Raivottiinko sinulle lapsena jos tulit esim kipeäksi tai sattui joku haaveri?

Kyllä vaan, raivosivat ja löivät haavereista ja sairastamisesta. Ei olisi saanut itkeäkään, kun loukkaantui ja satutti itseään. He kasvattivat syyllistämällä ja aiheuttamalla jatkuvan häpeän tunteen. Lasten aikustuttua olivat kiinnostuneita vain siitä onko oltu töissä, kun kuulivat sairastumisesta. Jos uskaltautui sanomaan, että on tullut oltua kotona lepäämässä, seurasi siitä aina tuomitseva saarna.

Vierailija kirjoitti:

90-luvun alussa olin 12 vuotias ja veljeni 9. Koko kesä tehtiin polttopuita ja veljeni kanssa käytettiin isoa sirkkeliä kahdestaan.

Sormeni meni sirkkeliin ja oikean käden etusormi katkesi. Äitini heitteli siivouskaapista tiskirättejä joilla minun olisi pitänyt sormi paikata.

Äitini lähti lopulta autolla viemään päivystykseen ja eksyi matkalla kaksi kertaa vaikka oli siellä terveysasemalla ollut useamman vuoden töissä. Pysähtyi ohikulkijoilta kysymään ajo-ohjeita ja syyllisti minua siitä, kun bensaa kuluu turhaan.

Sormi paikattiin lääkärissä ja laitettiin pakettiin. Muistan kun pinosin polttopuita vasemmalla kädellä ja äitini tuli ivallisesti naureskelemaan, että tahallaan työnsin käteni sirkkeliin ettei muka tarvitsisi tehdä puuhommia.

Aina, kun tulin lapsena kipeäksi niin äitini pakotti menemään kouluun. Vanhemmat eivät koskaan jääneet kotiin hoitamaan vaan menivät aina töihin ja olin alle 10 vuotiaana aina yksin kotona kipeänä koko päivän. Muistan kerran soittaneeni isälle töihin ja hän oli vihainen, kun joutui kesken työpäivän tulemaan puhelimeen ja työkaverit oli naureskelleet hänelle siitä, kun olin itkien sinne soittanut.

Oliko sinunkin äitisi hoitoalan ammattilainen itse ja silti tällainen epäempaattinen suhtautuminen?

Ei meillä raivottu eikä huudettu lapsille sairastumisesta, mutta ei kyllä aina viety lääkäriinkään vaikka syytä olisi ollut. Alkoholistiperheessä kun elettiin, mistään asioista ei puhuttu koskaan. Syntymästä saakka kun sitä vanhempien riitelyä kuunteli ja alkoholistin toilailuja katseli, kyllä pienellä lapsella kehittyi pelkoja ja oirehti kaikella tavalla(oirehtii edelleen keski-ikäisenä). Lapset oli tietysti sitten mt-ongelmaisia kun oirehtivat ja äiti joutui häpeämään. Meillä lapsillahan "ei tietenkään ollut syytä hävetä vanhempia". Edelleen äitimme on sitä mieltä että joka kerta ei tarvitse viedä lapsia lääkäriin (esim jos lapsi loukkasi jalkansa eikä pystynyt kävelemään tai jäi pihassa auton alle ja löi päänsä. Jos ei verta tule, lääkäriä ei tarvita).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

90-luvun alussa olin 12 vuotias ja veljeni 9. Koko kesä tehtiin polttopuita ja veljeni kanssa käytettiin isoa sirkkeliä kahdestaan.

Sormeni meni sirkkeliin ja oikean käden etusormi katkesi. Äitini heitteli siivouskaapista tiskirättejä joilla minun olisi pitänyt sormi paikata.

Äitini lähti lopulta autolla viemään päivystykseen ja eksyi matkalla kaksi kertaa vaikka oli siellä terveysasemalla ollut useamman vuoden töissä. Pysähtyi ohikulkijoilta kysymään ajo-ohjeita ja syyllisti minua siitä, kun bensaa kuluu turhaan.

Sormi paikattiin lääkärissä ja laitettiin pakettiin. Muistan kun pinosin polttopuita vasemmalla kädellä ja äitini tuli ivallisesti naureskelemaan, että tahallaan työnsin käteni sirkkeliin ettei muka tarvitsisi tehdä puuhommia.

Aina, kun tulin lapsena kipeäksi niin äitini pakotti menemään kouluun. Vanhemmat eivät koskaan jääneet kotiin hoitamaan vaan menivät aina töihin ja olin alle 10 vuotiaana aina yksin kotona kipeänä koko päivän. Muistan kerran soittaneeni isälle töihin ja hän oli vihainen, kun joutui kesken työpäivän tulemaan puhelimeen ja työkaverit oli naureskelleet hänelle siitä, kun olin itkien sinne soittanut.

