Raivottiinko sinulle lapsena jos tulit esim kipeäksi tai sattui joku haaveri?

Ei nyt suorastaan raivottu, mutta sairastumista ei pidetty hyvänä vaan jonkinlaisena heikkouden merkkinä. Oman lapsen ollessa pieni vanhempani hokivat aina miten olisi syytä mennä ulos saamaan raitista ilmaa ja parantumaan. Aika syvään tämä oli itselläkin juurtunut, hirveän vaikea oli ymmärtää sitä, että puolikuntoisena ei ole työnteon aika.

Jos vahingossa tiputti vaikka lasin tai lautasen ja se hajosi, oltiin kauhean vihaisia. Ihan kuin niitä tahalleen olisi paiskottu maahan.

Ex-vaimoni huutaa aina lapsille jos he sairastuvat. Korona jotenkin pahensi tilannetta ja huutaa teineille kurkku suorana käsien pesemisestä ja käsidesistä. Toki kaikki nuhat & kurkkukivut ovat vain sen syytä että käsihyginia on ollut huonoa.

Onneks ollut jo kauan ex, mutta ei se noita meidän lapsia lohduta. No kyllä se muakin syyttää jos lapset tulevat kipeäksi niin olen huono isä joka ei välitä hygieniasta.

Surullista lukea näitä. Itsellä oli sillä tavalla erikoinen lapsuus, että oli muutoin aika nihkeä kasvatus, silmitöntä raivoamista pikkuasioista, ja nöyryyttäviä toimenpiteitä kuten nurkassa seisottaminen ja piiskaaminen. Mutta aina kun sairastuin niin nimenomaan silloin, suurin piirtein ainoana poikkeuksena, minulle oltiin pehmeitä ja ymmärtäväisiä ja myötätuntoisia. Ruokakaupasta tuotiin mitä ikinä halusin, sain katsoa TV:tä myöhempään kuin normaalisti jne.

Muistot lapsuuden sairastamisista on siksi omassa tapauksessa vähän kaksijakoisia, koska ne tarjosivat tervetulleen keskeytyksen normaaliin itkun ja häpeän sekaiseen kasvatukseen.

Mikähän suomalainen traditio tämäkin on :D

Meillä isällä paloi pinna heti jos me lapset oltiin kipeänä. Huusi ja raivosi ja kerrankin jätti kävelemään kesähelteessä kotiin sairaalan päivystyksestä monta kilometriä. Satutin kerran polveni liikuntatunnilla ja isä karjui taas että et varmaan kävele enää ikinä kunnolla ja polvilumpio on varmaan murtunut. En halunnut valittaa olevani sairaana ja oksentelin sitten koulussa. Onpahan kouluiässä todettu myös alentunut kuulo joka johtuu lapsuusajan korvatulehduksista ja siitä että yritin olla valittamatta vaikka korvista valui mätää ja äitikin tunki pumpulia korviin ja kehotti nukkumaan. Vähän vanhempana sitten jos joskus ilmaisi olevansa sairas, isä syyllisti lintsariksi vaikka olin hyvin harvoin kipeä ja koulu sujui hyvin. Tuntui kyllä kurjalta.

Mulla oli sama, olin tahallani vaivaksi ja lääkkeisiin meni rahaa. Muistan kun multa murtui sormi 16v niin mua ei suostuttu viemään edes lääkäriin kun olis jonkun pitänyt lähteä kesälomalla viemään ja taas olis pitänyt autoakin tankata sen takia.

Mietin aina välillä että tässäköhän on syy miksen koskaan ota särkylääkkeitä tai mene vaivojeni kanssa nykyäänkään lääkäriin. Varmaan kroonistuu mukavasti kaikki.

Haavereista kyllä oltiin selkeästi pettyneitä. Että miten ihmeessä on voinut tapahtua jokin onnettomuus ja miten minä olen töpeksinyt niin pahasti. Olisi pitänyt olla täydellinen eikä tuottaa pettymystä.

Aikuisena minusta kasvoikin sitten kunnon miellyttäjä, jonka viikko on pilalla jos joku vähänkin arvostelee.

