Otsalohkodementia?

Minun isällä todettiin otsalohkodementia 

56.vuotiaana. Elettiin 90-luvun alkua ja tämä oli aika harvinainen diagnoosi.

Hänen käytös oli alkanut muuttua muutamaa vuotta aikaisemmin ja alkuun epäilimme masennusta tms.

Tuttu ihminen vain katosi pikkuhiljaa ja tilanne oli jo pitkällä kun sille vihdoin löytyi nimi 

Käytös muuttui agressiiviseksi ja seksuaalissävytteiseksi. Hän oli aina ollut hyvin herrasmiesmäinen, joten muutos oli suuri.

Hän unohteli asioita ja sai kritiikkiä töissään. Oma yritys, joka täytyi lopettaa kun homma uhkasi karata täysin käsistä.

Hän lopettl urheilun ja itsestään huolehtimisen ja lihoi vuodessa yli 20kg. Hän saattoi käydä lähiravintolassa 3-4krt päivässä syömässä. Ravintoloitsija ilmoitti tästä meille.

Hän saattoi sanoa täysin sopimattomia asioita väärissä tilanteissa/paikoissa. Asiat olivat hyvinkin härskejä/karskeja.  

Joskus saatoin löytää hänet alushoususillaan ulkoa kävelemässä yms.

Tavaroita katosi kotoa - hän saatoi viedä tavaroita korjaukseen, eikö muistanut minne oli ne vienyt.

Autolla ajo muuttui agressiiviseksi ja ajokortti oli syytä ottaa pois - hän ei tätä vastustellut itsekkään, hieman ehkä ymmärsi tilanteen. Onneksi mitään ei kerennyt sattua.

Aivokuvauksissa löydettiin tämä etuotsalohkon rappeuma - hetken oli vielä kotona, siirtyi sitten hoivakotiin. Oli hurjaa, kun muut potilaat olivat jo vanhuksia ja hän alta 60-vuotias.

Fyysisesti oli erittäin hyväkuntoinen ja eli hoivakodissa vielä n.10v

Viimeisinä vuosina ei tunnistanut meitä lapsiaan tai

muita läheisiä. 

Erittäin raskaita vuosia.

Asia kannattaa tutkituttaa nopeasti -voimia.

Ehkä koskettavin tilanne oli, kun isäni oli jo hoitokodissa ja tauti oli edennyt pitkälle.

Hän katsoi itseään peilistä ja totesi vaimolleen, minun äidille: tästä ei taida selvitä ja hetken hän läsnä ja paikalla, muutamia sekuntteja. 

Katosi sitten taas pois, sairauden sisään.

Surullista ajatella, että tässä sairaudessa voi olla

pieniä pilkahduksia, jolloin sairastunut voi ymmärtää tilanteensa.

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kommentista! Onko jollakin kokemusta tästä dementiasta?

Oman exäni käytös meni samaan suuntaan. Hänellä on muita ongelmia, suvussa kulkevaa, joka ilmeisesti jumitti otsalohkot.

Mitä olen lukenut, tuo dementia ei parane. Kannattaa heti mennä neurologille itsensäkin takia, että saa tukea ja apua.

 

Mikään dementia ei parane.

 

Voiko terve puoliso hakea avioeroa ja saada eron?

Mikä ihme eron estäisi, ei mikään. Sen kun ottaa eron, ei siihen toisen osapuolen näkemystä tarvita. Ei tämä mikään amerikka ole.

Kyllä voi hakea avioeroa - sitten alkaa 6 kk harkinta-aika ja sen jälkeen voi hakea "lopullista" eroa. Syitä ei kysellä.

Joskus 80-luvulla piti olla joku syy, jonka vuoksi haki avioeroa, kuten aviorikos tai pahoinpitely, mutta siitä on kyllä aikaa...

