Otsalohkodementia?

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä toi on lähinnä alkavaa narsismia ennemmin kuin dementiaa.

Sinäkö olet se narsistihullu? Joka paikkaan tunget narsismin.

Hei kaikki lähiomaiset. Muistakaa pitää huolta itsestänne. Mieheni on jo vuoden ollut hoitolaitoksessa kun emme pärjänneet yhdessä kotona. Itse traumatisoiduin pahasti. Viime vuodesta en muista muuta kuin että itkin ja pelkäsin koko ajan ja olin aina matkalla lasten luokse, kun en enää kestänyt olla kotona. Kesä oli täynnä kirosanoja ja raivoamista. Nyt joskus kun käyn miestä katsomassa joku asia tuo mieleen viime vuoden ja muistan taas jonkin pahan asian. Traumat eivät häviä. Itsekin sairastuin miehen sairauden myötä. En koskaan halua kenellekään tätä tautia enkä tämän taudin kanssa tekemisiin joutumista. Tätä tautia ei ymmärrä eikä usko kukaan muu kuin sen kanssa tekemisiin joutunut. PITÄKÄÄ HUOLI ITSESTÄNNE.

Mun puoliso on nyt vihdoin kutsuttu pään magneettikuviin. Tässä samalla selvisi, että omakannassa on ollut odottamassa jo pari vuotta aiempi lähete - asia oli vaan jäänyt asiakkaan omaan harkintaan, käyttääkö sen vai ei.  

Vaikka mikään muu ei etenisi, nyt voidaan ainakin rajata infarktit ja kasvaimet pois epäillyistä sairauksista. 

Meillä ollaan nyt tultu tien päähän. Se on joko diagnoosi tai avioero. Mun puoliso (mies) edelleen tappelee vastaan ja väittää, että ei häntä mikään vaivaa. Minä vaan olen kärsimätön ja huudan niinkuin kana kuulemma. Ilmeisesti on ihan tavallista, että 50-v mies ei osaa kengännauhoja pujottaa (siis ei ihan ymmärrä sitä logiikkaa, että nauhojen pitää mennä ristiin siinä jalan päällä, eikä vaan kiertää kengäpäälinen reikien kautta). Tai mikä tahansa muu meillä päivittäin tapahtuvista asioista. Erityisen vaikeaa on puheen ymmärtäminen, suunnittelu, päättäminen.  

On ihan järkyttävän kamalaa pakottaa läheinen lääkäriin. Todella voimakasta toisen itsemääräämisoikeuden tallomista. Mutta minä lähden, jos asiaan ei saada selvyyttä. Ja hän ei halua avioeroa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei, olisi mielenkiintoista tietää, kuinka otsalohkodementikot ohjautuu lopulta tutkimusten piiriin, kun he ovat sairaudentunnottomia. Pystyykö omainen ilmoittamaan epäilystä terveydenhuoltoon, niin ettei asian osaisen korviin/tietoon mene. Nämähän sairastuneet voivat olla hyvinkin aggressiivisia ja arvaamattomia. 

Tämän minäkin haluaisin tietää ja että kuinka vaikea sairaus on tunnistaa alussa ja että pystyykö sairastunut jotenkin huijaamaan testeissä? Omalla kohdalla se tilanne että olen alkanut epäilemään 50+ ikäisen miehelläni jotain vikaa päässä, kun on niin paljon tapahtunut kaikenlaista outoa. Ja kyllä, on myös ollut pettämistä josta kertoi pari vuotta sitten, mutta nyt unohtelee niin paljon asioita tai tekee ihan eri tavalla kuin aiemmin, että elän koko ajan pienessä jännityksessä että mitähän nyt taas on keksinyt. Ihan kuin sellainen rationaalisuus kaikess

Kuulostaa ihan minun mieheltä, jolla olen myös alkanut epäilemään tätä sairautta. Myös muilla suvun miehillä ollut omituista käytöstä keski-iässä. 

Vierailija kirjoitti:

Onpas täällä hiljaista - ja hyvä kai niin. 

Mä tässä laskeskelin, että kuinka paljon puoliso ymmärtää hänelle puhutuista asioista. Niin vähintään 90% asioista, mitä puhuttiin meni ohi -  ja ok, ehkä oli vähän huono hetki - sanotaan siis että vaikkapa 75% menee ihan täysin ohi. Ja kyse oli siis ihan normaaleista arkiaamuna puhutuista asioista. Hän ei myönnä minkään olevan vialla, mutta ei myöskään ymmärrä loukkaantua, kun suutuksissani huudan hänelle.

 

Mulla on sietokyky ihan finaalissa. Mitä tahansa hän tekeekin, kaikki menee pieleen. Etenkin aikatauluttaminen on todella vaikeaa (siis jos esim. ruoka pitää olla valmiin klo xx, jotta ehdimme yy => hän alkaa klo yy valmistaa ruokaa). Mutta nythän tää kuulostaa pikkumaiselta. Kaikki esimerkit, mitä tästä voi kirjoittaa, kuulosta pieniltä. Ne ovat vain yksittäisiä irrallisia tapahtumia ja ihmisen pitäisi olla läsnä vähän pidempään ymmä

Minä aloin kirjoittamaan ylös näitä pieniä irrallisia tapahtumia, koska aloin jo epäilemään että kuvittelenko vaan kaikkea, mutta ei, listasta on kyllä tullut pitkä, täynnä näitä pieniä omituisuuksia. Miehen työpaikalla on nyt häntä kovasti tutkittu, mutta koska ei kerro kaikkea, niin vaikea sanoa että missä mennään. Haluaisin päästä joskus itse mukaan kertomaan, että mitä kaikkea minä näen, mutta ei taida onnistua mitenkään, kun toinen ei halua ongelmistaan edes puhua.

