Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Te joiden lapset eivät suostu kouluun, mitä apua saatte?
02.03.2023 |
13-vuotiaani ei ole käynyt seiskaluokkaa kuin max viikon. Vaikea autismi taustalla. Älyssä ei ole vikaa, mutta muuten hän ei toimi. Jumittaa omissa maailmoissaan ja jo ihan unirytmin pitäminen on hiuksenhienoa taiteilua. Lapsi on äärimmäisen tarvitseva, nukkuu vieressäni eikä osaa ottaa edes muroja itse. Kaikkea tekemistä säätelee vahvat jumiutuneet tavat.
Koulussa yritettiin aluksi saada lapsi kouluun, mutta nyt ei enää kukaan pidä yhteyttä. Läksyjä sai kotiin että tekisi niitä hiljalleen koulun antamalla läppärillä. Ei tee. Sossussa olivat myös aluksi kiinnostuneita ja lasua pukkasi minun ja koulun taholta. Sielläkin sitten huomattiin että tätä lasta ei voi auttaa. Nostivat kädet pystyyn eikä heistä ole enää kuulunut mitään. Olen ehdottanut pienluokkaa, avustajaa, ihan mitä tahansa, mutta ei. Edes diagnoosi ei auta. Lasta yritetään väkipakolla saada normaaliin luokkaan, ja kun se ei onnistunut niin luovutettiin kokonaan.
Täällä nyt sitten on kotona lapsi jolla on tulevaisuudenhaaveita ja joka on älykäs, mutta jolle ei löydy yhteiskunnasta sijaa. Lapsi on huoneessaan 24 h, kavereita ei ole yhtäkään. Vaikeat oireet ovat kaventaneet elämän pienen huoneen seinien sisään. Äitinä suren ja koen suurta voimattomuutta. Jännä että yhteiskunnalla on tällaiseen syrjäyttämiseen varaa.
Kommentit (142)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tulevaisuuden toimintakyvyn kannalta olisi tärkeää saada koulun ja esim lastensuojelun kanssa sovittua sopivat koulun tukitoimet ja miten lapsi saadaan autettua kouluun, miten saadaan riittävän pienin askelin totutettua lapsi paluuseen (opettajilla varsin paljon keinoja halutessaan). Tilanteen pitkittyessä se ei valitettavasti tule helpottamaan, vaan enemmänkin vain vaikeutumaan. Suosittelen olemaan yhteydessä kouluun (ope, rehtori) ja kouluterveydenhoitajaan, vaatia oppilashuoltoryhmän yksilöpalaveria yhteistyössä teidän perheen kanssa. Tehdä vaikka lasu itsestä ja pyytää heidät mukaan palaveriin. Kouluterveydenhoitaja voisi selvittää esim. Tuon tutun toimintaterapeutin tai koulupsykologin tuella mielialaa. Unesta tärkeää pitää kiinni, vaikka se suuri ponnistus arjessa olisikin, ei lapsi jaksa muutenkin haastavia muutoksia ja kuormittavaa arkea ilman riittävää unta. Ruutuajan minimointi ja sosiaalisiin kontakteihin kannustus - vaikkapa sitten aikuisilla ystäväperheillä käyden jos samanikäisten ystävyyssuhteet vaikeita. Tukihenkilö esim lastensuojelun kautta, voisiko vielä asiaa selvittää uudelleen? Seurakunnalla mahtavia kolmannen sektorin palveluita myös ilman monen pelkäämää "uskoon käännytystä", ovat usein todellisia ammattilaisia. Onko kaupungissanne nepsy-lasten vanhempien vertaistukea saatavilla? Ette ole ainoita tässä tilanteessa 🤍
Huolestuttava tilanne ja tärkeää olisi löytää lapselle arkeen ratkaisuja, joiden avulla sopivin askelin oppia sosiaalisissa tilanteissa toimimista ja koulunkäyntiä (=ns nykymaailman rytmien vaatimaa toimintaa). Hyvin suuri syrjäytymisen vaara aikuisena näillä tiedoin ja nyt alkaa olla viime hetket tarttua tilanteeseen. Tsemppiä!
T. Koululääkäri jonka arkityö suurelta osin nepsy-pulmien parissa
Kerrankin täällä kattava ja hyvä vastaus, mutta antaisitko vielä joitakin esimerkkejä opettajien monista keinoista totuttaa lapsi kouluun paluuseen?
Joo, minäkin kuulisin mielelläni, mitä keinoja meillä on. Yläkoulun oppilaasta kun on kyse, niin opettajat ovat aineenopettajia, itselläni on pääaine fysiikka, ja yliopistolla ei ihan hurjan paljon tämän tapaista käsitelty. (Siis ei tietenkään yhtään).
Mua kiinnostaa tämä myös, opetan terveystietoa ja näen oppilaita joka toinen jakso kaksi tuntia viikossa, niin ei nyt itselle ihan heti kovin montaa keinoa tule mieleen.
Itse pyrkisin ekana ottamaan selville lapsen ja/tai lapsen luokanvalvojan kautta että miksi lapsi ei tule kouluun. Voisiko esim omalla tunnilla tehdä jotain sellaisia järjestelyjä, että lapsen olisi helpompaa osallistua opetukseen? Keinoja löytyy sitä kautta varmasti useita.
Hieman huonot on lähtökohdat jos opet itse ekana a. myöntää että kukaan ei juurikaan näe näitä lapsia ja niitä vaan pallotellaan yhdeltä opelta toiselle niinkuin ei olisi mikään omalla vastuulla ja b. nostetaan kädet pystyyn, eikä tule mieleen yhtään, siis YHTÄÄN keinoa millä voisi itse parantaa sitä, että jokaisen lapsen olisi hyvä tulla kouluun 🤔 Kyllähän opettajilla on ratkaiseva rooli turvallisen ilmapiirin luomisessa kouluihin. Jos tuo on tilanne siellä niin tarvitaan kyllä isoja asenne- ja rakennemuutoksia kouluihin ja etenkin ylä-asteelle. Ne tarvii tuttuja ja turvallisia aikuisia myös siellä.
Omasta kokemuksesta voin kertoa että lintsasin ylä-asteella tunnit joissa piti pitää esitys luokan edessä. Siitä seurasi niin kauhea morkkis ja häpeä että en halunnut mennä koko kouluun. Sit kun vastaan tuli ope joka ymmärsi yskän ja antoi suorittaa oppiaineen eri tavalla, niin pystyin käymään tunneilla/koulussa kunnialla. Ja tänä päivänä olen itse vakaope ja paljon esillä ja äänessä päivittäin sekä myös esim vanhempainilloissa; eli mitään pahaa ei siitä seurannut vaikka en esitelmöimään kyennyt lapsena. Ja minulle kaikkein tärkeintä on se, että jokaisen lapsen olisi hyvä tulla varhaiskasvatukseen joka päivä. Oppiminen on toissijaista ja tapahtuu kyllä luonnostaan kun lapsen on hyvä olla.
Oikeassa elämässä näitä joustoja tehdään ihan joka päivä. Mutta nyt on kyse lapsesta, joka ei oikeasti tule kouluun. Ei siinä joustot auta.
Niin. Minulla oli myös se lapsi joka ei kouluun mennyt. Ja meni sitten kuitenkin. Kun löytyi oikeat keinot. Meilläkin ope oli alkuun tosi vastaan kaikkea, ja sitten lopulta totesi että ei olisi ikinä uskonut että tällainen asia voi auttaa, kun lapsi sitten sen avulla saatiinkin sinne kouluun ekan kerran omin jaloin kävelemään.
Kyllä siellä taustalla usein on ihan päteviä syitä, jos lapsi totaalisesti kieltäytyy tulemasta kouluun. Se ei ole vain niskoittelua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä seiskaluokkalainen asperger-poika sai tammikuun alusta lähtien pienryhmäpaikan ja koulussa käynti on ainakin toistaiseksi sujunut hyvin lyhennetyllä koulupäivällä. Viime syksynä lopetti kuormittumisen ja uupumisen vuoksi kokonaan kouluun menon. Ja silloin ei todellakaan auttanut se, että kielsin pelaamisen ja kaikki muutkin huvitukset. Myöskään itseni kokoista en väkisin pystynyt kouluun viemään ja toisaalta niin erityisope kuin nepsy-tiimin psykologi totesivat, että pakottaa ei saa vaan se vain pahentaa tilannetta. Syyslukukauden loppupuolella poika oli kaikki erittäin lyhyet koulupäivät kahdestaan (vaihtuvan) ohjaajan kanssa erillisessä tilassa, mutta se oli liikaa koulun resursseille, joten joutui vaihtamaan koulua. Ja pienryhmä onkin sopinut hänelle paljon paremmin nyt kun tietää aina kenen kanssa päivänsä viettää. Älyssä ei mitään vikaa, mutta kuormittuu todella paljon ympärillä olevasta menosta ja ennakoimattomista tilanteista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ainakin omilla yhteistyökouluillani yhteistyössä palaverissa perheen, koulun, kouluterveydenhuollon ja mahdollisten muiden tahojen kanssa tehdään yksilöllisesti tukisuunnitelma tilanteesta riippuen; kuka saattaa kouluun, mitä tunteja käydään koulussa, käykö lapsi esim muutaman tunnin vai koko päivän koulussa (etenkin alkuun), mitä tukitoimia koulussa on käytössä, ovatko tukitoimet riittävät, voidaan näitä tehostaa, onko lapsi koko ajan omassa luokassa vai eriytettynä osan (esim. Koulukuraattorin, erityisopen tai ohjaajan tuki), mitä tapahtuu välitunneilla, onko lisätehtävien tarvetta jos kyseessä nokkelasti opillisesti suoriutuvat lapsi yms. Opettajilla on paljonkin mahdollisuuksia, mutta toki vaatii opettajalta tahtotilaa.
Ja vaatii se senkin, että lapsi tulee sinne kouluun. Näitä räätälöintejä tehdään ihan mielellään, ja koskaan se ei kaadu siihen, ettei koulu tulisi vastaan. Mutta jos lapsi ei kertakaikkiaan tule, ei opettaja tule kotoa hakemaan. Opettaja on voinut tehdä erilaisia paketteja, odottaa koululla sovittuna aikana, ja resurssit kuluu, mutta jos oppilas ei tule, hän ei tule.
Oikeasti olisi tärkeää saada lapsi kouluun. Edes erilliseen tilaan, edes muutamaksi tunniksi päivässä. Jotkut vanhemmat tekevät valtavan homman siinä, että oikeasti istuvat koulun parkkipaikalla kunnes lapsi astuu ulos ja tulee kouluun. Heille isot kehut vanhemmuudesta.
Ja tässä sulla on juurikin yksi tärkeä pointti, olen käyttänyt lukemattomia tunteja odottaen poissaolijoita koululle. KAIKKI se aika on pois niiden oppilaiden tuesta, jotka sinne kouluun saapuvat, tarvitsisivat ja ottaisivat mielellään mun apuani vastaan. Vanhempi ela- opettaja sanoi mulle urani alussa, että kaikkia nuoria vaan ei voi auttaa. Ja niin se vaan valitettavasti on, tai ainakin sitä apua täytyy saada muualta kuin koulujen jo täysin olemattomista resursseista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No oma lapsi on pienempi (vasta 11v), mutta meillä auttoi koulun vaihto ja pienluokka. Käynyt nyt 2 vuotta erityiskoulua ja se on sujunut hyvin. Alku oli vaikeaa, mutta oli silloin vielä sen verran pieni, että isän kanssa saatiin nippa nappa kannettua sinne ekan kuukauden ajan, jonka jälkeen alkoi sujua kun sai kavereita jne.
