Minkä ikäinen olet ja mikä on isoin ongelmasi tällä hetkellä?

55v pitkäaikaistyötön ja suurin ongelma on okt.

Vierailija kirjoitti:

26 ja sekindäärinen lapsettomuus. Yritystä 3 vuotta ja taustalla paha pcos

Sinua ei ole tarkoitettu lisääntymään, pcos on merkki siitä. Hormonitoimintasi on erilainen eikä tue raskautumista. Elämälläsi on jokin toinen merkitys. 

Vierailija kirjoitti:

25-vuotias, masennus ja sen myötä menneet luottotiedot ja kaksi kesken jäänyttä korkeakoulututkintoa.

Miksi luottotiedot menivät tai siis miten masennus ajoi siihen tilanteeseen? Minullakin on ollut kaikenlaista, mutta velkoihin en ole joutunut. Kysyn ihan uteliaisuudesta, en arvostellakseni. 

Ei se nyt ihan noin helppoa ole. Ota asioista selvää ennen kuin neuvot päin per...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

60v työtön joka joutuu laatimaan 4 hakemusta kuussa jotka eivät tule koskaan johtamaan edes yhteenkään haastatteluun, suomeksi sanottuna vi***aa tämä turhan työn tekeminen.

Ei sitä hakemusta tarvitse joka kerta täysin uusiksi tehdä. Tallentaa koneelle pohjan ja vähän vaikka muokkaa sitä aina haettavan paikan mukaan. 

50 vuotta. Isoin ongelmani on, että minusta ei pidetä. Ihan yleisesti vaan ei pidetä, menenpä minne tahansa. Sikäli kun minua edes huomataan, yleensä olen näkymätön.

37-v. Isoin ongelma lienee ratkaista ahdistus siitä, kuinka sietää työelämää. Minulla on korkea koulutus ja ihan hyväpalkkainen, sisäsiisti työ. Tosin sellainen, joka vaatii läsnäoloa, ei etätyö. Työelämä on isoilta osin täyttä skeidaa ja lasken aina minuutteja, että pääsen lähtemään kotiin. Työelämä ei varsinaisesti tarjoa minulle mitään ja mieluiten viettäisin ajan perheeni kanssa. En jumatsuikka ymmärrä, miten tätä pitäisi jaksaa vielä melkein 35 vuotta.

46 v. Syöminen. Tai oikeastaan liiallinen syöminen. Kun olin nuori, pystyin syömään oikeastaan mitä vaan ajattelematta. Tuli liikuttua paljon, esim. lukioon oli koulumatka 3,5 km, eli joka arkipäivä 7 km kävelin tai pyöräilin. Sen lisäksi tanssitreenit 3 kertaa viikossa. Mökillä hakkasin halkoja, pinosin liiteriin, lämmittelin saunaa, kannoin saunaan järvestä vettä, leikkasin nurmikkoa. Ja söin kuin hevonen. Tämä kerrostaloelämä laiskistuttaa ihmistä. Teen etänä 2-3 työpäivää viikossa, jolloin saatan olla vaikka pyjamassa koko päivän ja hyvä jos illalla saan kasattua luuni pienelle kävelylenkille. Siskon kanssa juuri yhtenä päivänä puhuttiin, miten meistä tuli tällaisia pullukoita, vaikka sekä isä että äiti säilyivät hoikkana kuolemaansa saakka. No isällä nyt oli krooninen syöpäsairaus viimeiset 10 vuotta, minkä takia kuihtui liikaakin, mutta ei ne kumpikaan juosseet jääkaapilla iltapalaa napostelemassa.

40 v.

Ratkaistavissa olevista ongelmista se, että vihaan tietokonetyötä ja se on myrkkyä kropalleni, mutta siihen olen kuitenkin päätynyt.

Sitten niitä oikeita ongelmia, joita ei voi mitenkään ratkoa:

-Läheisten vanhuus ja jatkuva menettämisen pelko. Asiaa pahentaa se, ettei ole muuta turvaverkkoa. On vain valmistauduttava valtaviin menetyksiin ajatuksella, että yksin mennään sitten. Ja se pelottaa aivan helvvisti. En vaan pysty hyväksymään rakkaimpien menettämistä, vaikka yritän työstää asennettani. En pysty siihen. Pelottaa, tyhjyys näkyy edessä. Mitä sitten, alkon lipittelyä iltaisin vai?

