Vaikeasti traumatisoituneet: Miten olette hyväksyneet sen, ettette koskaan pysty normaaliin elämään?

Vaikeaa on hyväksyä ja kyseenalaistan usein itseäni.

Kukaan ei usko minua paitsi mieheni, joka on tätä taistelua nähnyt 15 vuotta. Hän näkee jo katseesta jos/kun triggeröidyn ja yrittää olla tukena parhaansa mukaan. Lapsuudenperhe hylkäsi minut kokonaan, kun yritin tuoda kaltoinkohtelun esille. Usein vieläkin mietin, että ehkä keksin vaan kaiken ja olen se ongelma, viallinen. Lapsena olin kiltti ja nielin kaiken enkä missään nimessä kertonut kenellekään perheen sisäisistä ongelmista.

Kun olen useamman kerran päivässä ahdistuksesta, kauhusta tai pelosta lamaantuneena niin mietin että miksi tätä elämää pitää elää ja miksei tämä lähde pois, mutta nautin kyllä elämän pienistä iloista myös.

Terapiassa on haastavaa en koe juurikaan saaneeni helpotusta. Traumatisoitumisen on ollut niin pitkäkestoista ja todennäköisesti alkanut heti syntymän jälkeen ellei jo kohdussa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei sitä kuule tiedä jos 20 vuoden kuluttua pystyt :)

Pyysin vastauksia siihen miten ihmiset ovat hyväksyneet sen, ettei normaali elämä tai parisuhde tule olemaan mahdollinen. En pyytänyt muka toiveikkaita tsemppiviestejä. En ole enää nuori.

Sitä on vanhainkodissakin alkanut suhteita :)

On varmasti, mutta sinä ohitat nyt ap:n kertoman täysin ja olet epäkunnioittava.

Myös minulla on niin iso trauma, etten koskaan pysty parisuhteeseen ja en pysty vaikka koko muu maailma pyörittäisi toisiaan kuinka kovasti tahansa. Ap:n, tai kenen tahansa väheksyminen osoittaa vain oman kyvyttömyytesi kuunnella mitä toinen kertoo ja tuputtaa sitä omaa yksisilmäistä näkemystä sekä asettaa itsesi muiden yläpuolelle.

Terapeuttini sanoi kerran että, jos tuntuu ettei kerta kaikkiaan pysty hyväksymään jotain, niin hyväksyy edes sen ettei pysty hyväksymään.

Ei mitenkaan taikaiskusta parantanut oloani mutta ehkä hieman helpotti taakkaani.

Mäkään en tiedä pystynkö koskaan hyväksymään, koska tuntuu että törmään missä tahansa yhdessä avioliitossa asuviin ja työssä oleviin ihmisiin, kirpaisee kipeästi. Joka ikinen kerta niin kipeästi. Mielelläni minäkin luen ketjusta onko joku pystynyt tästä eteenpäin ja miten.

Itse en halua lukea mitään puolivillaisia "nitistä ne" tai "minua ne ei voita" tai muuta egoistista vahvuushöpinää vaan aitoja ja terveellä tavalla nöyriä kokemuksia. Kaikki ihmiset ei pysty samaan, siitä tulisi lähteä.

up

Tunnistan itseni näistä ajatuksista. Mietin monesti, että kyllä minä lukion jälkeen opiskelen yliopistossa ja kuinka elämäni muuttuu paljon. Olisin itsevarma ja olisi ystäviä ja sosiaalista elämää. Kuitenkaan kaikki ei mennyt niin. Minua kiusattiin yläkoulussa ja jäin silloin jo yksin. Sitten lukiossa sama jatkui. Samoin opiskelut takkusivat parin aineen kohdalla. Jaksoin vielä lukion käydä jotenkin loppuun. Joka päivä sinne meno oli vaikeaa. Selvisin kuitenkin. Niistä lähtökohdista moni olisi jättänyt kesken, koska voin alussa niin huonosti. Apua en saanut enkä ymmärrystä edes kotoa. Koko nuoruus meni yksinäisyysessä ja itsekin vähän kuin luovutin. Itsetunto meni täysin. Lukion jälkeen sattui myös ikäviä juttuja. Vasta muutto auttoi jonkinverran.