Oliko sinunkin äitisi hoitoalan ammattilainen itse ja silti tällainen epäempaattinen suhtautuminen?

Fysioterapeutti ja maisteri. Lähihoitajien opettajana toimi hetken aikaa kunnes masentui omaan narsismiinsa ja jäi työkyvyttömyyseläkkeelle.

Mitään empatiaa ei tuolta ihmisjätteeltä löydy edes pientä hetkeä.

Kyllä todellakin. Lyötiin risulla ja kiellettiin itkemästä. Proseduuri päättyi jostain syystä siihen, että mutsia piti halata. Ei meillä hakattu koskaan muuten.

Näkö sai huonontua 3 vuotta ennen kuin pääsin silmälääkäriin.

Hammaslääkäriin ei viety 8 vuoteen.

Korvatulehduksen jälkeen lähti kuulo. Mummo vei lääkärille.

Jalka meni poikki. 4 päivää mutsi käski lopettaa teeskentelyn. Minä yritin. Ei onnistunut. Sitten lääkäriin ja jalka kk kipsissä.

Mutsi ei puhunut mulle sanaakaan kuukauteen, paitsi silloin kun opettaja tuli tervehtimään.

En ole ollut enää 10 vuoteen yhteyksissä. Isä kuoli jo aikaisemmin, hän oli hyvä mies.

Omat lapseni hoidin hyvin. Yritti heitäkin sorsia, mutta en päästänyt enää yhteyksiin.

Raivlttiin. Jalkani murtui ja vasta viikko sen jälkeen pääsin lääkäriin, isä vei salaa lääkäriin sitten. Monesti kovassa kuumeessa siivosin ja kuuntelin huutoa miten hain muka huomiota sairastamalla.

No voi kamala mitä tarinoita!

Meillä pikkuhavereissa puhallettiin kipu pois. Haavat hoidettiin hyvin. Jos oli vatsatautia, jaffaa juotettiin ja hyvin hoidettiin. Herkkuja (joita ei muuten juuri syöty) sai kipeänä syödä voinnin mukaan. 60-luvulla näin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

90-luvun alussa olin 12 vuotias ja veljeni 9. Koko kesä tehtiin polttopuita ja veljeni kanssa käytettiin isoa sirkkeliä kahdestaan.

Sormeni meni sirkkeliin ja oikean käden etusormi katkesi. Äitini heitteli siivouskaapista tiskirättejä joilla minun olisi pitänyt sormi paikata.

Äitini lähti lopulta autolla viemään päivystykseen ja eksyi matkalla kaksi kertaa vaikka oli siellä terveysasemalla ollut useamman vuoden töissä. Pysähtyi ohikulkijoilta kysymään ajo-ohjeita ja syyllisti minua siitä, kun bensaa kuluu turhaan.

Sormi paikattiin lääkärissä ja laitettiin pakettiin. Muistan kun pinosin polttopuita vasemmalla kädellä ja äitini tuli ivallisesti naureskelemaan, että tahallaan työnsin käteni sirkkeliin ettei muka tarvitsisi tehdä puuhommia.

Aina, kun tulin lapsena kipeäksi niin äitini pakotti menemään kouluun. Vanhemmat eivät koskaan jääneet kotiin hoitamaan vaan menivät aina töihin ja olin alle 10 vuotiaana aina yksin kotona kipeänä koko päivän. Muistan kerran soittaneeni isälle töihin ja hän oli vihainen, kun joutui kesken työpäivän tulemaan puhelimeen ja työkaverit oli naureskelleet hänelle siitä, kun olin itkien sinne soittanut.

Oliko sinunkin äitisi hoitoalan ammattilainen itse ja silti tällainen epäempaattinen suhtautuminen?

Fysioterapeutti ja maisteri. Lähihoitajien opettajana toimi hetken aikaa kunnes masentui omaan narsismiinsa ja jäi työkyvyttömyyseläkkeelle.

Mitään empatiaa ei tuolta ihmisjätteeltä löydy edes pientä hetkeä.

Hyi hemmetti mikä tarina :( Tuli kyllä todella surullinen olo tuon 12-vuotiaan sinun puolesta. Ehkä se äitisi jotenkin häpesi sitä, että joutuu viemään lapsensa työpaikalleen ja työkaverinsa näkevät hänen "epäonnistuneen" äitinä. Todella kamalaa ja varmasti lapsen näkökulmasta voimakas tunnetason hylkäyskokemus.

Vierailija kirjoitti:

Mikä hlvetti ihmisiä vaivaa! Ja miksi ne hankkivat lapsia? Miksi??

Onneksi perheitä ei perusteta ja suoriteta enää muiden ihmisten mieliksi vaan vapaasta tahdosta. Eikä lasten tarvitse olla haaveita täyttäviä orjia!

