Lue keskustelun säännöt.
Minkä ikäinen olet ja mikä on isoin ongelmasi tällä hetkellä?
Olisi mielenkiintoista nähdä, miten ikä vaikuttaa (vai vaikuttaako) ihmisten ongelmiin. Olkoon ongelma sitten iso tai pieni.
38 vuotta. Isoin ongelmani tällä hetkellä liittyy rakennusluvan saamiseen Espoossa.
Kommentit (1905)
Vierailija kirjoitti:
32v nainen. Sinkkuus, joka aiheuttaa perheettömyyttä ja lapsettomuutta. Kaipaan perhettä ja jälkikasvua. Muuten kaikki elämässä erittäin hyvin.
Tässä olis 37v mies. Yksinäisyyden riivaama. Oma perhe toiveissa. Ainakin joskus. Ehkä. Tosin nyt varmaankin kaikki luulee, että kannattaa vältellä. Kuitenkin joku hullu kyseessä. Toisaalta, tietäisinkö sen itse, jos olen hullu? Eikös silloin kaikki muut tuntuisi hulluilta mun mielestä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
34v. Pikkulapsiarjen pyöritys käytännössä yksin. Samaan aikaan pakonomainen läheisriippuvuus ja on/off suhde lapsien vastuuttomaan, alkoholismin rajoilla olevaan isään. Ahdistavaa oloa maailmantilasta myöskin. Syksyksi olen päättänyt saada elämänhallintani takaisin.
Voimia sulle arkeen ja elämään muutenkin. Oma äitini alkoholisoitui pahasti, joten tiedän miltä tuntuu, kun luottamus vanhempiin menee nuorella iällä. Toivottavasti sun lapsella käy parempi tuuri. Suorastaan vihaan ihmisiä, jotka pistävät oman etunsa (tai viinan) lapsensa edelle. Omasta jaksamisesta pitää totta kai huolehtia, mutta lasten tullessa kuvioihin prioriteettien pitää muuttua. M37
Vierailija kirjoitti:
60 vuotta ja yhä vaikeuksia hyväksyä puolison kuoleman jälkeen hänen sisaruksiensa käräjille asti viety riitely miehen omaisuudesta. Ongelma on juuri se, etten voi edelleenkään ymmärtää miten pitkälle he menivät sanoissaan ja teoissaan. En ole tottunut pahuuteen ja ahneuteen, niin vie aikansa löytää ymmärrys heidän käytöstään kohtaan,. Näen painajaisia ja mieleni on kysymyksiä tulvillaan.
Ymmärrän tämän täysin. Itse 44 v ja tällä hetkellä pahin ahdistus on samankaltaisen asian takia. Naapuri on tehnyt kalliiksi käynyttä ilkivaltaa tontillamme jo pitkään. Nyt kun uskaltauduin ottamaan asian puheeksi, alkoi käsittämätön valehtelu, hyökkääminen ja pahan puhuminen. Ahdistaa, että ensin ajatellaan että voidaan kohdella muita miten tahansa, ja sitten kun yritän (ystävällisesti) pitää puoliani, alkaa vielä hirveämpi meininki. Jotenkin tämä ihmisyyden puoli (valehtelu, aggressiivisuus) on minulle vaikea asia kohdata. Kertoo jotain siitä, että isompiakin huolia teoriassa olisi (puolisoni sairastunut vakavasti ja talous kuralla sen vuoksi). Silti tämä tietynlainen "pahuus" on se, joka vie yöunet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
60 vuotta ja yhä vaikeuksia hyväksyä puolison kuoleman jälkeen hänen sisaruksiensa käräjille asti viety riitely miehen omaisuudesta. Ongelma on juuri se, etten voi edelleenkään ymmärtää miten pitkälle he menivät sanoissaan ja teoissaan. En ole tottunut pahuuteen ja ahneuteen, niin vie aikansa löytää ymmärrys heidän käytöstään kohtaan,. Näen painajaisia ja mieleni on kysymyksiä tulvillaan.