-Mies on elämässä tavallaan, mutta miessuhteisiin ei kannata tukeutua kuin perheeseen. Se on vain "kermaa kakun päällä".

-Raihnaisuus pelottaa, sodan takia tämä on ryöpsähtänyt valloilleen, että miten pärjään muiden armoilla, jos ei ole perhettä ajamassa asioita "nyrkein"? Niin usein nykyään miettii, että ihmisissä on niin kauheasti hyväksikäyttöä ja pahaa - joku usko hyvään on kadonnut viime aikoina. En nuorena koskaan ollut näin ihmisvihaaja, vaikka tuolloin itse asiassa olisi vähän enemmän pitänyt olla.

Ja tiedoksi nuorille: ikäväli 25-40 menee kuin sekunnissa. Käyttäkää se aika järkevästi: saakaa asioita aikaan ajatuksella, kun siihen on mahdollisuus. Älkää menkö sokeina, vaan MIETTIKÄÄ mikä on hyvää ja mikä ei.

Olen 63, ikäiseni naiset näyttävät mummoilta.

15v, huone paskanen.

Vierailija kirjoitti:

37-v. Isoin ongelma lienee ratkaista ahdistus siitä, kuinka sietää työelämää. Minulla on korkea koulutus ja ihan hyväpalkkainen, sisäsiisti työ. Tosin sellainen, joka vaatii läsnäoloa, ei etätyö. Työelämä on isoilta osin täyttä skeidaa ja lasken aina minuutteja, että pääsen lähtemään kotiin. Työelämä ei varsinaisesti tarjoa minulle mitään ja mieluiten viettäisin ajan perheeni kanssa. En jumatsuikka ymmärrä, miten tätä pitäisi jaksaa vielä melkein 35 vuotta.

Ei se ole kummoista, vaikka tekisikin lähes puolet etänä. Laskin yhtenä päivänä, että 46 vuoteen on mahtunut 14 eri työsuhdetta, jos ei kesätyöpätkiä lasketa. Lyhin kesti 6 kk (määräaikainen) ja pisin 6 v. Onko missään ollut hyvä, ei oikeastaan missään.

Paras työpaikka, jos kesätyöt lasketaan mukaan, oli kesä radiotoimittajana. Se oli opiskeluaikaan, muistaakseni kesäkuun alusta elokuun puoliväliin. Hitsi että oli hauskaa. Aamulähetys tosin oli karu, koska radiolla piti olla klo 04 aamulla, jos lähetys tärähti käyntiin klo 05. Pääsin kokeilemaan myös juttujen tekemistä. Tehtiin tiiminä kysymyksiä ja niiden kanssa ajelin haastattelemaan. Tulin takaisin editoimaan (eli poistamaan huonot pätkät) ja parhaassa tapauksessa aamulla tehty juttu oli eetterissä jo iltapäivällä. Radiossa oppi myös minuuttiaikatauluttamisen. Lähetys jaettiin 60 minuuttiin, jossa laskettiin musiikille ja mainoksille paikat valmiiksi ja lisättiin juonnot. Meillä oli ihan fyysisesti kello, joka naputti sekunteja. Tuohon kohtaan 30 sekunnin jutut ja tuohon mahtuu 2 min. 40 sekuntia. Ja uutiset ja sää oli tietysti myös aikataulutettu. En tiedä, lieneekö enää niin tarkkaa touhua. Minusta tuntuu kuulijana, että ne höpöttelee niin pitkään kuin huvittaa ja lennosta kappaleet väliin. Siihen aikaan oli teosto-maksujen kannalta tarkkaa tietää, mitä biisejä soi ja milloin. Ne biisit tavallaan ajettiin valmiiksi soittolistalle. Ei ihan yhtäkkiä olisi onnistunut laittaa jotain muuta väliin. Eikä silloin soitettu monta kertaa aamun aikana samoja biisejä. Studion ulkopuolella oli äänimies, joka valvoi lähetystä ja ulos menevää ääntä, tarvittaessa teki säädöt. Kerran kävi tekninen juttu, että mikki ei auennut. Äänimies hoiti tilanteen laittamalla seuraavan biisin (ohitti), tuli vaihtamaan mikrofonin ja hoiti rikkinäisen korjaukseen. Siinä oli tiimityötä. Minulla oli studiossa vieras haastattelussa ja tietysti se hävetti, että tulee teknistä vikaa. Joku maakuntajohtaja se oli.