Muuton jälkeen mietin, että toivun muutamia vuosia. Hoidan koiraani ja vietän hyvää aikaa. Voin sanoa, että meillä oli hyviä hetkiä. Elämäni ei silti edistynyt yhtään. En kokenut sopivani mihinkään ammattiin. Jopa pääsykokeisiin meno oli liian jännittävää. Huomasin kuinka aloin entistä enemmän jännittämään sosiaalisia tilanteita. Näin elämäni oli hyvin "pientä". En käynyt oikein missään. Työkokemusta ei kertynyt. Välillä se kaikki ahdisti. Sitten taas vaivuin omaan kuplaani. Minulla, kun on kyky tavallaan unohtaa ne ikävät jutut sulkemalla ne elämästäni pois. Tämä auttoi ne nuorempana. Samalla sitä toisaalta tavallaan kokoajan liukuu kauemmas niistä jotka pääsevät eteenpäin. Myös se herätys on aina sitten raju, kun välillä ahdistaa paljon, kun kokee hukkaavansa vain aikaa. Yksinäisyys on myös ikävää välillä. En koe itseäni oikein "normaaliksikaan" enää, kun elämäni on niin erilaista moniin verrattuna.

Nykyisin tilanne on lähes sama. Toisaalta minulla on puolet yhdestä tutkinnosta. Sen haluaisin vielä loppuun saada, mutta lähiopetus tai harjoittelut yms eivät innosta. Pelkään etten kestä niitä ja saan taas unettomuus oireita yms. Kaipaan rutiineja ja rauhallista elämää ilman stressiä. Näin koen olevani huono kestämään työelämää. Ihmisten kanssa on vaikeaa toimia, kun jännitän yleensä paljon. Toisaalta osaan myös olla sosiaalisempi. Tämän huomasin yhdessä koulutuksessa missä kiva porukka ja se antoi uskoa itseeni. Itsellä vaikuttaa niin paljon ikävät kokemukset. Elämäni ei olisi ehkä mennyt näin jos nuoruus olisi ollut erilainen.

Jatkuu

Jatkoa

Olen nyt kirjoittanut paljon, mutta jos vielä pitäisi vastata miten kestää näitä elämän pettymyksiä ja sellaista ns väärin mennyttä aikaa yms niin onhan se välillä vaikeaa. Itse aina joskus herään siihen kuinka ikävästi moni asia on mennyt ja kuinka moni muu etenee elämässään tai uskaltaa tehdä monia juttuja. Tai kuinka jokin toiselle normaali asia on jo itselle ihan vierasta. Ja yksinäisyys tuo myös omat juttunsa, kun ei ole ketään koskaan. Toki omaakin syytä tämä, kun on enää oikein uskalla tutustua.

Kyllä itse mietin monesti miten elämäni on mennyt väärin ja tämä ei ole sitä oikeaa elämää. Olen esim yksinäisyydestä pitävä, mutta en kuvitellut ettei minulla ole ketään ystävää tai kuinka luovun haaveistani vaan sen vuoksi etten uskalla tehdä jotain tai voimat on niin lopussa jo muutenkin etten esim koe jaksavani opiskella tai muutenkaan kestä mitään ylimääräistä. Tähän kaikki taloudelliset jutut vielä päälle. Samalla jos en omaa edes ystäviä niin parisuhteesta en osaa edes kunnolla haaveilla. Se on ihan vieras asia. Lapsia en halua joten se helpottaa asian hyväksymistä. Samalla tunnen itseni usein epäonnistuneeksi ja heikoksi. Moni kestää enemmän. Onnellinen en silti ole, vaikka elämä on ihan ok välillä. Ei tämä ole sitä elämää mitä tahdoin elää kuitenkaan. Pahoittelut valituksesta ja toki ymmärrän jokaisen olevan vastuussa elämästään. Minulla on jotenkin sellainen lukko päällä elämässä. En myöskään arvosta itseäni ja jokainen ikävä kokemus saa itsevarmuuden entistä alemmas. Ihmisten kanssa tämä korostuu varsinkin. Samoin en tiedä onko oikein valittaa tänne, kun moni on kokenut paljon pahempia juttuja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kummallinen ajatus, että normaalia elämää ei voi olla ilman parisuhdetta. 