Ymmärrän tämän täysin. Itse 44 v ja tällä hetkellä pahin ahdistus on samankaltaisen asian takia. Naapuri on tehnyt kalliiksi käynyttä ilkivaltaa tontillamme jo pitkään. Nyt kun uskaltauduin ottamaan asian puheeksi, alkoi käsittämätön valehtelu, hyökkääminen ja pahan puhuminen. Ahdistaa, että ensin ajatellaan että voidaan kohdella muita miten tahansa, ja sitten kun yritän (ystävällisesti) pitää puoliani, alkaa vielä hirveämpi meininki. Jotenkin tämä ihmisyyden puoli (valehtelu, aggressiivisuus) on minulle vaikea asia kohdata. Kertoo jotain siitä, että isompiakin huolia teoriassa olisi (puolisoni sairastunut vakavasti ja talous kuralla sen vuoksi). Silti tämä tietynlainen "pahuus" on se, joka vie yöunet.
Ilmat pihalle naapurista,sillä se loppuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
37v mies, tämän hetken isoin ongelma on että autosta vuotaa vähän öljyä ja vituttaa kun pitää vaivautua viemään se huoltoon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
36 v. Nuoresta asti ollut jo ties mitä terveysvaivaa (terveellisistä elämäntavoista huolimatta), ja lisää taitaa olla tulossa, hoh-hoijaa.
Mites henkinen puoli? stressi yms? Stressi sairastuttaa pidemmän päälle. Itse huomasin että vatsa alkoi oirella kun aloin stressata.
Joo-o, sama täällä! On vatsavaivoja ja päänsärkyä Toki elämäntavoissakin olisi korjattavaa mutta lomilla kaikki vaivat mystisesti katoaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
34v, työuupumus. Olen toipumassa, jaksan joten kuten käydä töissä ja tehdä kaikkein pakollisimmat tehtävät, mutta työyhteisölle se ei riitä. Pitäisi saada aikaan aina vain enemmän, nopeammin, täydellisemmin. Työelämä ei anna tilaa toipumiselle. Voin henkisesti todella pahoin, enkä näe mitään ulospääsyä tilanteesta. On pelkästään huonoja vaihtoehtoja.
Työelämä on rikki. Ikävä kyllä. Liian vähillä resursseilla vaaditaan entistä parempaa tulosta. Henkilökohtaisesti toivon (ehkä turhaan) mallia, jossa tehtäisi lyhyempää päivää (esimerkiksi se 6 tuntia). 1 ylimääräinen henkilö esimerkiksi vuorotyöhön ansaitsemaan elantoaan. Parantaisi työhyvinvointia ja jaksamista. Kasvaisi myös verotulot, kun pienituloisilla/köyhillä/työttömillä olisi aikaa ja varaa ostaakin jotain. Kunhan palkka olisi kohtuullinen, olisi tuo kaikille parempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
26 ja sekindäärinen lapsettomuus. Yritystä 3 vuotta ja taustalla paha pcos
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
60 vuotta ja yhä vaikeuksia hyväksyä puolison kuoleman jälkeen hänen sisaruksiensa käräjille asti viety riitely miehen omaisuudesta. Ongelma on juuri se, etten voi edelleenkään ymmärtää miten pitkälle he menivät sanoissaan ja teoissaan. En ole tottunut pahuuteen ja ahneuteen, niin vie aikansa löytää ymmärrys heidän käytöstään kohtaan,. Näen painajaisia ja mieleni on kysymyksiä tulvillaan.