Me ollaan käyty läpi kaikki tahot sossusta, koulu-psykologiin ja lasten psykiatriseen osastoon. Perheneuvola, kuraattori, perhetyöntekijät.. en varmaan edes muista kaikkea. Pari vuotta oli sellaista että soittelin näille tahoille itku kurkussa ja istuttiin palavereissa, täytettiin lappuja jne. Aika turhia käyntejä ne oli. Tilanne ratkesi lopulta vain sillä että minä jäin 1,5 vuodeksi kotiin (työelämästä pois) että saatiin lapsen ahdistus purettua (vaikeudet alkoi jo viskarissa ja lapsi meni kolmannelle luokalle kun jäin pakosta kotiin). Sekä että sai tuon pienluokkapaikan.
Meilläkin haaste on se että lapsi on normiälykäs (ei kehitysvamma tms -> ei vammaispalveluja), hänen nepsyoireet on sen verran isot että haittaavat oleellisesti tavanomaista arkielämää ja sosiaalista kanssakäymistä, mutta ei kuitenkaan niin klassiset että olisi diagnoosin voinut saada (tippuu monien kuntoutusten ym ulkopuolelle).
Omat tärkeimmät oivallukset on olleet kuunnella omaa intuiitiota (mikä omalle lapselle on parasta) sekä olla lapsen puolella. Valaa häneen uskoa että kaikki järjestyy (vaikka itse olisit hermoromahduksen partaalla). Tue lasta hänen kiinnostuksenkohteissa (jos sieltä löytyis se tuleva ammatti jonka saaminen on todella tärkeää myöhemmin).
Kotikoulu on yksi vaihtoehto, jos koulun kanssa ei löydy yhtään yhteistä säveltä (lain mukaan koulu on velvollinen lapsen opettamisesta vaikka hän ei kouluun ilmestyisi, mutta käytännössä nämä on usein isoja taisteluita että saa järjestymään opetusta muilla tavoin kuin perinteisesti).
Itse asiassa ei. Jos lapsi ei tule kouluun, vanhemmilla on vastuu opetuksen järjestämisestä. Silloin opetusvälineetkin on vanhempien hankittava. Toki koulut pyrkivät tulemaan vastaan, jos nähdään, että vanhemmat oikeasti yrittävät saada lapsen kouluun, mutta jos pannaan kova kovaa vasten, kotikoulu on ihan vanhempien oma juttu.
Kotikouluun ei voida ketään pakottaa. Jos vanhemmat itse valitsee lapselleen kotikoulun, se on eri juttu. Silloin osoitetaan ope/opettajat jolle aineet käydään tenttimässä, toimitetaan jonkinlainen oppimisportfolio tms. Vanhemmat vastaa kirjojen ym hankkimisesta ja opetuksen järjestämisestä.
Mutta jos lapsi ei ole kotikoulussa, koulu on vastuussa lapsen opetuksen järjestämisestä. Koulu ei voi koskaan sanoa että ei me tehdä nyt tämän asian eteen mitään, koska lapsi ei tule kouluun. Keinoja on esim tuossa ylhäällä kattavasti mainittu. Erilaisia tapoja järjestää opetusta on kyllä mittavasti. Usein kyse on vain tahtotilasta ja usein vanhempi joutuu järjestelyitä vaatimaan. Mutta niin kauan kun lapsi on oppivelvollinen, on hänellä myös oikeus saada opetusta ja siihen tulee jatkuvasti pyrkiä erilaisin keinoin, koska lapsella on myös oikeus saada tarvittava tuki.
Ja ne keinot ja tuet on siellä koululla. Vanhemman tehtävä on viedä lapsi kouluun. Koulun tehtävä ei ole tuoda opetusta kotiin.
Osa lapsista itseasiassa saa myös kotona opetusta. Opettaja voi tietyissä tapauksissa käydä kotona esim kaksi tuntia viikossa opettamassa jotain ainetta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tulevaisuuden toimintakyvyn kannalta olisi tärkeää saada koulun ja esim lastensuojelun kanssa sovittua sopivat koulun tukitoimet ja miten lapsi saadaan autettua kouluun, miten saadaan riittävän pienin askelin totutettua lapsi paluuseen (opettajilla varsin paljon keinoja halutessaan). Tilanteen pitkittyessä se ei valitettavasti tule helpottamaan, vaan enemmänkin vain vaikeutumaan. Suosittelen olemaan yhteydessä kouluun (ope, rehtori) ja kouluterveydenhoitajaan, vaatia oppilashuoltoryhmän yksilöpalaveria yhteistyössä teidän perheen kanssa. Tehdä vaikka lasu itsestä ja pyytää heidät mukaan palaveriin. Kouluterveydenhoitaja voisi selvittää esim. Tuon tutun toimintaterapeutin tai koulupsykologin tuella mielialaa. Unesta tärkeää pitää kiinni, vaikka se suuri ponnistus arjessa olisikin, ei lapsi jaksa muutenkin haastavia muutoksia ja kuormittavaa arkea ilman riittävää unta. Ruutuajan minimointi ja sosiaalisiin kontakteihin kannustus - vaikkapa sitten aikuisilla ystäväperheillä käyden jos samanikäisten ystävyyssuhteet vaikeita. Tukihenkilö esim lastensuojelun kautta, voisiko vielä asiaa selvittää uudelleen? Seurakunnalla mahtavia kolmannen sektorin palveluita myös ilman monen pelkäämää "uskoon käännytystä", ovat usein todellisia ammattilaisia. Onko kaupungissanne nepsy-lasten vanhempien vertaistukea saatavilla? Ette ole ainoita tässä tilanteessa 🤍
Huolestuttava tilanne ja tärkeää olisi löytää lapselle arkeen ratkaisuja, joiden avulla sopivin askelin oppia sosiaalisissa tilanteissa toimimista ja koulunkäyntiä (=ns nykymaailman rytmien vaatimaa toimintaa). Hyvin suuri syrjäytymisen vaara aikuisena näillä tiedoin ja nyt alkaa olla viime hetket tarttua tilanteeseen. Tsemppiä!
T. Koululääkäri jonka arkityö suurelta osin nepsy-pulmien parissa
Kerrankin täällä kattava ja hyvä vastaus, mutta antaisitko vielä joitakin esimerkkejä opettajien monista keinoista totuttaa lapsi kouluun paluuseen?
Joo, minäkin kuulisin mielelläni, mitä keinoja meillä on. Yläkoulun oppilaasta kun on kyse, niin opettajat ovat aineenopettajia, itselläni on pääaine fysiikka, ja yliopistolla ei ihan hurjan paljon tämän tapaista käsitelty. (Siis ei tietenkään yhtään).
Mua kiinnostaa tämä myös, opetan terveystietoa ja näen oppilaita joka toinen jakso kaksi tuntia viikossa, niin ei nyt itselle ihan heti kovin montaa keinoa tule mieleen.
Itse pyrkisin ekana ottamaan selville lapsen ja/tai lapsen luokanvalvojan kautta että miksi lapsi ei tule kouluun. Voisiko esim omalla tunnilla tehdä jotain sellaisia järjestelyjä, että lapsen olisi helpompaa osallistua opetukseen? Keinoja löytyy sitä kautta varmasti useita.
Hieman huonot on lähtökohdat jos opet itse ekana a. myöntää että kukaan ei juurikaan näe näitä lapsia ja niitä vaan pallotellaan yhdeltä opelta toiselle niinkuin ei olisi mikään omalla vastuulla ja b. nostetaan kädet pystyyn, eikä tule mieleen yhtään, siis YHTÄÄN keinoa millä voisi itse parantaa sitä, että jokaisen lapsen olisi hyvä tulla kouluun 🤔 Kyllähän opettajilla on ratkaiseva rooli turvallisen ilmapiirin luomisessa kouluihin. Jos tuo on tilanne siellä niin tarvitaan kyllä isoja asenne- ja rakennemuutoksia kouluihin ja etenkin ylä-asteelle. Ne tarvii tuttuja ja turvallisia aikuisia myös siellä.
Omasta kokemuksesta voin kertoa että lintsasin ylä-asteella tunnit joissa piti pitää esitys luokan edessä. Siitä seurasi niin kauhea morkkis ja häpeä että en halunnut mennä koko kouluun. Sit kun vastaan tuli ope joka ymmärsi yskän ja antoi suorittaa oppiaineen eri tavalla, niin pystyin käymään tunneilla/koulussa kunnialla. Ja tänä päivänä olen itse vakaope ja paljon esillä ja äänessä päivittäin sekä myös esim vanhempainilloissa; eli mitään pahaa ei siitä seurannut vaikka en esitelmöimään kyennyt lapsena. Ja minulle kaikkein tärkeintä on se, että jokaisen lapsen olisi hyvä tulla varhaiskasvatukseen joka päivä. Oppiminen on toissijaista ja tapahtuu kyllä luonnostaan kun lapsen on hyvä olla.
Oikeassa elämässä näitä joustoja tehdään ihan joka päivä. Mutta nyt on kyse lapsesta, joka ei oikeasti tule kouluun. Ei siinä joustot auta.
Niin. Minulla oli myös se lapsi joka ei kouluun mennyt. Ja meni sitten kuitenkin. Kun löytyi oikeat keinot. Meilläkin ope oli alkuun tosi vastaan kaikkea, ja sitten lopulta totesi että ei olisi ikinä uskonut että tällainen asia voi auttaa, kun lapsi sitten sen avulla saatiinkin sinne kouluun ekan kerran omin jaloin kävelemään.
Kyllä siellä taustalla usein on ihan päteviä syitä, jos lapsi totaalisesti kieltäytyy tulemasta kouluun. Se ei ole vain niskoittelua.
Samaa mieltä kahden autistin kokemuksella. Kun koulussa on saatu olosuhteet kuntoon niin kouluun lähteminen ja siellä oleminen ei ole ollut mikään ongelma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No oma lapsi on pienempi (vasta 11v), mutta meillä auttoi koulun vaihto ja pienluokka. Käynyt nyt 2 vuotta erityiskoulua ja se on sujunut hyvin. Alku oli vaikeaa, mutta oli silloin vielä sen verran pieni, että isän kanssa saatiin nippa nappa kannettua sinne ekan kuukauden ajan, jonka jälkeen alkoi sujua kun sai kavereita jne.
Me ollaan käyty läpi kaikki tahot sossusta, koulu-psykologiin ja lasten psykiatriseen osastoon. Perheneuvola, kuraattori, perhetyöntekijät.. en varmaan edes muista kaikkea. Pari vuotta oli sellaista että soittelin näille tahoille itku kurkussa ja istuttiin palavereissa, täytettiin lappuja jne. Aika turhia käyntejä ne oli. Tilanne ratkesi lopulta vain sillä että minä jäin 1,5 vuodeksi kotiin (työelämästä pois) että saatiin lapsen ahdistus purettua (vaikeudet alkoi jo viskarissa ja lapsi meni kolmannelle luokalle kun jäin pakosta kotiin). Sekä että sai tuon pienluokkapaikan.
Meilläkin haaste on se että lapsi on normiälykäs (ei kehitysvamma tms -> ei vammaispalveluja), hänen nepsyoireet on sen verran isot että haittaavat oleellisesti tavanomaista arkielämää ja sosiaalista kanssakäymistä, mutta ei kuitenkaan niin klassiset että olisi diagnoosin voinut saada (tippuu monien kuntoutusten ym ulkopuolelle).
