Lue keskustelun säännöt.
Vaikeasti traumatisoituneet: Miten olette hyväksyneet sen, ettette koskaan pysty normaaliin elämään?
22.02.2023 |
Olen käynyt vuosia terapiassa ja siitä on ollut paljon apua. Terapian hyödyistä huolimatta olen joutunut hyväksymään, etten tule ikinä elämään ns normaalia elämää. Minulla ei tule koskaan olemaan parisuhdetta tai perhettä. En tule koskaan kuntoutumaan työkykyiseksi. Opin tulemaan paremmin toimeen haasteideni kanssa, mutta en tule koskaan terveeksi.
Elämässäni on hyviä asioita esim ystäviä ja harrastukset, mutta välillä toivon että olisi mahdolista elää normaalia parisuhde tai perhe-elämää.
Te muut jotka olette liian rikkinäisiä ja joiden elämä on liian sotkuista ja vaikeaa jaettavaksi, miten olette hyväksyneet tilanteenne?
Kommentit (260)
Vierailija kirjoitti:
Se satuttaa eniten että traumoista huolimatta voin tehdä itseäni ilostuttavia asioita mutta muka auttava lähimmäinen tarjoaa asioita joista en pidä.
Juurikin tämä. Sillä perusteella, että elämän tahdotaan olevan tasaista ja "väärällä" tavalla turvallista, tarjotaan rutiininomaisuutta ja yksinkertaisia fyysisiä työtehtäviä vaikka rutiininomaisuus turruttaa ja herättää ainoastaan turhautumista sekä ilottomuutta. Jokin mikä sopii yhdelle ja on hänen mielestään terapeuttista, on lannistavaa ja masentavaa toiselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä menetettyä elämää ja menetettyjä mahdollisuuksia voi luvan kanssa surra. Ja antaa myös vihan tunteelle tilaa. Tunteet pitää tuntea, muuten ne patoutuvat kehoon, jos niitä vaan yrittää puskea pinnan alle. Minä yllätyin siitä, kuinka paljon vihaa mun sisällä on. Luulin olevani vaan surullinen ja ahdistunut, mutta alta paljastuikin vuosikymmenten kiukku, jota ei saanut näyttää. Minä hakkaan nyrkkeilysäkkiä niin kauan, että viha polttaa voimat loppuun ja sitten tuleekin yleensä puhdistava itku. Oikein kunnon vollotus. Tunteita voi purkaa myös tanssiin, täysillä juoksemiseen, raivosiivoamiseen...ihan mihin vaan. Kehokin halua kanavan, jota kautta siihen jumiin jääneitä tunteita saa ulos.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onpa tässä keskustelussa outoja ihmisiä! Kerroin muutamia sivuja sitten olevani mies, joka ei ole koskaan seurustellut, johtuen kiusaamisista, syrjinnästä ja epäluotosta muihin ihmisiin, joka on johtanut vissiin sitten siihen, että ei ole hirveästi ihmissuhteita. Tämän lisäksi isäni on alkoholisti. No kommenttiini tuli hirveästi alapeukutusta. Onkohan kyse palstalla esiintyvästä miesvihasta vai mistä? Ja mitä nyt jotkut naiset täällä kirjoittavat, niin mittavista traumoista huolimatta ovat miehen itselleen onnistuneet löytämään. Tajuatteko yhtään miten vaikeaa/mahdotonta traumatisoituneen miehen on löytää itselleen naista, tai edes kavereita?! No ei, ja moni tässä keskustelussa vain tuijottaa omaan napaansa. Monikohan tässäkin keskustelussa on oikeasti uhriutuvat narsisti eikä varsinainen uhri? Miehenä on nimittäin vain 2 vaihtoehtoa: Itsari tai itseään niskasta kiinni ottaminen. Se itseä niskasta kiinni ottaminen on itseäni ainakin auttanut siten, että duunia ja omaisuutta kyllä on, mutta ihmissuhteita on sen verran, että pitää olla onnellinen kun muutama ystävä sentään löytyy. Ja naista ei ole koskaan onnistunut saamaan suhteeseen, koska naiset vaativat mieheltä henkisesti ja fyysisesti niin paljon. Naisilla näköjään eri juttu. On veronmaksajien rahoilla maksettuaa terapiaa, mies/aviomies, kaikkea! Ja silti vaan valitetaan ja sen lisäksi haukutaan miehiä! Kiitos vain teille tästä! :D
Olet ihan oikeassa tuossa, että traumataustalla olevan miehen mahdollisuudet on vähäisemmät. Pelkkä miehinen kulttuuri on sellainen, että traumatisoitunut leimataan joko nynnyksi tai hulluksi eikä kukaan sellaisen kanssa halua olla tekemisissä. Ja rehellisyyden nimissä on sanottava, että ei ne naisetkaan kovin paljoa jaksa katsella traumatisoitunutta miestä. Terapiassa käynti ei ole miehille siistiä, vaan halveksittavaa, joten miehet harvemmin sinne hakeutuvat. Uskoisin, että tästä on tilastoja. Sattumaa ei myöskään ole se, että miehet on alkoholismi- ja itsemurhatilastojen kärjessä.
Olen siis itse mies traumataustalla ja elänyt maskuliinisessa kulttuurissa koko ikäni, tai siihen saakka kunnes eristäydyin kaikesta. Ja ei, en ole homo tai itkupilli, olen vain paskana kaikesta siitä mitä koin lapsena. Mutta sehän ei ketään ole koskaan kiinnostanut, joten olen oppinut pitämään suuni kiinni. Ja tulemaan alkoholistiksi ja pilleristiksikin. Näin se menee.
En tarkoita tällä syyllistää ketään, mutta miehet jää kyllä enemmän yksin kuin naiset. Kulttuuri on sellainen.
Sukupuolesta ja taustasta riippumatta ihmisen tulisi pyrkiä kohti tasapainoista elämää. Ihan sama oletko mies vai nainen: jos olet aikuisena edelleen kiinni jossain lapsuudessa tapahtuneessa, sabotoit itse itseäsi. Sitä eivät tee menneisyyden ihmiset tai olosuhteet nyt, sen teet sinä itsellesi.
Olen traumatisoitunut lapsuudessa itsekin ja nyt elän tervettä elämää. Jos trauma yrittää nousta pintaan, nitistän sen. Sillä ei ole enää mitään kerrottavaa minulle.
En itse ole koskaan ajatellut traumoja näin sukupuolitetusti. Olen elämäni aikana tuntenut paljon mt-ongelmaisia miehiä ja naisia enkä ole huomannut, että sukupuoli vaikuttaisi avun saantiin tai ympäristön reaktioihin. Ehkä ongelma on ympäristössäsi eikä sukupuolessasi?
Tämäkin kuulostaa traumavasteelta. Menneisyys kun on ja näkyy nykyisyydessä ja vapautuakseen nykyisyyden haitallisista toimintamalleista on välttämätöntä palata menneisyyteen. Ei nitistämällä, vaan syy- ja seuraussuhteita hahmottamalla ja ymmärtämällä ja itseen asennoitumista muuttamalla. Kenenkään ei tarvitse nitistää yhtään mitään, tuo kuulostaa myös vahvuus-harhalta.
Tää on jännä ilmiö, että terve ihminen yritetään netissä diagnosoida jotenkin vialliseksi tai itselleen sokeaksi. Jäikö sinulta huomaamatta selostamani paranemisprosessi? Sen jälkeen ei ole enää tarvetta jäädä vellomaan traumoissa, vaan ne voi ohittaa käsiteltynä siinä missä minkä tahansa muunkin asian.
