En ymmärrä miten voidaan väittää että joku HALUAA lapsensa olevan adhd ja runnoo tämän diagnoosin väkisin läpi lääkärissä. Miksi kukaan haluaisi

Kai se on helpompi ajatella että lapsi on sairas, kuin että lapsi on tyhmä/laiska/paha.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska on helpompi sanoa, että lapsella on neurologinen häiriö ja pakottaa se syömään lääkkeitä, kuin ymmärtää että oma asenne ja kasvatustyyli saattavat olla syyllisiä lapsen oireiluun ja huonoon oloon.

Ja sanon tämän henkilönä, jolla on ADHD. Mun vanhemmat olisivat voineet tehdä todella paljon muutoksia heidän kasvatuksessa, säännöissä, tavassa opettaa minua kasvamaan ihmisenä, opiskelemaan koulussa, olemalla mukana minun elämässä jne... auttaakseen mun ADHD:ta ja miten se oireilee. Mutta omat vanhempani eivät tehneet mitään, koskaan. 

Ongelma on suurimmissa tapauksissa mitä itse uskon on yksinkertaisesti se, että vanhemmat jotenkin olettavat että lapsien pitäisi vain osata tehdä itsenäisesti todella nuorena kaikki hommat ilman apua, avustusta ja mukana oloa, ja jotenkin samaan aikaan kyetä ignooraamaan ja kieltämään itseltään kaikki ne helpot häiriötekijät ja huvit mitkä ovat todella addiktoivia (puhelin, netti, tietokone, pelit....) 

Tiedän yhden vanhemman, jonka poika ei tee mitään muuta kuin pelaa tietokoneella pelejä. Hänellä myös "ADHD". Tiedätkö mitä tämä vanhempi tekee, kun poika kieltäytyy vaikka lähtemästä johonkin tapaamiseen tai sinne kouluun? Ei mitään. Antaa periksi. Antaa pelata niitä koukuttavia pelejä tuntikausia, päiväkausia, viikkokausia. 

Suurin syy lasten huonoon vointiin on aikuisten kykenemättömyys oikeanlaiseen kasvatukseen mikä muokataan lapsen persoonallisuuden ja tarpeiden mukaan.

Nyky tutkimusten mukaan ADHD on vahvasti periytyvä. Ehkä vanhemmillasikin on diagnosoimaton ADHD. Itse sain oman diagnoosini lähes 40 -vuotiaana. Selitti paljon omaa elämääni. Äitini ei vieläkään sitä diagnoosia ole saanut, eikä aijo edes hakea. ADHD lapsen vanhempana voin sanoa, että on vaikeaa auttaa lastani asioissa, joiden kanssa itsekin taistelen ja olen taistellut koko ikäni. Sun vanhemmatkin on vaan ihmisiä. On sinun oma asia korjata elämäsi, ihan sama mitä virheitä vanhempasi kasvatuksessaan kanssasi tekivät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen henkilökohtaisesti reilun puolenkymmentä lasta /nuorta aikuista kenellä on neuropsykiatrinen diagnoosi. Yksi, ehkä kaksi selkeästi periytynyttä, yksi joka liittyy fyysisiin neonataali sairauksiin ja yksi jossa taustalla on rauhaton ja epävakaa varhaislapsuuden perheolosuhde. Yhtä lukuunomttamatta kaikki aivan tavallisia, jopa enemmän korkeakoulutettuja perheitä. Yhdenkään sisaruksella ei diagnoosia.

Korkeakoulutetuilla esiintyy (YTHS:n mukaan) noin kolmanneksella pelkästään yliopistokoulutuksen aikana hoitoa vaativa mielenterveyden ongelma, joten itse en näe mitenkään erikoisena sitä, että heidän lapsillaan on erityisen paljon mielenterveyden ongelmia ja neuropsykiatrisia häiriötiloja.  Kyseiset perheet ovat usein myös yksilapsisia, joka osaltaan selittää suuren osan heikoista vuorovaikutuskyvyistä ja itsehillinnän ja keskittymiskyvyn puutteesta.

Oma väkivaltaisuutesi – uhkailu väkivallalla puheiden vuoksi – on myös selvä merkki mielenterveyden ongelmista ja varsinkin itsehillinnän ja myötätunnon vakavasta puutteesta.  Suosittelisin ottamaan asian selkeästi esille omassa hoitosuhteessasi.

