Raivottiinko sinulle lapsena jos tulit esim kipeäksi tai sattui joku haaveri?

Kyllä. Aikuisenakin nyt piilottelen vaivoja. Maitolasin kun kaatoi sai raivotukkapöllyä. Moni muu yhtä mitätön asia samoin.

Kaaduin pahasti noin 5v ja suusta & leuasta tuli verta. Isäni raahasi sokean raivon vallassa hiuksista vessaan sylkemään verta ja itkemään.

-87 olen.

Ap.  kuten huomaat et ole ainoa, kiitos että nostit asian pöydälle

N 65v

Vierailija kirjoitti:

Ei suututtu, mutta isä suhtautui tylysti. Äiti lähti aikaisemmin töihin, joten isä oli se jolle tuli kerrottua jos oli kipeänä. Jännitti, koska suhtautuminen oli "jaaha... no, jää sitten kotiin" tai "no et sinä nyt niin kipeältä vaikuta... Lähdet kouluun ja tulet kotiin sitten jos olo pahenee". Ja siinä missä kaverit sai istua vaikka tietokoneella ollessaan kipeinä, niin ei meillä. Muistan muutamankin kerran juuri isän sanoneen, kuinka jos jaksaa istua tietokoneella/soittamassa pianoa, niin sitten jaksaisi olla koulussakin.

Vielä näin aikuisiälläkin on tästä vähättelystä kokemusta. Olimme joitakin vuosia sitten isän ja silloisen avomieheni kanssa ulkomailla, kun viimeisenä aamuna aamupalan jälkeen tulin tosi huonovointiseksi. Makasin hotellihuoneen sängyssä ja valittelin että kylläpä oksettaa, niin sieltä se tympeä "vai niin" taas tuli.

Ette varmaan ylläty kun sanon, että silloin harvoin kun pitää saikulle jäädä, niin kyllä jännittää soittaa pomolle!

Kouluissakin oli millintarkat määrittelyt kuumeelle. Piti jäädä sairaana pulpettiin, jos ei ollut oikea lukema mittarissa.

Numeraaliset määreet olivat 80-luvulla jumalan sanaa.

Vierailija kirjoitti:

Minun äiti uhkasi heittää minut jokeen kun oli niin raivoissaan sairaudestani jonka takia jouduttiin kerran vuodessa käymään tarkastuksissa eikä lääkäri ollut ollut tyytyväinen hoitoon

Samanlaista kylmää ja vihaista kohtelua sain myös äidiltäni. Olin lapsena alipainoinen, ja neuvottiin syöttämään banaaneja. Äiti valitti sukulaisilleen, kuinka isäni piti lähteä ostamaan mokomalle niitä. Neuvolassa terveyssisar huolestui myös laihuudestani ja punnituksissa piti käydä. Tämäkin oli turhaa höpinää. Korvatulehduksissa uskalsin pyytää vain väsynyttä isääni laittamaan tipat, ettei äiti raivostuisi. Hiljaa piti olla kivun keskellä. Ja oma vika, jos tuli haaveri. Muita sisaruksiani kohdeltiin huomattavasti lempeämmin. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Aikuisenakin nyt piilottelen vaivoja. Maitolasin kun kaatoi sai raivotukkapöllyä. Moni muu yhtä mitätön asia samoin.

Kaaduin pahasti noin 5v ja suusta & leuasta tuli verta. Isäni raahasi sokean raivon vallassa hiuksista vessaan sylkemään verta ja itkemään.

-87 olen.

Tämähän on normi juttu jossain kehitysmaassa. Muistan kuinka iäkkäille opettajille oli tärkeää paitsi itsenäisyys, myös sen korostaminen, miten ei olla enää köyhiä. Luultiin että henkinen sivistys tulee itsestään siinä sivussa. Oikeasti Suomi on päässyt henkisesti irti muinaismentaliteetista vasta nyt. Vielä äsken miehiä ymmärrettiin veren maku suussa, toisaalta he rääkkäsivät pahemmin toinen toistaan.

Eikä 80-luvulla ollut kuin hetki siitä, kun elintason noususta koettiin melkoista syyllisyyttä. On sanottu, että meidät heitettiin liian nopeasti uuninpankoilta olohuoneisiin.

Luultiin että eri numerolla alkava vuosikymmen on aina edellistä parempi. Eivät kaikki tätä nielleet, mutta se oli yleinen mielipide.

S.-72.

Vierailija kirjoitti:

Kiva tietää, ettei äitini ollut ainoa narsistinen marttyyriäiti. Hän antoi kaikki ne vuodet ha vuosikymmenet ymmärtää, että lasten saaminen on pilannut hänen elämänsä, mutta enhän minä pyytänyt syntyä hänen lapsekseen. Arvatkaa, välitänkö hänestä nyt kun hän on vanhus.