Omat tärkeimmät oivallukset on olleet kuunnella omaa intuiitiota (mikä omalle lapselle on parasta) sekä olla lapsen puolella. Valaa häneen uskoa että kaikki järjestyy (vaikka itse olisit hermoromahduksen partaalla). Tue lasta hänen kiinnostuksenkohteissa (jos sieltä löytyis se tuleva ammatti jonka saaminen on todella tärkeää myöhemmin).
Kotikoulu on yksi vaihtoehto, jos koulun kanssa ei löydy yhtään yhteistä säveltä (lain mukaan koulu on velvollinen lapsen opettamisesta vaikka hän ei kouluun ilmestyisi, mutta käytännössä nämä on usein isoja taisteluita että saa järjestymään opetusta muilla tavoin kuin perinteisesti).
Itse asiassa ei. Jos lapsi ei tule kouluun, vanhemmilla on vastuu opetuksen järjestämisestä. Silloin opetusvälineetkin on vanhempien hankittava. Toki koulut pyrkivät tulemaan vastaan, jos nähdään, että vanhemmat oikeasti yrittävät saada lapsen kouluun, mutta jos pannaan kova kovaa vasten, kotikoulu on ihan vanhempien oma juttu.
Kotikouluun ei voida ketään pakottaa. Jos vanhemmat itse valitsee lapselleen kotikoulun, se on eri juttu. Silloin osoitetaan ope/opettajat jolle aineet käydään tenttimässä, toimitetaan jonkinlainen oppimisportfolio tms. Vanhemmat vastaa kirjojen ym hankkimisesta ja opetuksen järjestämisestä.
Mutta jos lapsi ei ole kotikoulussa, koulu on vastuussa lapsen opetuksen järjestämisestä. Koulu ei voi koskaan sanoa että ei me tehdä nyt tämän asian eteen mitään, koska lapsi ei tule kouluun. Keinoja on esim tuossa ylhäällä kattavasti mainittu. Erilaisia tapoja järjestää opetusta on kyllä mittavasti. Usein kyse on vain tahtotilasta ja usein vanhempi joutuu järjestelyitä vaatimaan. Mutta niin kauan kun lapsi on oppivelvollinen, on hänellä myös oikeus saada opetusta ja siihen tulee jatkuvasti pyrkiä erilaisin keinoin, koska lapsella on myös oikeus saada tarvittava tuki.
Ja ne keinot ja tuet on siellä koululla. Vanhemman tehtävä on viedä lapsi kouluun. Koulun tehtävä ei ole tuoda opetusta kotiin.
Osa lapsista itseasiassa saa myös kotona opetusta. Opettaja voi tietyissä tapauksissa käydä kotona esim kaksi tuntia viikossa opettamassa jotain ainetta.
Normaalissa peruskoulussa ei ole mitään sellaista mekanismia, millä tämä on mahdollista. Vaatii ensin kyllä erityisopetukseen siirtoa, ja erillisiä opetusjärjestelyjä. Eli pienryhmäpaikkaa. Eikä tuollaista silti normaalisti tehdä. On lapselle parempi tulla sinne pienryhmäänkin itse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tulevaisuuden toimintakyvyn kannalta olisi tärkeää saada koulun ja esim lastensuojelun kanssa sovittua sopivat koulun tukitoimet ja miten lapsi saadaan autettua kouluun, miten saadaan riittävän pienin askelin totutettua lapsi paluuseen (opettajilla varsin paljon keinoja halutessaan). Tilanteen pitkittyessä se ei valitettavasti tule helpottamaan, vaan enemmänkin vain vaikeutumaan. Suosittelen olemaan yhteydessä kouluun (ope, rehtori) ja kouluterveydenhoitajaan, vaatia oppilashuoltoryhmän yksilöpalaveria yhteistyössä teidän perheen kanssa. Tehdä vaikka lasu itsestä ja pyytää heidät mukaan palaveriin. Kouluterveydenhoitaja voisi selvittää esim. Tuon tutun toimintaterapeutin tai koulupsykologin tuella mielialaa. Unesta tärkeää pitää kiinni, vaikka se suuri ponnistus arjessa olisikin, ei lapsi jaksa muutenkin haastavia muutoksia ja kuormittavaa arkea ilman riittävää unta. Ruutuajan minimointi ja sosiaalisiin kontakteihin kannustus - vaikkapa sitten aikuisilla ystäväperheillä käyden jos samanikäisten ystävyyssuhteet vaikeita. Tukihenkilö esim lastensuojelun kautta, voisiko vielä asiaa selvittää uudelleen? Seurakunnalla mahtavia kolmannen sektorin palveluita myös ilman monen pelkäämää "uskoon käännytystä", ovat usein todellisia ammattilaisia. Onko kaupungissanne nepsy-lasten vanhempien vertaistukea saatavilla? Ette ole ainoita tässä tilanteessa 🤍
Huolestuttava tilanne ja tärkeää olisi löytää lapselle arkeen ratkaisuja, joiden avulla sopivin askelin oppia sosiaalisissa tilanteissa toimimista ja koulunkäyntiä (=ns nykymaailman rytmien vaatimaa toimintaa). Hyvin suuri syrjäytymisen vaara aikuisena näillä tiedoin ja nyt alkaa olla viime hetket tarttua tilanteeseen. Tsemppiä!
T. Koululääkäri jonka arkityö suurelta osin nepsy-pulmien parissa
Kerrankin täällä kattava ja hyvä vastaus, mutta antaisitko vielä joitakin esimerkkejä opettajien monista keinoista totuttaa lapsi kouluun paluuseen?
Joo, minäkin kuulisin mielelläni, mitä keinoja meillä on. Yläkoulun oppilaasta kun on kyse, niin opettajat ovat aineenopettajia, itselläni on pääaine fysiikka, ja yliopistolla ei ihan hurjan paljon tämän tapaista käsitelty. (Siis ei tietenkään yhtään).
Mua kiinnostaa tämä myös, opetan terveystietoa ja näen oppilaita joka toinen jakso kaksi tuntia viikossa, niin ei nyt itselle ihan heti kovin montaa keinoa tule mieleen.
Itse pyrkisin ekana ottamaan selville lapsen ja/tai lapsen luokanvalvojan kautta että miksi lapsi ei tule kouluun. Voisiko esim omalla tunnilla tehdä jotain sellaisia järjestelyjä, että lapsen olisi helpompaa osallistua opetukseen? Keinoja löytyy sitä kautta varmasti useita.
Hieman huonot on lähtökohdat jos opet itse ekana a. myöntää että kukaan ei juurikaan näe näitä lapsia ja niitä vaan pallotellaan yhdeltä opelta toiselle niinkuin ei olisi mikään omalla vastuulla ja b. nostetaan kädet pystyyn, eikä tule mieleen yhtään, siis YHTÄÄN keinoa millä voisi itse parantaa sitä, että jokaisen lapsen olisi hyvä tulla kouluun 🤔 Kyllähän opettajilla on ratkaiseva rooli turvallisen ilmapiirin luomisessa kouluihin. Jos tuo on tilanne siellä niin tarvitaan kyllä isoja asenne- ja rakennemuutoksia kouluihin ja etenkin ylä-asteelle. Ne tarvii tuttuja ja turvallisia aikuisia myös siellä.
Omasta kokemuksesta voin kertoa että lintsasin ylä-asteella tunnit joissa piti pitää esitys luokan edessä. Siitä seurasi niin kauhea morkkis ja häpeä että en halunnut mennä koko kouluun. Sit kun vastaan tuli ope joka ymmärsi yskän ja antoi suorittaa oppiaineen eri tavalla, niin pystyin käymään tunneilla/koulussa kunnialla. Ja tänä päivänä olen itse vakaope ja paljon esillä ja äänessä päivittäin sekä myös esim vanhempainilloissa; eli mitään pahaa ei siitä seurannut vaikka en esitelmöimään kyennyt lapsena. Ja minulle kaikkein tärkeintä on se, että jokaisen lapsen olisi hyvä tulla varhaiskasvatukseen joka päivä. Oppiminen on toissijaista ja tapahtuu kyllä luonnostaan kun lapsen on hyvä olla.
Oikeassa elämässä näitä joustoja tehdään ihan joka päivä. Mutta nyt on kyse lapsesta, joka ei oikeasti tule kouluun. Ei siinä joustot auta.
Niin. Minulla oli myös se lapsi joka ei kouluun mennyt. Ja meni sitten kuitenkin. Kun löytyi oikeat keinot. Meilläkin ope oli alkuun tosi vastaan kaikkea, ja sitten lopulta totesi että ei olisi ikinä uskonut että tällainen asia voi auttaa, kun lapsi sitten sen avulla saatiinkin sinne kouluun ekan kerran omin jaloin kävelemään.
Kyllä siellä taustalla usein on ihan päteviä syitä, jos lapsi totaalisesti kieltäytyy tulemasta kouluun. Se ei ole vain niskoittelua.
Samaa mieltä kahden autistin kokemuksella. Kun koulussa on saatu olosuhteet kuntoon niin kouluun lähteminen ja siellä oleminen ei ole ollut mikään ongelma.
Näinpä, vika on aina koulussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No oma lapsi on pienempi (vasta 11v), mutta meillä auttoi koulun vaihto ja pienluokka. Käynyt nyt 2 vuotta erityiskoulua ja se on sujunut hyvin. Alku oli vaikeaa, mutta oli silloin vielä sen verran pieni, että isän kanssa saatiin nippa nappa kannettua sinne ekan kuukauden ajan, jonka jälkeen alkoi sujua kun sai kavereita jne.
Me ollaan käyty läpi kaikki tahot sossusta, koulu-psykologiin ja lasten psykiatriseen osastoon. Perheneuvola, kuraattori, perhetyöntekijät.. en varmaan edes muista kaikkea. Pari vuotta oli sellaista että soittelin näille tahoille itku kurkussa ja istuttiin palavereissa, täytettiin lappuja jne. Aika turhia käyntejä ne oli. Tilanne ratkesi lopulta vain sillä että minä jäin 1,5 vuodeksi kotiin (työelämästä pois) että saatiin lapsen ahdistus purettua (vaikeudet alkoi jo viskarissa ja lapsi meni kolmannelle luokalle kun jäin pakosta kotiin). Sekä että sai tuon pienluokkapaikan.
Meilläkin haaste on se että lapsi on normiälykäs (ei kehitysvamma tms -> ei vammaispalveluja), hänen nepsyoireet on sen verran isot että haittaavat oleellisesti tavanomaista arkielämää ja sosiaalista kanssakäymistä, mutta ei kuitenkaan niin klassiset että olisi diagnoosin voinut saada (tippuu monien kuntoutusten ym ulkopuolelle).
Omat tärkeimmät oivallukset on olleet kuunnella omaa intuiitiota (mikä omalle lapselle on parasta) sekä olla lapsen puolella. Valaa häneen uskoa että kaikki järjestyy (vaikka itse olisit hermoromahduksen partaalla). Tue lasta hänen kiinnostuksenkohteissa (jos sieltä löytyis se tuleva ammatti jonka saaminen on todella tärkeää myöhemmin).
Kotikoulu on yksi vaihtoehto, jos koulun kanssa ei löydy yhtään yhteistä säveltä (lain mukaan koulu on velvollinen lapsen opettamisesta vaikka hän ei kouluun ilmestyisi, mutta käytännössä nämä on usein isoja taisteluita että saa järjestymään opetusta muilla tavoin kuin perinteisesti).
Itse asiassa ei. Jos lapsi ei tule kouluun, vanhemmilla on vastuu opetuksen järjestämisestä. Silloin opetusvälineetkin on vanhempien hankittava. Toki koulut pyrkivät tulemaan vastaan, jos nähdään, että vanhemmat oikeasti yrittävät saada lapsen kouluun, mutta jos pannaan kova kovaa vasten, kotikoulu on ihan vanhempien oma juttu.
