö. Narsisti ei ole, mutta epävakaa tai huomiohakuinen, jos nyt keittiönpöydän äärestä diagnosoin.
Hänellä on pakonomainen tarve kääntää kaikki asiat itseensä. Maailmassa ei ole muita kuin minäminä, silti hän kovasti esittää huolehtivansa lapsistaan ja lapsenlapsistaan. Tosiasiassa vain koittaa lievittää ahdistustaan ja kontrolloida. Jos hän ei saa kontrolloida, soittelee itkupuheluita.
Viimeksi itki kaksivuotiaallemme, joka ei suostunut leikkimään hänen kanssaan nukeilla. Lapsi olisi halunnut leikkiä muita leikkejä, mutta isoäiti itki, kun hän niin halusi nukkeleikkejä tytön kanssa. Ihan järjetöntä, koittaa syyllistää kaksivuotiasta leikeistä. Ja tällä tavalla mies on kasvatettu... joutunut käymään kovan koulun sen suhteen, ettei hypi äidin mielen mukaan enää. Sekös äippää ahdistaa.
Meillä mies on tekemässä pesäeroa syyllistävään äippäänsä vasta nyt lähemmäs nelikymppisenä. Itse laitoin niin sanotusti luun kurkkuun omalle äidilleni jo parikymppisenä, kun muutin kotoa. Nyt meillä on äitini kanssa paremmat välit kuin koskaan.
Jatkan vielä sen verran, että olen joutunut tekemään saman myös isoäitini kanssa. Onneksi hänkin on ymmärtänyt, että lastenlapset eivät ole olemassa vain hänen huvitustaan ja huomionkaipuutaan varten. Ollaan kuitenkin kaikki aikuisia ihmisiä. Ja kivempi on nähdä sukulaisia oikeasti omasta tahdosta eikä syyllistämisen seurauksena.
Sitä vartenhan lisäännytään, kun itse tarvitsee jotakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni äidillä on varmasti joku persoonallisuushäiriö. Narsisti ei ole, mutta epävakaa tai huomiohakuinen, jos nyt keittiönpöydän äärestä diagnosoin.
Hänellä on pakonomainen tarve kääntää kaikki asiat itseensä. Maailmassa ei ole muita kuin minäminä, silti hän kovasti esittää huolehtivansa lapsistaan ja lapsenlapsistaan. Tosiasiassa vain koittaa lievittää ahdistustaan ja kontrolloida. Jos hän ei saa kontrolloida, soittelee itkupuheluita.
Viimeksi itki kaksivuotiaallemme, joka ei suostunut leikkimään hänen kanssaan nukeilla. Lapsi olisi halunnut leikkiä muita leikkejä, mutta isoäiti itki, kun hän niin halusi nukkeleikkejä tytön kanssa. Ihan järjetöntä, koittaa syyllistää kaksivuotiasta leikeistä. Ja tällä tavalla mies on kasvatettu... joutunut käymään kovan koulun sen suhteen, ettei hypi äidin mielen mukaan enää. Sekös äippää ahdistaa.
Meillä mies on tekemässä pesäeroa syyllistävään äippäänsä vasta nyt lähemmäs nelikymppisenä. Itse laitoin niin sanotusti luun kurkkuun omalle äidilleni jo parikymppisenä, kun muutin kotoa. Nyt meillä on äitini kanssa paremmat välit kuin koskaan.
Jatkan vielä sen verran, että olen joutunut tekemään saman myös isoäitini kanssa. Onneksi hänkin on ymmärtänyt, että lastenlapset eivät ole olemassa vain hänen huvitustaan ja huomionkaipuutaan varten. Ollaan kuitenkin kaikki aikuisia ihmisiä. Ja kivempi on nähdä sukulaisia oikeasti omasta tahdosta eikä syyllistämisen seurauksena.
Sitä vartenhan lisäännytään, kun itse tarvitsee jotakin.
Mutta niihin lapsiin ei ole enää määräysvaltaa, kun muuttavat omilleen. Monelta jää tämä tajuamatta, jolloin lapset eivät sitten halua olla enää missään tekemisissä syyllistävien ja holhoavien vanhempiensa/suvun kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Säälittävää että siitä ollaan luopumassa, ettei saisi enää karata pienempien päälle! On lumihiutaleilla varmaan liian raskasta muuten.