Suomalaisista aikuisista yli joka viidennellä on viimeisen vuoden aikana esiintynyt hoitoa vaativa mielenterveysongelma, joten en pidä yliopistossa opiskelevan kolmanneksen tutkintoaikanaan (mediaani 6,5 vuotta) kokemaa mielenterveysongelmaa erityisen suurena osuutena. Mutta ehkä meillä on erilaista tilastomatematiikkaa, sinulla ja minulla :)

Itseasiassa tutkimus tietää kertoa, että mitä korkeampi koulutusaste vanhemmilla, sitä pienempi on lapsen riski sairastua mielenterveyden sairauksiin https://www.hs.fi/tiede/art-2000009059945.html

Kokonaan toinen asiahan on se, ettet sinä erota neuropsykiatrista häiriötä mielenterveydenhäiriöstä ja yksin siitä syystä en näe aiheelliseksi jatkaa kanssasi asiasta keskustelemista ennen kuin olet hieman tutustunut aiheeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Diagnoosihan halutaan siksi, ettei lasta tarvitse kasvattaa. "Ei Petteri mahda käytökselleen mitään kun sillä on tuo ADHD".

Paitsi että tällöin pitää kahta kauheammin kasvattaa. Adhd:n kanssa elämä voi olla ihan helvettiä ja on lähes elämän mittainen terapia edessä, että pystyy elämään neurotyypillistä elämää. Ellei ole kuin minä, että sitä vain koittaa sopeutua omien ongelmien kanssa ja silakkana luistelee läpi elämässä. Toivon, että yksikään vanhempi ei shoppaile tätä diagnoosia, vaan yrittää viimeiseen asti kasvattaa lasta.

Ihan kamala vika päässä ja itse voin sanoa, että en todellakaan nauti tästä. Jatkuvaa kaaosta elämässä, epävakaata luonnetta fyysisellä väkivallalla, impulsiivisuutta ja listaa voi jatkaa pidemmälle. On naurettavaa, kuinka mediassa nostetaan meidän elämästä vain niitä ihania asioita esiin, kuinka ollaan niin innovatiivisia ja aikaansaavia. Tämä on vain hyvin pieni osuus siitä todellisuudesta. Eilen esimerkiksi istuin 15 tuntia lähes yhtäsoittoa tietokoneella tekemässä gradua, koska pää meni siihen flow:n mukaan. Edellispäivänä sähelsin asioiden kanssa niin, että sain 2x oven avausmaksun, jouduin hakemaan kotoa kukkaron kesken ostosten ja ajoin autolla ojaan. Siinä vaiheessa kun mukaan astuu esimerkiksi impulssikohtauksessa mukaan väkivalta, tarkoittaen ihan lyömistä tai potkimista ja se ei ole mitään pientä läpsyttelyä, niin kauhistellaan. Mitään harrastusta et voi aloittaa, koska mielenkiinto riittää ehkä 5 käyntikertaan, mitään kouluja et voi aloittaa ellei sulla ole mieletön palo asiaa kohtaan, työpaikka vaihtuu kerran kahteen vuoteen. Asunnot vaihtuvat useamman kerran vuodessa. Olet todella addiktoituva persoona ja kaikki, sokerista ja kännykästä lähtien, pitää poistaa elämästä. Alkoholi ja muut huumeet tuurruttaa päätä sen verran kivasti, etten yhtään ihmettele niiden käyttöä. Elämä kanssani on todella raskasta ja ihmettelen kuinka tuo neurotyypillinen mieheni on näinkin kauan jaksanut katsella mun touhuja. Lääkitystä en käytä, koska olen niin ailahtelevainen luonteeltani ja muutan milloin mistä maasta toiseen ja lääkäri ei suostu sitä kirjoittamaan. Etäterapiassa käyn kaksi kertaa viikossa.

Kirjoitat kyllä selkeästi epävakaan persoonallisuuden ja kaksisuuntaisen tarinaa. En tunne yhtään ADHD henkilöitä, joilla meno olisi tuollaista.

Ja tässäkin tarinassa vaikuttaa vahvasti tuo, että käytetään päihteitä mitkä tottakai saavat aikaan sen, että on ADHD:n kaltaisia oireita.