33v ja olen vasta havahtunut millaista tuhota muutama ihmissuhde (yksi varmasti narsistinen ja muutama vähintään muuten vaan haitallinen) on aiheuttanut vuosien varrella. Eli mielenterveys on melko kovilla nyt tällä hetkellä. Vaikuttaa elämään pahasti. En oikeastaan ole edes työkykyinen tällä hetkellä.

34 v. Arjen kiire,lapsiperhearki,kiireinen,raskas alipalkattu työ,ulosottovelat,ei omaa aikaa,väsy painaa jatkuvasti ja stressi😫

69 v. ja nyt puolisolla epäillään muistisairautta. Puoliso on vielä saanut päähänsä ottaa avioeron yli 40 vuoden liiton jälkeen, kun on löytänyt uuden kumppanin. Askelmerkit eteenpäin ovat aika sekavat.

Vierailija kirjoitti:

15v, huone paskanen.

Käytä mieluummin vessaa. (Sori...)

Vierailija kirjoitti:

37-v. Isoin ongelma lienee ratkaista ahdistus siitä, kuinka sietää työelämää. Minulla on korkea koulutus ja ihan hyväpalkkainen, sisäsiisti työ. Tosin sellainen, joka vaatii läsnäoloa, ei etätyö. Työelämä on isoilta osin täyttä skeidaa ja lasken aina minuutteja, että pääsen lähtemään kotiin. Työelämä ei varsinaisesti tarjoa minulle mitään ja mieluiten viettäisin ajan perheeni kanssa. En jumatsuikka ymmärrä, miten tätä pitäisi jaksaa vielä melkein 35 vuotta.

Mä olin myös sisäsiistissä toimistotyössä. Aivot surkastuivat, joten vaihdoin alaa koneasentajaksi. Likaista ja raskasta, mutta päivät kuluvat hujauksessa ja työllä on jokin tarkoitus, ei vain pelkkää diipadaapaa.

Suosittelen.

Nainen, 48 v. Suurin ongelmani on se, että olen edelleen elävien kirjoissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

37-v. Isoin ongelma lienee ratkaista ahdistus siitä, kuinka sietää työelämää. Minulla on korkea koulutus ja ihan hyväpalkkainen, sisäsiisti työ. Tosin sellainen, joka vaatii läsnäoloa, ei etätyö. Työelämä on isoilta osin täyttä skeidaa ja lasken aina minuutteja, että pääsen lähtemään kotiin. Työelämä ei varsinaisesti tarjoa minulle mitään ja mieluiten viettäisin ajan perheeni kanssa. En jumatsuikka ymmärrä, miten tätä pitäisi jaksaa vielä melkein 35 vuotta.

Mä olin myös sisäsiistissä toimistotyössä. Aivot surkastuivat, joten vaihdoin alaa koneasentajaksi. Likaista ja raskasta, mutta päivät kuluvat hujauksessa ja työllä on jokin tarkoitus, ei vain pelkkää diipadaapaa.

Suosittelen.[/quote

38V koneenasentaja -> siirtymässä AMK opiskeluihin IT alalle. En tykännyt asentajan työstä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

47. Suurin murhe tällä hetkellä on mt- ja nepsyongelmista kärsivä tytär, jota joudun kannattelemaan oman mielenterveyteni kustannuksella. Perheterapia ehkä pelastaa, mutta ekan kerran jälkeen koen, että sieltä nakitetaan mulle vain lisää vastuita: " Oletko ollut yhteydessä kouluun, siitä, tästä ja tuosta... Noihin pitäisi järjestää apua, soita sinne ja soita tänne...". Kuvaavaa oli, että terapeutti sanoi lopuksi:" Toivottavasti saatte pian Kelan päätöksen, en soisi, että Kaisa joutuu odottamaan pitkään." Entäs minä sitten? Eikö mulla ole taaskaan mitään väliä? Tämä on toistuva kuvio kaikissa instansseissa. Mulla ei ole väliä, vaikka uuvun jo nyt taakkani alle.