Tämä erottaa kroonikon ja toipuneen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onpa tässä keskustelussa outoja ihmisiä! Kerroin muutamia sivuja sitten olevani mies, joka ei ole koskaan seurustellut, johtuen kiusaamisista, syrjinnästä ja epäluotosta muihin ihmisiin, joka on johtanut vissiin sitten siihen, että ei ole hirveästi ihmissuhteita. Tämän lisäksi isäni on alkoholisti. No kommenttiini tuli hirveästi alapeukutusta. Onkohan kyse palstalla esiintyvästä miesvihasta vai mistä? Ja mitä nyt jotkut naiset täällä kirjoittavat, niin mittavista traumoista huolimatta ovat miehen itselleen onnistuneet löytämään. Tajuatteko yhtään miten vaikeaa/mahdotonta traumatisoituneen miehen on löytää itselleen naista, tai edes kavereita?! No ei, ja moni tässä keskustelussa vain tuijottaa omaan napaansa. Monikohan tässäkin keskustelussa on oikeasti uhriutuvat narsisti eikä varsinainen uhri? Miehenä on nimittäin vain 2 vaihtoehtoa: Itsari tai itseään niskasta kiinni ottaminen. Se itseä niskasta kiinni ottaminen on itseäni ainakin auttanut siten, että duunia ja omaisuutta kyllä on, mutta ihmissuhteita on sen verran, että pitää olla onnellinen kun muutama ystävä sentään löytyy. Ja naista ei ole koskaan onnistunut saamaan suhteeseen, koska naiset vaativat mieheltä henkisesti ja fyysisesti niin paljon. Naisilla näköjään eri juttu. On veronmaksajien rahoilla maksettuaa terapiaa, mies/aviomies, kaikkea! Ja silti vaan valitetaan ja sen lisäksi haukutaan miehiä! Kiitos vain teille tästä! :D
Olet ihan oikeassa tuossa, että traumataustalla olevan miehen mahdollisuudet on vähäisemmät. Pelkkä miehinen kulttuuri on sellainen, että traumatisoitunut leimataan joko nynnyksi tai hulluksi eikä kukaan sellaisen kanssa halua olla tekemisissä. Ja rehellisyyden nimissä on sanottava, että ei ne naisetkaan kovin paljoa jaksa katsella traumatisoitunutta miestä. Terapiassa käynti ei ole miehille siistiä, vaan halveksittavaa, joten miehet harvemmin sinne hakeutuvat. Uskoisin, että tästä on tilastoja. Sattumaa ei myöskään ole se, että miehet on alkoholismi- ja itsemurhatilastojen kärjessä.
Olen siis itse mies traumataustalla ja elänyt maskuliinisessa kulttuurissa koko ikäni, tai siihen saakka kunnes eristäydyin kaikesta. Ja ei, en ole homo tai itkupilli, olen vain paskana kaikesta siitä mitä koin lapsena. Mutta sehän ei ketään ole koskaan kiinnostanut, joten olen oppinut pitämään suuni kiinni. Ja tulemaan alkoholistiksi ja pilleristiksikin. Näin se menee.
En tarkoita tällä syyllistää ketään, mutta miehet jää kyllä enemmän yksin kuin naiset. Kulttuuri on sellainen.
Sukupuolesta ja taustasta riippumatta ihmisen tulisi pyrkiä kohti tasapainoista elämää. Ihan sama oletko mies vai nainen: jos olet aikuisena edelleen kiinni jossain lapsuudessa tapahtuneessa, sabotoit itse itseäsi. Sitä eivät tee menneisyyden ihmiset tai olosuhteet nyt, sen teet sinä itsellesi.
Olen traumatisoitunut lapsuudessa itsekin ja nyt elän tervettä elämää. Jos trauma yrittää nousta pintaan, nitistän sen. Sillä ei ole enää mitään kerrottavaa minulle.
En itse ole koskaan ajatellut traumoja näin sukupuolitetusti. Olen elämäni aikana tuntenut paljon mt-ongelmaisia miehiä ja naisia enkä ole huomannut, että sukupuoli vaikuttaisi avun saantiin tai ympäristön reaktioihin. Ehkä ongelma on ympäristössäsi eikä sukupuolessasi?
Tämäkin kuulostaa traumavasteelta. Menneisyys kun on ja näkyy nykyisyydessä ja vapautuakseen nykyisyyden haitallisista toimintamalleista on välttämätöntä palata menneisyyteen. Ei nitistämällä, vaan syy- ja seuraussuhteita hahmottamalla ja ymmärtämällä ja itseen asennoitumista muuttamalla. Kenenkään ei tarvitse nitistää yhtään mitään, tuo kuulostaa myös vahvuus-harhalta.
Tää on jännä ilmiö, että terve ihminen yritetään netissä diagnosoida jotenkin vialliseksi tai itselleen sokeaksi. Jäikö sinulta huomaamatta selostamani paranemisprosessi? Sen jälkeen ei ole enää tarvetta jäädä vellomaan traumoissa, vaan ne voi ohittaa käsiteltynä siinä missä minkä tahansa muunkin asian.
Tämä erottaa kroonikon ja toipuneen.
Ehyeksi toipuneella ei ole tarvetta nostaa itseään muiden yläpuolelle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole tehnyt traumasta itselleni identiteettiä ja tekosyytä vältellä elämää.
Elämäni on täysin normaalia.
Katkesiko kynsi vai?
Ei. Minut raiskattiin, yritin kolmesti itsemurhaa, lapseni syntyi keskosena ja hänellä todettiin juuri asperger, äitini kuoli nopeaan ja ikävään syöpään.
Eikä siinä vielä kaikki. Mutta tämä on elämää ja aion elää sen kyynistymättä, uhriutumatta ja täysillä. Oliko muuta?
Ei millään pahalla, mutta asenteesi kuulostaa traumavasteelta sekin. Pakko selvitä ja elää täysillä hinnalla millä hyvänsä. Kuulostaa siltä, että sulla on asioiden käsittelyä vielä tulossa.
Tähän ketjuun on nyt pesiytynyt melkoinen oman elämänsä keittiöpsykologi, joka tarjoaa näitä omia tulkintojaan joka toiselle eteenpäin päässeelle.
Hitto että sieppaa tuollaiset tietäjinä esiintyvät tyypit. Myös yhden minun viestini on ampunut alas tekemällä vaikka mitä oletuksia hyvinvoinnistani. Kuvittelee varmaan saavuttavansa jotain tällä toiminnallaan, olevansa auttaja tmvp. Kultaseni kuule kun jotkut oikeasti pääsevät yli traumoistani ja se voi tapahtua lähes sormia napsauttamalla, kun oivallus tulee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pelko on suojaava tunne, joka varoittaa vaarasta. Uhri-sanaankaan ei tarvitse ladata minkäänlaista tuomitsevuutta. Se tarkoittaa, että on joutunut vahingollisen toiminnan kohteeksi. Myötätuntoa jos jotain sen tulisi herättää.
Kyllä pelko varoittaa vaarasta, mutta trauman kanssa pelko saattaa astua myös niihin hetkiin, kun ei tarvitsisi pelätä. Tietenkin henkeä uhkaavissa tilanteissa pelko kertoo vaarasta ja muutoinkin riskialttiista tilanteista joita on hyvä välttää.
Sillä ettei uhriutuminen auta, tarkoitin sitä ettei anna uhrimentaliteetin hiipiä osaksi identiteettiään ja ryhdy toimimaan sen mukaisesta menettäen käsityksen siitä, että voi vaikuttaa aktiivisesti elämäänsä. Tietenkin vahingollisen toiminnan kohteeksi joutunut saa myötätuntoni. Se mihin tässä keskityin oli asennoituminen siihen ettei anna heidän, jotka vahingoittavat määrittää loppuelämää tai sitä mikä on mahdollista.