Kirjoittiko ap noin vain tulkitsitko hänen kirjoituksensa noin? Itse tulkitsin aloituksen siten, että parisuhde tai perhe on vain yksi "normaalin" elämän osa-alue joka ap:lle tuntuu tavoittamattomalta. Lisäksi mainittiin työkykyisyys.

Ihminen on sosiaalinen eläin. Yksinäisyys itsessään voi olla traumatisoivaa. Jos elämä on raskasta, on se vielä raskaampaa silloin jos joutuu kohdata kaikki raskaat asiat yksin.

Ihmisen hermosto toimii siten, että ihmisen on huomattavasti helpompi palautua hälytystilasta, kun lähellä on joku turvallinen, läheinen ihminen, jonka kanssa halailla tai nukkua vierekkäin.

Ihmisen on tietenkin parempi olla yksin kuin huonossa parisuhteessa, mutta hyvä parisuhde tukee ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia. On täysin inhimillistä ja ymmärrettävää tuntea surua jos ei koe hyvän parisuhteen saamisen ja ylläpitämisen olevan itselle mahdollista.

Pakko kommentoida näin sivusta, että myös se vahingoittaa ihmismieltä jos juostaan tuollaisten illuusioiden perässä. Mitä jos ei syötettäisi toisillemme sitä fiktiivistä prinsessasatua mistään pelastavasta "onnellisesta" parisuhteesta. Opetelkaa elämään omillanne älkääkä läheisriippuvuksissanne tai yhteiskunnan normioletusten sanelemana tavoitelko mitään illuusiota siitä ainoasta oikeasta elämäntavasta missä on pakko olla puoliso.

Se nyt kuitenkin on vielä vallalla oleva normi kulttuurissamme. Ihmisillä on perusoletus aikuisten keskinäisestä parisuhteesta vielä. Siksihän siitä on tullut ihan sketsien aihekin, kun lähiympäristö koko ajan kyselee "no joko vihdoin olet tavannut jonkun?". Ei nämä tyhjästä ole syntyneet.

Se ei silti tarkoita sitä, että ketjussa kirjoittavat ihmiset kuvittelisivat yhden parisuhteen voivan pelastaa koko p*skan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kummallinen ajatus, että normaalia elämää ei voi olla ilman parisuhdetta. 

Kirjoittiko ap noin vain tulkitsitko hänen kirjoituksensa noin? Itse tulkitsin aloituksen siten, että parisuhde tai perhe on vain yksi "normaalin" elämän osa-alue joka ap:lle tuntuu tavoittamattomalta. Lisäksi mainittiin työkykyisyys.

Ihminen on sosiaalinen eläin. Yksinäisyys itsessään voi olla traumatisoivaa. Jos elämä on raskasta, on se vielä raskaampaa silloin jos joutuu kohdata kaikki raskaat asiat yksin.

Ihmisen hermosto toimii siten, että ihmisen on huomattavasti helpompi palautua hälytystilasta, kun lähellä on joku turvallinen, läheinen ihminen, jonka kanssa halailla tai nukkua vierekkäin.

Ihmisen on tietenkin parempi olla yksin kuin huonossa parisuhteessa, mutta hyvä parisuhde tukee ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia. On täysin inhimillistä ja ymmärrettävää tuntea surua jos ei koe hyvän parisuhteen saamisen ja ylläpitämisen olevan itselle mahdollista.