Kiitos kun kommentoit.

Uskoisin kuitenkin, että seitsemän vuoden lääkärisuhteella olisi saatu kaksisuuntainen tai epävakaan diagnoosi ja se silloin ensimmäisen vuoden aikana onkin ensimmäinen epäilys. Niitä en ole kuitenkaan, koska olen myös hyperaktiivinen ja en pysy paikallani, lisäksi aivosähköt toimivat omalla tavallaan (nämä ovat mitattu, koska pelkän terapian avulla yritetään kasvattaa sähköyhteyksiä paremmaksi). Kohdallani on myös se, että kahdella veljelläni on lapsuudessa (1980-luvulla) diagnosoitu adhd. Ymmärrät varmaan tuon päihde asian, että se on todella voimakkaasti liitännäinen adhd:n kanssa? Tästä on todella vanhaa tutkimustulosta ja aina vain tulee lisää. Siksi olen addiktioita katkaisevalla, jatkuvalla lääkityksellä. En ole Suomessa diagnosoitu, en tiedä kuinka teillä siellä tutkimukset tehdään, mutta täällä Ruotsissa on tullut vahva adhd.

Noita sähköhoitoja nyt annetaan ihan kaikille tuolla mielenterveyspuolella. Ja nämä "sähköyhteydet" voivat olla esimerkiksi masentuneella todella huonot.

Mitä se sähkö hyödyttää jos hermot huonossa kunnossa.   Ei taida kulkea kauhean hyvin.     tarvitsisi korjata ne hermot esim.    vitamiinilla jonka nimi on benfotiamiini

Se on väärin. Ei vanhempi voi päättää lapsen diagnoosia. Aika moni lapsi on luonnostaan vilkas tai ei jaksa keskittyä tuntikausia. Myös kasvatus ratkaisee käytöstä. Lasten tehtävä on leikkiä ja liikkua. Lääkkeiden pumppaaminen lapsiin on erikoista ja epänormaalia. -Jos on oikeasti joku vaiva, katsotaan uudelleen. 

Vanhemmalla on vaikeus myöntää oma osallisuus lapsen häiriökäytökseen, sitten dg ad/hd. Lääkettä lisätään häikäilemättömästi, jota toleranssiksi kutsutaan. Pahimmassa tapauksessa syntyy riippuvuus ja väärinkäyttö. Jossain vaiheessa käy ilmi, että vanhemmat kaltoinkohdelleet ja häiriökäytöksen takana trauma.

No jos on diagnoosi niin sitä ongelmaa voidaan hoitaa. Onko se sitten parempi, että lapsella on joka tapauksessa ne samat ongelmat, mutta ei saa apua niihin kun ei ole diagnoosia?

En väitä, että kukaan SAISI väkisin hankittua varsinaista ADHD-diagnoosia lääkäriltä, mutta ihan varmasti on ihmisiä jotka sitä yrittävät saada joko itselleen tai lapselleen, vaikka syy on ihan muualla.

Esim. eräs nainen, jolla asiat aina levällään, opiskelut hoitamatta ym. Kyseessä entinen koulutoveri eikä hänellä kouluaikana ollut mitään ADHD-oireita. Hänen aikuisikänsä ongelmat johtuvat ihan muusta (riippuvuusongelmia ym.). On käynyt tutkimuksissa, ei ole todettu ADHD:ta, joten "lääkärit epäpäteviä".

Toinen esimerkki. Korkeasti koulutettu nainen, ns. sivistysihminen, jonka poika ei ole yhtään sellainen kuin hänen pitäisi olla. Ei esimerkiksi viihdy pitkään lukemassa lapsille suunnattuja historiakirjoja vaan tykkää pyssyleikeistä ja muusta "toksisesta".