Vierailija kirjoitti:

Mikähän suomalainen traditio tämäkin on :D

Meillä isällä paloi pinna heti jos me lapset oltiin kipeänä. Huusi ja raivosi ja kerrankin jätti kävelemään kesähelteessä kotiin sairaalan päivystyksestä monta kilometriä. Satutin kerran polveni liikuntatunnilla ja isä karjui taas että et varmaan kävele enää ikinä kunnolla ja polvilumpio on varmaan murtunut. En halunnut valittaa olevani sairaana ja oksentelin sitten koulussa. Onpahan kouluiässä todettu myös alentunut kuulo joka johtuu lapsuusajan korvatulehduksista ja siitä että yritin olla valittamatta vaikka korvista valui mätää ja äitikin tunki pumpulia korviin ja kehotti nukkumaan. Vähän vanhempana sitten jos joskus ilmaisi olevansa sairas, isä syyllisti lintsariksi vaikka olin hyvin harvoin kipeä ja koulu sujui hyvin. Tuntui kyllä kurjalta.

Mahtava isä 🤮

Meillä oli samaa kuin ap:lla ihan kuin mun teksti,jos oli vatsatauti ei saanut oksentaa,kerrankin vaan huudettiin pää punaisena kun juoksin vessaan oksentamaan ja matkalla roiskui oksennusta ympäriinsä. Huudettiin ja karjuttiin.

Nyt aikuisena kun miettii omien vanhempien reagointeja ja lukee näitä tarinoita, niin tuntuuhan nuo ihan älyttömiltä. Miksi ihmeessä sitä lapsen oloa piti vielä entisestäänkin kurjistaa? Ei se nyt ihan hirveästi tunneälyä vaadi, että yrittäisi edes tukea ja rauhoittaa kipeää lasta.

Ei mikään ihme, että vielä aikuisenakin jättää menemättä lääkäriin tai kokee ahdistusta siitä, että pitäisi pomolle ilmoittaa sairaslomasta.

Mä jäin Lasipalatsin luona ratikan alle, kun mutsi repi minua kädestä niin, että kompastuin. Olin vain jotain kolme vuotias. Sitten, kun itkin, niin alkoi lyödä ja huutaa, niin että ventovieraat tulivat väliin. Hirveä nainen. Aivan kauhea.

Oltiin vähän vihaisia tai sitten naurettiin. Joskus 10v putosin jäihin (koulumatka kulki joen yli, oli kevät ja rospuuttoaika) ja sekös oli perheen aikuisista hauskaa.

Joskus vuosien päästä, ollessani aikuinen, olin äitini kanssa reissussa ja hän otti asian matkaseuralaisten kanssa puheeksi sellaisena hauskana juttuna, että meidän tyttöpä tippui lapsena jäihin hehheh. Kaikki oli vähän ihmeissään että miksi se oli hauska juttu. Oli vähän vaikeana kun huomasi että muita se ei naurattanutkaan samalla lailla. Äitini tykkäsi aina nolata meitä lapsia kertomalla kaikkia noloja juttuja mitä oltiin sanottu tai tehty pienenä. Varsinkin teini-iässä toi oli kauheaa ja sen vuoksi hyvin harvoin pyysin ketään kavereita meille kotiin.

Vierailija kirjoitti:

Nyt aikuisena kun miettii omien vanhempien reagointeja ja lukee näitä tarinoita, niin tuntuuhan nuo ihan älyttömiltä. Miksi ihmeessä sitä lapsen oloa piti vielä entisestäänkin kurjistaa? Ei se nyt ihan hirveästi tunneälyä vaadi, että yrittäisi edes tukea ja rauhoittaa kipeää lasta.

Ei mikään ihme, että vielä aikuisenakin jättää menemättä lääkäriin tai kokee ahdistusta siitä, että pitäisi pomolle ilmoittaa sairaslomasta.

Mulla on aina olo että mua ei uskota jos ilmoitan töihin olevani sairaana.

Vierailija kirjoitti:

Jos vahingossa tiputti vaikka lasin tai lautasen ja se hajosi, oltiin kauhean vihaisia. Ihan kuin niitä tahalleen olisi paiskottu maahan.

Meillä oli sama meininki. Edelleen säikähdän jos joku astia menee rikki, vaikka tavaraa se vain on ja uusia saa kaupasta. Sairastumisesta ei sentään huudettu. Kauheita nämä tarinat.

En muista, että varsinaisesti olisi huudettu, mutta eihän siitä pidetty ja asia tehtiin myös selväksi ja syyllistettiin.

Faijaa ei moiset kiinnostanut. Äidin työtaakkaa se lisäs entisestään, kun yksi oli kipeenä, niin kohta meitä oli neljä sairasta. Äiti joutu olemaan pois töistä ja silloin siltä meni kaksi työpäivää omasta pussista. Joten se kalvoi muoria ja me saatiin kuulla asiasta.