Pakko kommentoida näin sivusta, että myös se vahingoittaa ihmismieltä jos juostaan tuollaisten illuusioiden perässä. Mitä jos ei syötettäisi toisillemme sitä fiktiivistä prinsessasatua mistään pelastavasta "onnellisesta" parisuhteesta. Opetelkaa elämään omillanne älkääkä läheisriippuvuksissanne tai yhteiskunnan normioletusten sanelemana tavoitelko mitään illuusiota siitä ainoasta oikeasta elämäntavasta missä on pakko olla puoliso.

Kyllä parisuhteen puute on kenelle vaan suuri murhe. Ei se ole sattumaa että suurin osa ihmisistä tavoittelee parisuhdetta, eikä kyse ole mistään läheisriippuvuudesta vaan luontaisesta henkisen ja fyysisen läheisyyden tarpeesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kummallinen ajatus, että normaalia elämää ei voi olla ilman parisuhdetta. 

Kirjoittiko ap noin vain tulkitsitko hänen kirjoituksensa noin? Itse tulkitsin aloituksen siten, että parisuhde tai perhe on vain yksi "normaalin" elämän osa-alue joka ap:lle tuntuu tavoittamattomalta. Lisäksi mainittiin työkykyisyys.

Ihminen on sosiaalinen eläin. Yksinäisyys itsessään voi olla traumatisoivaa. Jos elämä on raskasta, on se vielä raskaampaa silloin jos joutuu kohdata kaikki raskaat asiat yksin.

Ihmisen hermosto toimii siten, että ihmisen on huomattavasti helpompi palautua hälytystilasta, kun lähellä on joku turvallinen, läheinen ihminen, jonka kanssa halailla tai nukkua vierekkäin.

Ihmisen on tietenkin parempi olla yksin kuin huonossa parisuhteessa, mutta hyvä parisuhde tukee ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia. On täysin inhimillistä ja ymmärrettävää tuntea surua jos ei koe hyvän parisuhteen saamisen ja ylläpitämisen olevan itselle mahdollista.

Pakko kommentoida näin sivusta, että myös se vahingoittaa ihmismieltä jos juostaan tuollaisten illuusioiden perässä. Mitä jos ei syötettäisi toisillemme sitä fiktiivistä prinsessasatua mistään pelastavasta "onnellisesta" parisuhteesta. Opetelkaa elämään omillanne älkääkä läheisriippuvuksissanne tai yhteiskunnan normioletusten sanelemana tavoitelko mitään illuusiota siitä ainoasta oikeasta elämäntavasta missä on pakko olla puoliso.

Ei kai tässä ketjussa ole syötetty mitään prinsessasatua pelastavasta parisuhteesta. Ei ihmisen tarve terveille ja tasapainosille ihmissuhteille ole läheisriippuvuutta vaan ihan normaalia. Sairasta se äärimmäisyyksiin viety "omillaan pärjääminenkin" on ja sitä esiintyy suomalaisessa kulttuurissa valitettavan paljon.

Mulle traumat on vaikuttaneet siten, että en halua parisuhdetta enää. Lapsi on ja ura, ne riittää hyvään elämään.

En vain välitä. En edes kaipaa ja halua "normaalina" pidettyä keskiluokkaista rivitaloperhe-elämää statussymboleineen.  Tiedostan, etten sitä tule koskaan saamaan, mutten kyllä kaipaakaan.

Tiedostan, etten ole normaali. Vasta vanhemmiten olen alkanut tiedostaa, kuinka pahasti henkisesti vammautettu olen ja kuinka suuresti se elämääni on vaikuttanut ja tulee varmaan loppuikäni vaikuttamaan. 