Sinulla on väliä! Olet tullut täällä kuulluksi ja tehnyt jo enemmän kuin monet muut vanhemmat tekee nepsylapsensa kohdalla, eli olet jo hakenut apua hänelle. Sain tuosta kuvan että sinulle on sanottu mihin pitää soittaa. Eli annettu ohje miten sinun tulee toimia, pahoittelen, mutta he eivät voi soittaa sinun puolestasi. Sinun pitää tehdä se itse.

He antavat vain neuvoja ja paikkoja ja numeroita. Jos sinulla on jo voimat loppu etkä jaksaisi soittaa tai aloittaminen tuntuu vaikealta, voit varata ajan aikuissosiaalityöntekijälle ja sitten te soitatte yhdessä noihin lapsesi kuntoutusta edistäviin paikkoihin.

Hieman erikoisen lapsen hieman erikoisella äidillä oli tapana sanoa lempeästi, se on sukuvika kun suksi ei luista. Yllätävän usein nepsylasten vanhemmat saattavat olla itsekin kirjolla, ja sen takia koko rumba oman nepsyn kanssa tuntuu todella raskaalta ja ylikuormittavalta.

He ovat vain oppineet pärjäämään hampaatkin irvessä ja tavallisempi lapsi ei välttämättä olisikaan haaste, koska sen kanssa pärjää samoilla tavoilla miten itse maskaa. Nepsylapsi vaatimuksineen voi olla diagnosoimattomalle nepsyvanhemmalle märkä rätti vasten kasvoja, kun kaikki ulkoa opetellut yhteiskunnan oudotkin sosiaaliset rituaalit ja käytännöt ja olettamukset eivät toimi.

Se ei ole kenenkään häpeä, se on vain erilainen sietokyky ja toimintakyky asioille ja se on okei! Usein kun vanhemmat saavat itselleenkin vähän tukea asioiden hoitamiseen alkaa lastenkin asioiden hoitaminen olla vähemmän kuluttavaa. Sinulle ei aikuisena kuitenkaan tarjoillen tarjota apua, muuten kuin ehdottamalla mihin soittaa, sinun pitää sekin valitettavasti järjestää itse vaikka olisit kuinka uupunut.

Kiitos kun jaksoit lukea syväluotaavan nepsyn ajatukset tilanteesta, toivottavasti saat apua itsellesi ja näin samalla tyttäresi asioiden järjestelyyn.

Minä olen ihan neurotyypillinen. Raskasta on silti, koska lapseen eivät toimi mitkään normaalit kasvatusperiaatteet, eivät ole toimineet ikinä.

En saa ikinä omaa aikaa, vaan kannattelen tytärtäni. Hän on jo 17, mutta yhä joudun tekemään hänen puolestaan kaiken, edes voileipää hän ei saa tehtyä, koska jääkaappi "ällöttää" ja on mieluummin syömättä. Koulupäivät pommittaa minua viesteillä, nytkin. Jos en vastaa, niin heti iskee itsetuhoisuus, joka ilmenee viiltelynä.Mitkään tukitoimet eivät kelpaa, ihme, että suostui terapiaan. Joskaan ei pitänyt siitä, että siellä joutuu menemään myös itseensä, asiat eivät hoidukaan sillä, että sanoo, että äiti on pska ja viiltelyä päälle.

Taas haetaan mulle kuntoutustukea vuodeksi, että jaksan tätä hullunmyllyä.

On se varmaan rankkaa. Minulla on myös yksi lapsista paljon tukea tarvitseva. Hänen isoveljensä oli aina oikea unelmalapsi: positiivinen, sopeutuvainen, sosiaalinen hyvällä tavalla. Nyt on jo armeijan käynyt aikuinen nuori mies, jolla on opiskelupaikka ja minun käsittääkseni ihan hyvä elämä.