Niin, traumatisoituminen vääristää kehon luonnollista toimintaa. Itse opin pelkäämään pelkoa ja torjumaan sen, mikä johti vaaralliseen, uhkarohkeaan käytökseen. Toisaalta tiedostamaton, hallitsematon pelko/paniikki nousi tilanteissa, jotka muistuttivat alkuperäisestä traumasta. Osa paranemista oli luopua "vahvuudesta", ymmärtää, että pelon alkuperäinen tarkoitus on hyvä ja hyväksyä se osaksi kokemustani.
Uhriudesta kirjoitin, koska alunperin lainattu kommentoija kertoi, ettei suostu olemaan uhri, ja siihen vastattiin, ettei uhriutuminen auttaisikaan. Mulla paranemiseen on kuulunut sekin, että pystyn sanomaan olleeni uhri eli tulleeni kohdelluksi vahingollisesti. Ei tosiaan ole sama asia kuin uhriutuminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole tehnyt traumasta itselleni identiteettiä ja tekosyytä vältellä elämää.
Elämäni on täysin normaalia.
Katkesiko kynsi vai?
Ei. Minut raiskattiin, yritin kolmesti itsemurhaa, lapseni syntyi keskosena ja hänellä todettiin juuri asperger, äitini kuoli nopeaan ja ikävään syöpään.
Eikä siinä vielä kaikki. Mutta tämä on elämää ja aion elää sen kyynistymättä, uhriutumatta ja täysillä. Oliko muuta?
Ei millään pahalla, mutta asenteesi kuulostaa traumavasteelta sekin. Pakko selvitä ja elää täysillä hinnalla millä hyvänsä. Kuulostaa siltä, että sulla on asioiden käsittelyä vielä tulossa.
Tähän ketjuun on nyt pesiytynyt melkoinen oman elämänsä keittiöpsykologi, joka tarjoaa näitä omia tulkintojaan joka toiselle eteenpäin päässeelle.
Hitto että sieppaa tuollaiset tietäjinä esiintyvät tyypit. Myös yhden minun viestini on ampunut alas tekemällä vaikka mitä oletuksia hyvinvoinnistani. Kuvittelee varmaan saavuttavansa jotain tällä toiminnallaan, olevansa auttaja tmvp. Kultaseni kuule kun jotkut oikeasti pääsevät yli traumoistani ja se voi tapahtua lähes sormia napsauttamalla, kun oivallus tulee.
No sä oot päässyt traumoistasi mutta huomaatko että alennat muita jotka eivät ole yhtä pitkällä kuin sinä puhumalla uhriutumisesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole tehnyt traumasta itselleni identiteettiä ja tekosyytä vältellä elämää.
Elämäni on täysin normaalia.
Katkesiko kynsi vai?
Ei. Minut raiskattiin, yritin kolmesti itsemurhaa, lapseni syntyi keskosena ja hänellä todettiin juuri asperger, äitini kuoli nopeaan ja ikävään syöpään.
Eikä siinä vielä kaikki. Mutta tämä on elämää ja aion elää sen kyynistymättä, uhriutumatta ja täysillä. Oliko muuta?
Ei millään pahalla, mutta asenteesi kuulostaa traumavasteelta sekin. Pakko selvitä ja elää täysillä hinnalla millä hyvänsä. Kuulostaa siltä, että sulla on asioiden käsittelyä vielä tulossa.
Tähän ketjuun on nyt pesiytynyt melkoinen oman elämänsä keittiöpsykologi, joka tarjoaa näitä omia tulkintojaan joka toiselle eteenpäin päässeelle.
Hitto että sieppaa tuollaiset tietäjinä esiintyvät tyypit. Myös yhden minun viestini on ampunut alas tekemällä vaikka mitä oletuksia hyvinvoinnistani. Kuvittelee varmaan saavuttavansa jotain tällä toiminnallaan, olevansa auttaja tmvp. Kultaseni kuule kun jotkut oikeasti pääsevät yli traumoistani ja se voi tapahtua lähes sormia napsauttamalla, kun oivallus tulee.
No sä oot päässyt traumoistasi mutta huomaatko että alennat muita jotka eivät ole yhtä pitkällä kuin sinä puhumalla uhriutumisesta.
Mikä kyllä joillekin nostaa kysymyksen siitä, onko hän oikeasti edes parantunut vai onko vaan mul**u.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole tehnyt traumasta itselleni identiteettiä ja tekosyytä vältellä elämää.
Elämäni on täysin normaalia.
Katkesiko kynsi vai?
Ei. Minut raiskattiin, yritin kolmesti itsemurhaa, lapseni syntyi keskosena ja hänellä todettiin juuri asperger, äitini kuoli nopeaan ja ikävään syöpään.
Eikä siinä vielä kaikki. Mutta tämä on elämää ja aion elää sen kyynistymättä, uhriutumatta ja täysillä. Oliko muuta?
Ei millään pahalla, mutta asenteesi kuulostaa traumavasteelta sekin. Pakko selvitä ja elää täysillä hinnalla millä hyvänsä. Kuulostaa siltä, että sulla on asioiden käsittelyä vielä tulossa.
Tähän ketjuun on nyt pesiytynyt melkoinen oman elämänsä keittiöpsykologi, joka tarjoaa näitä omia tulkintojaan joka toiselle eteenpäin päässeelle.
Hitto että sieppaa tuollaiset tietäjinä esiintyvät tyypit. Myös yhden minun viestini on ampunut alas tekemällä vaikka mitä oletuksia hyvinvoinnistani. Kuvittelee varmaan saavuttavansa jotain tällä toiminnallaan, olevansa auttaja tmvp. Kultaseni kuule kun jotkut oikeasti pääsevät yli traumoistani ja se voi tapahtua lähes sormia napsauttamalla, kun oivallus tulee.
Ihan selvennöksenä nyt kysyn että mikä on mielestäsi uhri ja mitä on uhriutuminen? Jäi nyt epäselväksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kela maksaa myös syrjäytyneiden miesten yksiöt ja kaksiot ja nettilinjat ja sähköt. Myös miehille on tarjolla ihan samat terapiapalvelut kuin naisille. Alapeukut johtuvat siis harhaisesta asenteesta, luulisin, koska alkuperäistä en ole lukenut.
Ja miten aloit vielä kääntämään narsistien kohteita itse narsisteiksi?
Ja olen pahoillani, että et ole löytänyt sopivaa naista parisuhteeseen. Niinhän se on tässä ketjussa monen naisenkin osa.
P.s. youtube on täynnä ilmaista self helpiä, josta siitäkin on apua, jos terapiaan ei pääse.
"Kela maksaa myös syrjäytyneiden miesten yksiöt ja kaksiot ja nettilinjat ja sähköt."
Taas tätä miesvihaa. Ilmeisesti palstalaisten mielestä vain rottatuella elävät miehet voivat olla syrjittyjä/syrjitettyjä. Ja nimenomaan tuo mainittu muoto eikä "syrjääntynyt", koska syrjäytyminen ei ole mikään oma valinta. Koittakaa itse olla niin henkisesti vahva, että syrjittyinä käytte koulut ja menette töihin ja teette töitäkin sitten syrjittynä. Katsotaan kuinka moni teistä pystyy siihen!
Herää nyt jo! Hakeudu sinne hoitoon tai aloita kotona self help.
Tässä maassa on lakisääteinen oikeus sinulla miehenä saada samat tuet ja sairaanhoito kuin naisillakin. Ja suotavaa olisi, että niitä käytettäisiin.