Tämä. Lisääntymistarve lähtee omista haluista. Lapsen täytyy tyydyttää ne sietämällä väkivaltaa seurassa jota ei itse saa valita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei ollut lukuoikeutta juttuun valitettavasti.
Samaistun silti otsikkoon. Lapsena en voinut lainkaan olla toisen vanhempani kanssa koska tunne arvottomuudestani ihmisenä oli liian vahva joka kerta kun olin hänen kanssaan tekemisissä. Yksi mieleenpainunut tapahtuma on kun omat huonot kokemukseni olivat jo paranemaan päin, ja rohkaistuin kertomaan hänelle aiheesta jonka olin juuri löytänyt ja koin erittäin mielenkiintoiseksi. No, typeräähän se oli mielestään, ja tämä keskustelu loppui pitkään hiljaisuuteen. Kuulostaa pieneltä, mutta pidensi puhumattomuuttamme muutamalla vuodella.
Löysin jonkinlaisen keskusteluyhteiden ko. henkilön kanssa vasta asuttuani n. 15 vuotta pois lapsuudenkodistani. Siinä vaiheessa alkoi tuntua siltä että tämä henkilö pikkuhiljaa näkee myös minut ihmisarvoisena, toisena henkilönä jonka sanomisilla on merkitystä. Ymmärsin myös, että hänen lapsuudenkodissaan perhe on todennäköisesti käyttäytynyt samoin.
On ristiriitaista tuntea syyllisyyttä huonoista väleistämme kun tiedän hänen omaksuneen tapansa omassa lapsuudessaan, mutta toisaalta muistan kuinka onneton olin lapsena tästä johtuen, mikä aika ajoin edelleen nousee pintaan katkeruutena kyseistä henkilöä ja hänen opittuja käytösmallejaan kohtaan.
En halua maksaa lukuoikeudesta, mutta luen aina kommentteja niistä saa hyvän kuvan siitä missä mennään. Nyt nekin laitetaan maksumuurin alle.
On muitakin toksisia käyttäytymistapoja kuin vain alkoholismi ja väkivalta ja niistäkin artikkelissa kerrottiin. Ne ovat myös hyviä syitä suojella itseään ja omia lapsiaan sellaiselta käytökseltä (manipulointi, seksuaalinen häirintä, uhriutuvuus, halveksunta, muiden arvostelu jne).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuollainen myrkyllinen vanhempi - lapsi-suhde näyttää sisältävän uhriutumista, joka on ehkä oman edun tavoittelussa teeskentelyä. "Mitä minä muka olen tehnyt? Ei minulla ole tästä mitään opittavaa." Ihan suoraan olen kuullut noin sanottavan, että myrkyllisellä vanhemmalla ei ole omasta mielestään mitään syytä katsoa peiliin.
Ja kun ihmissuhteet ovat repiviä, niin se ei ole hänen ongelmansa. Muilla vain on ongelmia.
En lukenut juttua maksumuurin takia. Mutta kerron oman kokemukseni kuitenkin. Isäni oli hyvin ankara ja se näyttäytyi fyysisenä ja psyykkisenä vallan käyttönä. Olen syntynyt v. -90, joten varmasti vielä silloin joissain perheissä tuollainen oli ihan normaalia, mutta ei hyväksyttävää. Äitini taas oli kaltoinkohdeltu lapsuudessaan ja se heijastui myös siihen omien lapsien kasvatukseen.
Meitä on kaksi siskoa, jotka ollaan pärjätty elämässä lähtökohtiin nähden hyvin, eli ollaan kouluttauduttu ja oltu työelämässä. Molemmat lähdettiin n. 16-vuotiaina pois kotoa.
Vaikka olen päässyt elämässä eteenpäin, olen kuitenkin ollut ja olen edelleen masentunut, joskus yrittänyt itsemurhaa, ollut hoidossa ja terapiassa. Kiitos, että olen avun saanut. Olen saamani avun vuoksi valmistunut ammattiin, suorittanut amk-tutkinnon ajallaan ja ollut koko ikäni työelämässä.
Silti joudun ihan hitokseen jatkuvasti pinnistelemään oman mielenterveyteni äärirajoilla ja joskus saikulla ollutkin. Onneksi vain lyhyitä aikoja.