Tuon syyllistämisen lisäksi myös inhosin sitä, että äiti käytti vapaat järkevästi. Eli siivosi hulluna, kuurasi, putsasi ja teki ruokia, leipoi ja oli pois mun luota ja kiukkunen, kun vaadin huomiota.

Kyllähän mä nyt ymmärrän äidin pointin isohkon perheen työssäkäyvänä äitinä, kun miehestä ei ollut mitään hyötyä. Tietenkin ne vapaat hyödynnetään.

Sitten kun olin teini-ikäinen, niin ei puhettakaan, että mua olisi mihinkään lääkäreihin viety. Piti osata mennä itse ja mahdollisimman vähän vaivata vanhempia. Kahdesti tapaturmaisesti hoidin itseni lääkäriin. Toisella kerralla repes polvesta kierukka yms. Se piti leikata. Ei puhettakaan, että kukaan olisi sairaalassa käynyt yms. Kotiutusvaiheessa äiti tuli ja oli pirun vihainen. Julkisilla mentiin kotiin.

Mä olen lähes tukahduttanut omat lapset, kun ovat kipeitä. Olen läsnä, en todellakaan siivoa tai leivo pakkaseen. Katellaan yhdessä leffoja, pelataan lautapelejä tai pleikkaa, luetaan kirjoja... Mä rupeen niiden leikkikaveriksi.

Lääkäriin en päästä ketään yksin, edes miestäni.

Kyllä. Olisi ollut mukavaa, jos olisi ymmärretty silloin paremmin lapsia. Ja lasten pelkojakin.

Vierailija kirjoitti:

Jos vahingossa tiputti vaikka lasin tai lautasen ja se hajosi, oltiin kauhean vihaisia. Ihan kuin niitä tahalleen olisi paiskottu maahan.

Hyvin tuttua! Tai sitten vaan se maitolasi meni kumolleen. Ensin tuli läpsy tai luunappi ja sitten se järjetön huuto ja komentaminen.

Itsehän mä sotkuni aina siivosin tuon huudon säestyksellä. Tietenkin se päätyi sitten niin, että äiti hätisteli pois siivoamasta, kun teen niin huonosti ja hitaasti. "kaikkiko täällä pitää itse tehdä!!!!?"

Tuosta suomalaisesta traditiosta:

Sotasukupolvi ei käynyt lääkärissä, oikeastaan koskaan, niinkuin pappa ja mummu. "Periyttivät" sen Hiljaiselle sukupolvelle (mun vanhemmat) ja he jotenkin sitten (meille) X-sukupolvelle.

Itse en ihan pienestä kivusta lähde lääkärille.

Vierailija kirjoitti:

Oltiin vähän vihaisia tai sitten naurettiin. Joskus 10v putosin jäihin (koulumatka kulki joen yli, oli kevät ja rospuuttoaika) ja sekös oli perheen aikuisista hauskaa.

Joskus vuosien päästä, ollessani aikuinen, olin äitini kanssa reissussa ja hän otti asian matkaseuralaisten kanssa puheeksi sellaisena hauskana juttuna, että meidän tyttöpä tippui lapsena jäihin hehheh. Kaikki oli vähän ihmeissään että miksi se oli hauska juttu. Oli vähän vaikeana kun huomasi että muita se ei naurattanutkaan samalla lailla. Äitini tykkäsi aina nolata meitä lapsia kertomalla kaikkia noloja juttuja mitä oltiin sanottu tai tehty pienenä. Varsinkin teini-iässä toi oli kauheaa ja sen vuoksi hyvin harvoin pyysin ketään kavereita meille kotiin.

Minä puolestani ajoin pyörällä syvään ojaan ja loukkasin itseni kipeästi. Ei vanhempia kiinnostanut se, että miten kävi, mutta se nauratti niin makeasti, kun olin huutanut kovaa. Huutaminen oli kuulemma ihan turhaa, kun sieltä ojasta piti vain tulla pois. Ilmeisesti loukkasin pääni, sillä sitä särki jonkin aikaa, mutta en uskaltanut puhua mitään. Tuskinpa se olisi kiinnostanutkaan.

Tuttua täälläkin. Poltin käsivarteni pahasti kuumalla vesihöyryllä, en uskaltanut kertoa äidille. Seuraavana päivänä äiti huomasi, että irvistelin ja aristelin kättä ja hirveä huuto siitä, etten kertonut, antoi vielä luunapin. Sitten kovakouraisesti Bacimyciiniä käteen.