Hei, olisi mielenkiintoista tietää, kuinka otsalohkodementikot ohjautuu lopulta tutkimusten piiriin, kun he ovat sairaudentunnottomia. Pystyykö omainen ilmoittamaan epäilystä terveydenhuoltoon, niin ettei asian osaisen korviin/tietoon mene. Nämähän sairastuneet voivat olla hyvinkin aggressiivisia ja arvaamattomia. 

Kertokaa, kuinka ohjautuivat tutkimuksiin?

Vierailija kirjoitti:

Hei, olisi mielenkiintoista tietää, kuinka otsalohkodementikot ohjautuu lopulta tutkimusten piiriin, kun he ovat sairaudentunnottomia. Pystyykö omainen ilmoittamaan epäilystä terveydenhuoltoon, niin ettei asian osaisen korviin/tietoon mene. Nämähän sairastuneet voivat olla hyvinkin aggressiivisia ja arvaamattomia. 

Tämän minäkin haluaisin tietää ja että kuinka vaikea sairaus on tunnistaa alussa ja että pystyykö sairastunut jotenkin huijaamaan testeissä? Omalla kohdalla se tilanne että olen alkanut epäilemään 50+ ikäisen miehelläni jotain vikaa päässä, kun on niin paljon tapahtunut kaikenlaista outoa. Ja kyllä, on myös ollut pettämistä josta kertoi pari vuotta sitten, mutta nyt unohtelee niin paljon asioita tai tekee ihan eri tavalla kuin aiemmin, että elän koko ajan pienessä jännityksessä että mitähän nyt taas on keksinyt. Ihan kuin sellainen rationaalisuus kaikessa tekemisessä olisi hukassa ja välillä joutuu hankaliin tilanteisiin muiden ihmisten kanssa jatkuvan epäluuloisuutensa vuoksi.

Kuulostaa vähän sukulaiseltani, mutta on ollut aina tuollainen.

Veljeni sairastui 58 vuotiaana vaikka mielestäni näin oireita paljon aikaisemmin, mutta hänen perhe ei hyväksynyt mielipidettä.Hän alkoi ajaa pyörällä Lapissa t paidassa keskellä talvea, keitti makkaroita ilman vettä  ja jätti lieden päälle . Merkillisiä asioita tapahtui hän vaan huononi ja kuoli 62 vuotiaana. 

Myös  alkoi riisumaan vaatteita ja käveli pallit paljaana pihallakin. 

Surullinen sairaus. 

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä toi on lähinnä alkavaa narsismia ennemmin kuin dementiaa.

Narsistihullu iski jälleen! Olet säälittävä.

Vierailija kirjoitti:

Aika alhaisella kynnyksellä menisin kyllä itsekin testeihin, jos tuntuisi olevan tarvetta. Nyt kun tässä on viimeiset 1,5 vuotta jo aktiivisena harrastuksena tutustunut muistisairauksiin, ymmärtää senkin, että eipä näiltä ole itsekkään turvassa.

 

Meillä tää ahdistava piina vaan jatkuu. Vähän muuttaa muotoaan ja on vaikea sanoa, ollaanko menty huonompaan suuntaan, vaiko vaan erilaiseen tilanteeseen.  Diagnoosia ei edelleenkään ole ja siitä "tarkkaillaan tilannetta" lausunnosta alkaa olla 6 pitkää kuukautta. Koko ajan vähän pelkäsinkin, että tuo ei tosiaan tarkoittanut sitä että olisi kutsua tulossa mihinkään, vaan että asia ei sit vaan noista tutkimuksista edennyt.

Jostain näin sellaisenkin luvun, että keskimäärin 4 vuotta menis ensioireista diagnoosiin. 

Entä jos hankkisit itsellesi jotain keskusteluapua, jos tilanne kuormittaa pahasti? Ehkä sitäkin kautta puolisosi tilanne etenisi seurannasta johonkin suuntaan.

Muistelen, että isäni tapauksessa hän itsekkin ymmärsi välillä asioiden olevan pielessä ja lääkärissä saatiin sitten taudille nimi. Etuotsalohko rappeuma/dementia.