Vaikka rakastan isääni ja äitiäni, olen ihan helvetin katkera ajoittain.
Mutta se, minkä vanhemmilta olen oppinut on pitkäjänteisyys ja sisu. Ollaan kuitenkin oman onnemme seppiä loppupeleissä.
Se, että onko se elämä aina niin helppoa ja kivaa, ei ole itsestäänselvyys, mutta ainakin arvostaa sitä, mitä on saavuttanut ja tekee parhaansa ja siitä myös kiitosta saa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olen kokenut lapsuudessani väkivaltaa, mutta vielä enemmän nähnyt sitä. Arvelin, että se olisi ollut jo silloin aika harvinaista, mutta muutama tuttu on kertonut aikuisena samanlaisista kokemuksista. Sinänsä kuritustasoinen väkivalta (mitenhän se raja on vedetty eli mikä on ollut lapsen pahoinpitelyä, asiantuntijoita paikalla?) on ollut sallittua vuoteen 1984 saakka. Olen kyllä varmana myöhemminkin kokenut väkivaltaa, mutta koska mustelmia ja punertavaa ihoa vakavampia jälkiä ei ole tullut, on se siis ollut lainsäädännön mukaan täysin ok n. 4 - 5 vuotiaaksi saakka minun osaltani. Olen syntynyt -79. Tavallaan ymmärrän, että kun fyysinen väkivalta on ollut niin pitkään hyväksyttyä kulttuurissamme, kuka olisi osannut paheksua henkistä väkivaltaakaan. Esim. omalla äidilläni tuo henkinen väkivalta on niin syvällä persoonassa, että ei osaa sitä lainkaan kyseenalaistaa. Tuollainen on ollut ilmeisesti aika yleinen tapa kasvattaa lapsia vielä muutama vuosikymmen sitten. Maailman muuttuminen käy koville noille vanhan kansan ihmisille, kun vähitellen tuota ei enää siedetäkään.
Enpä tiedä. Omassa lapsuudessani saatiin kämmenellä läpsäykset persuksille, jos oli tosi pahasti tehty, Niin oli monella muullakin ja koulussakin saattoi saada tukkapöllyä.
Meistä tuli ihan ok. ihmisiä. Ei lyöty toisiamme, ei käytetty huumeita. Nyt, kun kaikki on niin, ettei rakgaista saa, on nuoriso ihan sekaisin. Hakataan lonkerovarkaissa aikuisia, tapetaan koulukavereita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen kokenut lapsuudessani väkivaltaa, mutta vielä enemmän nähnyt sitä. Arvelin, että se olisi ollut jo silloin aika harvinaista, mutta muutama tuttu on kertonut aikuisena samanlaisista kokemuksista. Sinänsä kuritustasoinen väkivalta (mitenhän se raja on vedetty eli mikä on ollut lapsen pahoinpitelyä, asiantuntijoita paikalla?) on ollut sallittua vuoteen 1984 saakka. Olen kyllä varmana myöhemminkin kokenut väkivaltaa, mutta koska mustelmia ja punertavaa ihoa vakavampia jälkiä ei ole tullut, on se siis ollut lainsäädännön mukaan täysin ok n. 4 - 5 vuotiaaksi saakka minun osaltani. Olen syntynyt -79. Tavallaan ymmärrän, että kun fyysinen väkivalta on ollut niin pitkään hyväksyttyä kulttuurissamme, kuka olisi osannut paheksua henkistä väkivaltaakaan. Esim. omalla äidilläni tuo henkinen väkivalta on niin syvällä persoonassa, että ei osaa sitä lainkaan kyseenalaistaa. Tuollainen on ollut ilmeisesti aika yleinen tapa kasvattaa lapsia vielä muutama vuosikymmen sitten. Maailman muuttuminen käy koville noille vanhan kansan ihmisille, kun vähitellen tuota ei enää siedetäkään.
Enpä tiedä. Omassa lapsuudessani saatiin kämmenellä läpsäykset persuksille, jos oli tosi pahasti tehty, Niin oli monella muullakin ja koulussakin saattoi saada tukkapöllyä.