Kotikouluun ei voida ketään pakottaa. Jos vanhemmat itse valitsee lapselleen kotikoulun, se on eri juttu. Silloin osoitetaan ope/opettajat jolle aineet käydään tenttimässä, toimitetaan jonkinlainen oppimisportfolio tms. Vanhemmat vastaa kirjojen ym hankkimisesta ja opetuksen järjestämisestä.
Mutta jos lapsi ei ole kotikoulussa, koulu on vastuussa lapsen opetuksen järjestämisestä. Koulu ei voi koskaan sanoa että ei me tehdä nyt tämän asian eteen mitään, koska lapsi ei tule kouluun. Keinoja on esim tuossa ylhäällä kattavasti mainittu. Erilaisia tapoja järjestää opetusta on kyllä mittavasti. Usein kyse on vain tahtotilasta ja usein vanhempi joutuu järjestelyitä vaatimaan. Mutta niin kauan kun lapsi on oppivelvollinen, on hänellä myös oikeus saada opetusta ja siihen tulee jatkuvasti pyrkiä erilaisin keinoin, koska lapsella on myös oikeus saada tarvittava tuki.
Ja ne keinot ja tuet on siellä koululla. Vanhemman tehtävä on viedä lapsi kouluun. Koulun tehtävä ei ole tuoda opetusta kotiin.
Osa lapsista itseasiassa saa myös kotona opetusta. Opettaja voi tietyissä tapauksissa käydä kotona esim kaksi tuntia viikossa opettamassa jotain ainetta.
Mäkin näissä palavereissa aika usein istun ja vielä koskaan ei ole hoitotaho suositellut nuorelle kotiin jäämistä. Tähän mennessä aina suositus on aina ollut, että kouluun tullaan ja opetus tapahtuu siellä. Mutta ehkä sekin vielä joskus tapahtuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No oma lapsi on pienempi (vasta 11v), mutta meillä auttoi koulun vaihto ja pienluokka. Käynyt nyt 2 vuotta erityiskoulua ja se on sujunut hyvin. Alku oli vaikeaa, mutta oli silloin vielä sen verran pieni, että isän kanssa saatiin nippa nappa kannettua sinne ekan kuukauden ajan, jonka jälkeen alkoi sujua kun sai kavereita jne.
Me ollaan käyty läpi kaikki tahot sossusta, koulu-psykologiin ja lasten psykiatriseen osastoon. Perheneuvola, kuraattori, perhetyöntekijät.. en varmaan edes muista kaikkea. Pari vuotta oli sellaista että soittelin näille tahoille itku kurkussa ja istuttiin palavereissa, täytettiin lappuja jne. Aika turhia käyntejä ne oli. Tilanne ratkesi lopulta vain sillä että minä jäin 1,5 vuodeksi kotiin (työelämästä pois) että saatiin lapsen ahdistus purettua (vaikeudet alkoi jo viskarissa ja lapsi meni kolmannelle luokalle kun jäin pakosta kotiin). Sekä että sai tuon pienluokkapaikan.
Meilläkin haaste on se että lapsi on normiälykäs (ei kehitysvamma tms -> ei vammaispalveluja), hänen nepsyoireet on sen verran isot että haittaavat oleellisesti tavanomaista arkielämää ja sosiaalista kanssakäymistä, mutta ei kuitenkaan niin klassiset että olisi diagnoosin voinut saada (tippuu monien kuntoutusten ym ulkopuolelle).
Omat tärkeimmät oivallukset on olleet kuunnella omaa intuiitiota (mikä omalle lapselle on parasta) sekä olla lapsen puolella. Valaa häneen uskoa että kaikki järjestyy (vaikka itse olisit hermoromahduksen partaalla). Tue lasta hänen kiinnostuksenkohteissa (jos sieltä löytyis se tuleva ammatti jonka saaminen on todella tärkeää myöhemmin).
Kotikoulu on yksi vaihtoehto, jos koulun kanssa ei löydy yhtään yhteistä säveltä (lain mukaan koulu on velvollinen lapsen opettamisesta vaikka hän ei kouluun ilmestyisi, mutta käytännössä nämä on usein isoja taisteluita että saa järjestymään opetusta muilla tavoin kuin perinteisesti).
Itse asiassa ei. Jos lapsi ei tule kouluun, vanhemmilla on vastuu opetuksen järjestämisestä. Silloin opetusvälineetkin on vanhempien hankittava. Toki koulut pyrkivät tulemaan vastaan, jos nähdään, että vanhemmat oikeasti yrittävät saada lapsen kouluun, mutta jos pannaan kova kovaa vasten, kotikoulu on ihan vanhempien oma juttu.
Kotikouluun ei voida ketään pakottaa. Jos vanhemmat itse valitsee lapselleen kotikoulun, se on eri juttu. Silloin osoitetaan ope/opettajat jolle aineet käydään tenttimässä, toimitetaan jonkinlainen oppimisportfolio tms. Vanhemmat vastaa kirjojen ym hankkimisesta ja opetuksen järjestämisestä.
Mutta jos lapsi ei ole kotikoulussa, koulu on vastuussa lapsen opetuksen järjestämisestä. Koulu ei voi koskaan sanoa että ei me tehdä nyt tämän asian eteen mitään, koska lapsi ei tule kouluun. Keinoja on esim tuossa ylhäällä kattavasti mainittu. Erilaisia tapoja järjestää opetusta on kyllä mittavasti. Usein kyse on vain tahtotilasta ja usein vanhempi joutuu järjestelyitä vaatimaan. Mutta niin kauan kun lapsi on oppivelvollinen, on hänellä myös oikeus saada opetusta ja siihen tulee jatkuvasti pyrkiä erilaisin keinoin, koska lapsella on myös oikeus saada tarvittava tuki.
Ja ne keinot ja tuet on siellä koululla. Vanhemman tehtävä on viedä lapsi kouluun. Koulun tehtävä ei ole tuoda opetusta kotiin.
Osa lapsista itseasiassa saa myös kotona opetusta. Opettaja voi tietyissä tapauksissa käydä kotona esim kaksi tuntia viikossa opettamassa jotain ainetta.
Normaalissa peruskoulussa ei ole mitään sellaista mekanismia, millä tämä on mahdollista. Vaatii ensin kyllä erityisopetukseen siirtoa, ja erillisiä opetusjärjestelyjä. Eli pienryhmäpaikkaa. Eikä tuollaista silti normaalisti tehdä. On lapselle parempi tulla sinne pienryhmäänkin itse.
Jos lapsi on pitkään kouluun tulematon, hänen pitäisi kyllä jo olla erityisopetuksessa. Erityisopetusta voidaan järjestää missä tahansa; sekä normaalissa peruskoulussa että erityiskouluissa ja pitääkin; erityisopetusta ei voi lapselta evätä esimerkiksi sen vuoksi että pienluokkapaikkoja ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No oma lapsi on pienempi (vasta 11v), mutta meillä auttoi koulun vaihto ja pienluokka. Käynyt nyt 2 vuotta erityiskoulua ja se on sujunut hyvin. Alku oli vaikeaa, mutta oli silloin vielä sen verran pieni, että isän kanssa saatiin nippa nappa kannettua sinne ekan kuukauden ajan, jonka jälkeen alkoi sujua kun sai kavereita jne.
Me ollaan käyty läpi kaikki tahot sossusta, koulu-psykologiin ja lasten psykiatriseen osastoon. Perheneuvola, kuraattori, perhetyöntekijät.. en varmaan edes muista kaikkea. Pari vuotta oli sellaista että soittelin näille tahoille itku kurkussa ja istuttiin palavereissa, täytettiin lappuja jne. Aika turhia käyntejä ne oli. Tilanne ratkesi lopulta vain sillä että minä jäin 1,5 vuodeksi kotiin (työelämästä pois) että saatiin lapsen ahdistus purettua (vaikeudet alkoi jo viskarissa ja lapsi meni kolmannelle luokalle kun jäin pakosta kotiin). Sekä että sai tuon pienluokkapaikan.
Meilläkin haaste on se että lapsi on normiälykäs (ei kehitysvamma tms -> ei vammaispalveluja), hänen nepsyoireet on sen verran isot että haittaavat oleellisesti tavanomaista arkielämää ja sosiaalista kanssakäymistä, mutta ei kuitenkaan niin klassiset että olisi diagnoosin voinut saada (tippuu monien kuntoutusten ym ulkopuolelle).
Omat tärkeimmät oivallukset on olleet kuunnella omaa intuiitiota (mikä omalle lapselle on parasta) sekä olla lapsen puolella. Valaa häneen uskoa että kaikki järjestyy (vaikka itse olisit hermoromahduksen partaalla). Tue lasta hänen kiinnostuksenkohteissa (jos sieltä löytyis se tuleva ammatti jonka saaminen on todella tärkeää myöhemmin).
Kotikoulu on yksi vaihtoehto, jos koulun kanssa ei löydy yhtään yhteistä säveltä (lain mukaan koulu on velvollinen lapsen opettamisesta vaikka hän ei kouluun ilmestyisi, mutta käytännössä nämä on usein isoja taisteluita että saa järjestymään opetusta muilla tavoin kuin perinteisesti).
Itse asiassa ei. Jos lapsi ei tule kouluun, vanhemmilla on vastuu opetuksen järjestämisestä. Silloin opetusvälineetkin on vanhempien hankittava. Toki koulut pyrkivät tulemaan vastaan, jos nähdään, että vanhemmat oikeasti yrittävät saada lapsen kouluun, mutta jos pannaan kova kovaa vasten, kotikoulu on ihan vanhempien oma juttu.
Kotikouluun ei voida ketään pakottaa. Jos vanhemmat itse valitsee lapselleen kotikoulun, se on eri juttu. Silloin osoitetaan ope/opettajat jolle aineet käydään tenttimässä, toimitetaan jonkinlainen oppimisportfolio tms. Vanhemmat vastaa kirjojen ym hankkimisesta ja opetuksen järjestämisestä.
Mutta jos lapsi ei ole kotikoulussa, koulu on vastuussa lapsen opetuksen järjestämisestä. Koulu ei voi koskaan sanoa että ei me tehdä nyt tämän asian eteen mitään, koska lapsi ei tule kouluun. Keinoja on esim tuossa ylhäällä kattavasti mainittu. Erilaisia tapoja järjestää opetusta on kyllä mittavasti. Usein kyse on vain tahtotilasta ja usein vanhempi joutuu järjestelyitä vaatimaan. Mutta niin kauan kun lapsi on oppivelvollinen, on hänellä myös oikeus saada opetusta ja siihen tulee jatkuvasti pyrkiä erilaisin keinoin, koska lapsella on myös oikeus saada tarvittava tuki.
Ja ne keinot ja tuet on siellä koululla. Vanhemman tehtävä on viedä lapsi kouluun. Koulun tehtävä ei ole tuoda opetusta kotiin.
Osa lapsista itseasiassa saa myös kotona opetusta. Opettaja voi tietyissä tapauksissa käydä kotona esim kaksi tuntia viikossa opettamassa jotain ainetta.
Normaalissa peruskoulussa ei ole mitään sellaista mekanismia, millä tämä on mahdollista. Vaatii ensin kyllä erityisopetukseen siirtoa, ja erillisiä opetusjärjestelyjä. Eli pienryhmäpaikkaa. Eikä tuollaista silti normaalisti tehdä. On lapselle parempi tulla sinne pienryhmäänkin itse.