Jos jollain on diagnoosi niin OK. Tuskinpa tässä kenelläkään ulkopuolisella on parempaa lääketieteen osaamista. Mutta hyvä silti huomata, että on ihmisiä jotka keksivät itselleen tai lapsilleen diagnooseja. Siis ihan muitakin diagnooseja, vaikka syöpä. Se lapsena esiintynyt nelikymppinenkin on vuosikaudet kertonut mediassa kaikista sairauksistaan. Ulkopuolisen tietysti vaikea nähdä tuollaisessa "järkeä" tai "hyötyä".

ottaisitte nyt ainakin ensin selvää mitä niissä tutkimuksissa tapahtuu. Omalla lapsella ainakin haastattelun perusteella yhteneväiset vastaukset niin vanhemmilta, lapselta kuin myös opettajilta. Kyllä, monikossa, luokanopettajalta sekä aineenopettajilta. Alakoulusta asti tehostetun tuen muistiinpanot, erityisopettajan ja psykologin tutkimukset. Synnytyskertomus, neuvolamerkinnät unihäiriöistä ja alakoulussa määrätty lääke yökasteluun.

Ja lopuksi vielä testit, joissa oppimisvalmiudet olivat keskitasoiset, osin korkeammat kaikilla muilla osa-alueilla paitsi aikarajoitetussa, käsitteiden hahmottamisen osioissa, joissa pisteet olivat nolla sekä yksi.

Mitään emme ole diagnoosista julkisten resurssien puutteessa hyötyneet, lääkitystä emme ole halunneet. Olemme maksaneet itse lapselle nepsy-valmennuksen, tutorointia ja tehneet itse suuren työn koulunkäynnin avustamisessa. Ja mitä tulee muodikkuuteen, kukaan ei tiedä asiasta lukuunottamatta lähiperhettä ja ystäviä. Lapsesta häiriötä ei huomaa, joku varmaan pitäisi lasta lähinnä haaveilijana jos sitä jonkin päivän seurailisi.

Jos keskimääräinen neuropsykiatristen /mielenterveyshäiriöiden puitteissa maksettava tuki on 90 euroa kuukaudessa, jonka joka toinen saa puheterapiaan (ei mitään tekemistä nepsyhäiriöiden kanssa) ja jonka saaminen edellyttää nepsyhäiriöiseltä kunoutukseen osallisumista, niin aika vaikea tuolla keskimäärin on rikastua :'D

Vierailija kirjoitti:

Itse olen yksi lenkki diagnoosin teossa. Vain minun arvioni kautta pääsee lääkärille tässä asiassa työpaikallani. Ihan valtavasti (kymmeniä vuodessa) vaatimuksia tulee nuorilta ja vanhemmilta, että dg pitää saada. Jotkut sanovat suoraan, että haluavat sen kuntoutusrahan (kun kaverikin sai). Osa varmasti myy mahdolliset lääkkeensä (kuulemma paljon adhd-lääkkeitä pyörii täällä myynnissä). Suurin syy vaatimuksille on minusta se, että ei haluta myöntää, että nuori on vaan laiska tai muuten saamaton. Päivärytmi hukassa ja kännykkä jumittunut käteen. Näillä nuorilla ei siis ole ollut mitään oireita alakouluikäisenä ja sitten yllättäen 16 v ei muka pysty tekemään mitään. Myöhästyy lähes joka päivä koulusta, tehtävät tekemättä ja ei tunneilla ei pysty keskittymään (paitsi muka jos samalla saa pelata kännykällä tms).

Oletan että olemme ammattikollegoita ja tunnistan tämän ilmiön kyllä hyvin. Samankaltaisiin asioihin olen törmännyt eli odotukset ovat monilla - ei kaikilla, mutta monilla - todella epärealistiset ja odotetaan siltä diagnoosilta niin valtavia asioita ja apuja että se palaute on tosi raivoisa jos näissä tutkimuksissa ei pääse etenemään koska ei viitteitä neuropsykiatrisesta häiriöstä. Omassa organisaatiossa on otettu eduskunnan oikeusasiamieheen yhteyttä koska pääsy tutkimuksiin torpattiin, ja sen jälkeen on ainakin alkuselvityksiin jouduttu ottamaan ihan joka ikinen vaikka oireisto olisi niin epämääräinen ja huomattavasti lapsuusiän jälkeen alkanut, että on päivänselvää ettei sieltä diagnoosiin asti edetä. 

Omassa työnkuvassa on tullut jo näiden adhd-tutkimuksiin haluavien seurauksiakin jo esille. Ei ole yksi tai kaksi joilla on päihderiippuvuus alkanut stimulanteista ja on niitäkin tullut vastaan, jotka diagnoosin haluavat kumota koska tajuttiin että se voi vaikuttaa esim. jatko-opintoihin hakiessa ja estää kokonaan osan työtehtävistä. 