Meistä tuli ihan ok. ihmisiä. Ei lyöty toisiamme, ei käytetty huumeita. Nyt, kun kaikki on niin, ettei rakgaista saa, on nuoriso ihan sekaisin. Hakataan lonkerovarkaissa aikuisia, tapetaan koulukavereita.
Tämä. Minun päälle ei karattu lapsena, joten otin mallia sivistyneistä vanhemmistani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En lukenut juttua maksumuurin takia. Mutta kerron oman kokemukseni kuitenkin. Isäni oli hyvin ankara ja se näyttäytyi fyysisenä ja psyykkisenä vallan käyttönä. Olen syntynyt v. -90, joten varmasti vielä silloin joissain perheissä tuollainen oli ihan normaalia, mutta ei hyväksyttävää. Äitini taas oli kaltoinkohdeltu lapsuudessaan ja se heijastui myös siihen omien lapsien kasvatukseen.
Meitä on kaksi siskoa, jotka ollaan pärjätty elämässä lähtökohtiin nähden hyvin, eli ollaan kouluttauduttu ja oltu työelämässä. Molemmat lähdettiin n. 16-vuotiaina pois kotoa.
Vaikka olen päässyt elämässä eteenpäin, olen kuitenkin ollut ja olen edelleen masentunut, joskus yrittänyt itsemurhaa, ollut hoidossa ja terapiassa. Kiitos, että olen avun saanut. Olen saamani avun vuoksi valmistunut ammattiin, suorittanut amk-tutkinnon ajallaan ja ollut koko ikäni työelämässä.
Silti joudun ihan hitokseen jatkuvasti pinnistelemään oman mielenterveyteni äärirajoilla ja joskus saikulla ollutkin. Onneksi vain lyhyitä aikoja.
Vaikka rakastan isääni ja äitiäni, olen ihan helvetin katkera ajoittain.
Mutta se, minkä vanhemmilta olen oppinut on pitkäjänteisyys ja sisu. Ollaan kuitenkin oman onnemme seppiä loppupeleissä.
Se, että onko se elämä aina niin helppoa ja kivaa, ei ole itsestäänselvyys, mutta ainakin arvostaa sitä, mitä on saavuttanut ja tekee parhaansa ja siitä myös kiitosta saa.
Siis työelämässä opintojen ohella ja valmistumisen jälkeen olen ollut työelämässä. En nyt sentään ihan koko ikääni :D ai kamala.
Vierailija kirjoitti:
Ei ollut lukuoikeutta juttuun valitettavasti.
Samaistun silti otsikkoon. Lapsena en voinut lainkaan olla toisen vanhempani kanssa koska tunne arvottomuudestani ihmisenä oli liian vahva joka kerta kun olin hänen kanssaan tekemisissä. Yksi mieleenpainunut tapahtuma on kun omat huonot kokemukseni olivat jo paranemaan päin, ja rohkaistuin kertomaan hänelle aiheesta jonka olin juuri löytänyt ja koin erittäin mielenkiintoiseksi. No, typeräähän se oli mielestään, ja tämä keskustelu loppui pitkään hiljaisuuteen. Kuulostaa pieneltä, mutta pidensi puhumattomuuttamme muutamalla vuodella.
Löysin jonkinlaisen keskusteluyhteiden ko. henkilön kanssa vasta asuttuani n. 15 vuotta pois lapsuudenkodistani. Siinä vaiheessa alkoi tuntua siltä että tämä henkilö pikkuhiljaa näkee myös minut ihmisarvoisena, toisena henkilönä jonka sanomisilla on merkitystä. Ymmärsin myös, että hänen lapsuudenkodissaan perhe on todennäköisesti käyttäytynyt samoin.
On ristiriitaista tuntea syyllisyyttä huonoista väleistämme kun tiedän hänen omaksuneen tapansa omassa lapsuudessaan, mutta toisaalta muistan kuinka onneton olin lapsena tästä johtuen, mikä aika ajoin edelleen nousee pintaan katkeruutena kyseistä henkilöä ja hänen opittuja käytösmallejaan kohtaan.
Hyvä puoli on ehdottomasti tuo, että olet tunnistanut vanhempiesi kärsineen todennäköisesti omasta lapsuudestaan ja tahtomattaan siirsivät sinulle traumojaan.