Jos lapsi on pitkään kouluun tulematon, hänen pitäisi kyllä jo olla erityisopetuksessa. Erityisopetusta voidaan järjestää missä tahansa; sekä normaalissa peruskoulussa että erityiskouluissa ja pitääkin; erityisopetusta ei voi lapselta evätä esimerkiksi sen vuoksi että pienluokkapaikkoja ei ole.
Mutta kotiin sitä ei tarvitse eikä kannata järjestää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No oma lapsi on pienempi (vasta 11v), mutta meillä auttoi koulun vaihto ja pienluokka. Käynyt nyt 2 vuotta erityiskoulua ja se on sujunut hyvin. Alku oli vaikeaa, mutta oli silloin vielä sen verran pieni, että isän kanssa saatiin nippa nappa kannettua sinne ekan kuukauden ajan, jonka jälkeen alkoi sujua kun sai kavereita jne.
Me ollaan käyty läpi kaikki tahot sossusta, koulu-psykologiin ja lasten psykiatriseen osastoon. Perheneuvola, kuraattori, perhetyöntekijät.. en varmaan edes muista kaikkea. Pari vuotta oli sellaista että soittelin näille tahoille itku kurkussa ja istuttiin palavereissa, täytettiin lappuja jne. Aika turhia käyntejä ne oli. Tilanne ratkesi lopulta vain sillä että minä jäin 1,5 vuodeksi kotiin (työelämästä pois) että saatiin lapsen ahdistus purettua (vaikeudet alkoi jo viskarissa ja lapsi meni kolmannelle luokalle kun jäin pakosta kotiin). Sekä että sai tuon pienluokkapaikan.
Meilläkin haaste on se että lapsi on normiälykäs (ei kehitysvamma tms -> ei vammaispalveluja), hänen nepsyoireet on sen verran isot että haittaavat oleellisesti tavanomaista arkielämää ja sosiaalista kanssakäymistä, mutta ei kuitenkaan niin klassiset että olisi diagnoosin voinut saada (tippuu monien kuntoutusten ym ulkopuolelle).
Omat tärkeimmät oivallukset on olleet kuunnella omaa intuiitiota (mikä omalle lapselle on parasta) sekä olla lapsen puolella. Valaa häneen uskoa että kaikki järjestyy (vaikka itse olisit hermoromahduksen partaalla). Tue lasta hänen kiinnostuksenkohteissa (jos sieltä löytyis se tuleva ammatti jonka saaminen on todella tärkeää myöhemmin).
Kotikoulu on yksi vaihtoehto, jos koulun kanssa ei löydy yhtään yhteistä säveltä (lain mukaan koulu on velvollinen lapsen opettamisesta vaikka hän ei kouluun ilmestyisi, mutta käytännössä nämä on usein isoja taisteluita että saa järjestymään opetusta muilla tavoin kuin perinteisesti).
Itse asiassa ei. Jos lapsi ei tule kouluun, vanhemmilla on vastuu opetuksen järjestämisestä. Silloin opetusvälineetkin on vanhempien hankittava. Toki koulut pyrkivät tulemaan vastaan, jos nähdään, että vanhemmat oikeasti yrittävät saada lapsen kouluun, mutta jos pannaan kova kovaa vasten, kotikoulu on ihan vanhempien oma juttu.
Kotikouluun ei voida ketään pakottaa. Jos vanhemmat itse valitsee lapselleen kotikoulun, se on eri juttu. Silloin osoitetaan ope/opettajat jolle aineet käydään tenttimässä, toimitetaan jonkinlainen oppimisportfolio tms. Vanhemmat vastaa kirjojen ym hankkimisesta ja opetuksen järjestämisestä.
Mutta jos lapsi ei ole kotikoulussa, koulu on vastuussa lapsen opetuksen järjestämisestä. Koulu ei voi koskaan sanoa että ei me tehdä nyt tämän asian eteen mitään, koska lapsi ei tule kouluun. Keinoja on esim tuossa ylhäällä kattavasti mainittu. Erilaisia tapoja järjestää opetusta on kyllä mittavasti. Usein kyse on vain tahtotilasta ja usein vanhempi joutuu järjestelyitä vaatimaan. Mutta niin kauan kun lapsi on oppivelvollinen, on hänellä myös oikeus saada opetusta ja siihen tulee jatkuvasti pyrkiä erilaisin keinoin, koska lapsella on myös oikeus saada tarvittava tuki.
Ja ne keinot ja tuet on siellä koululla. Vanhemman tehtävä on viedä lapsi kouluun. Koulun tehtävä ei ole tuoda opetusta kotiin.
Osa lapsista itseasiassa saa myös kotona opetusta. Opettaja voi tietyissä tapauksissa käydä kotona esim kaksi tuntia viikossa opettamassa jotain ainetta.
Mäkin näissä palavereissa aika usein istun ja vielä koskaan ei ole hoitotaho suositellut nuorelle kotiin jäämistä. Tähän mennessä aina suositus on aina ollut, että kouluun tullaan ja opetus tapahtuu siellä. Mutta ehkä sekin vielä joskus tapahtuu.
Ihmeellisten lasien läpi opettajat kyllä lukee näitä. Tuo on juuri sitä asennetta, kun ei edes haluta ymmärtää
Se että lapsi esim saisi kotona pari tuntia viikossa opetusta ei tarkoita että hänelle suositeltaisiin kotiin jäämistä. Vaan se voi olla eka askel kouluun palaamisessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No oma lapsi on pienempi (vasta 11v), mutta meillä auttoi koulun vaihto ja pienluokka. Käynyt nyt 2 vuotta erityiskoulua ja se on sujunut hyvin. Alku oli vaikeaa, mutta oli silloin vielä sen verran pieni, että isän kanssa saatiin nippa nappa kannettua sinne ekan kuukauden ajan, jonka jälkeen alkoi sujua kun sai kavereita jne.
Me ollaan käyty läpi kaikki tahot sossusta, koulu-psykologiin ja lasten psykiatriseen osastoon. Perheneuvola, kuraattori, perhetyöntekijät.. en varmaan edes muista kaikkea. Pari vuotta oli sellaista että soittelin näille tahoille itku kurkussa ja istuttiin palavereissa, täytettiin lappuja jne. Aika turhia käyntejä ne oli. Tilanne ratkesi lopulta vain sillä että minä jäin 1,5 vuodeksi kotiin (työelämästä pois) että saatiin lapsen ahdistus purettua (vaikeudet alkoi jo viskarissa ja lapsi meni kolmannelle luokalle kun jäin pakosta kotiin). Sekä että sai tuon pienluokkapaikan.
Meilläkin haaste on se että lapsi on normiälykäs (ei kehitysvamma tms -> ei vammaispalveluja), hänen nepsyoireet on sen verran isot että haittaavat oleellisesti tavanomaista arkielämää ja sosiaalista kanssakäymistä, mutta ei kuitenkaan niin klassiset että olisi diagnoosin voinut saada (tippuu monien kuntoutusten ym ulkopuolelle).
Omat tärkeimmät oivallukset on olleet kuunnella omaa intuiitiota (mikä omalle lapselle on parasta) sekä olla lapsen puolella. Valaa häneen uskoa että kaikki järjestyy (vaikka itse olisit hermoromahduksen partaalla). Tue lasta hänen kiinnostuksenkohteissa (jos sieltä löytyis se tuleva ammatti jonka saaminen on todella tärkeää myöhemmin).
Kotikoulu on yksi vaihtoehto, jos koulun kanssa ei löydy yhtään yhteistä säveltä (lain mukaan koulu on velvollinen lapsen opettamisesta vaikka hän ei kouluun ilmestyisi, mutta käytännössä nämä on usein isoja taisteluita että saa järjestymään opetusta muilla tavoin kuin perinteisesti).
Itse asiassa ei. Jos lapsi ei tule kouluun, vanhemmilla on vastuu opetuksen järjestämisestä. Silloin opetusvälineetkin on vanhempien hankittava. Toki koulut pyrkivät tulemaan vastaan, jos nähdään, että vanhemmat oikeasti yrittävät saada lapsen kouluun, mutta jos pannaan kova kovaa vasten, kotikoulu on ihan vanhempien oma juttu.
Kotikouluun ei voida ketään pakottaa. Jos vanhemmat itse valitsee lapselleen kotikoulun, se on eri juttu. Silloin osoitetaan ope/opettajat jolle aineet käydään tenttimässä, toimitetaan jonkinlainen oppimisportfolio tms. Vanhemmat vastaa kirjojen ym hankkimisesta ja opetuksen järjestämisestä.
Mutta jos lapsi ei ole kotikoulussa, koulu on vastuussa lapsen opetuksen järjestämisestä. Koulu ei voi koskaan sanoa että ei me tehdä nyt tämän asian eteen mitään, koska lapsi ei tule kouluun. Keinoja on esim tuossa ylhäällä kattavasti mainittu. Erilaisia tapoja järjestää opetusta on kyllä mittavasti. Usein kyse on vain tahtotilasta ja usein vanhempi joutuu järjestelyitä vaatimaan. Mutta niin kauan kun lapsi on oppivelvollinen, on hänellä myös oikeus saada opetusta ja siihen tulee jatkuvasti pyrkiä erilaisin keinoin, koska lapsella on myös oikeus saada tarvittava tuki.
Ja ne keinot ja tuet on siellä koululla. Vanhemman tehtävä on viedä lapsi kouluun. Koulun tehtävä ei ole tuoda opetusta kotiin.
Osa lapsista itseasiassa saa myös kotona opetusta. Opettaja voi tietyissä tapauksissa käydä kotona esim kaksi tuntia viikossa opettamassa jotain ainetta.
Normaalissa peruskoulussa ei ole mitään sellaista mekanismia, millä tämä on mahdollista. Vaatii ensin kyllä erityisopetukseen siirtoa, ja erillisiä opetusjärjestelyjä. Eli pienryhmäpaikkaa. Eikä tuollaista silti normaalisti tehdä. On lapselle parempi tulla sinne pienryhmäänkin itse.
Jos lapsi on pitkään kouluun tulematon, hänen pitäisi kyllä jo olla erityisopetuksessa. Erityisopetusta voidaan järjestää missä tahansa; sekä normaalissa peruskoulussa että erityiskouluissa ja pitääkin; erityisopetusta ei voi lapselta evätä esimerkiksi sen vuoksi että pienluokkapaikkoja ei ole.
Jatkuvaa erityisopetusta ei järjestetä normaalissa peruskoulussa, jossa pienluokkaa ei ole. Osa-aikaista kyllä. Jos pienluokkaa ei omassa kunnassa ole, se täytyy järjestää seuraavasta kunnasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No oma lapsi on pienempi (vasta 11v), mutta meillä auttoi koulun vaihto ja pienluokka. Käynyt nyt 2 vuotta erityiskoulua ja se on sujunut hyvin. Alku oli vaikeaa, mutta oli silloin vielä sen verran pieni, että isän kanssa saatiin nippa nappa kannettua sinne ekan kuukauden ajan, jonka jälkeen alkoi sujua kun sai kavereita jne.
Me ollaan käyty läpi kaikki tahot sossusta, koulu-psykologiin ja lasten psykiatriseen osastoon. Perheneuvola, kuraattori, perhetyöntekijät.. en varmaan edes muista kaikkea. Pari vuotta oli sellaista että soittelin näille tahoille itku kurkussa ja istuttiin palavereissa, täytettiin lappuja jne. Aika turhia käyntejä ne oli. Tilanne ratkesi lopulta vain sillä että minä jäin 1,5 vuodeksi kotiin (työelämästä pois) että saatiin lapsen ahdistus purettua (vaikeudet alkoi jo viskarissa ja lapsi meni kolmannelle luokalle kun jäin pakosta kotiin). Sekä että sai tuon pienluokkapaikan.