Toinen lapsi on aina ollut helposti mököttävä. Sitten kun mököttää, ei syö. Ja jos ei syö, muuttuu vielä vihaisemmaksi. Muistan jo 6-vuotiaasta asti hänen valikoineen, mitä haluaa syödä ja mitä ei. On normaaleitakin ruokia, joita ei suostu edes maistamaan, kuten perunamuusi tai sitkeät lihat. Broileria syö ja kalaa, mutta ei kiusauksessa. Myöhemmin hänellä todettiin aistiyliherkkyyksiä, mitkä selittikin, miksi suussa tuntuu kamalalta tietyt koostumukset.

Hänellä on monta muutakin asiaa, jotka vaikeuttaa arkea. On tiettyjä pelkoja. Yleisin hämmentävä pelko on, että joku tahtoo tehdä jotain pahaa. Se on täysin irrationaalinen, ja joskus hän voi sanoa yhtäkkiä, että hänellä on sellainen tunne, että joku tekee kohta jotain pahaa. Joskus en ole ollut varma, näkeekö hän harhoja vai mitä. Hoitoon pääsy on ollut vaikeaa. Hän on siis ollut nuorisopsykiatrian polilla tutkimuksissa ja kävi myös toimintaterapiassa, jossa harjoitteli jumiutumisen ehkäisemistä ja psykologista joustavuutta arjen toiminnoissa. Välillä siellä oli mukana joku toinenkin, mutta ei jäänyt mieleen, oliko hän psykologi vai psykiatrinen sairaanhoitaja vai mikä ammattilainen. Hän on aina ollut ikäistään jollakin tavalla kömpelömpi, mutta vedessä liikkuminen on luontevaa ja todella hyvä uimaan. Vuosia jo saanut ilmaisen uintikortin, koska se on tavallaan terapiaa.

Nyt ei ole mitään käyntejä minnekään ennen syksyä, jolloin täyttää 18 v. Koulussa käy ja välillä pinnaa. Sitten jos on pinnannut, tulee morkkis ja kovat itsesyytökset ja taas tukee niitä ajatuksia, että joku tahtoo jotain pahaa. Pinnaaminen on niin turha juttu. Äitinä on vaikea ymmärtää, miksi tekee sellaista, mistä tulee paha olla. Onneksi hänellä on ystäviä, joiden kanssa voi puhua. Uskon, että hän saa ammatin itselleen, mutta eihän se työelämässä sovi, että käy 2 viikkoa töissä ja kolmannella viikolla jää kotiin kahdeksi päiväksi ja taas 2 viikkoa töissä ja kolmannella viikolla päivän tai pari poissa. Jostain syystä hän kuormittuu varmaan enemmän kuin muut ihmiset. Välillä kuormittuu äitikin. Joskus ei jaksaisi ymmärtää, mutta ei se huoli hermostumalla poistu.

Nuorin lapseni on ollut helppo tapaus, sellainen ilopilleri. Ei vielä tiedä, muuttuuko meno teini-iän myötä. Ensimmäiset kuohuitkupotkuraivarit on vasta koettu.

Tunnistan tuon murheen tulevaisuudesta. Uskon kyllä, että tytär pystyy käymään lukion ja löytää oman alansa, mutta miten jaksaminen sitten riittää työelämässä. Se on iso kysymys. En voi kannatella häntä loppuelämää.

Toisella, vanhemmalla lapsella on tismalleen sama nepsy-diagnoosi, mutta lapset ovat kuin yö ja päivä. Vanhempi on lähes aina hyväntuulinen, miellyttämisenhaluinen ja avulias. Hänkin tarvitsee hieman patistelua asioiden hoitamiseen, mutta esim. koulunkäynti on aina sujunut itsenäisesti, eikä ole ollut oikeastaan mitään ongelmia. Joskus soimaan itseäni siitä, miten vähälle hän on jäänyt nuorimmaisen viedessä kaiken huomion, ajan ja jaksamisen.