Vanhempiaan voi ymmärtää ja silti voi pistää välit poikki ilman mitään tunnontuskia, jos sen kokee itselleen parhaimmaksi selviytymismuodoksi.
Hyvää kevään odotusta kaikille 🤗🌞👍🤸🐇🦔🐿🐈
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua ei pahoinpidelty fyysisesti eikä psyykkisesti. Olin ainoa lapsi. Perheemme oli hyvin toimeentuleva. Mistään ei ollut puutetta, vanhemmat hankkivat minulle kaiken mitä tarvitsin. Mutta lapsuus ei kuitenkaan ollut onnellinen. Molemmat vanhemmat tekivät omaa uraa, pitkää päivää töissä ja säännöllisesti työmatkoja. Heillä ei ollut aikaa minulle. Olin henkisesti laiminlyöty lapsi. Pienestä asti koulun jälkeen yksin kotona. Pienestä asti yksin yötkin kun vanhemmat olivat matkoilla. Usein tuntui että en ollut olemassa vanhemmilleni.
Lapsuuteni ei tietenkään ollut kamala kuten niin monella tässä ketjussa. Mutta tämmöinen lapsen ignooraaminen jättää jälkensä lapseen. Mielestäni se on yksi henkisen pahoinpitelyn muoto.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se pullantuoksuinen mummo voi toteuttaa samaa käytösmallia niihin lapsenlapsiin ja samalla haukkua lapsen vanhempia lapselle itselleen jos tapaavat valvomatta, tällöin on suorastaan haitallista antaa heidän tavata toisiaan. isovanhemmuus ansaitaan omalla vanhemmuudella. Äiti- ja isoäitimyytti on vahva ja sitkeä, halutaan uskoa kaikkien äitien ja mummojen olevan hyviä ja lempeitä. Totuus varsinkin sotien jälkeisen sukupolven kohdalla saattaa olla hyvin erilainen. Minusta lapsen elämään ei kannata sukulaisuussiteen vuoksi tuoda haitallisia ihmisiä.
Mulle osui sellainen psyk.sh. joka heti kuultuaan etten ole äitini kanssa tekemsissä, alkoi huutaa että enkö tiedä mitä vahinkoa teen lapsilleni.
Sellainen ammattitaito.
Lasteni kanssa olen ihan rehellisesti puhunut kotioloistani ja hekin muistavat jotain yksittäisiä asioita kun olivat pieniä, nyt jo nuoria aikuisia ja ovat vain tyytyväisiä että sellainen h.llu ei ole elämässämme.
Harmillista, että hoitavan tahon joukkoon on pesiytynyt jonkin verran mieleltään kieroja akkoja... Hoidon piirissä ollessani muutaman kohdalla mietin, että voi niitä poloisia, jotka ovat heikommassa tilassa kuin itse olen, jotka joutuvat jonkun tietyn hoitajan hoidettavaksi.... Ei niitä kiinnosta, eikä ymmärrys riitä. Eikä niistä voi oikein tehdä valitusta ellei halua itselleen ongelmia. Hymistelee vaan ja koittaa selvitä ilman sen suurempia haasteita tyypin kanssa...
Itse olen syntynyt-81 perheen ensimmäiseksi lapseksi ja ainoaksi tytöksi. Vanhemmissani tyttömäiset jutut ja kaikki naiseksi kasvaminen ja seksuaalisuus herättivät hirveää inhoa ja halveksuntaa ja sellaisen kontrollin tarpeen että muutin kotoa pois heti yläasteen jälkeen. Siltikin minua yritettiin kontrolloida vielä täysi-ikäisenäkin, huoriteltiin ja tultiin puoliväkisin hakemaan viikonlopuksi lapsuudenkotiin. Yritin lukuisia kertoja katkaista välejä. Kun sain lapsia, minua alettiin kontrolloida niitten kautta hyvin monenlaisilla tavoilla. Nyt nelikymppisenä olen viimein saanut riuhtaista itseni irti.
Vierailija kirjoitti:
Persoonallisuushäiriöisen vanhemman lapsi on altis persoonallisuushäiriölle sekä geneettisten että kasvatuksellisten syiden vuoksi. Kun häiriö ilmenee molemmissa sukupolvissa, tulee perheissä suurella todennäköisyydellä vaikeita tilanteita.