En varmasti mene mihinkään ihmeen hoitoon! Hoitoon pitäisi laittaa ainoastaan ne ihmiset, jotka tekevät muille pahaa! Etkö ymmärrä? Ja tosiaan, ihan sama mitä laki sanoo, koska de facto yhteiskunta lellii aina naisia ja miehiä aina syrjitään, siis länsimaisissa yhteiskunnissa! Fakta on myös se, että länsimaisissa yhteiskunnissa naiset nauttivat hirveät määrä tulonsiirtoja tuottavaa työtä tekeviltä miehiltä! Elikä mikään "hoitoon meneminen" ei pysty muuttamaan tätä epäsuhtaa. Hoidossahan yritetään vain saada mieleltään terve ihminen sopeutumaan d3gene...roituneeseen ja sairaaseen yhteiskuntaan! Eikä yritetä korjata itse juurisyytä, eli sairasta yhteiskuntaa. Elikä se on ongelmien maton alle lakaisemista, elikä seurausten, eikä itse syiden, korjaamista! Etkö tosiaan ymmärrä? On toki paljon sellaisia "oikeasti" maahan nuijittuja ihmisiä, jotka eivät pysty enää toimimaan "normaalisti" yhteiskunnassa. Sitten on myös sellaisia, jotka eivät ole yrittäneet tarpeeksi. Veteen piirretty viiva, ymmärrän. Mutta parempi on olla katkeroitumatta liikaa. Parempi on muuttaa tavoitteitaan vähemmän vaativiksi ja ottaa pieniä askeleita kerrallaan. Väitän, että eivät kaikki, mutta moni ongelma on ihmisen omasta egosta kiinni. Toki ei niillä, jotka on oikeasti lytätty totaalisesti, sen ymmärrän jos ei pysty toimimaan tällöin edes jokseenkin normaalina funktionaalisena osana yhteiskuntaa.
Hoito on väärää, jos sillä halutaan saada tilanne siihen, että hoidetaan väkivallan kohde kestämään häneen kohdistuvaa väkivaltaa. Näin oli itsenikin kohdalla nuorena. Kapinoin huonoa hoitoa vastaan mielessäni ja sen päätyttyä aloin hoitaa itse itseäni ja olen jatkossa kieltäytynyt sellaisesta hoidosta. Sen sijaan olen saanut hyvää hoitoa siitä, miten hoitaa itse itseäni niin, että elämäni olisi mahdollisimman traumavapaata ja mukavaa sekä miten pitää kaikki haitalliset ihmiset ulkona elämästäni, ei opetella sietämään heidän haitallisuuttaan.
En käytä päihteitä, en käy baareissa, en haikaile suhteiden perään ja joudu rikkomaan näin itseäni irtoseksillä. Keskityn pitämään huolen ravinnostani, unesta, hyvistä ystävyyssuhteista, siitä, että liikun vain tervehenkisissä piireissä tervehenkisillä asioilla jne.
"Kapinoin huonoa hoitoa vastaan mielessäni ja sen päätyttyä aloin hoitaa itse itseäni ja olen jatkossa kieltäytynyt sellaisesta hoidosta."
Oikein!
"Sen sijaan olen saanut hyvää hoitoa siitä, miten hoitaa itse itseäni niin, että elämäni olisi mahdollisimman traumavapaata ja mukavaa sekä miten pitää kaikki haitalliset ihmiset ulkona elämästäni, ei opetella sietämään heidän haitallisuuttaan."
Tämä on toki hyvä ja näin pitääkin tehdä, mutta aina tuohon ei valitettavasti pysty. Itse jouduin edellisessä duunissani sietämään duunin ensimmäisenä n. 1,5 vuotena pesunkestävää narsistia (tämä oli sellainen "mahtaileva" narsisti, ei uhriutuva, vaikka tarpeen vaatiessa hieman uhriutuikin) ja loppuvuosina esimiestä, joka oli minua vastaan joka asiassa ja käyttäytyi usein täysin ala-arvoisesti ja vähättelemällä minua kohtaan, vaikka olin ko. työpaikan yksi motivoituneimmista työntekijöistä ja kun motivoituneimmat olivat lähteneet pois huonojen työolojen takia, niin olin se motivoitunein, tehokkain ja aika pitkälti vähiten saikuttava. Vaikka sitä negatiivisuutta joutui sietämään. Tietenkin tämän päälle vielä usein negatiiviset asiakkaat, joita oli pakko sietää. Sitä ennen eri duuneissa joutunut sietämään ties minkälaisia huutajia ja hulluja satunnaisesti. Mielestäni pahan sietäminen on osa elämää. Toki niitä pahoja ihmisiä voi töissäkin yrittää parhaan mukaan vältellä, mutta ei kyllä kokonaan onnistu. Jännä juttu muuten, että eniten niitä veemäisiä ihmisiä tuntuu löytyvän kouluista, töissä on ollut eniten sitten yhteistyö-kykyisiä ihmisiä ilman pahempia asennevammoja "yleensä". Kaveripiirini on aika pitkälti peruskoulusta, kun sen jälkeen on ollut hankala saada mistään kavereita, joten jos heistä jotkut ovat ärsyttäviä ja negatiivisia, niin vaihtoehto toki olisi olla ihan yksin. Kukaan ei tietenkään ole täydellinen. No noista kavereista ehkä 3 on nykyään vielä sellaisia joihin voisin katsoa oikeasti luottavani ja olen erittäin tyytyväinen tähänkin määrään! :)
"En käytä päihteitä, en käy baareissa, en haikaile suhteiden perään ja joudu rikkomaan näin itseäni irtoseksillä. Keskityn pitämään huolen ravinnostani, unesta, hyvistä ystävyyssuhteista, siitä, että liikun vain tervehenkisissä piireissä tervehenkisillä asioilla jne."
Minä käyn säännöllisesti salilla, mutta samalla otan kyllä ihan hyvällä omallatunnolla ne muutamat oluet vkl rentoutuakseni. Joskus keskellä viikkoa saatan ehkä yhden ottaa. Minkäänlaista ongelmaa ei minulla tuon suhteen ole. Tiedän alkoholin olevan depressantti ja ihan kokemukset osoittavat sen aiheuttavan ylimääräistä turhaa masennusta liikaa nautittuna. Olen myös huomannut monen alkoholistin muuttuvan normaalista narsistiksi varsinkin alkoholin alaisena, mutta joskus myös selvin päin, joten tiedän liiallisen alkoholin muuttavan ihmisen aivotoimintaa negatiiviseen suuntaan. Ravinnosta ja oikeista lisäravinteista kannattaa pitää huolta. Ja jos ahdistaa, niin itseäni auttaa jos otan tryptofaani-pillerin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Inhoan sanaa uhriutuminen. Tai siis sen väärinkäyttöä. Minun käsittääkseni uhriutuja on sellainen, joka ei ole oikeasti edes uhri, mutta kuvittelee olevansa. Sen sijaan jokainen oikeasti uhri saa mielestäni surra tai vihastua tai lamaantua tai mitä tahansa tapahtumasta juuri niin kuin itsestä tuntuu. Ei ole oikeaa tapaa suorittaa uhriksi joutumistaan ja jokainen kokee oman ainutkertaisen vahingoittavan tilanteensa omalla ainutkertaisella luonteellaan juuri niin kuin kokee.
Ihmisillä on erilaiset temperamentit ja luonteet ja voimavarat, sille ei voi mitään. Toinen hajoaa ja jää maahan siinä missä toinen jaksaa vielä taistella ja ponnistaa. Sille ei voi mitään. Joku on toista kauniimpi, toista älykkäämpi, toista terveempi, toista rikkaampi jne. Elämä ei ole tasapäistä eikä tasan.
Itselleni kriisiterapeutti sanoi muutaman tapaamisen jälkeen, että hän tietää, että minä tulen selviämään siitä tapahtuneesta. Ja hän oli täysin oikeassa. Olen siitä kiitollinen. Ihan yhtä hyvin olisin voinut sairastua enkä olisi jaksanut toipua yhtä hyvin.
Tämä! Tottakai jokaisella on oikeus mielipiteeseensä mutta olen hieman hämmästynyt miksi ei saa olla uhri jos sellainen on kerran ollutkin.
