Lue keskustelun säännöt.
Onko muita ketkä ei sure vanhemman kuolemaa?
02.03.2023 |
Olen huomannut, että en oikeastaan sure lainkaan.
Onko muita?
Kommentit (50)
En malta olla sanomatta, että Sanna Marin näytti minusta hyvää esimerkkiä kun hän jätti osallistumatta ja menemättä isänsä hautajaisiin. - Mairinia arvosteltiin, jopa hämmästyksekseni joillakin oli otsaa halveksia asiasta- Marinin peruste oli kuitenkin selkeä: Miksi hänen olsi pitänyt osallistua ja mennä hautajaisiin joissa haudattiin ihminen, joka oli hänelle täysin vieras. - Ihminen, johon hän aikanaan oli yrittänyt äitinsä auttamatta olla yhteydessä, mutta isänsä ei osoittanut kiinnostusta häntä kohtaan, kuin ilm vasta sitten Marin oli tullut pääministeriksi; ja tällöinkin taisi esiliinanana olla maan tunnetuin juorulehti.
Uskovainen mies
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meille muistisairaiden omaisille on tavallista, että surraan kun omainen on vielä elossa, ja kun ihmisen tyhjä kuori lopulta lakkaa hengittämästä, surua ei ole enää jäljellä. Joskus kuolema voi olla suorastaan helpotus.
Tämä sama pätee myös alkoholistien omaisiin, hieman pidemmällä ja raskaammalla mittakaavalla vain. Kun sain tiedon äitini kuolemasta, tunsin vain puhdasta helpotusta: vihdoinkin olen vapaa vuosikymmenten piinasta. Hautajaisissa en itkenyt juurikaan, haudalla käynti kirvoitti kyyneleet lähinnä niiden parin kauniin muiston vuoksi joita kaiken muun paskan joukkoon varhaislapsuudessa syntyi ennen alkoholismin syventymistä.
Surin rakkaan koirani kuolemaa enemmän kuin joka viikonloppu ryyppäävän vanhempani kuolemaa
Vierailija kirjoitti:
Itsekäs sukupolvi tärkeä vaan minä, minä, minä. Tulee vielä itku pitkästä ilosta, tekin kuolet kerran, ei surijoita.
Mistä voin tietää onko surijoita vai ei jos olen kuollut?
Surin kyllä. Itkin kun äiti kuoli. Että ei ollut koskaan oikeaa äitiä ja tässä se nyt oli. Sen jälkeen olikin helpotus, että kuoli. Tajusin, että tosi paha ihminen kuoli. No, elämä jatkuu. Nyt ehkä entistä kevyempänä <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itsekäs sukupolvi tärkeä vaan minä, minä, minä. Tulee vielä itku pitkästä ilosta, tekin kuolet kerran, ei surijoita.
Näinkin saattaa käydä mutta tosiaalta miksi mennä ja osallistua hautajaisiin, jos haudattava on eläessään osoittanut, ettei hän ole arvostuksen ja kunnioituksen arvoinen? - Vaan on aina ollut poissa oleva Ja /tai käytöksellään syvästi loukannut ja satuttanut. - Ei se, että on biologinen vanhempi ole seikka, jonka tähden minusta lapsen tulisi antaa varauksetonta arvostuta ja kunnioitusta vanhempaansa kohtaan.
Uskovainen mies
Vierailija kirjoitti:
En malta olla sanomatta, että Sanna Marin näytti minusta hyvää esimerkkiä kun hän jätti osallistumatta ja menemättä isänsä hautajaisiin. - Mairinia arvosteltiin, jopa hämmästyksekseni joillakin oli otsaa halveksia asiasta- Marinin peruste oli kuitenkin selkeä: Miksi hänen olsi pitänyt osallistua ja mennä hautajaisiin joissa haudattiin ihminen, joka oli hänelle täysin vieras. - Ihminen, johon hän aikanaan oli yrittänyt äitinsä auttamatta olla yhteydessä, mutta isänsä ei osoittanut kiinnostusta häntä kohtaan, kuin ilm vasta sitten Marin oli tullut pääministeriksi; ja tällöinkin taisi esiliinanana olla maan tunnetuin juorulehti.
Uskovainen mies
Niinpä. Pelkkä biologia ei tee kenestäkään vanhempaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meille muistisairaiden omaisille on tavallista, että surraan kun omainen on vielä elossa, ja kun ihmisen tyhjä kuori lopulta lakkaa hengittämästä, surua ei ole enää jäljellä. Joskus kuolema voi olla suorastaan helpotus.
Meille narsistien lapsille se on vain helpotus, jota on odotettu.
En sure, kaipaan kyllä joskus äitiä. Kuolivat hyvin vanhoina ja sairaina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isää on joskus ikävä mutta en sure hänen kuolemaansa koska hän koki hyvän kuoleman; sydänkohtaus täysin yllättäen, ei kärsimystä. Jos hän olisi jäänyt eloon, loppuelämä olisi ollut yhä pahenevaa kärsimistä. Äiti on pari vuotta maannut vaipoissa laitoksessa, ei tunnista ketään, ei muista sanoja, ei pysty lukemaan. Toivon että hän kuolee mahdollisimman pian.