Ymmärrän tämän täysin. Itse 44 v ja tällä hetkellä pahin ahdistus on samankaltaisen asian takia. Naapuri on tehnyt kalliiksi käynyttä ilkivaltaa tontillamme jo pitkään. Nyt kun uskaltauduin ottamaan asian puheeksi, alkoi käsittämätön valehtelu, hyökkääminen ja pahan puhuminen. Ahdistaa, että ensin ajatellaan että voidaan kohdella muita miten tahansa, ja sitten kun yritän (ystävällisesti) pitää puoliani, alkaa vielä hirveämpi meininki. Jotenkin tämä ihmisyyden puoli (valehtelu, aggressiivisuus) on minulle vaikea asia kohdata. Kertoo jotain siitä, että isompiakin huolia teoriassa olisi (puolisoni sairastunut vakavasti ja talous kuralla sen vuoksi). Silti tämä tietynlainen "pahuus" on se, joka vie yöunet.
Olen huomannut tuon ihmisyyden puutteen itsekin. Ihmettelen myös, miten ihminen kykenee edes solvaamaan ja pilkkaamaan muita. Ehkä omalla kohdalla on kasvatus (se vähä mitä sain) toiminut. Jos voimia löytyy, ota kuvia todisteeksi ilkivallasta. Aluksi vaikka ihan yleisotos - modernissa puhelimessa pitäisi resoluutio riittää sellaiseen. Sitten lähikuva ilkivallan kohteeksi joutuneesta asiasta/kohdasta/esineestä. Naapuri ei pysty valehtelemaan itseään pois korvausvastuusta (tai rikossyytteestä) jos sulla on selkeä kuvakollaasi (+ päivämäärät vaikka kalenterissa pienen kuvauksen kera) joka näyttää vahingot
Sisältö jatkuu mainoksen alla
41 ja suurin ongelmani on tällä hetkellä etten osaa päättää vieläkö olen kotona vai palaanko töihin. Varmaan palaan 1-2pvä/vko syksyllä, mutta saas nähdä. Kotona olen ollut 9 vuotta, lapset 9 ja 7.
29, luottotiedottomuus ja rahattomuus
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
47. Suurin murhe tällä hetkellä on mt- ja nepsyongelmista kärsivä tytär, jota joudun kannattelemaan oman mielenterveyteni kustannuksella. Perheterapia ehkä pelastaa, mutta ekan kerran jälkeen koen, että sieltä nakitetaan mulle vain lisää vastuita: " Oletko ollut yhteydessä kouluun, siitä, tästä ja tuosta... Noihin pitäisi järjestää apua, soita sinne ja soita tänne...". Kuvaavaa oli, että terapeutti sanoi lopuksi:" Toivottavasti saatte pian Kelan päätöksen, en soisi, että Kaisa joutuu odottamaan pitkään." Entäs minä sitten? Eikö mulla ole taaskaan mitään väliä? Tämä on toistuva kuvio kaikissa instansseissa. Mulla ei ole väliä, vaikka uuvun jo nyt taakkani alle.
Sinulla on väliä! Olet tullut täällä kuulluksi ja tehnyt jo enemmän kuin monet muut vanhemmat tekee nepsylapsensa kohdalla, eli olet jo hakenut apua hänelle. Sain tuosta kuvan että sinulle on sanottu mihin pitää soittaa. Eli annettu ohje miten sinun tulee toimia, pahoittelen, mutta he eivät voi soittaa sinun puolestasi. Sinun pitää tehdä se itse.
He antavat vain neuvoja ja paikkoja ja numeroita. Jos sinulla on jo voimat loppu etkä jaksaisi soittaa tai aloittaminen tuntuu vaikealta, voit varata ajan aikuissosiaalityöntekijälle ja sitten te soitatte yhdessä noihin lapsesi kuntoutusta edistäviin paikkoihin.
Hieman erikoisen lapsen hieman erikoisella äidillä oli tapana sanoa lempeästi, se on sukuvika kun suksi ei luista. Yllätävän usein nepsylasten vanhemmat saattavat olla itsekin kirjolla, ja sen takia koko rumba oman nepsyn kanssa tuntuu todella raskaalta ja ylikuormittavalta.