O tempora, o mores. 

Vierailija kirjoitti:

Nyky tutkimusten mukaan ADHD on vahvasti periytyvä. Ehkä vanhemmillasikin on diagnosoimaton ADHD. Itse sain oman diagnoosini lähes 40 -vuotiaana. Selitti paljon omaa elämääni. Äitini ei vieläkään sitä diagnoosia ole saanut, eikä aijo edes hakea. ADHD lapsen vanhempana voin sanoa, että on vaikeaa auttaa lastani asioissa, joiden kanssa itsekin taistelen ja olen taistellut koko ikäni. Sun vanhemmatkin on vaan ihmisiä. On sinun oma asia korjata elämäsi, ihan sama mitä virheitä vanhempasi kasvatuksessaan kanssasi tekivät.

Juuri näin. Minulla on kaksi lasta joilla on ahdh-diagnoosit. Niiden myötä samat ongelmat on löytyneet minulta, sisareltani lapsineen, isältäni. Joka sukupolvi näitä on enemmän. Nyt meillä on kuitenkin ymmärrys ja nuorilla lääkkeet, jotka tekee heidän koulunkäynnistä helpompaa.

Olen varmasti tehnyt paljon virheitä lasteni kanssa ja virheitä on tehty paljon minunkin kansssni. En ole karkera vanhemmilleni ja toivon etteivät lapsenikaan ole. Minulla ja lapsillani on samat vaikeudet ja näin on varmasti hyvin monen perheessä, kun ahdh perityy.

Diagnoosien myötä olen oppinut olemaan itselleni vähemmän ankara. Esimerkiksi tavaroista huolehtiminen ja kotityöt on meille kaikille todella vaikeaa. Olen ylikuormittanut itseni uupumukseen saakka monella saralla, kun on tunnollinen luonne.

Vierailija kirjoitti:

Ei kai kukaan näitä diagnooseja huvikseen tutkituta. Ensin on ongelma jonka kanssa ei pärjätä ja sitten vasta diagnoosi.

Voi sinua. Nykyään vanhemmat pyrkivät selittämään kakaran huonon käytöksen ADHD:n avulla. Jos lääkäri ei sitä ole antanut, niin sitten vanhemmat "diagnosoivat" sen itse. Fakta kun on, että suurin osa nykypäivän ADHD-kakaroista on todellisuudessa "vain" huonosti kasvatettuja.

Vierailija kirjoitti:

ottaisitte nyt ainakin ensin selvää mitä niissä tutkimuksissa tapahtuu. Omalla lapsella ainakin haastattelun perusteella yhteneväiset vastaukset niin vanhemmilta, lapselta kuin myös opettajilta. Kyllä, monikossa, luokanopettajalta sekä aineenopettajilta. Alakoulusta asti tehostetun tuen muistiinpanot, erityisopettajan ja psykologin tutkimukset. Synnytyskertomus, neuvolamerkinnät unihäiriöistä ja alakoulussa määrätty lääke yökasteluun.

Ja lopuksi vielä testit, joissa oppimisvalmiudet olivat keskitasoiset, osin korkeammat kaikilla muilla osa-alueilla paitsi aikarajoitetussa, käsitteiden hahmottamisen osioissa, joissa pisteet olivat nolla sekä yksi.

Mitään emme ole diagnoosista julkisten resurssien puutteessa hyötyneet, lääkitystä emme ole halunneet. Olemme maksaneet itse lapselle nepsy-valmennuksen, tutorointia ja tehneet itse suuren työn koulunkäynnin avustamisessa. Ja mitä tulee muodikkuuteen, kukaan ei tiedä asiasta lukuunottamatta lähiperhettä ja ystäviä. Lapsesta häiriötä ei huomaa, joku varmaan pitäisi lasta lähinnä haaveilijana jos sitä jonkin päivän seurailisi.