Jotkut etuoikeutet taunot on sitä mieltä, että kaikkien pitäisi surra. Eivät vaan ymmärrä, ettei kaikilla ole mitään surtavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En surrut enkä ole kaivannut. Isääni en tuntenut, äitini oli etäinen eikä halunnut juuri pitää yhteyttä sen jälkeen kun muutin lapsuuden kodista. Äitini oli narsistinen luonteeltaan.
Tuntui hieman kiusalliselta, kuinka paljon ihmiset osoittivat myötäelämistä äitini kuoleman jälkeen. En tohtinut sanoa, etten ole surullinen. Toisaalta se kertoo siitä, että valtaosalla on rakastava äiti/isä ja poismeno olisi surullinen asia. Onneksi näin.
Surisik jos nyt kuusikymppiset vanhempani kuolisivat tai toinen heistä. Mutta onhan näitä, olen nähnyt paljonkin näitä 90+ ikäisiä jo pitkälti dementoituneita ihmisiä (naisia), joiden vahtiminen on ollut koko ajan rasittavampaa viimeiset 10 vuotta. Kyllä se mummon kuolema on lopulta helpotus läheisille vaikka pistääkin mielen matalaksi. Se mummon elossa olo ja sairastelu ollut tavallaan se surun aihe.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meille muistisairaiden omaisille on tavallista, että surraan kun omainen on vielä elossa, ja kun ihmisen tyhjä kuori lopulta lakkaa hengittämästä, surua ei ole enää jäljellä. Joskus kuolema voi olla suorastaan helpotus.
Se on juuri näin. Hyvin osasit tuon asian muotoilla.
Enemmän kuin oman menetykseni vuoksi suren edesmenneen eläessään kohtaamia vaikeuksia ja sitä etten voinut auttaa siten kuin olisin halunnut tai helpottaa hänen elämäänsä. Tämä on toistunut useiden kuolleiden henkilöiden kohdalla, se on tapani reagoida.
Kaverini vanhemmat kuoli erääsdä hyvin paljon mediahuomiota saaneessa tapauksessa, kun kaveri oli koululainen. Minulla taas ei ollut isää oikeastaan koskaan ollutkaan. Tiesin ja tavallaan tunsin tämän biologisen isän, mutta en koskaan sinä aikana mitä muistan edes sanonut häntä isäksi.
Vanhempiensa kuoleman jälkeen tämä kaveri alkoi puhua minulle vanhempien kunnioittamisesta ja ihmetellä sitä miten suhtauduin biologiseen isääni, vaikka tiesi tilanteen oikein hyvin. Vaikka miten yritin selittää, että ei näitä voi mitenkään vertailla koska ovat täysin eri asioita, kaveri silti jatkoi käytöstään. Hän ei yksinkertaisesti enää voinut ymmärtää, miksi joku ei ole tekemisissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meille muistisairaiden omaisille on tavallista, että surraan kun omainen on vielä elossa, ja kun ihmisen tyhjä kuori lopulta lakkaa hengittämästä, surua ei ole enää jäljellä. Joskus kuolema voi olla suorastaan helpotus.
Meille narsistien lapsille se on vain helpotus, jota on odotettu.
Amen.
Vierailija kirjoitti:
Meille muistisairaiden omaisille on tavallista, että surraan kun omainen on vielä elossa, ja kun ihmisen tyhjä kuori lopulta lakkaa hengittämästä, surua ei ole enää jäljellä. Joskus kuolema voi olla suorastaan helpotus.
Mutta ajan kuluessa kun ei muista sairastelu aikaa tulee suru kun muistaa vanhemman terveiltä ajoilta . Muistisairaan kanssa eläminen on kauheaa kun näkee miten ihminen menee pois mutta fyysisesti on .
Vierailija kirjoitti:
Kaverini vanhemmat kuoli erääsdä hyvin paljon mediahuomiota saaneessa tapauksessa, kun kaveri oli koululainen. Minulla taas ei ollut isää oikeastaan koskaan ollutkaan. Tiesin ja tavallaan tunsin tämän biologisen isän, mutta en koskaan sinä aikana mitä muistan edes sanonut häntä isäksi.
Vanhempiensa kuoleman jälkeen tämä kaveri alkoi puhua minulle vanhempien kunnioittamisesta ja ihmetellä sitä miten suhtauduin biologiseen isääni, vaikka tiesi tilanteen oikein hyvin. Vaikka miten yritin selittää, että ei näitä voi mitenkään vertailla koska ovat täysin eri asioita, kaveri silti jatkoi käytöstään. Hän ei yksinkertaisesti enää voinut ymmärtää, miksi joku ei ole tekemisissä.
Olisit sanonut sille ettei olisi kannattanut hukata ja menettää vanhempiaan. Ihan oma vikansa.
Itsekäs sukupolvi tärkeä vaan minä, minä, minä. Tulee vielä itku pitkästä ilosta, tekin kuolet kerran, ei surijoita.