He ovat vain oppineet pärjäämään hampaatkin irvessä ja tavallisempi lapsi ei välttämättä olisikaan haaste, koska sen kanssa pärjää samoilla tavoilla miten itse maskaa. Nepsylapsi vaatimuksineen voi olla diagnosoimattomalle nepsyvanhemmalle märkä rätti vasten kasvoja, kun kaikki ulkoa opetellut yhteiskunnan oudotkin sosiaaliset rituaalit ja käytännöt ja olettamukset eivät toimi.
Se ei ole kenenkään häpeä, se on vain erilainen sietokyky ja toimintakyky asioille ja se on okei! Usein kun vanhemmat saavat itselleenkin vähän tukea asioiden hoitamiseen alkaa lastenkin asioiden hoitaminen olla vähemmän kuluttavaa. Sinulle ei aikuisena kuitenkaan tarjoillen tarjota apua, muuten kuin ehdottamalla mihin soittaa, sinun pitää sekin valitettavasti järjestää itse vaikka olisit kuinka uupunut.
Kiitos kun jaksoit lukea syväluotaavan nepsyn ajatukset tilanteesta, toivottavasti saat apua itsellesi ja näin samalla tyttäresi asioiden järjestelyyn.
Minä olen ihan neurotyypillinen. Raskasta on silti, koska lapseen eivät toimi mitkään normaalit kasvatusperiaatteet, eivät ole toimineet ikinä.
En saa ikinä omaa aikaa, vaan kannattelen tytärtäni. Hän on jo 17, mutta yhä joudun tekemään hänen puolestaan kaiken, edes voileipää hän ei saa tehtyä, koska jääkaappi "ällöttää" ja on mieluummin syömättä. Koulupäivät pommittaa minua viesteillä, nytkin. Jos en vastaa, niin heti iskee itsetuhoisuus, joka ilmenee viiltelynä.Mitkään tukitoimet eivät kelpaa, ihme, että suostui terapiaan. Joskaan ei pitänyt siitä, että siellä joutuu menemään myös itseensä, asiat eivät hoidukaan sillä, että sanoo, että äiti on pska ja viiltelyä päälle.
Taas haetaan mulle kuntoutustukea vuodeksi, että jaksan tätä hullunmyllyä.
On se varmaan rankkaa. Minulla on myös yksi lapsista paljon tukea tarvitseva. Hänen isoveljensä oli aina oikea unelmalapsi: positiivinen, sopeutuvainen, sosiaalinen hyvällä tavalla. Nyt on jo armeijan käynyt aikuinen nuori mies, jolla on opiskelupaikka ja minun käsittääkseni ihan hyvä elämä.
Toinen lapsi on aina ollut helposti mököttävä. Sitten kun mököttää, ei syö. Ja jos ei syö, muuttuu vielä vihaisemmaksi. Muistan jo 6-vuotiaasta asti hänen valikoineen, mitä haluaa syödä ja mitä ei. On normaaleitakin ruokia, joita ei suostu edes maistamaan, kuten perunamuusi tai sitkeät lihat. Broileria syö ja kalaa, mutta ei kiusauksessa. Myöhemmin hänellä todettiin aistiyliherkkyyksiä, mitkä selittikin, miksi suussa tuntuu kamalalta tietyt koostumukset.
Hänellä on monta muutakin asiaa, jotka vaikeuttaa arkea. On tiettyjä pelkoja. Yleisin hämmentävä pelko on, että joku tahtoo tehdä jotain pahaa. Se on täysin irrationaalinen, ja joskus hän voi sanoa yhtäkkiä, että hänellä on sellainen tunne, että joku tekee kohta jotain pahaa. Joskus en ole ollut varma, näkeekö hän harhoja vai mitä. Hoitoon pääsy on ollut vaikeaa. Hän on siis ollut nuorisopsykiatrian polilla tutkimuksissa ja kävi myös toimintaterapiassa, jossa harjoitteli jumiutumisen ehkäisemistä ja psykologista joustavuutta arjen toiminnoissa. Välillä siellä oli mukana joku toinenkin, mutta ei jäänyt mieleen, oliko hän psykologi vai psykiatrinen sairaanhoitaja vai mikä ammattilainen. Hän on aina ollut ikäistään jollakin tavalla kömpelömpi, mutta vedessä liikkuminen on luontevaa ja todella hyvä uimaan. Vuosia jo saanut ilmaisen uintikortin, koska se on tavallaan terapiaa.