Jos keskimääräinen neuropsykiatristen /mielenterveyshäiriöiden puitteissa maksettava tuki on 90 euroa kuukaudessa, jonka joka toinen saa puheterapiaan (ei mitään tekemistä nepsyhäiriöiden kanssa) ja jonka saaminen edellyttää nepsyhäiriöiseltä kunoutukseen osallisumista, niin aika vaikea tuolla keskimäärin on rikastua :'D

Olette toimineet tosi hienosti lapsenne parhaaksi. Se kannattaa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen yksi lenkki diagnoosin teossa. Vain minun arvioni kautta pääsee lääkärille tässä asiassa työpaikallani. Ihan valtavasti (kymmeniä vuodessa) vaatimuksia tulee nuorilta ja vanhemmilta, että dg pitää saada. Jotkut sanovat suoraan, että haluavat sen kuntoutusrahan (kun kaverikin sai). Osa varmasti myy mahdolliset lääkkeensä (kuulemma paljon adhd-lääkkeitä pyörii täällä myynnissä). Suurin syy vaatimuksille on minusta se, että ei haluta myöntää, että nuori on vaan laiska tai muuten saamaton. Päivärytmi hukassa ja kännykkä jumittunut käteen. Näillä nuorilla ei siis ole ollut mitään oireita alakouluikäisenä ja sitten yllättäen 16 v ei muka pysty tekemään mitään. Myöhästyy lähes joka päivä koulusta, tehtävät tekemättä ja ei tunneilla ei pysty keskittymään (paitsi muka jos samalla saa pelata kännykällä tms).

Oletan että olemme ammattikollegoita ja tunnistan tämän ilmiön kyllä hyvin. Samankaltaisiin asioihin olen törmännyt eli odotukset ovat monilla - ei kaikilla, mutta monilla - todella epärealistiset ja odotetaan siltä diagnoosilta niin valtavia asioita ja apuja että se palaute on tosi raivoisa jos näissä tutkimuksissa ei pääse etenemään koska ei viitteitä neuropsykiatrisesta häiriöstä. Omassa organisaatiossa on otettu eduskunnan oikeusasiamieheen yhteyttä koska pääsy tutkimuksiin torpattiin, ja sen jälkeen on ainakin alkuselvityksiin jouduttu ottamaan ihan joka ikinen vaikka oireisto olisi niin epämääräinen ja huomattavasti lapsuusiän jälkeen alkanut, että on päivänselvää ettei sieltä diagnoosiin asti edetä. 

Omassa työnkuvassa on tullut jo näiden adhd-tutkimuksiin haluavien seurauksiakin jo esille. Ei ole yksi tai kaksi joilla on päihderiippuvuus alkanut stimulanteista ja on niitäkin tullut vastaan, jotka diagnoosin haluavat kumota koska tajuttiin että se voi vaikuttaa esim. jatko-opintoihin hakiessa ja estää kokonaan osan työtehtävistä. 

O tempora, o mores. 

Niinpä. Nyt asia on niin, että toisilla on oikeasti ADHD ja toisilla jonkinlainen itse aiheutettu keskittymishäiriö. Tälläkin palstalla osa loukkaantuu valtavasti, koska he kokevat jonkun syyllistävän heitä lapsensa ADHDsta, vaikka he kaikkensa tekevät, että lapsi voisi hyvin. Sitten on niitä, joihin sopii sanonta "se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa".

Työskentelen lasten parissa. En voi kuin ihmetellä sitä ajan määrää, miten kauan vanhemmat antavat lastensa päivittäin viettää koneidensa parissa. Eivätkö he oikeasti ymmärrä, miten älylaitteiden runsas käyttö vaikuttaa heidän lastensa keskittymiskykyyn, mielenterveyteen ja motivaatioon? Ovatko he laiskoja vanhempia, jotka eivät jaksa kasvattaa lapsiansa itse, kun antavat koneen hoitaa homman?

Uskon, että toisten kohdalla ADHDssa todellakin on kyse muoti-ilmiöstä. Ei voi olla mahdollista, että lääkkeiden tarve on yhtäkkiä kasvanut niin räjähdysmäisesti. Nykyään kaikkia asioita halutaan hoitaa vaivattomasti. On helppoa selittää jälkikasvunsa huono käytös diagnoosilla ja mennä diagnoosin taakse, kun asialle pitäisi oikeasti tehdä jotain itse. Myös lääkkeellä halutaan hoitaa ongelmat. Valitettavasti lääke on kutenkin kemikaali, jonka käytöllä voi olla huonot seuraukset.