Ajokortti piti antaa heti pois ja tähön isäni suostui

mukisematta. Se yllätti, ymmärsi siis tilanteen vakavuuden. 

Paljon sai äitini taistella, että hyvä ja osaava hoitopaikka löytyi - mutta sellainen löytyi. 



Tautiin kuuluu selvästi jonkin sortin yltiöpäinen seksuaalisuus. Puheet muuttuvat härskeiksi ja alasti saatetaan tepastella julkisilla paikoilla.

Raivokohtauksia, agressiivisuutta ja järjetöntä kaahaamista autolla.



Aivan kamala tauti.

Lisää kokemuksia tästä sairaudesta, kiitos! Olen useamman vuoden epäillyt puolisolla olevan jotain häikkää korvien välissä. Viisi vuotta sitten huomasin luonteen ja persoonan alkavan muuttua. Hänestä tuli impulsiivinen, aggressiivinen, riidan haluinen jne. Kaksi vuotta sitten huomasin muistin ongelmat. Nyt viimeisimpänä uutena huolenaiheena on autolla ajaminen. Ajelee ihmeellisiä reittejä ja päin punaisia myös aikaisempaa useammin. Pahimpana liikenne törttöilynä oli liikenneympyrässä väärään suuntaan ajaminen. Yleensä yhdessä liikkuessa olen toiminut itse kuskina, mutta viime viikkoina hän on ajanut, joten järkytyin nyt tästäkin. 

Melkein toivoin jo että olisi ympyrässä tapahtunut matalassa nopeudessa nokkakolari, niin tämä hulluus olisi lähtenyt avautumaan. Hän itse on täysin sairauden tunnoton ja muuttuu aggressiiviseksi, jos ehdotan neuropsykiatrilla käyntiä. Itse olen lähes loppuun palanut tämän kaiken sekoilun vuoksi. Olen aikuisten lasten ja hänen sisaren kanssa keskustellut huolesta, mutta kukaan ei tunnu uskovan tai sitten vähättelevät. 

Mä olen aiemmin kirjoitellut tähän ketjuun monta viestiä. 

Mutta nyt tuntuu, että tää koko juttu, epäily toisen terveydestä on vaan oire siitä, että meidän parisuhde on karilla ja että olisi pitänyt ymmärtää erota jo vuosia sitten. Ihmiset vanhenee, erehtyy ja mokailee ilman, että siinä tarvitsee olla mitään sen kummallisempaa. Meillä on kommunikointi mennyt jotenkin niin omituisella tavalla vinoon, että en näe enää mitään kanavaa sen korjaamiseen. Me itseasiassa oltiin tuossa joku aika sitten parisuhdeterapiassakin, ja tuntui, ettei se terapeutti päässyt millään tavalla kartalle siitä, millaista meillä on. 

Mites, onko jollain kokemuksia hitaasti etenevästä?

Muistatteko miten alkoi?

Entä onko jotain pakko-oireita? Päänliikkeitä ym.?

Epäilen, että miehelläni on tämä sairaus. Alkoi mm.että jotenkin halusi etäännyttää minut ja lähimmäiset. Hernostu helposti ja sai raivokohtauksia. Työssä pärjäsi hyvin. Itseensä laittoi paljon rahaa, kodista ei välitä yhtään. Hankalaa on siksi täsmentää, koska on vahvasti ollut narsistisia piirteitä. Epäilin ensin, että onko narsismi pahentunut. Mutta nyt epäilen, että tullut tuo sairaus myös. Vaikeata, kun ei pysty puhumaan hänen kanssaan mistään. Ei kuuntele edes.

Te joilla on läheisellä diagnosoitu otsalohkodementia ja siihen liittyvää ahmimista. Niin huomasiko se läheinen itse lihovansa? Oma läheiseni ahmii kaikenlaisia leivonnaisia ja suklaata, mutta myös harmittelee lihomistaan ja päivittäin puhuu kuinka pitäisi ryhdistäytyä, mutta retkahtaa jo kohta uudelleen. 