Nyt ei ole mitään käyntejä minnekään ennen syksyä, jolloin täyttää 18 v. Koulussa käy ja välillä pinnaa. Sitten jos on pinnannut, tulee morkkis ja kovat itsesyytökset ja taas tukee niitä ajatuksia, että joku tahtoo jotain pahaa. Pinnaaminen on niin turha juttu. Äitinä on vaikea ymmärtää, miksi tekee sellaista, mistä tulee paha olla. Onneksi hänellä on ystäviä, joiden kanssa voi puhua. Uskon, että hän saa ammatin itselleen, mutta eihän se työelämässä sovi, että käy 2 viikkoa töissä ja kolmannella viikolla jää kotiin kahdeksi päiväksi ja taas 2 viikkoa töissä ja kolmannella viikolla päivän tai pari poissa. Jostain syystä hän kuormittuu varmaan enemmän kuin muut ihmiset. Välillä kuormittuu äitikin. Joskus ei jaksaisi ymmärtää, mutta ei se huoli hermostumalla poistu.
Nuorin lapseni on ollut helppo tapaus, sellainen ilopilleri. Ei vielä tiedä, muuttuuko meno teini-iän myötä. Ensimmäiset kuohuitkupotkuraivarit on vasta koettu.
47 vuotta.
Pahimmat ongelmat liittyvät terveyteen, kaikenlaista on alkanut tulla viimeisen viiden vuoden aikana. Oli melanooma (onneksi siitä kai on nyt selvitty), vakava loukkaantuminen onnettomuudessa ja nyt kaikenkukkuraksi nyt vielä tyrä joka vaatii ilmeisesti leikkausta. Vain pahimmat mainitakseni.
Olen aina ollut liikkuvainen ihminen ja nyt erilaisten ongelmien vuoksi olen käytännössä siirtynyt näiden viiden vuoden aikana toipimisesta seuraavaan, operaatiosta toiseen ja sellaista normaalielämää mihin olen tottunut - siitä ei ole tietoakaan. Hyväkuntoinen, reipas minä on kadoksissa ja tilalla on joku jolla on raihnainen keho, huono kunto, jatkuvasti väsynyt ja loputtoman turhautunut olemaan toipilaana jostain.
Uskon että myös toissijaiselta tuntuva ongelmani johtuu tästä samasta asiasta. Tuntuu että ennen niin kiinnostava ja mukava työ on aivan tyhjänpäiväistä pakkopullaa. Mutta kaiken tämän muun rinnalla en ole löytänyt itsestäni energiaa vaihtaa. Pelkään ikäänkuin että se katkaisee kamelin selän ja en enää jaksa/pysty tekemään mitään.
64 vuotta. 8 vuotta jatkunut salasuhde alkaa kyllästyttää. Mutta pelottaa tyhjyys, jos sen lopettaa.
Vierailija kirjoitti:
36-vuotias mies ja kaljuuntuminen.
Samat setit. Vaikka kuinka yrittää järkeillä, että näin miehille nyt vanhetessa tapaa usein käydä, niin se hirviö, mikä peilistä alkaa toljottaa, ei mene hyväksyntään, ei sitten millään.
Olisi edes kasvojen muoto sellainen, että kalju sopisi, mutta eipä ole sekään.
25-vuotias, masennus ja sen myötä menneet luottotiedot ja kaksi kesken jäänyttä korkeakoulututkintoa.
Hah, eli viisikymppiset ukot on samanlaisia kuin kolmekymppiset naiset :D