Mielestäni tätä kuvaa hyvin, että vakavasti traumatisoidut, kotona vammautetut ovat henkisesti kuin fyysisesti aivan paskaksi ja raajarikoiksi pahoinpidellyt ihmiset. Kyllä ne tarpeeksi toivuttuaan kykenevät jollain kainalosauvoilla eteenpäin hitaasti kinkkaamaan, ehkä jatkuvista kovista kivuista kärsien ja keho ja raajat epämuodostuneisiin asentoihin vääntyneinä, mutta kykenevät etenemään kumminkin. Eivät kyllä koskaan yhtä nopeasti ja sulavasti tule liikkumaan kuin terveet ja normaalin kehon ja liikuntakyvyn omaavat ihmiset, mutta täysin toivuttuaan kykenevät sellaiseen liikkumiseen, vauhtiin ja elämään kuin kykenevät ja keho antaa myöten.

Toiveikas suhtautuminen minussa taas ajattelee, että voisiko tämä tila sittenkin olla kuin pahoinpitelyn jäljiltä neliraajahalvautunut, joka pitkän, pitkän, ehkä vuosien kuntoutuksen ja kävelemään uudelleen opettelun kautta vielä kykeneekin saavuttamaan normaalin liikuntakyvyn ja kaikki kykynsä takaisin? Varmaan aikalailla tuurista kyse, kuten näissä tapauksissa tosielämässäkin ja siitä, onnistuuko saamaan oikeanlaista terapiaa.

Vasta nyt yli nelikymppisenä alan olla siinä määrin eheytynyt, että uskon pikkuhiljaa jossain määrin alkavani lähestymään eheyden ja toimintakyvyn, itsetunnon ja uskaltamisen tasolla sellaisia teini-ikäisiä, joilla on ollut normaalit, hyvät ja kannustavat vanhemmat ja hyvät kotiolot. En kyllä ole sillä tasolla vieläkään, mutta lähempänä kuin koskaan aikaisemmin, mikä kuvaa todella hyvin sitä ja nyt vasta ymmärrän itsekin todella selkeästi, miten eri viivalta sitä onkaan joutunut lähtemään normaaleihin nähden.

Mietiskelin vielä, että sen kinkkaavan raajarikon on turha verrata itseään huippu-urheilijaan, jolla on ollut huippuvalmentajat ja taustajoukot (kannustavat, rakastavat vanhemmat, jotka tekevät kaikkensa lastensa eteen, niitäkin on ja hyvät, varakkaat kotiolot) ja turha kuvitellakaan runnellulla kehollaan kykenevänsä samanlaisiin suorituksiin ja soimata ja syyttää itseään siitä, ettei pysty, ei kykene. Samalla tavalla meidät on psyykkisesti ja emotionaalisesti runneltu ja vammautettu.

Eli toisin sanoen olen oppinut olemaan armollinen itseäni kohtaan, olen ymmärtänyt tosiasiat ja elämän realiteetit ja minulle riittää se etanan vauhdilla eteneminen, johon pystyn. Etanakin etenee niin kovaa kuin pääsee ja on kuitenkin menossa ja aina pääsee jonnekin, kunhan vaan jatkaa etenemistä.

Riittää, kun saan tehtyä yhden asian päivässä, eikä haittaa, jos en aina jaksa tai saa aikaiseksi sitäkään.

"Mielestäni tätä kuvaa hyvin, että vakavasti traumatisoidut, kotona vammautetut ovat henkisesti kuin fyysisesti aivan paskaksi ja raajarikoiksi pahoinpidellyt ihmiset. Kyllä ne tarpeeksi toivuttuaan kykenevät jollain kainalosauvoilla eteenpäin hitaasti kinkkaamaan, ehkä jatkuvista kovista kivuista kärsien ja keho ja raajat epämuodostuneisiin asentoihin vääntyneinä, mutta kykenevät etenemään kumminkin"