Aika moni lapsi syntyi vahinkona. Ehkäisyvalistus oli huonoa / olematonta ja sitten kituutettiin elämä pilalla huonossa suhteessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä hlvetti ihmisiä vaivaa! Ja miksi ne hankkivat lapsia? Miksi??

Onneksi perheitä ei perusteta ja suoriteta enää muiden ihmisten mieliksi vaan vapaasta tahdosta. Eikä lasten tarvitse olla haaveita täyttäviä orjia!

Aika moni lapsi syntyi vahinkona. Ehkäisyvalistus oli huonoa / olematonta ja sitten kituutettiin elämä pilalla huonossa suhteessa.

Juuri tämä oli sitä omaa lapsuutta 80- ja 90-luvulla, että piti toimia vanhempien orjana ja täyttää heidän toiveensa ja odotukset.

Puolisolla on 3 sisarusta eli heitä on 4 lasta. Hänen äitinsä on tehnyt 4 aborttia aina siinä lasten syntymien välissä. Ennen lapset oli enemmän vahinkoja, pilasivat kusipäisten vanhempien elämän ja sitoivat huonoon suhteeseen.

Omituista sekin, että kyllä sitä jo ala-asteikäisenäkin lapsena tajusi, että se äidin ja/tai isän reaktio ei ollut mitenkään normaalia. Silti sitä reaktiota ei voinut muuttaa, vaan piti vain toivoa pahassa paikassa, että se reaktio olisi lievä.

Telkkarista näkyi kaikkia lääkärisarjoja, joissa sairastumisiin ja tapaturmiin suhtauduttiin niin, että ne vain hoidetaan eikä nostateta mitään hullunmyllyä. Joskus toivoi, että vanhemmatkin katsoisivat niitä sarjoja ja ottaisivat koppia siitä ajatuksesta, että sairastumisiin suhtauduttaisiin normaalina osana elämää.

Miten jo lapsena voi tajuta tämän ja samaan aikaan omat vanhemmat jatkavat täysinä idiootteina?

Yhden kerran minulle on oltu vihaisia sairastuessa kun en päiväkodissa ennättänyt vessaan oksentamaan. Kotona ei ikinä.

Hoivaan omaani yhtälailla enkä vahingoista suutu.

Ensimmäinen reaktio äidillä oli suuttuminen "yritätkös lintsata?!". Aikansa puhistuaan sitten kuitenkin aina leppyi ja toi ämpäriä tai lääkettä tai vei lääkäriin. Isän reaktioita en muista, kun vanhemmat oli eronneet ja niin harvoin isän luona tulin sairaaksi. Sen ainoan kerran kun sairastuin vatsatautiin ja oksensin pitkin kämppää, isä oli vaan että "no höh" ja siivos. 

Jouduin kuumeessa imuroimaan oman huoneeni ja siivoamaan kun olin jotain 4 vuotias. Olin erehtynyt tekemään jotain muuta kuin makaamaan hiiren hiljaa sängyssäni, taisin ehkä käydä vessassa liian useasti tai jotain muuta vastaavaa. Lapsena sairastuin rasitusastmaan ja porukat kuvitteli että esitän. Jollain hiihtoreissulla hengitys vinkui ihan älyttömästi ja voimat loppuivat, kauheaa ivailua ja vähättelyä siitä että älä viitsi esittää. Lääkäriin oli ilmeisesti pakko viedä tutkimuksiin, koska oireita tuli koulun liikuntatunnillakin. Muistan vieläkin kun rasituskokeeseen kuului joku juoksuosuus. Piti juosta ulkona tietty aika ja äitipuoleni vahti aikaa. Muistan miten juoksin ihan täysiä vaikka en meinannut saada henkeä. Pelkäsin että lääkäri sanoisi että minä olen vain esittänyt oireeni. Olin helpottunut kun sain astmadiagnoosin saman tien. Ja muutenkin tehtiin selväksi, että sairastaminen on vain vaivaa muille, tai sitten epäiltiin että esitän.

Aikuisenakin pelkään ettei kukaan usko, jos olen kipeä tai kun sairastuin astmaan uudestaan, niin pelkösin että sitä ei uskota.

Voi kauheaa, mitä juttuja! Ei minulle koskaan suututtu eikä huudettu, vaikka esim.yhden murtuman sain siitä, kun en totellut ettei saunan jälkeen enää lähdetä ulos, vaan lähdin yhden vanhemman kaverin houkuttelemana leikkimään. Olin 6v tuolloin.

Muutenkin olin aika rämäpää tytöksi ja ehdin joka paikkaan ja aina piti kokeilla kuinka pitkälle sisua riittää. Riittihän sitä, mutta kyllä sitä sattui ja tapahtuikin.