Aivan, mutta tahtooko olla uhri loppuikänsä vai selviytyjä? Riippuu siitäkin onko kyse uhriksi joutumisen tiedostamisesta vai mentaliteetista "olen uhri". Kyllä jokainen saa puolestani määritellä itsensä niin, kuin tahtoo, mutta onko se sitten itselle hyväksi, on asia erikseen. eri
Jos on uhri niin silloin uhri. Mitä vikaa siinä on että siinä voi välillä velloa ja sääliä itseään oikein ajan kanssa? Seuraavana päivänä sitten töihin ja suorittamaan muuta elämää. Ei se uhrius katoa mihinkään vaikka sen kieltäisi tai psyykkaisi itseään asennoitumaan elämään. Mitään mikä on tapahtunut jo, ei saa tekemättömäksi. Sen kanssa joo voi elää mutta miten, niin se on jokaisen henkilökohtainen valinta. Mitä väliä sillä sitten on uhrin kannalta että mikä on hyväksi ja mikä ei. Tässä ketjussa joku kirjoitti että on joutunut pienestä lapsesta saakka insestin uhriksi. Ei se ihminen valitse uhrin asemaa tai "mentaliteettia". Se ihminen on uhri. Myös perheväkivallassa mitä joku kirjoitti että sisar on hakannut, se ihminen on uhri. Jos toista ihmistä kohtaan käyttää väkivaltaa, siitä syntyy trauma. Trauma hajottaa minuutta. Mitä nuoremmalle ihmiselle trauma tehdään, sitä tuhoisampi trauma on.
Jos ihminen ei saa surra sitä että häntä kohtaan on tehty väärin niin mitä jää jäljelle? Pelkkä kuori?
Faktahan on se, että tässä maailmassa tapahtuu pahoja asioita ja joku niistä kärsii, joku toinen hyötyy.
jos se olisikin vain välillä itsesääliä ja sitten taas kasataan itsensä ja jatketaan arkea. Pahimmillaan se on sitä että yritetään hukuttaa kaikki muutkin siihen pimeään mutaan, koska mulla ei ole kivaa..yritä siinä sitten jaksaa sellaista vapaalla tai töissä, joka jää yhden "triggeröivän" lauseen vuoksi puoleksi vuodeksi saikulle..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Inhoan sanaa uhriutuminen. Tai siis sen väärinkäyttöä. Minun käsittääkseni uhriutuja on sellainen, joka ei ole oikeasti edes uhri, mutta kuvittelee olevansa. Sen sijaan jokainen oikeasti uhri saa mielestäni surra tai vihastua tai lamaantua tai mitä tahansa tapahtumasta juuri niin kuin itsestä tuntuu. Ei ole oikeaa tapaa suorittaa uhriksi joutumistaan ja jokainen kokee oman ainutkertaisen vahingoittavan tilanteensa omalla ainutkertaisella luonteellaan juuri niin kuin kokee.
Ihmisillä on erilaiset temperamentit ja luonteet ja voimavarat, sille ei voi mitään. Toinen hajoaa ja jää maahan siinä missä toinen jaksaa vielä taistella ja ponnistaa. Sille ei voi mitään. Joku on toista kauniimpi, toista älykkäämpi, toista terveempi, toista rikkaampi jne. Elämä ei ole tasapäistä eikä tasan.
Itselleni kriisiterapeutti sanoi muutaman tapaamisen jälkeen, että hän tietää, että minä tulen selviämään siitä tapahtuneesta. Ja hän oli täysin oikeassa. Olen siitä kiitollinen. Ihan yhtä hyvin olisin voinut sairastua enkä olisi jaksanut toipua yhtä hyvin.
Tämä! Tottakai jokaisella on oikeus mielipiteeseensä mutta olen hieman hämmästynyt miksi ei saa olla uhri jos sellainen on kerran ollutkin.
Aivan, mutta tahtooko olla uhri loppuikänsä vai selviytyjä? Riippuu siitäkin onko kyse uhriksi joutumisen tiedostamisesta vai mentaliteetista "olen uhri". Kyllä jokainen saa puolestani määritellä itsensä niin, kuin tahtoo, mutta onko se sitten itselle hyväksi, on asia erikseen. eri
Jos on uhri niin silloin uhri. Mitä vikaa siinä on että siinä voi välillä velloa ja sääliä itseään oikein ajan kanssa? Seuraavana päivänä sitten töihin ja suorittamaan muuta elämää. Ei se uhrius katoa mihinkään vaikka sen kieltäisi tai psyykkaisi itseään asennoitumaan elämään. Mitään mikä on tapahtunut jo, ei saa tekemättömäksi. Sen kanssa joo voi elää mutta miten, niin se on jokaisen henkilökohtainen valinta. Mitä väliä sillä sitten on uhrin kannalta että mikä on hyväksi ja mikä ei. Tässä ketjussa joku kirjoitti että on joutunut pienestä lapsesta saakka insestin uhriksi. Ei se ihminen valitse uhrin asemaa tai "mentaliteettia". Se ihminen on uhri. Myös perheväkivallassa mitä joku kirjoitti että sisar on hakannut, se ihminen on uhri. Jos toista ihmistä kohtaan käyttää väkivaltaa, siitä syntyy trauma. Trauma hajottaa minuutta. Mitä nuoremmalle ihmiselle trauma tehdään, sitä tuhoisampi trauma on.
Jos ihminen ei saa surra sitä että häntä kohtaan on tehty väärin niin mitä jää jäljelle? Pelkkä kuori?
Faktahan on se, että tässä maailmassa tapahtuu pahoja asioita ja joku niistä kärsii, joku toinen hyötyy.
jos se olisikin vain välillä itsesääliä ja sitten taas kasataan itsensä ja jatketaan arkea. Pahimmillaan se on sitä että yritetään hukuttaa kaikki muutkin siihen pimeään mutaan, koska mulla ei ole kivaa..yritä siinä sitten jaksaa sellaista vapaalla tai töissä, joka jää yhden "triggeröivän" lauseen vuoksi puoleksi vuodeksi saikulle..
Tuota anteeksi mutta nyt puhutaan ihan eri asioista. Vähän kuin vertaus aidasta ja aitaan seipäästä. Ylipäätään on hieman asiatonta tulla tällaiseen traumakeskusteluun puhumaan kuinka jonkun toisen saikuttelut vaikuttavat työkykyysi. Taidat nyt kertoa jotain omasta työelämästäsi.