Ennen vanhaan se oli toisinpäin ja paljon vahinkoa saatiin aikaan varmasti monen lapsen kohdalla. Meinasin saada Asperger ja MBD-diagnoosit jo 90-luvun lopulla, mutta vanhemmat kielsivät asian ja jatkotutkimukset. Pelkäsivät että leimaannun diagnoosien myötä vammaiseksi. Sitten piti teeskennellä että kaikki on ok, ja olen normaali. Ja kun se v**un koulu meni niin hyvin, keskiarvo oli aina yli ysin, niin ovet ovat auki vaikka minne.

No, leimaannuin alkoholistiksi sitten. Kaikki opinnot peruskoulua ja lukiota lukuunottamatta ovat jääneet kesken ja koeaikapotkut tulleet joka työpaikasta. Autismin kirjon ja ADHD:n diagnoosit tulivat 2022 ja olin tuolloin jo yli 35-vuotias. Enää minua ei voida kuntouttaa yhteiskuntakelpoiseksi veronmaksajaksi, sen olen hyväksynyt. 

Syntyvyyden lasku näkyy tässäkin, ne jotka lapsia tekevät, rakastavat heitä oikeasti ja vaativat heille apua. Meillä vanhemmilla ikäpolvilla on monilla kurja kohtalo.

Tiedän perheen joka haluaa lapselleen tämän diagnoosin. Syynä on tuet mitkä lapselle maksetaan peruskoulun jälkeiseen opiskeluun. Eivät ole ihan pienet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Diagnoosihan halutaan siksi, ettei lasta tarvitse kasvattaa. "Ei Petteri mahda käytökselleen mitään kun sillä on tuo ADHD".

Paitsi että tällöin pitää kahta kauheammin kasvattaa. Adhd:n kanssa elämä voi olla ihan helvettiä ja on lähes elämän mittainen terapia edessä, että pystyy elämään neurotyypillistä elämää. Ellei ole kuin minä, että sitä vain koittaa sopeutua omien ongelmien kanssa ja silakkana luistelee läpi elämässä. Toivon, että yksikään vanhempi ei shoppaile tätä diagnoosia, vaan yrittää viimeiseen asti kasvattaa lasta.

Ihan kamala vika päässä ja itse voin sanoa, että en todellakaan nauti tästä. Jatkuvaa kaaosta elämässä, epävakaata luonnetta fyysisellä väkivallalla, impulsiivisuutta ja listaa voi jatkaa pidemmälle. On naurettavaa, kuinka mediassa nostetaan meidän elämästä vain niitä ihania asioita esiin, kuinka ollaan niin innovatiivisia ja aikaansaavia. Tämä on vain hyvin pieni osuus siitä todellisuudesta. Eilen esimerkiksi istuin 15 tuntia lähes yhtäsoittoa tietokoneella tekemässä gradua, koska pää meni siihen flow:n mukaan. Edellispäivänä sähelsin asioiden kanssa niin, että sain 2x oven avausmaksun, jouduin hakemaan kotoa kukkaron kesken ostosten ja ajoin autolla ojaan. Siinä vaiheessa kun mukaan astuu esimerkiksi impulssikohtauksessa mukaan väkivalta, tarkoittaen ihan lyömistä tai potkimista ja se ei ole mitään pientä läpsyttelyä, niin kauhistellaan. Mitään harrastusta et voi aloittaa, koska mielenkiinto riittää ehkä 5 käyntikertaan, mitään kouluja et voi aloittaa ellei sulla ole mieletön palo asiaa kohtaan, työpaikka vaihtuu kerran kahteen vuoteen. Asunnot vaihtuvat useamman kerran vuodessa. Olet todella addiktoituva persoona ja kaikki, sokerista ja kännykästä lähtien, pitää poistaa elämästä. Alkoholi ja muut huumeet tuurruttaa päätä sen verran kivasti, etten yhtään ihmettele niiden käyttöä. Elämä kanssani on todella raskasta ja ihmettelen kuinka tuo neurotyypillinen mieheni on näinkin kauan jaksanut katsella mun touhuja. Lääkitystä en käytä, koska olen niin ailahtelevainen luonteeltani ja muutan milloin mistä maasta toiseen ja lääkäri ei suostu sitä kirjoittamaan. Etäterapiassa käyn kaksi kertaa viikossa.