Kuulostaa tosi paljon minun mieheltä. Meilläkin on lompakkoa ja työpuhelinta unohtunut kotiin töihin lähtiessä, liikenneraivoa oli, kunnes nyt muuttunut sellaiseen ärsyttävän ylivarovaiseen ajotyyliin (köröttelee tientukkona jopa huomattavaa alinopeutta joskus). Mietin että onkohan sitten liikenteessä sattunut jotain... Epäonnistuminen tekemisissä on johtanut raivokohtauksiin tai itsesääliin, josta taas aiheutuu nyt aloitekyvyttömyyttä, ei halua aloittaa enää mitään. Toisaalta tilalle on tullut pakonomaista liikkumista ja välinpitämättömyyttä omaisuutta kohtaan, paikat hajoaa kun ei välitä mistään mitään. Alkoholi saa ihan pienissäkin määrissä sekoilemaan ja agressiiviseksi. Välillä tuntuu että puhuu ihan höpöjä ja on myös melko epäluuloinen muita kohtaan. Kiukuttelee jopa omalle äidilleen. Hiton raskasta on ollut! Työterveydessä nyt juossut, kun oli pakko, koska tyri töissä ja alkoivat selvittämään työkykyisyyttä, mutta koska ei kerro mielellään oikein mitään, niin en tiedä yhtään että mitä on tullut vastaan. Olisi hyvä jos pääsisi itsekin paikalle joskus kuuntelemaan että mitä hän siellä selittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei juuri unohtele asioita tai tavaroita. Jonkin verran on aina ollut päällepuhuja ja ilveilijä, mutta se on huomattavasti lisääntynyt. Uuden asian olen huomannut, että joutuu puhuessaan hakemaan sanoja jonkin aikaa.

 

Dementian määritelmään liittyy se, että toimintakyky on heikentynyt aikaisemmasta. Muistin heikkeneminen ei ole ensimmäinen eikä pahin oire, ja sen lisäksi on ainakin toinen oire. Hyvin kouluttautunut voi peitellä muistiongelmaa pitkäänkin.

Pahinta hoidon kannalta on sairaudentunnottomuus. On todella vaikea saada dementoituvaa tutkimuksiin. Miehesi kohdalla on toivoa työterveydestä. Kun saat vihiä jostakin työterveystarkastuksesta, ota yhteyttä lääkäriin etukäteen ja kerro epäilyksistäsi. Lääkäreillä on vaitiolovelvollisuus, myös työnantajaa kohtaan. Se on sitten eri juttu, jos osoittautuu työkyvyttömäksi.

Miten siihen työterveyslääkäriin ottaa yhteyttä, jos ei tiedä edes kuka se on ja eihän sieltä sitä edes kerrota sinulle mitään...?

Vierailija kirjoitti:

Meillä ollaan nyt tultu tien päähän. Se on joko diagnoosi tai avioero. Mun puoliso (mies) edelleen tappelee vastaan ja väittää, että ei häntä mikään vaivaa. Minä vaan olen kärsimätön ja huudan niinkuin kana kuulemma. Ilmeisesti on ihan tavallista, että 50-v mies ei osaa kengännauhoja pujottaa (siis ei ihan ymmärrä sitä logiikkaa, että nauhojen pitää mennä ristiin siinä jalan päällä, eikä vaan kiertää kengäpäälinen reikien kautta). Tai mikä tahansa muu meillä päivittäin tapahtuvista asioista. Erityisen vaikeaa on puheen ymmärtäminen, suunnittelu, päättäminen.  

On ihan järkyttävän kamalaa pakottaa läheinen lääkäriin. Todella voimakasta toisen itsemääräämisoikeuden tallomista. Mutta minä lähden, jos asiaan ei saada selvyyttä. Ja hän ei halua avioeroa.

Tuli vaan mieleen, että yksi syy muiden ohella voisi olla, että henkilö pelkää avioeroa, jos dianoosi varmistuu. Toisaalta, jos vaihtoehtokin on avioero, niin luulisi suostuvan tutkimuksiin.

Mä olen kirjoittanut aikoinaan, jo tosi kauan sitten tuon avioerokommentin (tai taitaapa niitä olla useampikin tässä ketjussa). Se tuntuu niin harmilliselta, kun tavallaan tunnepuoli ei ole ihan kokonaan kuollut, mulla on yhä edelleen ajatuksia ja haaveita siitä, mitä kaikkea haluaisin puolisoni kanssa tehdä. Toisaalta ajatus siitä, että kaikki ei ole kunnossa voimistuu vaan jatkuvasti. Mä olen laittanut avoeron vireille nyt kahdesti ja puoliso ei todellakaan mene tutkimuksiin edes avioerolla uhatessa. Mulla ajatus on siis niinpäin, että en jaksa ja kestä, jollei tälle kaikelle epäonnistumiselle ja huonosti sujuvalle kommunkaatiolle saada jonkinlaista nimeä ja selitystä. Olen myös käynyt lukuisissa terapioissa jne ja saanut jo pitkän aikaa kaikkialta sen vinkin, että nyt pitää erota. Mä olen se josta ihmetellään miksei se vaan lähde. Tilanne on nyt taas ihan akuutti ja päällä - toisaalta nykyisin on jo vähemmän niitä aikoja kun se ei olisi. Täällä on ihan koko ajan päällä joku puolison säätäminen ja siitä kärsii koko perhe. Silti haluaisin yhä edelleen viettää hänen kanssa lomat ja viikonloput jne.