Ei ole muita vaihtoehtoja niin kai se on jossain kohtaa pakko hyväksyä, että todennäköisesti menetän sen vuoksi elämäni rakkauden ja mahdollisuuden omaan perheeseen. Vielä tässä yritetään, mutta ei taida minun elämästä mitään tulla. Rikki mikä rikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onpa tässä keskustelussa outoja ihmisiä! Kerroin muutamia sivuja sitten olevani mies, joka ei ole koskaan seurustellut, johtuen kiusaamisista, syrjinnästä ja epäluotosta muihin ihmisiin, joka on johtanut vissiin sitten siihen, että ei ole hirveästi ihmissuhteita. Tämän lisäksi isäni on alkoholisti. No kommenttiini tuli hirveästi alapeukutusta. Onkohan kyse palstalla esiintyvästä miesvihasta vai mistä? Ja mitä nyt jotkut naiset täällä kirjoittavat, niin mittavista traumoista huolimatta ovat miehen itselleen onnistuneet löytämään. Tajuatteko yhtään miten vaikeaa/mahdotonta traumatisoituneen miehen on löytää itselleen naista, tai edes kavereita?! No ei, ja moni tässä keskustelussa vain tuijottaa omaan napaansa. Monikohan tässäkin keskustelussa on oikeasti uhriutuvat narsisti eikä varsinainen uhri? Miehenä on nimittäin vain 2 vaihtoehtoa: Itsari tai itseään niskasta kiinni ottaminen. Se itseä niskasta kiinni ottaminen on itseäni ainakin auttanut siten, että duunia ja omaisuutta kyllä on, mutta ihmissuhteita on sen verran, että pitää olla onnellinen kun muutama ystävä sentään löytyy. Ja naista ei ole koskaan onnistunut saamaan suhteeseen, koska naiset vaativat mieheltä henkisesti ja fyysisesti niin paljon. Naisilla näköjään eri juttu. On veronmaksajien rahoilla maksettuaa terapiaa, mies/aviomies, kaikkea! Ja silti vaan valitetaan ja sen lisäksi haukutaan miehiä! Kiitos vain teille tästä! :D
Olet ihan oikeassa tuossa, että traumataustalla olevan miehen mahdollisuudet on vähäisemmät. Pelkkä miehinen kulttuuri on sellainen, että traumatisoitunut leimataan joko nynnyksi tai hulluksi eikä kukaan sellaisen kanssa halua olla tekemisissä. Ja rehellisyyden nimissä on sanottava, että ei ne naisetkaan kovin paljoa jaksa katsella traumatisoitunutta miestä. Terapiassa käynti ei ole miehille siistiä, vaan halveksittavaa, joten miehet harvemmin sinne hakeutuvat. Uskoisin, että tästä on tilastoja. Sattumaa ei myöskään ole se, että miehet on alkoholismi- ja itsemurhatilastojen kärjessä.
Olen siis itse mies traumataustalla ja elänyt maskuliinisessa kulttuurissa koko ikäni, tai siihen saakka kunnes eristäydyin kaikesta. Ja ei, en ole homo tai itkupilli, olen vain paskana kaikesta siitä mitä koin lapsena. Mutta sehän ei ketään ole koskaan kiinnostanut, joten olen oppinut pitämään suuni kiinni. Ja tulemaan alkoholistiksi ja pilleristiksikin. Näin se menee.
En tarkoita tällä syyllistää ketään, mutta miehet jää kyllä enemmän yksin kuin naiset. Kulttuuri on sellainen.
Ainakaan työväenluokkainen kulttuuri ei edelleenkään salli miehen puhua pahasta olostaan, vaan se pitää peittää. Alkoholi on hyväksytty keino. Itsemurhat on myös yleisiä ja niiden syistä vaietaan tiukasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onpa tässä keskustelussa outoja ihmisiä! Kerroin muutamia sivuja sitten olevani mies, joka ei ole koskaan seurustellut, johtuen kiusaamisista, syrjinnästä ja epäluotosta muihin ihmisiin, joka on johtanut vissiin sitten siihen, että ei ole hirveästi ihmissuhteita. Tämän lisäksi isäni on alkoholisti. No kommenttiini tuli hirveästi alapeukutusta. Onkohan kyse palstalla esiintyvästä miesvihasta vai mistä? Ja mitä nyt jotkut naiset täällä kirjoittavat, niin mittavista traumoista huolimatta ovat miehen itselleen onnistuneet löytämään. Tajuatteko yhtään miten vaikeaa/mahdotonta traumatisoituneen miehen on löytää itselleen naista, tai edes kavereita?! No ei, ja moni tässä keskustelussa vain tuijottaa omaan napaansa. Monikohan tässäkin keskustelussa on oikeasti uhriutuvat narsisti eikä varsinainen uhri? Miehenä on nimittäin vain 2 vaihtoehtoa: Itsari tai itseään niskasta kiinni ottaminen. Se itseä niskasta kiinni ottaminen on itseäni ainakin auttanut siten, että duunia ja omaisuutta kyllä on, mutta ihmissuhteita on sen verran, että pitää olla onnellinen kun muutama ystävä sentään löytyy. Ja naista ei ole koskaan onnistunut saamaan suhteeseen, koska naiset vaativat mieheltä henkisesti ja fyysisesti niin paljon. Naisilla näköjään eri juttu. On veronmaksajien rahoilla maksettuaa terapiaa, mies/aviomies, kaikkea! Ja silti vaan valitetaan ja sen lisäksi haukutaan miehiä! Kiitos vain teille tästä! :D
Olet ihan oikeassa tuossa, että traumataustalla olevan miehen mahdollisuudet on vähäisemmät. Pelkkä miehinen kulttuuri on sellainen, että traumatisoitunut leimataan joko nynnyksi tai hulluksi eikä kukaan sellaisen kanssa halua olla tekemisissä. Ja rehellisyyden nimissä on sanottava, että ei ne naisetkaan kovin paljoa jaksa katsella traumatisoitunutta miestä. Terapiassa käynti ei ole miehille siistiä, vaan halveksittavaa, joten miehet harvemmin sinne hakeutuvat. Uskoisin, että tästä on tilastoja. Sattumaa ei myöskään ole se, että miehet on alkoholismi- ja itsemurhatilastojen kärjessä.
Olen siis itse mies traumataustalla ja elänyt maskuliinisessa kulttuurissa koko ikäni, tai siihen saakka kunnes eristäydyin kaikesta. Ja ei, en ole homo tai itkupilli, olen vain paskana kaikesta siitä mitä koin lapsena. Mutta sehän ei ketään ole koskaan kiinnostanut, joten olen oppinut pitämään suuni kiinni. Ja tulemaan alkoholistiksi ja pilleristiksikin. Näin se menee.
En tarkoita tällä syyllistää ketään, mutta miehet jää kyllä enemmän yksin kuin naiset. Kulttuuri on sellainen.
Ainakaan työväenluokkainen kulttuuri ei edelleenkään salli miehen puhua pahasta olostaan, vaan se pitää peittää. Alkoholi on hyväksytty keino. Itsemurhat on myös yleisiä ja niiden syistä vaietaan tiukasti.
Iso ero on jollakin raksaduunarilla ja ylemmän keskiluokan hipsterillä, se on totta. Liiallinen tunteista lärpättäminen saattaa tuhota miehen maineen työväenluokkaisessa ja maskuliinisessa ympäristössä ja aiheuttaa itsessään kiusaamista tai eristämistä. Joku kaupunkilaishipsteri on sitten eri asia, koska ympäristö on myönteinen keskustelulle ja tunteiden sanoittamiselle. On siis osin sukupuoli, mutta myös luokkakysymys.
En tiedä, päteekö naisiin. Mahdollisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Inhoan sanaa uhriutuminen. Tai siis sen väärinkäyttöä. Minun käsittääkseni uhriutuja on sellainen, joka ei ole oikeasti edes uhri, mutta kuvittelee olevansa. Sen sijaan jokainen oikeasti uhri saa mielestäni surra tai vihastua tai lamaantua tai mitä tahansa tapahtumasta juuri niin kuin itsestä tuntuu. Ei ole oikeaa tapaa suorittaa uhriksi joutumistaan ja jokainen kokee oman ainutkertaisen vahingoittavan tilanteensa omalla ainutkertaisella luonteellaan juuri niin kuin kokee.
Ihmisillä on erilaiset temperamentit ja luonteet ja voimavarat, sille ei voi mitään. Toinen hajoaa ja jää maahan siinä missä toinen jaksaa vielä taistella ja ponnistaa. Sille ei voi mitään. Joku on toista kauniimpi, toista älykkäämpi, toista terveempi, toista rikkaampi jne. Elämä ei ole tasapäistä eikä tasan.
Itselleni kriisiterapeutti sanoi muutaman tapaamisen jälkeen, että hän tietää, että minä tulen selviämään siitä tapahtuneesta. Ja hän oli täysin oikeassa. Olen siitä kiitollinen. Ihan yhtä hyvin olisin voinut sairastua enkä olisi jaksanut toipua yhtä hyvin.