"On naurettavaa, kuinka mediassa nostetaan meidän elämästä vain niitä ihania asioita esiin, kuinka ollaan niin innovatiivisia ja aikaansaavia. Tämä on vain hyvin pieni osuus siitä todellisuudesta."

Juuri näin, kiitos kirjoituksestasi.

Ja sitten on näitä perheitä joissa, kas kummaa, on lapsi hävittänyt lääkkeensä, jälleen, ja pitäisi saada ihan heti nyt uusi resepti. Eli vanhemmat käyttävät lapsen esim. Concerta lääkkeet, jota sitten pistetään suonensisäisesti. Kivaa..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska on helpompi sanoa, että lapsella on neurologinen häiriö ja pakottaa se syömään lääkkeitä, kuin ymmärtää että oma asenne ja kasvatustyyli saattavat olla syyllisiä lapsen oireiluun ja huonoon oloon.

Ja sanon tämän henkilönä, jolla on ADHD. Mun vanhemmat olisivat voineet tehdä todella paljon muutoksia heidän kasvatuksessa, säännöissä, tavassa opettaa minua kasvamaan ihmisenä, opiskelemaan koulussa, olemalla mukana minun elämässä jne... auttaakseen mun ADHD:ta ja miten se oireilee. Mutta omat vanhempani eivät tehneet mitään, koskaan. 

Ongelma on suurimmissa tapauksissa mitä itse uskon on yksinkertaisesti se, että vanhemmat jotenkin olettavat että lapsien pitäisi vain osata tehdä itsenäisesti todella nuorena kaikki hommat ilman apua, avustusta ja mukana oloa, ja jotenkin samaan aikaan kyetä ignooraamaan ja kieltämään itseltään kaikki ne helpot häiriötekijät ja huvit mitkä ovat todella addiktoivia (puhelin, netti, tietokone, pelit....) 

Tiedän yhden vanhemman, jonka poika ei tee mitään muuta kuin pelaa tietokoneella pelejä. Hänellä myös "ADHD". Tiedätkö mitä tämä vanhempi tekee, kun poika kieltäytyy vaikka lähtemästä johonkin tapaamiseen tai sinne kouluun? Ei mitään. Antaa periksi. Antaa pelata niitä koukuttavia pelejä tuntikausia, päiväkausia, viikkokausia. 

Suurin syy lasten huonoon vointiin on aikuisten kykenemättömyys oikeanlaiseen kasvatukseen mikä muokataan lapsen persoonallisuuden ja tarpeiden mukaan.

Kaikista ongelmistaan voi aina syyttää lapsuuttaan ja vanhempiaan. Tai sitten valita niin, että ei syytä ja tekee itse asioille jotain.

Voi syyttää tai olla syyttämättä. Taitaapi silti olla niin, että olkoon "nepsyyden" syynä vanhempien kasvatustyyli tai perinnölliset tekijät tai jopa näiden molempien yhteisvaikutus vanhempien omalla kohdalla, se "sylttytehdas", minne jäljet sanonnan mukaan johtavat, on kaikissa tapauksissa sama.

Eri

Itse olen huomannut, että omassa ikäluokassani (30+) hakeutuu naisia ADHD-tutkimuksiin. Monet näistä ovat sellaisia, joiden kanssa olen opiskellut tai jopa käynyt koulua lapsena tai teininä. Nyt puhutaan ihmisistä, jotka ovat käyneet hyvän lukion (pääsyraja yli 9), kirjoittaneet hyvät paperit, opiskelleet maistereiksi... 

On päivänselvää, että todella monella on nykyään vaikeuksia keskittyä. Ihan oikeasti itseänikin nyppii, kun olen tässä AV:lla kirjoittelemassa ja seikkailemassa ketjusta toiseen, kun saman ajan voisi käyttää kirjan lukemiseen. 

Keskittymiskyky. Itsekontrolli. Kaksi isoa asiaa, joiden puute haittaa monen elämään. Ongelma on todellinen ja siitä pitää puhua. Ilman keskittymiskykyä ja itsekontrollia kaikki on vaikeaa, lapsilla koulussa, aikuisilla töissä. Mutta emmehän me kaikki ole neuroepätyypillisiä.