Jotenkin pelottavan tutun kuuloista. Äiti kertoili kohteliaasti meidän lasten kuullen uudelle miehelleen, miten hän olisi tehnyt sitä sun tätä ja yhtä ja toista "jos noita lapsia ei olisi". Sen lisäksi hän kiisteli uuden lapsen hankkimisesta tämän miehensä kanssa, ja otti keppihevosekseen minut. Oli kiva kuunnella, kun hän irvi miltä olin näyttänyt vastasyntyneenä, miten lapsen itkua on niin raskas kuunnella ja miten hirveitä vauvat ovat. Itse hän teki kolme lasta putkeen ja kolmannen kohdalla huomattiin kyllä siskoni kanssa että kantokyky ei riitä, mutta meidän syyllistäminen asiasta oli jokseenkin tahdikas veto. 

Ei raivottu mutta annettiin ymmärtää, että olin vaivaksi. Jopa siihen pisteeseen saakka, että kun kerran uimassa viilsin varpaani auki järvessä olevaan lasinsirpaleeseen, en uskaltanut sanoa siitä mitään. Käärin alkkarit haavan ympärille, pyöräiltiin kaverille, putsattiin haava ja menin vähin äänin kotiin ikään kuin olisin tehnyt jotain väärää. Ihme ettei haava tulehtunut pahemmin, olisi varmaan oikeasti kaivannut pari tikkiä.

Ugh, mikä määrä kohtalotovereita. Minulta isä kielsi hikeen asti riehumisen päiväkoti-ikäisenä, etten sairastuisi. Sairastuminen olisi tiennyt vanhemmille hankaluuksia työstä poissaolon tai kuljetusjärjestelyiden suhteen. Vähän ennen kuin isä tuli hakemaan päiväkodista, koetin aina kuivata hien pois tukastani. Isä oli väkivaltainen luonne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystävälleni raivottiin:

"Aina sinua saa hävetä!"

Tämä ystäväni kävi aikuisena lääkärissä ja lääkäri ihmetteli parantunutta selkänikaman murtumaa, josta ei löytynyt mitään merkintää papereista.

Ei löytynyt, koska murtuman takia hän ei ollut käynyt lääkärissä.

Makasi viikon kotona, hypäytyään lumihankeen jäisen lumipaakun päälle.

Taas oli hävetty lasta, joka ei muka kouluun mene pienen selkäniukahduksen takia.

Tämä tarina on tosi.

Ja lapsi oli ahkerasta, työssäkäyvästä, kotinsa ja habituksensa siistinä pitävästä ja muutenkin asiansa hoitavasta perheestä.

Itselläni on ollut onni kasvaa välittävässä perheessä, vaikka moni varsinkin nykyajan valossa voi lapsuuttani karuna pitää.

Kerran poltin sormeni pihan tiiligrilliin, ja kun itkien sisällä pidin sormia kylmän veden alla, äiti tuli viereen mäkättämään ja huutamaan, että pakkoko on häslätä sillä tavalla.

Tunsin itseni aika surkeaksi, kun pienenä kymppiveenä istuin kylppärin lattialla itkien kivusta ja samalla tuntien syyllisyyttä siitä, että olin ollut niin tyhmä ja vaivaksi äidille (vaikka siis ihan itse tuon palovamman hoidinkin).

Todellakin tuttua. Ei huudettu, mutta moitittiin ja syyllistettiin. Esim lapsena, jos olin sairas niin sain kuulla syyllistystä siitä, kun olen koulusta poissa. Lapsen päässä se kääntyi niin, että olen huono ihminen kun en mene kipeänä kouluun.

Kaikki pienetkin virheet, vaikka se maitolasin kaatuminen, aiheuttivat suhteettoman suuren reaktion varsinkin äidissäni ja opin pelkäämään virheitä kauheasti. Minusta kasvoi supersuorittaja, joka meni opiskelemaan ja töihin vaikka pää kainalossa. Olin jotain 35, kun vihdoin ymmärsin, että on ihan ok jäädä kotiin sairastamaan.

Hieno maa.

Lisään vielä sen, että tuollaisen käytöksen jälkeen on vain ärsyttänyt, kun äiti on nykyään niin huolissaan kaikesta. Jos laihdun 5 kiloa, niin alkaa selostaa kuinka ei saa pitää itseään nälässä. Jos loukkaan jalkani, niin yrittää huolehtia että lepään ja kyselee vointini perään jatkuvasti. Flunssassakin tyrkyttää ties mitä hoitokeinoja. Mikä siinä on, että kun lapsena olisi tarvinnut tukea ja apua, sitä ei saanut, mutta nyt aikuisena kun sitä en enää tarvitse, tyrkyttää sitä väkisin?

Ei raivottu. Mutta jossain vaiheessa vanhemmat alkoivat kiillottaa omaa sädekehäänsä, että kyllä he niin paljon joutuivat joustamaan kun kuskailivat minua lääkäriin perussairauteni vuoksi. Että he ovat tehneet suuren hienon teon siinä. Mielestäni ihan normaalia viedä lapsi sovituille lääkärikäynneille, fyssarille tms.

Isovaari lupasi antaa selkään jos hukumme lampeen. Ei toteutunut. Ei tosin uskallettu hukkuakaan.