Tämä! Tottakai jokaisella on oikeus mielipiteeseensä mutta olen hieman hämmästynyt miksi ei saa olla uhri jos sellainen on kerran ollutkin.
Aivan, mutta tahtooko olla uhri loppuikänsä vai selviytyjä? Riippuu siitäkin onko kyse uhriksi joutumisen tiedostamisesta vai mentaliteetista "olen uhri". Kyllä jokainen saa puolestani määritellä itsensä niin, kuin tahtoo, mutta onko se sitten itselle hyväksi, on asia erikseen. eri
Jos on uhri niin silloin uhri. Mitä vikaa siinä on että siinä voi välillä velloa ja sääliä itseään oikein ajan kanssa? Seuraavana päivänä sitten töihin ja suorittamaan muuta elämää. Ei se uhrius katoa mihinkään vaikka sen kieltäisi tai psyykkaisi itseään asennoitumaan elämään. Mitään mikä on tapahtunut jo, ei saa tekemättömäksi. Sen kanssa joo voi elää mutta miten, niin se on jokaisen henkilökohtainen valinta. Mitä väliä sillä sitten on uhrin kannalta että mikä on hyväksi ja mikä ei. Tässä ketjussa joku kirjoitti että on joutunut pienestä lapsesta saakka insestin uhriksi. Ei se ihminen valitse uhrin asemaa tai "mentaliteettia". Se ihminen on uhri. Myös perheväkivallassa mitä joku kirjoitti että sisar on hakannut, se ihminen on uhri. Jos toista ihmistä kohtaan käyttää väkivaltaa, siitä syntyy trauma. Trauma hajottaa minuutta. Mitä nuoremmalle ihmiselle trauma tehdään, sitä tuhoisampi trauma on.
Jos ihminen ei saa surra sitä että häntä kohtaan on tehty väärin niin mitä jää jäljelle? Pelkkä kuori?
Faktahan on se, että tässä maailmassa tapahtuu pahoja asioita ja joku niistä kärsii, joku toinen hyötyy.
jos se olisikin vain välillä itsesääliä ja sitten taas kasataan itsensä ja jatketaan arkea. Pahimmillaan se on sitä että yritetään hukuttaa kaikki muutkin siihen pimeään mutaan, koska mulla ei ole kivaa..yritä siinä sitten jaksaa sellaista vapaalla tai töissä, joka jää yhden "triggeröivän" lauseen vuoksi puoleksi vuodeksi saikulle..
Mikäs sinun ongelmasi on?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onpa tässä keskustelussa outoja ihmisiä! Kerroin muutamia sivuja sitten olevani mies, joka ei ole koskaan seurustellut, johtuen kiusaamisista, syrjinnästä ja epäluotosta muihin ihmisiin, joka on johtanut vissiin sitten siihen, että ei ole hirveästi ihmissuhteita. Tämän lisäksi isäni on alkoholisti. No kommenttiini tuli hirveästi alapeukutusta. Onkohan kyse palstalla esiintyvästä miesvihasta vai mistä? Ja mitä nyt jotkut naiset täällä kirjoittavat, niin mittavista traumoista huolimatta ovat miehen itselleen onnistuneet löytämään. Tajuatteko yhtään miten vaikeaa/mahdotonta traumatisoituneen miehen on löytää itselleen naista, tai edes kavereita?! No ei, ja moni tässä keskustelussa vain tuijottaa omaan napaansa. Monikohan tässäkin keskustelussa on oikeasti uhriutuvat narsisti eikä varsinainen uhri? Miehenä on nimittäin vain 2 vaihtoehtoa: Itsari tai itseään niskasta kiinni ottaminen. Se itseä niskasta kiinni ottaminen on itseäni ainakin auttanut siten, että duunia ja omaisuutta kyllä on, mutta ihmissuhteita on sen verran, että pitää olla onnellinen kun muutama ystävä sentään löytyy. Ja naista ei ole koskaan onnistunut saamaan suhteeseen, koska naiset vaativat mieheltä henkisesti ja fyysisesti niin paljon. Naisilla näköjään eri juttu. On veronmaksajien rahoilla maksettuaa terapiaa, mies/aviomies, kaikkea! Ja silti vaan valitetaan ja sen lisäksi haukutaan miehiä! Kiitos vain teille tästä! :D
Oma veikkaus saamiisi alapeukkuihin oli kirjoituksesi vahvasti muita ja yhteiskuntaa syyllistävä sävy. En tarkoita etteikö saisi syyllistää, mutta kirjoituksesi sai sen vaikuttamaan siltä, että olet jäänyt jumiin siihen ja syy on aina muissa. Se vain kuulosti jyrkältä ja mustavalkoiselta.
"Oma veikkaus saamiisi alapeukkuihin oli kirjoituksesi vahvasti muita ja yhteiskuntaa syyllistävä sävy."
Tietenkin. Tasapäistävän ja kollektivistisen Suomen haukkuminen on ihan oikein. Useasti kiusaaminen varsinkin alaikäisenä johtuu siitä, jos on "liian erilainen" muihin verrattuna. Aikuisena tämä jatkuu usein sitten syrjintänä. Eikä nyt tarvitse edes olla mitenkään erikoisen erilainen, pienikin syy riittää, varsinkin lapsena. Eiköhän tässäkin keskustelussa moni ole traumatisoitunut, koska yksilöllisyyttä ei ole sallittu ja sen takia on kohdeltu kaltoin. Järkevämpää olisi, jos yksilöllisyyten kannustettaisiin nuoruudesta lähtien, jos se ei haittaa kehittymistä, koulussa käyntiä yms. Itse ainakin tein lähestulkoon aina läksyt ja olin kiltti yleensä, joten minun yksilöllisyydestä ei ole ollut haittaa kenellekään. Eikä pitäisi olla. Moni ihminen on joko kiusattu tai sitten peloteltu pakottamalla katsomaan kiusattujen kiusaamista sivussa, "normaaliksi". Moni tällainen "normaali" sitten tämä sama pelko p...seessä aina aikuisenakin puolustelee yhteiskuntaa, poliisia, virkamiestä tms., jos ei yksilönä, niin sitten ainakin "yhteisönä", koska hänellä on se sama pelko siellä taustalla joka oli nuorenakin silloin kun hän antoi täysin periksi suomalaiselle kollektivismille. Minä kävin kouluni ja en ole koskaan edes sossutukia nostanut ja teen duunia, mutta en koskaan antanut periksi suomalaiselle kollektivismille. En siis ole "normaali". Ymmärrätkö? Se heikko lammas peloteltiin/kiusattiin "normaaliksi", mutta minua ei. Olen vapaa-ajattelija.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onpa tässä keskustelussa outoja ihmisiä! Kerroin muutamia sivuja sitten olevani mies, joka ei ole koskaan seurustellut, johtuen kiusaamisista, syrjinnästä ja epäluotosta muihin ihmisiin, joka on johtanut vissiin sitten siihen, että ei ole hirveästi ihmissuhteita. Tämän lisäksi isäni on alkoholisti. No kommenttiini tuli hirveästi alapeukutusta. Onkohan kyse palstalla esiintyvästä miesvihasta vai mistä? Ja mitä nyt jotkut naiset täällä kirjoittavat, niin mittavista traumoista huolimatta ovat miehen itselleen onnistuneet löytämään. Tajuatteko yhtään miten vaikeaa/mahdotonta traumatisoituneen miehen on löytää itselleen naista, tai edes kavereita?! No ei, ja moni tässä keskustelussa vain tuijottaa omaan napaansa. Monikohan tässäkin keskustelussa on oikeasti uhriutuvat narsisti eikä varsinainen uhri? Miehenä on nimittäin vain 2 vaihtoehtoa: Itsari tai itseään niskasta kiinni ottaminen. Se itseä niskasta kiinni ottaminen on itseäni ainakin auttanut siten, että duunia ja omaisuutta kyllä on, mutta ihmissuhteita on sen verran, että pitää olla onnellinen kun muutama ystävä sentään löytyy. Ja naista ei ole koskaan onnistunut saamaan suhteeseen, koska naiset vaativat mieheltä henkisesti ja fyysisesti niin paljon. Naisilla näköjään eri juttu. On veronmaksajien rahoilla maksettuaa terapiaa, mies/aviomies, kaikkea! Ja silti vaan valitetaan ja sen lisäksi haukutaan miehiä! Kiitos vain teille tästä! :D
Olet ihan oikeassa tuossa, että traumataustalla olevan miehen mahdollisuudet on vähäisemmät. Pelkkä miehinen kulttuuri on sellainen, että traumatisoitunut leimataan joko nynnyksi tai hulluksi eikä kukaan sellaisen kanssa halua olla tekemisissä. Ja rehellisyyden nimissä on sanottava, että ei ne naisetkaan kovin paljoa jaksa katsella traumatisoitunutta miestä. Terapiassa käynti ei ole miehille siistiä, vaan halveksittavaa, joten miehet harvemmin sinne hakeutuvat. Uskoisin, että tästä on tilastoja. Sattumaa ei myöskään ole se, että miehet on alkoholismi- ja itsemurhatilastojen kärjessä.