Meilläkin haaste on se että lapsi on normiälykäs (ei kehitysvamma tms -> ei vammaispalveluja), hänen nepsyoireet on sen verran isot että haittaavat oleellisesti tavanomaista arkielämää ja sosiaalista kanssakäymistä, mutta ei kuitenkaan niin klassiset että olisi diagnoosin voinut saada (tippuu monien kuntoutusten ym ulkopuolelle).
Omat tärkeimmät oivallukset on olleet kuunnella omaa intuiitiota (mikä omalle lapselle on parasta) sekä olla lapsen puolella. Valaa häneen uskoa että kaikki järjestyy (vaikka itse olisit hermoromahduksen partaalla). Tue lasta hänen kiinnostuksenkohteissa (jos sieltä löytyis se tuleva ammatti jonka saaminen on todella tärkeää myöhemmin).
Kotikoulu on yksi vaihtoehto, jos koulun kanssa ei löydy yhtään yhteistä säveltä (lain mukaan koulu on velvollinen lapsen opettamisesta vaikka hän ei kouluun ilmestyisi, mutta käytännössä nämä on usein isoja taisteluita että saa järjestymään opetusta muilla tavoin kuin perinteisesti).
Itse asiassa ei. Jos lapsi ei tule kouluun, vanhemmilla on vastuu opetuksen järjestämisestä. Silloin opetusvälineetkin on vanhempien hankittava. Toki koulut pyrkivät tulemaan vastaan, jos nähdään, että vanhemmat oikeasti yrittävät saada lapsen kouluun, mutta jos pannaan kova kovaa vasten, kotikoulu on ihan vanhempien oma juttu.
Kotikouluun ei voida ketään pakottaa. Jos vanhemmat itse valitsee lapselleen kotikoulun, se on eri juttu. Silloin osoitetaan ope/opettajat jolle aineet käydään tenttimässä, toimitetaan jonkinlainen oppimisportfolio tms. Vanhemmat vastaa kirjojen ym hankkimisesta ja opetuksen järjestämisestä.
Mutta jos lapsi ei ole kotikoulussa, koulu on vastuussa lapsen opetuksen järjestämisestä. Koulu ei voi koskaan sanoa että ei me tehdä nyt tämän asian eteen mitään, koska lapsi ei tule kouluun. Keinoja on esim tuossa ylhäällä kattavasti mainittu. Erilaisia tapoja järjestää opetusta on kyllä mittavasti. Usein kyse on vain tahtotilasta ja usein vanhempi joutuu järjestelyitä vaatimaan. Mutta niin kauan kun lapsi on oppivelvollinen, on hänellä myös oikeus saada opetusta ja siihen tulee jatkuvasti pyrkiä erilaisin keinoin, koska lapsella on myös oikeus saada tarvittava tuki.
Ja ne keinot ja tuet on siellä koululla. Vanhemman tehtävä on viedä lapsi kouluun. Koulun tehtävä ei ole tuoda opetusta kotiin.
Osa lapsista itseasiassa saa myös kotona opetusta. Opettaja voi tietyissä tapauksissa käydä kotona esim kaksi tuntia viikossa opettamassa jotain ainetta.
Mäkin näissä palavereissa aika usein istun ja vielä koskaan ei ole hoitotaho suositellut nuorelle kotiin jäämistä. Tähän mennessä aina suositus on aina ollut, että kouluun tullaan ja opetus tapahtuu siellä. Mutta ehkä sekin vielä joskus tapahtuu.
No, meiltä löytyy ihan lääkärin todistus nuorisopsykiatrian polilta, että nuori saa jäädä kotiin ja koulun pitää hoitaa erityisjärjestelyin opetus kotiin. Kyseessä autismikirjolainen. Ja tiedän hänen lisäkseen muitakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No oma lapsi on pienempi (vasta 11v), mutta meillä auttoi koulun vaihto ja pienluokka. Käynyt nyt 2 vuotta erityiskoulua ja se on sujunut hyvin. Alku oli vaikeaa, mutta oli silloin vielä sen verran pieni, että isän kanssa saatiin nippa nappa kannettua sinne ekan kuukauden ajan, jonka jälkeen alkoi sujua kun sai kavereita jne.
Me ollaan käyty läpi kaikki tahot sossusta, koulu-psykologiin ja lasten psykiatriseen osastoon. Perheneuvola, kuraattori, perhetyöntekijät.. en varmaan edes muista kaikkea. Pari vuotta oli sellaista että soittelin näille tahoille itku kurkussa ja istuttiin palavereissa, täytettiin lappuja jne. Aika turhia käyntejä ne oli. Tilanne ratkesi lopulta vain sillä että minä jäin 1,5 vuodeksi kotiin (työelämästä pois) että saatiin lapsen ahdistus purettua (vaikeudet alkoi jo viskarissa ja lapsi meni kolmannelle luokalle kun jäin pakosta kotiin). Sekä että sai tuon pienluokkapaikan.
Meilläkin haaste on se että lapsi on normiälykäs (ei kehitysvamma tms -> ei vammaispalveluja), hänen nepsyoireet on sen verran isot että haittaavat oleellisesti tavanomaista arkielämää ja sosiaalista kanssakäymistä, mutta ei kuitenkaan niin klassiset että olisi diagnoosin voinut saada (tippuu monien kuntoutusten ym ulkopuolelle).
Omat tärkeimmät oivallukset on olleet kuunnella omaa intuiitiota (mikä omalle lapselle on parasta) sekä olla lapsen puolella. Valaa häneen uskoa että kaikki järjestyy (vaikka itse olisit hermoromahduksen partaalla). Tue lasta hänen kiinnostuksenkohteissa (jos sieltä löytyis se tuleva ammatti jonka saaminen on todella tärkeää myöhemmin).
Kotikoulu on yksi vaihtoehto, jos koulun kanssa ei löydy yhtään yhteistä säveltä (lain mukaan koulu on velvollinen lapsen opettamisesta vaikka hän ei kouluun ilmestyisi, mutta käytännössä nämä on usein isoja taisteluita että saa järjestymään opetusta muilla tavoin kuin perinteisesti).
Itse asiassa ei. Jos lapsi ei tule kouluun, vanhemmilla on vastuu opetuksen järjestämisestä. Silloin opetusvälineetkin on vanhempien hankittava. Toki koulut pyrkivät tulemaan vastaan, jos nähdään, että vanhemmat oikeasti yrittävät saada lapsen kouluun, mutta jos pannaan kova kovaa vasten, kotikoulu on ihan vanhempien oma juttu.
Kotikouluun ei voida ketään pakottaa. Jos vanhemmat itse valitsee lapselleen kotikoulun, se on eri juttu. Silloin osoitetaan ope/opettajat jolle aineet käydään tenttimässä, toimitetaan jonkinlainen oppimisportfolio tms. Vanhemmat vastaa kirjojen ym hankkimisesta ja opetuksen järjestämisestä.
Mutta jos lapsi ei ole kotikoulussa, koulu on vastuussa lapsen opetuksen järjestämisestä. Koulu ei voi koskaan sanoa että ei me tehdä nyt tämän asian eteen mitään, koska lapsi ei tule kouluun. Keinoja on esim tuossa ylhäällä kattavasti mainittu. Erilaisia tapoja järjestää opetusta on kyllä mittavasti. Usein kyse on vain tahtotilasta ja usein vanhempi joutuu järjestelyitä vaatimaan. Mutta niin kauan kun lapsi on oppivelvollinen, on hänellä myös oikeus saada opetusta ja siihen tulee jatkuvasti pyrkiä erilaisin keinoin, koska lapsella on myös oikeus saada tarvittava tuki.
Ja ne keinot ja tuet on siellä koululla. Vanhemman tehtävä on viedä lapsi kouluun. Koulun tehtävä ei ole tuoda opetusta kotiin.
Osa lapsista itseasiassa saa myös kotona opetusta. Opettaja voi tietyissä tapauksissa käydä kotona esim kaksi tuntia viikossa opettamassa jotain ainetta.
Mäkin näissä palavereissa aika usein istun ja vielä koskaan ei ole hoitotaho suositellut nuorelle kotiin jäämistä. Tähän mennessä aina suositus on aina ollut, että kouluun tullaan ja opetus tapahtuu siellä. Mutta ehkä sekin vielä joskus tapahtuu.
Näinpä. Meilläkin koulupsykologi aina palavereissa sanoo kaikille nuorille ja vanhemmille, että kouluun pitää tulla, joka päivä. Vaikka ahdistaa, pitää tulla. Se vain pahenee, jos jää kotiin. Koululla sitten voi olla vaikka jossain omassa tilassa tekemässä tehtäviä, mutta kouluun pitää tulla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No oma lapsi on pienempi (vasta 11v), mutta meillä auttoi koulun vaihto ja pienluokka. Käynyt nyt 2 vuotta erityiskoulua ja se on sujunut hyvin. Alku oli vaikeaa, mutta oli silloin vielä sen verran pieni, että isän kanssa saatiin nippa nappa kannettua sinne ekan kuukauden ajan, jonka jälkeen alkoi sujua kun sai kavereita jne.
Me ollaan käyty läpi kaikki tahot sossusta, koulu-psykologiin ja lasten psykiatriseen osastoon. Perheneuvola, kuraattori, perhetyöntekijät.. en varmaan edes muista kaikkea. Pari vuotta oli sellaista että soittelin näille tahoille itku kurkussa ja istuttiin palavereissa, täytettiin lappuja jne. Aika turhia käyntejä ne oli. Tilanne ratkesi lopulta vain sillä että minä jäin 1,5 vuodeksi kotiin (työelämästä pois) että saatiin lapsen ahdistus purettua (vaikeudet alkoi jo viskarissa ja lapsi meni kolmannelle luokalle kun jäin pakosta kotiin). Sekä että sai tuon pienluokkapaikan.
Meilläkin haaste on se että lapsi on normiälykäs (ei kehitysvamma tms -> ei vammaispalveluja), hänen nepsyoireet on sen verran isot että haittaavat oleellisesti tavanomaista arkielämää ja sosiaalista kanssakäymistä, mutta ei kuitenkaan niin klassiset että olisi diagnoosin voinut saada (tippuu monien kuntoutusten ym ulkopuolelle).
Omat tärkeimmät oivallukset on olleet kuunnella omaa intuiitiota (mikä omalle lapselle on parasta) sekä olla lapsen puolella. Valaa häneen uskoa että kaikki järjestyy (vaikka itse olisit hermoromahduksen partaalla). Tue lasta hänen kiinnostuksenkohteissa (jos sieltä löytyis se tuleva ammatti jonka saaminen on todella tärkeää myöhemmin).
Kotikoulu on yksi vaihtoehto, jos koulun kanssa ei löydy yhtään yhteistä säveltä (lain mukaan koulu on velvollinen lapsen opettamisesta vaikka hän ei kouluun ilmestyisi, mutta käytännössä nämä on usein isoja taisteluita että saa järjestymään opetusta muilla tavoin kuin perinteisesti).
Itse asiassa ei. Jos lapsi ei tule kouluun, vanhemmilla on vastuu opetuksen järjestämisestä. Silloin opetusvälineetkin on vanhempien hankittava. Toki koulut pyrkivät tulemaan vastaan, jos nähdään, että vanhemmat oikeasti yrittävät saada lapsen kouluun, mutta jos pannaan kova kovaa vasten, kotikoulu on ihan vanhempien oma juttu.
