Lue keskustelun säännöt.
Onko muita ketkä ei sure vanhemman kuolemaa?
02.03.2023 |
Olen huomannut, että en oikeastaan sure lainkaan.
Onko muita?
Kommentit (50)
En surrut. Se oli ihan hyvä, että kun pitkä elämä oli eletty ja elämän laatu oli laskenut tapahtumattomuuden tasolla, oli aika poistua tyylikkäästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan oikein sille että kuoli. Kukaan ei varmasti jäänyt kaipaamaan.
Minähän olin vain iloinen, että otti ja kuoli. Ei kovin moni jäänyt kaipaamaan.
Meille muistisairaiden omaisille on tavallista, että surraan kun omainen on vielä elossa, ja kun ihmisen tyhjä kuori lopulta lakkaa hengittämästä, surua ei ole enää jäljellä. Joskus kuolema voi olla suorastaan helpotus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä mää varmaan vähän surisin. Vaikka edes sitä, ettei hän ollut sellainen kuin olisin tarvinnut ja olen joutunut hyväksymään asiaa vuosia kestäneessä terapiassa. Tuntuu että olen saamassa rauhan asialle. Mutta en minä ehkä ikävöisi, koska hän vain haukkuu minua aina, halveksii. Hän haukkuu minun lapsiakin. Semmoinen on muuten tosi kamalaa.
Onko sinulla joku tällainen syy? Toki se, ettei sure, voi selittyä monella tavalla, silläkin että alkuun vain on niin järkyttynyt ettei suru voi tulla vielä. Osaatko kertoa syyn?
En varsinaisesti surrut sillä vanhuuttaan kuolivat. Mielessä ovat todella useasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mää varmaan vähän surisin. Vaikka edes sitä, ettei hän ollut sellainen kuin olisin tarvinnut ja olen joutunut hyväksymään asiaa vuosia kestäneessä terapiassa. Tuntuu että olen saamassa rauhan asialle. Mutta en minä ehkä ikävöisi, koska hän vain haukkuu minua aina, halveksii. Hän haukkuu minun lapsiakin. Semmoinen on muuten tosi kamalaa.
Onko sinulla joku tällainen syy? Toki se, ettei sure, voi selittyä monella tavalla, silläkin että alkuun vain on niin järkyttynyt ettei suru voi tulla vielä. Osaatko kertoa syyn?
Isäni tappoi vaimonsa ja pikkusisarukseni. Itse pelastuin vain sattumalta.
Riittääkö syyksi olla surematta?
En surrut kumpaakaan. Luopuminen oli jo tehty molempien kohdalla aiemmin, pikkuhiljaa. Vanhoja ja sairaita olivat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos kuolisivat nyt kun ovat vähän yli 80-vuotiaita, surisin vähän, sillä odotan heillä kuitenkin olevan vielä vähän elinaikaa jäljellä kun ovat vielä aika hyvässä kunnossa. Jos kuolevat 10 vuoden päästä, en sure yhtään, sillä he ovat silloin saaneet elää pitkään ja terveinä, eikä kuolemalle loppujen lopuksi mitään voi. Jos olisivat kuolleet esim. 30 vuotta sitten, niin silloin suru olisi ollut niin hirveä etten tiedä miten olisin siitä koskaan voinut päästä yli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mää varmaan vähän surisin. Vaikka edes sitä, ettei hän ollut sellainen kuin olisin tarvinnut ja olen joutunut hyväksymään asiaa vuosia kestäneessä terapiassa. Tuntuu että olen saamassa rauhan asialle. Mutta en minä ehkä ikävöisi, koska hän vain haukkuu minua aina, halveksii. Hän haukkuu minun lapsiakin. Semmoinen on muuten tosi kamalaa.
Onko sinulla joku tällainen syy? Toki se, ettei sure, voi selittyä monella tavalla, silläkin että alkuun vain on niin järkyttynyt ettei suru voi tulla vielä. Osaatko kertoa syyn?
Isäni tappoi vaimonsa ja pikkusisarukseni. Itse pelastuin vain sattumalta.
Riittääkö syyksi olla surematta?
Syyksi riittää mikä vain, vähempikin. Olen pahoillani puolestasi, tuo on ihan kamalaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En surrut lainkaan, vaikka oli 20v äidin kuoltua ja30 ,kun isä kuoli. Olivat ihan tavallisia ns hyviä vanhempia, mutta jäivät minulle etäisiksi. Lähdin kotoani opiskelemaan jo 17 vuotiaana etäälle eri kaupunkiin ja olin jo siellä tiivisti ,kun äiti kuoli.
Kuolemat tuntuivat niin normaaleilta, kun lyhyen saiastelun jälkeen kuolivat.
Kuolema ja syntymä ovat elämään kuuluvia normaaleja asioita, ajattelen nytkin, vaikka noita ajoista on kulunut vuosikymmeniä.
Kannattaa muistaa, että kaikkien vanhemmat ei ole sellaisia ihania halipusuvanhempia tai edes vanhemmiksi kutsumisen ansaitsevia ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tosiaan.
Ei ollut mitään syytä.
Ei ole mitään surtavaa, olin lähinnä iloinen.
Minulle yksi tyyppi ihmetteli aikoinaan, miksi en ole surullinen, koulussakin olin ihan normaalisti.
Kun kysyin että miksi pitäisi, niin tämä alkoi saarnata kiittämättömyydestä. Joopa joo. Itse se on varmaan niin kiitollinen että imikin isäänsä päivittäin.
En kaivannut. Vain sitä etten saanut parempaa isää jonka olisin toivonut ja tarvinnut.
Minä kyllä surin tai miten sitä nyt kuvaisi, raskas olo ja kokemus. Uuvuttavaa aikaa kaikkine käytännön asioiden hoitamisineen. Kun sen on läpikäynyt ja olo helpottaa, ajattelee, että kunpa ei tulisi enää vastaan mitään yhtä raskasta. En varmaan siksi kovin paljon muistele menneitä, elän tätä hetkeä.
En surrut. Ihan luonnollista että ihminen kuolee vähän päälle 80-vuotiaana. Enemmän surin keskenmenoani.
En sure, koska en koe menettäneeni mitään.