Olen siis itse mies traumataustalla ja elänyt maskuliinisessa kulttuurissa koko ikäni, tai siihen saakka kunnes eristäydyin kaikesta. Ja ei, en ole homo tai itkupilli, olen vain paskana kaikesta siitä mitä koin lapsena. Mutta sehän ei ketään ole koskaan kiinnostanut, joten olen oppinut pitämään suuni kiinni. Ja tulemaan alkoholistiksi ja pilleristiksikin. Näin se menee.
En tarkoita tällä syyllistää ketään, mutta miehet jää kyllä enemmän yksin kuin naiset. Kulttuuri on sellainen.
Sukupuolesta ja taustasta riippumatta ihmisen tulisi pyrkiä kohti tasapainoista elämää. Ihan sama oletko mies vai nainen: jos olet aikuisena edelleen kiinni jossain lapsuudessa tapahtuneessa, sabotoit itse itseäsi. Sitä eivät tee menneisyyden ihmiset tai olosuhteet nyt, sen teet sinä itsellesi.
Olen traumatisoitunut lapsuudessa itsekin ja nyt elän tervettä elämää. Jos trauma yrittää nousta pintaan, nitistän sen. Sillä ei ole enää mitään kerrottavaa minulle.
En itse ole koskaan ajatellut traumoja näin sukupuolitetusti. Olen elämäni aikana tuntenut paljon mt-ongelmaisia miehiä ja naisia enkä ole huomannut, että sukupuoli vaikuttaisi avun saantiin tai ympäristön reaktioihin. Ehkä ongelma on ympäristössäsi eikä sukupuolessasi?
Tämäkin kuulostaa traumavasteelta. Menneisyys kun on ja näkyy nykyisyydessä ja vapautuakseen nykyisyyden haitallisista toimintamalleista on välttämätöntä palata menneisyyteen. Ei nitistämällä, vaan syy- ja seuraussuhteita hahmottamalla ja ymmärtämällä ja itseen asennoitumista muuttamalla. Kenenkään ei tarvitse nitistää yhtään mitään, tuo kuulostaa myös vahvuus-harhalta.
On myös tapauksia, joissa ihminen ei voi palata trauman alkulähteille, repiä sen kaiken auki ja parantaa perin pohjin. Sitäkin tulee kunnioittaa. Sellainen ihminen löytää muita keinoja jatkaa elämää eteenpäin, esim. asenteen, tsempin yms. voimin. Mikä kenelläkin toimii.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole tehnyt traumasta itselleni identiteettiä ja tekosyytä vältellä elämää.
Elämäni on täysin normaalia.
Katkesiko kynsi vai?
Ei. Minut raiskattiin, yritin kolmesti itsemurhaa, lapseni syntyi keskosena ja hänellä todettiin juuri asperger, äitini kuoli nopeaan ja ikävään syöpään.
Eikä siinä vielä kaikki. Mutta tämä on elämää ja aion elää sen kyynistymättä, uhriutumatta ja täysillä. Oliko muuta?
Ei millään pahalla, mutta asenteesi kuulostaa traumavasteelta sekin. Pakko selvitä ja elää täysillä hinnalla millä hyvänsä. Kuulostaa siltä, että sulla on asioiden käsittelyä vielä tulossa.
Tähän ketjuun on nyt pesiytynyt melkoinen oman elämänsä keittiöpsykologi, joka tarjoaa näitä omia tulkintojaan joka toiselle eteenpäin päässeelle.
Hitto että sieppaa tuollaiset tietäjinä esiintyvät tyypit. Myös yhden minun viestini on ampunut alas tekemällä vaikka mitä oletuksia hyvinvoinnistani. Kuvittelee varmaan saavuttavansa jotain tällä toiminnallaan, olevansa auttaja tmvp. Kultaseni kuule kun jotkut oikeasti pääsevät yli traumoistani ja se voi tapahtua lähes sormia napsauttamalla, kun oivallus tulee.
Ihan selvennöksenä nyt kysyn että mikä on mielestäsi uhri ja mitä on uhriutuminen? Jäi nyt epäselväksi.
Tässä yksi näkemys (löytyy varmaan virallinenkin määritelmä): uhriutuminen johtaa trauman tunnustamisen ja sitä kautta käsittelyn sijaan koston projektion ja opitun avuttomuuden kehään kuten tyypillinen epävakaan persoonan käytös on. Ehkä häpeä estää edes sen myöntämisen että on traumatisoitunut eli petetty, huijattu, hyväksikäytetty ja kieltämisen torjuntamekanismi (psyykkinen defenssi) johtaa siihen että maailmasta tulee mustavalkoinen: hyvyys on itsessä ja paha muissa. Tai sitten jotkun ulkopuoliset idealisoidaan tahrattomiksi.
Tämä ei ole kypsän ehjän mielen toimintaa vaan kertoo aina jostain psyyken koetusta kivusta. Se voi olla hyvin tavallinen hylätyksi tuleminen. Ei ole kelvannut itsenään. Tuohan se perushaava ihmisillä on.
Kulttuurimmehan ei suoranaisesti perustu rakkaudellisuudelle ja hyväksynnälle vaan enemmänkin kilpailulle ja pinnallisille arvoille. Siksi lähisuhteiden aito rakkaudellisuus muodostaa suojan ajan kylmälle arvo-ilmastolle. Ensimmäisenä pitäisi kuitenkin rakentaa itsearvostusta ja -myötätuntoa (jotka edellyttävät syvällistä itsetuntemusta) jotta näitä voisi osoittaa toisille.
Tämä on nähdäkseni nykyhetken isoimpia haasteita. Miten edistää rakkautta ystävyyttä ja luottamusta ihmisten välillä. Millään nopealla tempulla tuo ongelma ei ratkea. Riiteleminen on helppoa laiskaa ja tyydyttää monia, myös markkinoita. Pahoinvoinnilla tehdään ikävä kyllä rahaa monin eri tavoin.
Tämäkin kuulostaa traumavasteelta. Menneisyys kun on ja näkyy nykyisyydessä ja vapautuakseen nykyisyyden haitallisista toimintamalleista on välttämätöntä palata menneisyyteen. Ei nitistämällä, vaan syy- ja seuraussuhteita hahmottamalla ja ymmärtämällä ja itseen asennoitumista muuttamalla. Kenenkään ei tarvitse nitistää yhtään mitään, tuo kuulostaa myös vahvuus-harhalta.