Kotikouluun ei voida ketään pakottaa. Jos vanhemmat itse valitsee lapselleen kotikoulun, se on eri juttu. Silloin osoitetaan ope/opettajat jolle aineet käydään tenttimässä, toimitetaan jonkinlainen oppimisportfolio tms. Vanhemmat vastaa kirjojen ym hankkimisesta ja opetuksen järjestämisestä.
Mutta jos lapsi ei ole kotikoulussa, koulu on vastuussa lapsen opetuksen järjestämisestä. Koulu ei voi koskaan sanoa että ei me tehdä nyt tämän asian eteen mitään, koska lapsi ei tule kouluun. Keinoja on esim tuossa ylhäällä kattavasti mainittu. Erilaisia tapoja järjestää opetusta on kyllä mittavasti. Usein kyse on vain tahtotilasta ja usein vanhempi joutuu järjestelyitä vaatimaan. Mutta niin kauan kun lapsi on oppivelvollinen, on hänellä myös oikeus saada opetusta ja siihen tulee jatkuvasti pyrkiä erilaisin keinoin, koska lapsella on myös oikeus saada tarvittava tuki.
Ja ne keinot ja tuet on siellä koululla. Vanhemman tehtävä on viedä lapsi kouluun. Koulun tehtävä ei ole tuoda opetusta kotiin.
Osa lapsista itseasiassa saa myös kotona opetusta. Opettaja voi tietyissä tapauksissa käydä kotona esim kaksi tuntia viikossa opettamassa jotain ainetta.
Mäkin näissä palavereissa aika usein istun ja vielä koskaan ei ole hoitotaho suositellut nuorelle kotiin jäämistä. Tähän mennessä aina suositus on aina ollut, että kouluun tullaan ja opetus tapahtuu siellä. Mutta ehkä sekin vielä joskus tapahtuu.
No, meiltä löytyy ihan lääkärin todistus nuorisopsykiatrian polilta, että nuori saa jäädä kotiin ja koulun pitää hoitaa erityisjärjestelyin opetus kotiin. Kyseessä autismikirjolainen. Ja tiedän hänen lisäkseen muitakin.
No normiperuskoulu aineenopettajineen ei kyllä sitä kotiin järjestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No oma lapsi on pienempi (vasta 11v), mutta meillä auttoi koulun vaihto ja pienluokka. Käynyt nyt 2 vuotta erityiskoulua ja se on sujunut hyvin. Alku oli vaikeaa, mutta oli silloin vielä sen verran pieni, että isän kanssa saatiin nippa nappa kannettua sinne ekan kuukauden ajan, jonka jälkeen alkoi sujua kun sai kavereita jne.
Me ollaan käyty läpi kaikki tahot sossusta, koulu-psykologiin ja lasten psykiatriseen osastoon. Perheneuvola, kuraattori, perhetyöntekijät.. en varmaan edes muista kaikkea. Pari vuotta oli sellaista että soittelin näille tahoille itku kurkussa ja istuttiin palavereissa, täytettiin lappuja jne. Aika turhia käyntejä ne oli. Tilanne ratkesi lopulta vain sillä että minä jäin 1,5 vuodeksi kotiin (työelämästä pois) että saatiin lapsen ahdistus purettua (vaikeudet alkoi jo viskarissa ja lapsi meni kolmannelle luokalle kun jäin pakosta kotiin). Sekä että sai tuon pienluokkapaikan.
Meilläkin haaste on se että lapsi on normiälykäs (ei kehitysvamma tms -> ei vammaispalveluja), hänen nepsyoireet on sen verran isot että haittaavat oleellisesti tavanomaista arkielämää ja sosiaalista kanssakäymistä, mutta ei kuitenkaan niin klassiset että olisi diagnoosin voinut saada (tippuu monien kuntoutusten ym ulkopuolelle).
Omat tärkeimmät oivallukset on olleet kuunnella omaa intuiitiota (mikä omalle lapselle on parasta) sekä olla lapsen puolella. Valaa häneen uskoa että kaikki järjestyy (vaikka itse olisit hermoromahduksen partaalla). Tue lasta hänen kiinnostuksenkohteissa (jos sieltä löytyis se tuleva ammatti jonka saaminen on todella tärkeää myöhemmin).
Kotikoulu on yksi vaihtoehto, jos koulun kanssa ei löydy yhtään yhteistä säveltä (lain mukaan koulu on velvollinen lapsen opettamisesta vaikka hän ei kouluun ilmestyisi, mutta käytännössä nämä on usein isoja taisteluita että saa järjestymään opetusta muilla tavoin kuin perinteisesti).
Itse asiassa ei. Jos lapsi ei tule kouluun, vanhemmilla on vastuu opetuksen järjestämisestä. Silloin opetusvälineetkin on vanhempien hankittava. Toki koulut pyrkivät tulemaan vastaan, jos nähdään, että vanhemmat oikeasti yrittävät saada lapsen kouluun, mutta jos pannaan kova kovaa vasten, kotikoulu on ihan vanhempien oma juttu.
Kotikouluun ei voida ketään pakottaa. Jos vanhemmat itse valitsee lapselleen kotikoulun, se on eri juttu. Silloin osoitetaan ope/opettajat jolle aineet käydään tenttimässä, toimitetaan jonkinlainen oppimisportfolio tms. Vanhemmat vastaa kirjojen ym hankkimisesta ja opetuksen järjestämisestä.
Mutta jos lapsi ei ole kotikoulussa, koulu on vastuussa lapsen opetuksen järjestämisestä. Koulu ei voi koskaan sanoa että ei me tehdä nyt tämän asian eteen mitään, koska lapsi ei tule kouluun. Keinoja on esim tuossa ylhäällä kattavasti mainittu. Erilaisia tapoja järjestää opetusta on kyllä mittavasti. Usein kyse on vain tahtotilasta ja usein vanhempi joutuu järjestelyitä vaatimaan. Mutta niin kauan kun lapsi on oppivelvollinen, on hänellä myös oikeus saada opetusta ja siihen tulee jatkuvasti pyrkiä erilaisin keinoin, koska lapsella on myös oikeus saada tarvittava tuki.
Ja ne keinot ja tuet on siellä koululla. Vanhemman tehtävä on viedä lapsi kouluun. Koulun tehtävä ei ole tuoda opetusta kotiin.
Osa lapsista itseasiassa saa myös kotona opetusta. Opettaja voi tietyissä tapauksissa käydä kotona esim kaksi tuntia viikossa opettamassa jotain ainetta.
Mäkin näissä palavereissa aika usein istun ja vielä koskaan ei ole hoitotaho suositellut nuorelle kotiin jäämistä. Tähän mennessä aina suositus on aina ollut, että kouluun tullaan ja opetus tapahtuu siellä. Mutta ehkä sekin vielä joskus tapahtuu.
Ihmeellisten lasien läpi opettajat kyllä lukee näitä. Tuo on juuri sitä asennetta, kun ei edes haluta ymmärtää
Se että lapsi esim saisi kotona pari tuntia viikossa opetusta ei tarkoita että hänelle suositeltaisiin kotiin jäämistä. Vaan se voi olla eka askel kouluun palaamisessa.
En ole opettaja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No oma lapsi on pienempi (vasta 11v), mutta meillä auttoi koulun vaihto ja pienluokka. Käynyt nyt 2 vuotta erityiskoulua ja se on sujunut hyvin. Alku oli vaikeaa, mutta oli silloin vielä sen verran pieni, että isän kanssa saatiin nippa nappa kannettua sinne ekan kuukauden ajan, jonka jälkeen alkoi sujua kun sai kavereita jne.
Me ollaan käyty läpi kaikki tahot sossusta, koulu-psykologiin ja lasten psykiatriseen osastoon. Perheneuvola, kuraattori, perhetyöntekijät.. en varmaan edes muista kaikkea. Pari vuotta oli sellaista että soittelin näille tahoille itku kurkussa ja istuttiin palavereissa, täytettiin lappuja jne. Aika turhia käyntejä ne oli. Tilanne ratkesi lopulta vain sillä että minä jäin 1,5 vuodeksi kotiin (työelämästä pois) että saatiin lapsen ahdistus purettua (vaikeudet alkoi jo viskarissa ja lapsi meni kolmannelle luokalle kun jäin pakosta kotiin). Sekä että sai tuon pienluokkapaikan.
Meilläkin haaste on se että lapsi on normiälykäs (ei kehitysvamma tms -> ei vammaispalveluja), hänen nepsyoireet on sen verran isot että haittaavat oleellisesti tavanomaista arkielämää ja sosiaalista kanssakäymistä, mutta ei kuitenkaan niin klassiset että olisi diagnoosin voinut saada (tippuu monien kuntoutusten ym ulkopuolelle).
Omat tärkeimmät oivallukset on olleet kuunnella omaa intuiitiota (mikä omalle lapselle on parasta) sekä olla lapsen puolella. Valaa häneen uskoa että kaikki järjestyy (vaikka itse olisit hermoromahduksen partaalla). Tue lasta hänen kiinnostuksenkohteissa (jos sieltä löytyis se tuleva ammatti jonka saaminen on todella tärkeää myöhemmin).
Kotikoulu on yksi vaihtoehto, jos koulun kanssa ei löydy yhtään yhteistä säveltä (lain mukaan koulu on velvollinen lapsen opettamisesta vaikka hän ei kouluun ilmestyisi, mutta käytännössä nämä on usein isoja taisteluita että saa järjestymään opetusta muilla tavoin kuin perinteisesti).
Itse asiassa ei. Jos lapsi ei tule kouluun, vanhemmilla on vastuu opetuksen järjestämisestä. Silloin opetusvälineetkin on vanhempien hankittava. Toki koulut pyrkivät tulemaan vastaan, jos nähdään, että vanhemmat oikeasti yrittävät saada lapsen kouluun, mutta jos pannaan kova kovaa vasten, kotikoulu on ihan vanhempien oma juttu.
Kotikouluun ei voida ketään pakottaa. Jos vanhemmat itse valitsee lapselleen kotikoulun, se on eri juttu. Silloin osoitetaan ope/opettajat jolle aineet käydään tenttimässä, toimitetaan jonkinlainen oppimisportfolio tms. Vanhemmat vastaa kirjojen ym hankkimisesta ja opetuksen järjestämisestä.
Mutta jos lapsi ei ole kotikoulussa, koulu on vastuussa lapsen opetuksen järjestämisestä. Koulu ei voi koskaan sanoa että ei me tehdä nyt tämän asian eteen mitään, koska lapsi ei tule kouluun. Keinoja on esim tuossa ylhäällä kattavasti mainittu. Erilaisia tapoja järjestää opetusta on kyllä mittavasti. Usein kyse on vain tahtotilasta ja usein vanhempi joutuu järjestelyitä vaatimaan. Mutta niin kauan kun lapsi on oppivelvollinen, on hänellä myös oikeus saada opetusta ja siihen tulee jatkuvasti pyrkiä erilaisin keinoin, koska lapsella on myös oikeus saada tarvittava tuki.
Ja ne keinot ja tuet on siellä koululla. Vanhemman tehtävä on viedä lapsi kouluun. Koulun tehtävä ei ole tuoda opetusta kotiin.
Osa lapsista itseasiassa saa myös kotona opetusta. Opettaja voi tietyissä tapauksissa käydä kotona esim kaksi tuntia viikossa opettamassa jotain ainetta.
Mäkin näissä palavereissa aika usein istun ja vielä koskaan ei ole hoitotaho suositellut nuorelle kotiin jäämistä. Tähän mennessä aina suositus on aina ollut, että kouluun tullaan ja opetus tapahtuu siellä. Mutta ehkä sekin vielä joskus tapahtuu.