Toinen, mistä haluaisin kysyä on käytös päihtyneenä. Mun läheisellä on muuten aika terveet elintavat, esim alkon väärinkäyttöä ei ole. Mutta nyt viikonloppuna otettuaan hiukan enemmän alkoholia (ei kuitenkaan mitään suunnatonta määrää) hänellä oli sekavuuskohtaus ja hän tuntui päihtyvän huomattavasti enemmän kuin juotu määrä olisi selittänyt.

Kaverin isoisä teki itsemurhan, kun sai tuon diagnoosin.

Onpas täällä hiljaista - ja hyvä kai niin. 

Mä tässä laskeskelin, että kuinka paljon puoliso ymmärtää hänelle puhutuista asioista. Niin vähintään 90% asioista, mitä puhuttiin meni ohi -  ja ok, ehkä oli vähän huono hetki - sanotaan siis että vaikkapa 75% menee ihan täysin ohi. Ja kyse oli siis ihan normaaleista arkiaamuna puhutuista asioista. Hän ei myönnä minkään olevan vialla, mutta ei myöskään ymmärrä loukkaantua, kun suutuksissani huudan hänelle.

Mulla on sietokyky ihan finaalissa. Mitä tahansa hän tekeekin, kaikki menee pieleen. Etenkin aikatauluttaminen on todella vaikeaa (siis jos esim. ruoka pitää olla valmiin klo xx, jotta ehdimme yy => hän alkaa klo yy valmistaa ruokaa). Mutta nythän tää kuulostaa pikkumaiselta. Kaikki esimerkit, mitä tästä voi kirjoittaa, kuulosta pieniltä. Ne ovat vain yksittäisiä irrallisia tapahtumia ja ihmisen pitäisi olla läsnä vähän pidempään ymmärtääkseen, että todellakin ihan kaikki (siis ihan kaikki) hänen tekemisensä on samanlaista. 

Hän kuvittelee olevansa vähän niinkuin söpö tragikomediahahmo, vähän niinkuin homer simpson tai vastaava. Ja näinhän minäkin häntä vielä viime kesänä kuvasin. Mutta kyllä se hassun hauska tragikomedia on jo mennyttä aikaa. Tai ehkä minulle, ehkä muut (vielä) näkevät hänet niin.

Nyt hänen pitäisi käydä lääkärintarkastuksessa, mutta hän ei ole varannut aikaa. Mä olen puhunut suuni kipeäksi saakka siitä, kuinka näistä vaimon esittämistä huolista pitää puhua siellä => niin hän ei nyt sitten ilmeisesti mene ollenkaan. 

Ja minä taas puhun avioerosta. Se on todella vaikeaa. Meillä on vielä kaksi alakouluikäsitä lasta. Mulla on hankaluuksia heidän kasvattamisessaan näissä oloissa. Lapset tietävät, että isi pitää herättää, vaikka olisi näennäisesti hereillä ja samassa tilassa. Mutta hän ei ole läsnä. Eikä pysty ylläpitämään läsnäoloa. Hankaluuksia on myös siinä, että meillä toinen lapsi on todella aktiivinen urheilija ja toinen vanhempi on hyvin paljon kiinni hänen asioissaan - niin sitten se toinen jää huonommalle hoidolle, koska isä ei todellakaan osallistu. Sen sijaan kun tulen kotiin, mies seuraa mun kintereillä koko ajan, enkä saa oltua edes kotona rauhassa lasten kanssa. Mies vaatii kaiken huomion itselleen. 

Kyllä pitää lääkäriin viedä, saadaan selville, esim onko aivoissa kasvain. Onko kyse esim kaksisuuntaisesta mielisairaudesta, johon on lääkitys

Otasalohkodementia on luultavasti joka toisella keski ikäisellä miehellä.