Olin allerginen omenalle. Koitin selittää, että kurkkua kutittaa sisältä päin, kun syön omenaa. Äiti pakotti silti syömään omenoita. 20 vuotta söin omenoita ja sitten äiti sai työkaveriltaan kuulla että omenalle voi olla allerginen ja se voi kutittaa kurkkua. Minulle sanoi että "luulin, että temppuilet etkä.halua syödä terveellisesti".

Sama kun oli sikotauti, valitin kurjaa oloa, ei uskottu. Sitten äiti ja mummo itse saivat sen ja sanoivat, että ai tää onkin ihan kauhee. Sitten vasta uskoivat.

Isä toi aina kun olin kipeä karkkia ja Tintti-sarjakuvakirjoja ja oli kannustava: "kyllä se lääke kohta alkaa purra"

Sitten jos äitille tuli flunssa, niin hän valitti, että "minulle (siis äitille) tuli flunssa". Jos minulle tuli flunssa, niin kysyttiin, että "missä sä olet vilustuttanut itsesi?"

Pakko äitinä kommentoida sen verran, että lapsena sairastin paljon ja joskus sain kuulla huokauksia, että taasko se on kipeänä. Omat lapset sairastivat myös paljon, mutta muistin nuo huokailut, enkä koskaan syyllistänyt heitä siitä, että olivat kipeinä. Mutta joskus, kun kaatuivat riehumisen ja riekkumisen jälkeen, tuli ensiksi pelästyminen ja sitten, kun huomasi, ettei sattunut pahasti, pelästyminen purkautui lapselle huutamisena. Senkin lopetin, kun poika melko pienenä kysyi, että miksi huudan siskolle, vaikka sitä sattui..

Vierailija kirjoitti:

Tuosta suomalaisesta traditiosta:

Sotasukupolvi ei käynyt lääkärissä, oikeastaan koskaan, niinkuin pappa ja mummu. "Periyttivät" sen Hiljaiselle sukupolvelle (mun vanhemmat) ja he jotenkin sitten (meille) X-sukupolvelle.

Itse en ihan pienestä kivusta lähde lääkärille.

Mä en mennyt lääkäriin edes kun ranne murtui tai saattoi se olla ihan kunnolla poikkikin, koska sehän sitten luutui ihan kieroksi. Ensin ei edes sattunut, sitten se alkoi särkeä ja varmaan pari-kolme viikkoa meni ja sitten joko siihen tottui tai se se kipu katosi. Mä vedin siihen vaan tueksi ideaalisidettä ja väitin töissäkin että siinä on vaan joku jännetupentulehdus eikä tässä mitään lääkäriä/saitsua tarvitse.. Vähän oli hankalaa, mutta onneksi oli vasuri niin sai sitten jotenkin kikkailtua yksikätisenä duunit.

Muutenkaan en mene lääkäriin ennen kuin on oikeasti aivan pakko. Ja sitten se lääkäri syyllistää, että kyllä tämä olisi pitänyt jo aiemmin hoitaa ja tutkia..

Ja just oli tuota raivoamista ja syyllistämistä aina jos oli kipeä. Hirveä messuaminen varsinkin siitä jos PITÄÄ käyttää lääkärissä eikä tosiaan ollut tarjolla lämpöä tai huolenpitoa vaan vanhemmat oli jopa normaaliakin kylmempiä/etäisempiä. Ei kysytty vointia ja jos sanoi, että on huono olo niin heti tuli vastaukseksi ettei pidä aina valittaa/ei se valittamalla korjaannu ja kyllä muutkin sairastaa eikä valita.

Meillä ei ehkä suututtu, mutta hirveä voivottelu ja syyttely ja aina ihan kuin olis tosi vakavaa ja kaikki koko perhe sairastutaan, silleen tosi syyllistävästi sätittiin. Ei ikinä uskaltanut sanoa että oli mitään kipeänä ja yritti niiskuttaa sisäänpäin ettei kukaan huomais pikku flunssaa. Ihan katastrofi jos oli niin kipeä että koulusta pitäis olla poissa, sehän nyt ei mitenkään käynyt päinsä, vaikka hyvin pärjättiin koulussa minä ja sisko, lintsaamista tuntui kuin olis ollut.

Tässä ketjussa lienee selitys sille miksi osa ei mene lääkäriin oireiden alkaessa vaan tosiaan vasta sitten kun on se pää kainalossa tai päätyy ambulanssilla ensiapuun kun kunto romahtaa vaikka töissä.

Ja sitten taas syyllistetään kuinka miten muka kukaan voisi olla välittämättä siitä tai tästä oireesta ja kuinka on ihan oma syy, että se syöpä ehti levitä tai joku korkea verenpaine/verensokeri teki sellaiset tuhot ettei niitä korjaa enää mikään hoito tai lääkitys.