Ihmeellisten lasien läpi opettajat kyllä lukee näitä. Tuo on juuri sitä asennetta, kun ei edes haluta ymmärtää
Se että lapsi esim saisi kotona pari tuntia viikossa opetusta ei tarkoita että hänelle suositeltaisiin kotiin jäämistä. Vaan se voi olla eka askel kouluun palaamisessa.
Millä ajalla ja kenen palkkaamana opettaja lähtisi tällaista kotona annettavaa yksityisopetusta suorittamaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No oma lapsi on pienempi (vasta 11v), mutta meillä auttoi koulun vaihto ja pienluokka. Käynyt nyt 2 vuotta erityiskoulua ja se on sujunut hyvin. Alku oli vaikeaa, mutta oli silloin vielä sen verran pieni, että isän kanssa saatiin nippa nappa kannettua sinne ekan kuukauden ajan, jonka jälkeen alkoi sujua kun sai kavereita jne.
Me ollaan käyty läpi kaikki tahot sossusta, koulu-psykologiin ja lasten psykiatriseen osastoon. Perheneuvola, kuraattori, perhetyöntekijät.. en varmaan edes muista kaikkea. Pari vuotta oli sellaista että soittelin näille tahoille itku kurkussa ja istuttiin palavereissa, täytettiin lappuja jne. Aika turhia käyntejä ne oli. Tilanne ratkesi lopulta vain sillä että minä jäin 1,5 vuodeksi kotiin (työelämästä pois) että saatiin lapsen ahdistus purettua (vaikeudet alkoi jo viskarissa ja lapsi meni kolmannelle luokalle kun jäin pakosta kotiin). Sekä että sai tuon pienluokkapaikan.
Meilläkin haaste on se että lapsi on normiälykäs (ei kehitysvamma tms -> ei vammaispalveluja), hänen nepsyoireet on sen verran isot että haittaavat oleellisesti tavanomaista arkielämää ja sosiaalista kanssakäymistä, mutta ei kuitenkaan niin klassiset että olisi diagnoosin voinut saada (tippuu monien kuntoutusten ym ulkopuolelle).
Omat tärkeimmät oivallukset on olleet kuunnella omaa intuiitiota (mikä omalle lapselle on parasta) sekä olla lapsen puolella. Valaa häneen uskoa että kaikki järjestyy (vaikka itse olisit hermoromahduksen partaalla). Tue lasta hänen kiinnostuksenkohteissa (jos sieltä löytyis se tuleva ammatti jonka saaminen on todella tärkeää myöhemmin).
Kotikoulu on yksi vaihtoehto, jos koulun kanssa ei löydy yhtään yhteistä säveltä (lain mukaan koulu on velvollinen lapsen opettamisesta vaikka hän ei kouluun ilmestyisi, mutta käytännössä nämä on usein isoja taisteluita että saa järjestymään opetusta muilla tavoin kuin perinteisesti).
Itse asiassa ei. Jos lapsi ei tule kouluun, vanhemmilla on vastuu opetuksen järjestämisestä. Silloin opetusvälineetkin on vanhempien hankittava. Toki koulut pyrkivät tulemaan vastaan, jos nähdään, että vanhemmat oikeasti yrittävät saada lapsen kouluun, mutta jos pannaan kova kovaa vasten, kotikoulu on ihan vanhempien oma juttu.
Kotikouluun ei voida ketään pakottaa. Jos vanhemmat itse valitsee lapselleen kotikoulun, se on eri juttu. Silloin osoitetaan ope/opettajat jolle aineet käydään tenttimässä, toimitetaan jonkinlainen oppimisportfolio tms. Vanhemmat vastaa kirjojen ym hankkimisesta ja opetuksen järjestämisestä.
Mutta jos lapsi ei ole kotikoulussa, koulu on vastuussa lapsen opetuksen järjestämisestä. Koulu ei voi koskaan sanoa että ei me tehdä nyt tämän asian eteen mitään, koska lapsi ei tule kouluun. Keinoja on esim tuossa ylhäällä kattavasti mainittu. Erilaisia tapoja järjestää opetusta on kyllä mittavasti. Usein kyse on vain tahtotilasta ja usein vanhempi joutuu järjestelyitä vaatimaan. Mutta niin kauan kun lapsi on oppivelvollinen, on hänellä myös oikeus saada opetusta ja siihen tulee jatkuvasti pyrkiä erilaisin keinoin, koska lapsella on myös oikeus saada tarvittava tuki.
Ja ne keinot ja tuet on siellä koululla. Vanhemman tehtävä on viedä lapsi kouluun. Koulun tehtävä ei ole tuoda opetusta kotiin.
Osa lapsista itseasiassa saa myös kotona opetusta. Opettaja voi tietyissä tapauksissa käydä kotona esim kaksi tuntia viikossa opettamassa jotain ainetta.
Mäkin näissä palavereissa aika usein istun ja vielä koskaan ei ole hoitotaho suositellut nuorelle kotiin jäämistä. Tähän mennessä aina suositus on aina ollut, että kouluun tullaan ja opetus tapahtuu siellä. Mutta ehkä sekin vielä joskus tapahtuu.
No, meiltä löytyy ihan lääkärin todistus nuorisopsykiatrian polilta, että nuori saa jäädä kotiin ja koulun pitää hoitaa erityisjärjestelyin opetus kotiin. Kyseessä autismikirjolainen. Ja tiedän hänen lisäkseen muitakin.
No normiperuskoulu aineenopettajineen ei kyllä sitä kotiin järjestä.
Kyllä muuten järjesti. Tosin meillä fiksu nuori niin osasi itsenäisesti opiskella kaiken kotona eikä tarvinnut opettajien apua. Mutta siis aineen opet antoi kootusti tehtävät ja nuori palautti ne tehtyään ja kokeet teki kotona vanhempien valvomana. Perusopetuslaissa sanotaan, että terveydellisistä syistä opetus pitää järjestää myös muutoin kuin normaalisti järjestetään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No oma lapsi on pienempi (vasta 11v), mutta meillä auttoi koulun vaihto ja pienluokka. Käynyt nyt 2 vuotta erityiskoulua ja se on sujunut hyvin. Alku oli vaikeaa, mutta oli silloin vielä sen verran pieni, että isän kanssa saatiin nippa nappa kannettua sinne ekan kuukauden ajan, jonka jälkeen alkoi sujua kun sai kavereita jne.
Me ollaan käyty läpi kaikki tahot sossusta, koulu-psykologiin ja lasten psykiatriseen osastoon. Perheneuvola, kuraattori, perhetyöntekijät.. en varmaan edes muista kaikkea. Pari vuotta oli sellaista että soittelin näille tahoille itku kurkussa ja istuttiin palavereissa, täytettiin lappuja jne. Aika turhia käyntejä ne oli. Tilanne ratkesi lopulta vain sillä että minä jäin 1,5 vuodeksi kotiin (työelämästä pois) että saatiin lapsen ahdistus purettua (vaikeudet alkoi jo viskarissa ja lapsi meni kolmannelle luokalle kun jäin pakosta kotiin). Sekä että sai tuon pienluokkapaikan.
Meilläkin haaste on se että lapsi on normiälykäs (ei kehitysvamma tms -> ei vammaispalveluja), hänen nepsyoireet on sen verran isot että haittaavat oleellisesti tavanomaista arkielämää ja sosiaalista kanssakäymistä, mutta ei kuitenkaan niin klassiset että olisi diagnoosin voinut saada (tippuu monien kuntoutusten ym ulkopuolelle).
Omat tärkeimmät oivallukset on olleet kuunnella omaa intuiitiota (mikä omalle lapselle on parasta) sekä olla lapsen puolella. Valaa häneen uskoa että kaikki järjestyy (vaikka itse olisit hermoromahduksen partaalla). Tue lasta hänen kiinnostuksenkohteissa (jos sieltä löytyis se tuleva ammatti jonka saaminen on todella tärkeää myöhemmin).
Kotikoulu on yksi vaihtoehto, jos koulun kanssa ei löydy yhtään yhteistä säveltä (lain mukaan koulu on velvollinen lapsen opettamisesta vaikka hän ei kouluun ilmestyisi, mutta käytännössä nämä on usein isoja taisteluita että saa järjestymään opetusta muilla tavoin kuin perinteisesti).
Itse asiassa ei. Jos lapsi ei tule kouluun, vanhemmilla on vastuu opetuksen järjestämisestä. Silloin opetusvälineetkin on vanhempien hankittava. Toki koulut pyrkivät tulemaan vastaan, jos nähdään, että vanhemmat oikeasti yrittävät saada lapsen kouluun, mutta jos pannaan kova kovaa vasten, kotikoulu on ihan vanhempien oma juttu.
Kotikouluun ei voida ketään pakottaa. Jos vanhemmat itse valitsee lapselleen kotikoulun, se on eri juttu. Silloin osoitetaan ope/opettajat jolle aineet käydään tenttimässä, toimitetaan jonkinlainen oppimisportfolio tms. Vanhemmat vastaa kirjojen ym hankkimisesta ja opetuksen järjestämisestä.
Mutta jos lapsi ei ole kotikoulussa, koulu on vastuussa lapsen opetuksen järjestämisestä. Koulu ei voi koskaan sanoa että ei me tehdä nyt tämän asian eteen mitään, koska lapsi ei tule kouluun. Keinoja on esim tuossa ylhäällä kattavasti mainittu. Erilaisia tapoja järjestää opetusta on kyllä mittavasti. Usein kyse on vain tahtotilasta ja usein vanhempi joutuu järjestelyitä vaatimaan. Mutta niin kauan kun lapsi on oppivelvollinen, on hänellä myös oikeus saada opetusta ja siihen tulee jatkuvasti pyrkiä erilaisin keinoin, koska lapsella on myös oikeus saada tarvittava tuki.
Ja ne keinot ja tuet on siellä koululla. Vanhemman tehtävä on viedä lapsi kouluun. Koulun tehtävä ei ole tuoda opetusta kotiin.
Osa lapsista itseasiassa saa myös kotona opetusta. Opettaja voi tietyissä tapauksissa käydä kotona esim kaksi tuntia viikossa opettamassa jotain ainetta.
Mäkin näissä palavereissa aika usein istun ja vielä koskaan ei ole hoitotaho suositellut nuorelle kotiin jäämistä. Tähän mennessä aina suositus on aina ollut, että kouluun tullaan ja opetus tapahtuu siellä. Mutta ehkä sekin vielä joskus tapahtuu.
No, meiltä löytyy ihan lääkärin todistus nuorisopsykiatrian polilta, että nuori saa jäädä kotiin ja koulun pitää hoitaa erityisjärjestelyin opetus kotiin. Kyseessä autismikirjolainen. Ja tiedän hänen lisäkseen muitakin.
No normiperuskoulu aineenopettajineen ei kyllä sitä kotiin järjestä.
Kyllä muuten järjesti. Tosin meillä fiksu nuori niin osasi itsenäisesti opiskella kaiken kotona eikä tarvinnut opettajien apua. Mutta siis aineen opet antoi kootusti tehtävät ja nuori palautti ne tehtyään ja kokeet teki kotona vanhempien valvomana. Perusopetuslaissa sanotaan, että terveydellisistä syistä opetus pitää järjestää myös muutoin kuin normaalisti järjestetään.
Meillä on kyllä ihan ehdoton linja, että vanhempien valvomia kokeita ei hyväksytä. Kouluun pitää tulla tekemään.
Alue: Aihe vapaa
Ja ne keinot ja tuet on siellä koululla. Vanhemman tehtävä on viedä lapsi kouluun. Koulun tehtävä ei ole tuoda opetusta kotiin.