Tästä tuli mieleen se kuinka eräs traumaattisen kokemuksen kokenut nuori kertoi julkisuudessa paljon näistä jutuista. Tämä nuori oli ulkomailta ja joutunut kokemaan väkivaltaa. Hän siinä sitten sanoi, kuinka moni ihminen ei välttämättä ymmärrä sitä kuinka väkivaltaa pelätessä ihminen lamaantuu ja tavallaan uskalla edes pyytää apua tai herättää huomiota, koska pelkää sen tekijän tekevän enemmän pahaa. Tämä siitäkin huolimatta, vaikka kulkisi ns ihmisten ilmoilla ja olisi helppoa pyytää apua. Silti se pelko on taustalla, että jos kukaan ei usko ja väkivalta pahenee. Hän sanoi, ettei toivo kenenkään kokevan sellaista, että olisi ns helppo pyytää apua, mutta ei vaan pysty, kun itsetunto on niin murrettu ja pelkää niin paljon, että väkivalta pahenee. Toivon, että joku ymmärsi mitä tarkoitan. Se kuitenkin herätti omat ajatukset siitä, kun moni sanoo miksei väkivaltaa kokenut vaan lähde. Se ei aina ole helppoa varsinkin jos on kokenut pahaa väkivaltaa. Sori ohiskin.

Lapsi ja ura on jo paljon. Mä en kykene töihin lainkaan ja se on hirveää. Mistä te muut työkyvyttömät saatte elämäänne sisältöä ja merkitystä? Ja kuten ap:kin kysyi onko joku päässyt sinuiksi tilanteensa kanssa ja miten?

- sivusta

Traumaterapeuttini on sanonut, että kannattaa keskittyä siihen, että pärjäisi yksin ja rakentaisi hyvän elämän itselleen, johon sitten voi ottaa toisen, jos sellainen sattuu tulemaan vastaan, koska maailmassa on liian vähän hyviä puolisoita, joista ei saa vain lisää traumoja. Etenkin vapaina niitä on äärimmäisen vähän. 

Vierailija kirjoitti:

Traumaterapeuttini on sanonut, että kannattaa keskittyä siihen, että pärjäisi yksin ja rakentaisi hyvän elämän itselleen, johon sitten voi ottaa toisen, jos sellainen sattuu tulemaan vastaan, koska maailmassa on liian vähän hyviä puolisoita, joista ei saa vain lisää traumoja. Etenkin vapaina niitä on äärimmäisen vähän. 

Itse olen ollut tässä kohta kymmenen vuotta yksin. Olen huomannut, etten halua tähän edes maailman täydellisintä miestä, vaan olen todellakin onnellisempi ihan omassa rauhassani.

Minulla oli joskus jonkun näköinen seksuaalisuus ja haluja. Nyt on mennyt niin kauan ilman minkäänlaisia haluja mihinkään intiimiin kanssakäymiseen, etten pysty edes kuvittelemaan millaista olisi haluta olla jonkun kanssa, tai haluta jotain läheisyyttä.

Tuntuu jotenkin huvittavalta ajatukselta, että suurin osa ihmisistä kokee seksin ja läheisyyden jonain perustarpeenaan. Itselleni on niin absurdi ajatus.

Minä haluaisin seksiä, mutta sellaista läheisyyttä ja intiimiyttä sisältävää seksiä. Jos joutuisin jokun itsekkään miehen pantavaksi, se olisi vaan paluuta traumoihin. 

Vierailija kirjoitti:

Lapsi ja ura on jo paljon. Mä en kykene töihin lainkaan ja se on hirveää. Mistä te muut työkyvyttömät saatte elämäänne sisältöä ja merkitystä? Ja kuten ap:kin kysyi onko joku päässyt sinuiksi tilanteensa kanssa ja miten?

- sivusta

En minäkään. En kyllä tarvitsisikaan työelämää yhtään mihinkään elämän sisällön puolesta, vaan rahan puute on se ongelma. Tällä hetkellä jaksan lähinnä nukkua ja olla netissä. Tai olen minä siis minimitunneilla työkokeilussa, jossa itkeskelen pitkin päivää kun takaumat ei katso aikaa eikä paikkaa.

Vierailija kirjoitti:

Minä haluaisin seksiä, mutta sellaista läheisyyttä ja intiimiyttä sisältävää seksiä. Jos joutuisin jokun itsekkään miehen pantavaksi, se olisi vaan paluuta traumoihin. 

Sama