Nimenomaan se, miten traumat sopii yhteen.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen syntynyt-81 perheen ensimmäiseksi lapseksi ja ainoaksi tytöksi. Vanhemmissani tyttömäiset jutut ja kaikki naiseksi kasvaminen ja seksuaalisuus herättivät hirveää inhoa ja halveksuntaa ja sellaisen kontrollin tarpeen että muutin kotoa pois heti yläasteen jälkeen. Siltikin minua yritettiin kontrolloida vielä täysi-ikäisenäkin, huoriteltiin ja tultiin puoliväkisin hakemaan viikonlopuksi lapsuudenkotiin. Yritin lukuisia kertoja katkaista välejä. Kun sain lapsia, minua alettiin kontrolloida niitten kautta hyvin monenlaisilla tavoilla. Nyt nelikymppisenä olen viimein saanut riuhtaista itseni irti.
Uh, tulipas traumat pintaan. Niin minuakin koetettiin kontrolloida kun tulin teini-ikään. En saanut enää liikkua kodin ulkopuolelle eikä minulla saanut olla ystäviä, mihinkään ei saanut mennä. Neitsyydestä oltiin "huolissaan". Jopa lääkärille piti viedä todistamaan neitsyys kun olin karannut ulos viettämään teinielämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen syntynyt-81 perheen ensimmäiseksi lapseksi ja ainoaksi tytöksi. Vanhemmissani tyttömäiset jutut ja kaikki naiseksi kasvaminen ja seksuaalisuus herättivät hirveää inhoa ja halveksuntaa ja sellaisen kontrollin tarpeen että muutin kotoa pois heti yläasteen jälkeen. Siltikin minua yritettiin kontrolloida vielä täysi-ikäisenäkin, huoriteltiin ja tultiin puoliväkisin hakemaan viikonlopuksi lapsuudenkotiin. Yritin lukuisia kertoja katkaista välejä. Kun sain lapsia, minua alettiin kontrolloida niitten kautta hyvin monenlaisilla tavoilla. Nyt nelikymppisenä olen viimein saanut riuhtaista itseni irti.
Uh, tulipas traumat pintaan. Niin minuakin koetettiin kontrolloida kun tulin teini-ikään. En saanut enää liikkua kodin ulkopuolelle eikä minulla saanut olla ystäviä, mihinkään ei saanut mennä. Neitsyydestä oltiin "huolissaan". Jopa lääkärille piti viedä todistamaan neitsyys kun olin karannut ulos viettämään teinielämää.
Luuletko että emäsi kuitenkin oli joskus lypsätyttänyt lettuaan?
Ei ollut lukuoikeutta juttuun valitettavasti.
Samaistun silti otsikkoon. Lapsena en voinut lainkaan olla toisen vanhempani kanssa koska tunne arvottomuudestani ihmisenä oli liian vahva joka kerta kun olin hänen kanssaan tekemisissä. Yksi mieleenpainunut tapahtuma on kun omat huonot kokemukseni olivat jo paranemaan päin, ja rohkaistuin kertomaan hänelle aiheesta jonka olin juuri löytänyt ja koin erittäin mielenkiintoiseksi. No, typeräähän se oli mielestään, ja tämä keskustelu loppui pitkään hiljaisuuteen. Kuulostaa pieneltä, mutta pidensi puhumattomuuttamme muutamalla vuodella.
Löysin jonkinlaisen keskusteluyhteiden ko. henkilön kanssa vasta asuttuani n. 15 vuotta pois lapsuudenkodistani. Siinä vaiheessa alkoi tuntua siltä että tämä henkilö pikkuhiljaa näkee myös minut ihmisarvoisena, toisena henkilönä jonka sanomisilla on merkitystä. Ymmärsin myös, että hänen lapsuudenkodissaan perhe on todennäköisesti käyttäytynyt samoin.
On ristiriitaista tuntea syyllisyyttä huonoista väleistämme kun tiedän hänen omaksuneen tapansa omassa lapsuudessaan, mutta toisaalta muistan kuinka onneton olin lapsena tästä johtuen, mikä aika ajoin edelleen nousee pintaan katkeruutena kyseistä henkilöä ja hänen opittuja käytösmallejaan kohtaan.