Vierailija kirjoitti:

juu suututtiin jos olin kipeä. Ja kouluun oli pakko mennä, oli vointi mikä tahansa, koska ei ollut mikään syy jäädä kotiin makaamaan jos on kipeä. 

ei toivoakaan että kotitöitä olisi saanut jättää tekemättä tai koiraa ulkoiluttamatta myöskään, vaikka olisikin kipeänä koska "niin me aikuisetkin joudumme asiat hoitamaan vaikka olisi pää kainalossa". eikä todellakaan kukaan paaponut, hoitanut tai keitellyt mitään lämmintä hunajateetä tarjolle kuten kuulin että kavereille kotona tehtiin jos olivat kipeitä.

Joo sama, kaikki huolenpito on lellimistä ja lellimiseen ei saa totuttaa, ettei lapsista tule vaativia. Muistan eräänkin kerran jynssänneeni lapsena omia oksennuksiani lattialta keskellä yötä puolikuolleena, vanhempien herättäminen hoitamaan sairasta lasta on aivan poissa laskuista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei suututtu, mutta isä suhtautui tylysti. Äiti lähti aikaisemmin töihin, joten isä oli se jolle tuli kerrottua jos oli kipeänä. Jännitti, koska suhtautuminen oli "jaaha... no, jää sitten kotiin" tai "no et sinä nyt niin kipeältä vaikuta... Lähdet kouluun ja tulet kotiin sitten jos olo pahenee". Ja siinä missä kaverit sai istua vaikka tietokoneella ollessaan kipeinä, niin ei meillä. Muistan muutamankin kerran juuri isän sanoneen, kuinka jos jaksaa istua tietokoneella/soittamassa pianoa, niin sitten jaksaisi olla koulussakin.

Vielä näin aikuisiälläkin on tästä vähättelystä kokemusta. Olimme joitakin vuosia sitten isän ja silloisen avomieheni kanssa ulkomailla, kun viimeisenä aamuna aamupalan jälkeen tulin tosi huonovointiseksi. Makasin hotellihuoneen sängyssä ja valittelin että kylläpä oksettaa, niin sieltä se tympeä "vai niin" taas tuli.

Ette varmaan ylläty kun sanon, että silloin harvoin kun pitää saikulle jäädä, niin kyllä jännittää soittaa pomolle!

Kouluissakin oli millintarkat määrittelyt kuumeelle. Piti jäädä sairaana pulpettiin, jos ei ollut oikea lukema mittarissa.

Numeraaliset määreet olivat 80-luvulla jumalan sanaa.

Olen tämä jota lainasit, olen syntynyt -91.

Ihan järkyttäviä kuvauksia, ja ensin tuntui, että eihän näitä voi edes uskoa. Yön yli nukuttuani tuli kuitenkin yksi asia mieleen. Olette varmaan vähän eri ikäisiä, mutta ehkä olette sodan käyneiden miesten jälkeläisiä toisessa polvessa. Siitähän on paljonkin puhuttu, millaista perhe-elämässä oli, kun nuo miehet palasivat kotiin sodan jälkeen kaikkine vammoineen ja traumoineen. Ei ollut psykologeja ei terapioita, viinalla niitä painajaisia "hoidettiin", ja pinna oli kireällä, Sen arvaa, miesten lasten riehumisiin ym. suhtauduttiin, ja näin se trauma siirtyi eteenpäin. Tarkoitan, ei siellä rintamalla paljon painanut, vaikka olisi ollut influenssassa, piti vain tehdä  ja mennä. Mitä kaikkia näytelmiä lie korsuissa näytelty, jos joku yski tautiaan läpi yön, kun kaikki pelkäävät ja pinnat on kireällä. Sitä samaa sitten myöhemmin kotona. Nyt vasta tuli mieleen, että joidenkin työkavereiden osoittama epäily siitä, onko joku oikeasti sairas, saattaa juontaa samasta taustasta. Kolmanteen ja neljänteen polveen, niinpä niin. Säästyköön Suomi sodilta jatkossa, että kansakunnalla on aikaa toipua. Ja tätähän on varmaan monissa muissakin Euroopan maissa.  Surullista on.

Vierailija kirjoitti:

Isovaari lupasi antaa selkään jos hukumme lampeen. Ei toteutunut. Ei tosin uskallettu hukkuakaan.

Opitteko uimaan. Me vanhimmat lapset emme oppineet uimaan,  meidät peloteltiin kuoliaaksi koska kukaan ei ehtinyt valvoa. Veteen ei saanut mennä. Pikkusiskoja sitten sydämen kyllyydestä opetimme ja he oppivat uimaan.

Minun kaverille tuli suurehko haava kasvoihin n. 10 vuotiaana. Isä ( perheen ainut, jolla ajokortti) ei vienyt lastaan päivystävälle lääkärille, koska viinan juonti tärkeämpää. Haava ainoastaan laastaroitiin. Kasvoihin jäi suuri ruma arpi, minkä kaverini korjautti aikuisena.